Kata Melander's Blog, page 8

Esikoiskirjailijan elämää: Uusi aika, välitila

Tarina, jonka päätös on vieläkin yllätys.

Olen ollut torstaista lähtien filosofian maisteri (pääaineenani suomen kieli). Tuntuu oudolta, tyhjältä ja hassulta. Epäuskoiselta. Kun ajattelen uutta oppiarvoani, skannaan mielessäni kuvia aina mustimmista hetkistä kirkkaisiin huippuihin. Särystä ja epätoivosta onnistumisiin ja takaisin. Jos joku olisi vuosi sitten sanonut minulle, että syventävien opintojeni keskiarvo on gradu pois luettuna 4,7 (maksimi on 5), olisin lähinnä hymyillyt epäuskoisesti. Mutta niin vain kävi. Sähköisiä tenttimateriaaleja tuli käyttöön entistä useammin ja se säästi välilevyongelmasta kärsivän monilta lukemiskivuilta. Kuntoutusohjelmani toimii, kipukohtaukset ovat vähentyneet. Voin paremmin kuin kertaakaan ennen kipuongelmani alkamista. Tuli vuosi, jossa kaikkea ei säännöllisen epäsäännöllisesti tarvinnutkaan laittaa tauolle sairastelujen vuoksi.

Joskus elämän epävarmuus kääntyy näinkin. Tilanteeni näytti melko lailla toiselta vielä vuosi sitten.

***

Nyt on uuden aika, välitila. On käsikirjoitus, Teksti, johon en ole koskenut tasan puoleen vuoteen. Rehellisesti sanottuna en tiedä lainkaan, mitä sille aion tehdä. Minulla ei ole aavistuskaan, milloin kirjallinen urani jatkuu ja miten. Itseni varalle minulla on kuitenkin ollut suunnitelmia jo pitkään – oma kehityskaareni kun ei ole julkisesta urastani riippuvainen. En kuitenkaan tiedä, onnistuuko suunnitelmani. En tiedä, muuttuuko matkalla jokin – jo tähän mennessä on muuttunut.

Aivan ensimmäiseksi aion nostaa tasoani. Tämä on prosessi, joka vie aikaa: lukemista, kirjoittamista, kirjoittamisen lisäopintoja. Toiseksi haluan kirjoittaa tarinan, joka herättää minussa samaa intohimoa kuin esikoisromaanini, sillä se on ainut kestävä ratkaisu. Jos tarinaan ei tunne kipinää tai hehkua, sitä ei jaksa editoida alusta loppuun ja yhä uudelleen ja uudelleen, niin se ainakin omalla kohdallani menee. Eikä kirjoitusprosessikaan ei ole mikään pikainen tie. Kolmanneksi kokoan ympärilleni ihmisiä, joilla on tekstiini innostunut ote, jotka ennen kaikkea kirittävät ja haastavat – mutta ehkä lohduttavatkin silloin, kun sitä tarvitaan.

Tätä kaikkea olen pyrkinyt mielessäni noudattamaan, pienin askelin, osa eteenpäin, osa varmasti vain viereen. Olen uuden edessä myös akateemisen kirjoittamisen osalta, kun tapaan graduohjaajani keskustellakseni tieteellisestä artikkelista graduni pohjalta. Siitä projektista en vielä tiedä mitään, mutta yhtä kaikki kirjoitetut sanat, muodossa tai toisessa, eivät ole lähdössä elämästäni tuskin mihinkään.

*Tämä Esikoiskirjailijan elämää -blogi kertoo esikoiskirjailijan arjesta ja ajatuksista. Esikoiskirjailijan elämää -blogia ylläpitää esikoiskirjailija Kata Melander. Klikkaa tästä profiileihini Facebookissa, Twitterissä ja Instagramissa.

 

 

Esikoiskirjailijan elämää: Siihen aikaan, kun graduni valmiiksi tuli, mieleeni kaipaus nousi

Viime tiistaina jätin graduni, ”Genetiivisubjekti subjektina”, lopulliseen tarkastukseen. Määräaika oli puoliltaöin. Työstin korjauksia maanantain ja tiistain läpeensä. Sitten tiistaina, puoliltaöin, gradun sähköinen palautusjärjestelmä sylki virheilmoituksen. Yritin korjata asiaa kahteen. Kahdelta otin virheilmoituksesta kuvan, iskin liitteeksi ohjaajani sähköpostiin ja painuin nukkumaan. Kello soi keskiviikkoaamuna kahdeksalta. Olin aloittamassa kolmen päivän äidinkielenopettajansijaisuutta edellisen viikon tapaan.

Gradu tuli lopulta jo yhdeksän jälkeen yliopiston teknisestä tuesta takaisin, kun aamupalan ohessa sen tekniseen tukeen ohjaajani pyynnöstä välitin. Pidin tunnin, kiirehdin välituntivalvontaan, pidin toisen. Ruokavälitunnilla pyysin kollegan tietokonetunnuksia. Palautin graduni viimeistelytietoineen ja jäi vielä reilut kymmenen minuuttia aikaa syödäkin. Kaikki oli ihmeellisen arkista ja touhukasta. Seuraava tunti kolkutteli jo. Olin tehnyt jotain todella isoa, vähän kuin varkain.

Kun pääsin töistä, kirjoitin yksityiselle Facebook-tililleni: Sinä keväänä, kun palautin graduni, tehtiin toriparkkia ja Turku vajosi. Sinä päivänä, kun palautin graduni, tänään, paistoi valoisasti aurinko.

Torstaina päivitykseni nähnyt työkaverini onnitteli minua opettajainhuoneessa lämpimästi, mutta minä vasta olin sisäistämässä, ettei gradulle oikeasti tarvitsisi tehdä enää mitään. Eilen puolestaan palautin luultavasti viimeisen tenttisuoritukseni koko maisterivaiheessa. Enää muutama tunti tutkimusharjoittelua, sitten todistusanomusta tiedekuntaan.

***

Positiivinen kriisi. Se eittämättä valmistumisen läheneminen on, ja minulle samalla hyvin ristiriitaisen ja kompleksisen ajan päätös. Yhdeksän vuoden aikana oli aikoja, useitakin, jolloin en jaksanut uskoa, että valmistuminen olisi niin mahdollista kuin se on nyt. En vieläkään näemmä uskalla sanoa, että valmistun.

Ja valmistumisen läheneminen muistuttaa myös menetyksestä.

Olin tammikuussakin töissä, kun soitin äidilleni hyppytunnilta. Äidin ääni oli painoksissa ja kummallinen. Paljon oli vialla, mutta äiti ei halunnut tuoda raskasta surua keskelle työpäivääni. Isoisäni, pappa, ei heräisi syöpäleikkauksestaan.

Kaksi tuntia työpäiväni jälkeen olin jo jättämässä sairaalassa jäähyväisiä. Pappa siirtyi sinne, minne maallinen ei yllä. Pappa, joka vakuutti minun aina pärjäävän.

Pappa, joka kysyi viimeaikansa minulta joka kerta nähdessämme, montako tenttiä minulla on jäljellä. Ja jonka kasvoille levisi ylpeys siitä, että hänen tyttärentyttärensä on opettajansijainen. Pilke silmäkulmassa hän vielä viikkoa ennen menehtymistään sairaalan pedillä minulta kyseli, ovatko ne lapset nyt ihan kamalia. Eivät olleet, minä vannoin hymyten. Mutta eilen en voinut sanoa pappalle (taivutan hänen nimensä aina näin), että enää ei ole yhtään tenttiä jäljellä. Että on suuri vaara, että pääset kesällä juhliin. Juu, äiti järjestää juhlat, mamma leipoo lusikkaleivät. Minä lupaan, että saat kakkukahveilla oikein reilun kulmapalan. Juhlan kunniaksi, tietysti, se on kulmapala tai ei mitään, niinhän sinä pienestä pitäen aina olet opettanut.

Minulla on kova ikävä.

Ja sen minä yritän kääntää voimaksi seuraavissa projekteissani.

*Tämä Esikoiskirjailijan elämää -blogi kertoo esikoiskirjailijan arjesta ja ajatuksista. Esikoiskirjailijan elämää -blogia ylläpitää esikoiskirjailija Kata Melander. Klikkaa tästä profiileihini Facebookissa, Twitterissä ja Instagramissa.

Esikoiskirjailijan elämää: Hetkiä, nykyisiä ja entisiä

Osaankohan enää kirjoittaa?

Se on ajatus, joka hiipii väistämättä mieleeni. Ei blogia kahteen kuukauteen, fiktiota reluun kolmeen, mutta niin paljon, paljon muuta. Jo ennen esikoisromaanini julkaisua päätin, että romaanin jälkeen on aika opiskella, aika valmistua. Ja se päättäväinen mentaalinen tila on pitänyt minut poissa fiktion houkutuksilta, kun gradu on vaatinut leijonanosan aikaa. Nyt on menossa erittäin vaikea kohta. Hyvää aikaa blogille.

Toivun edelleen myös kipujaksosta. Tein alkuvuoden töitä, opiskelin, vähän kaikkea ristikkäin ja päällekkäin, kunnes keho käski minun pysähtyä. Gradu eteni väliin nopeammin, väliin tuskallisen hitaasti lepojaksojen välissä. Huomenna menen kuulemaan professorin arvion teoriaosasta ja kolmeneljännesosasta analyysiosaa. Jännittää, senkin myönnän.

Ja valmistuminen, hui. Jos vain terveys kestää, sekin on kohta ovella.

Nauroin itsekseni jo eilen viimeisellä maisterivaiheen kurssilla, kun se alkoi. Kyllä, osasin kertayrittämällä reitin minulle uuteen rakennukseen, kyllä osasin suunnistaa oikeaan luentosaliin, kyllä, löysin kirjaston hyllyväleistä jo melko rivakkaan etsimäni gradukirjat, vaikka ne olivat eri puolella yliopiston pääkirjastoa.

Joten edellisen puolesta, kyllä: olen kohta valmis. Raju, poukkoileva ja yllättävä yhdeksänvuotinen. Taaksepäin ajatellessa kaipaus ja kipu, surukin, tuntuvat rinnassa vierekkäin. Rakkaus kielioppiin, sitä koeteltiin. Intohimo kielitieteeseen, se kesti kuin kestikin.

Mutta innolla seuraan kirja-alaa. Tarkalla silmällä katson uutisia. Ja janoa jäi vielä sinnekin: minä voin olla vielä tuolla.

Vaan en vielä.

*Tämä Esikoiskirjailijan elämää -blogi kertoo esikoiskirjailijan arjesta ja ajatuksista. Esikoiskirjailijan elämää -blogia ylläpitää esikoiskirjailija Kata Melander. Klikkaa tästä profiileihini Facebookissa, Twitterissä ja Instagramissa.

Esikoiskirjailijan elämää: Älä irrota -esikoisromaanini tänään kaksi vuotta – miltä nyt tuntuu?

[image error]

Lämmin muisto Älä irrota -romaanin julkaisujuhlasta kaksi vuotta sitten.

Tammikuun 20. päivä kaksi vuotta sitten aloitti ajanlaskuni alusta. Esikoisromaanini Älä irrota ilmestyi, ja ounailinkin etukäteen, että kaikki varmasti muuttuisi. En aavistanut rehellisesti kuitenkaan, että todella ihan kaikki muuttuisi!

Sain uuden ammattillisen roolin. Minulle on kasvanut näiden kahden vuoden aikana aivan ihana lukijakunta. Se on ollut kaikkein suurin anti. Lukijakunta, dialogi. Olen saanut kahden vuoden aikana totutella myös julkiseen minään. Se ei ole ollut aina helppoa, mutta on ollut hienoa huomata, miten median kautta tietyt huomiot leviävät laajemmalle, ja miten kiintoisia haastattelut ja taustakeskustelut toimittajien kanssa ovat väliin olleet. Perinteisen julkisen sanan paino on sosiaalisesta mediastakin huolimatta edelleen iso.

Muistan edelleen valtavan innon ja palon, jolla minä ja tiimini ja nyt jo lakkautettu Type & Tell teimme uutta. Työtunteja kertyi kaikille valtavan paljon, mutta samalla koko porukka uskoi vilpittömästi siihen, mitä olimme tekemässä. Se liikuttaa edelleen.

Mutta juhlapäivääni varjostaa myös suuri suru, sillä isoisäni, rakas pappa, menehtyi viime perjantaina lyhyen sairauden jälkeen leikkauksen komplikaatioihin. Ikävä on valtava, ja juuri nyt tuntuu tärkeimmältä kirjoittaa teille siitä, miten onnellinen olen, että hän näki esikoisromaanini julkaisun. Seuraavia, jos niitä edes tulee, hän ei enää näe. Eksynyt oloni on vain jatkunut kirjoittamisen kanssa, mutta luotan edelleen, että tämäkin eksyneisyyden aalto taas helpottaa.

Kiitän teitä lukijoita aivan valtavasti siitä, että olette olleet mukana taipaleeni varrella tai ihan alusta asti.

Rakkaudella,

Kata

*Tämä Esikoiskirjailijan elämää -blogi kertoo esikoiskirjailijan arjesta ja ajatuksista. Esikoiskirjailijan elämää -blogia ylläpitää esikoiskirjailija Kata Melander. Klikkaa tästä profiileihini Facebookissa, Twitterissä ja Instagramissa.

Esikoiskirjailijan elämää: Hiljainen onni

Sain vähän aikaa sitten Tekstin kahdennentoista luvun valmiiksi. Täytyy myöntää, että on surrealistinen olo. Luvun viimeinen kohtaus oli oleva jumini viikko toisensa perään. Vieläkään mieleni ei oikein suostu olemaan varma, tuleeko käsikirjoitus valmiiksi ikinä, mutta samalla minulla on palava tahto kirjoittaa se. Tuttu epävarmuuden ristituli.

Jo edellispäivä olisi voinut tulla valmista, vaan ei tullut. Tuijotin näyttöä, tuijotin tuijottamasta päästyäni, mutten keksinyt yhtään sanaa.

Solmu alkoi kuitenkin aueta. Ensin kuulin mielessäni Älä irrotan toimitustiimissä lausutut sanat: ”Anna päähenkilöidesi olla rauhassa onnellisia.” Ja niinhän se toden totta on. Tekstintekijänä niin helposti ajautuu alustamaan pelkkää ristiriitaa, konfliktia, joka pitää tarinan moottorin käynnissä. Tarina siis tarvitsee aina konfliktinsa. Mutta yhtä tärkeää tarinalle kuin konflikti on myös tarinan sisäinen mittakaava, tasapaino. Kärsimys on aina subjektiivista ja mittakaavatonta, kuten Kari Hotakainen briljantisti on joskus tiivistänyt, mutta tarina ei mittakaavaton ole koskaan ja pyrkii yksityisestä yleiseen, kertomaan jotakin maailmasta.

Sitten tajusin, että olen unohtanut hiljaisen onnen. Olin keskittynyt niin paljon konfliktiin, että kohtauksen ydin oli päässyt hukkumaan. Vetoapua oivallukselle sain tällä kertaa peilistä. Arkeni on vaatinut jo pidemmän aikaa aivan erityisiä järjestelyjä, ja se on kuormittanut kovasti. Kuten kivunkin kanssa: välillä täytyy niin voimallisesti keskittää energiansa yhteen asiaan, että ympärillä olevat hyvät asiat, ne hiljaiset onnen hetket, unohtuvat helposti.

Ja kun minä vain ajattelenkin noita hetkiä, valo pilkistää stressin alta heti. Minun hiljaista onneani on sisko, jonka Whatsapp-viestejä päivän mittaan hymyän lähes aina. Kissat, joiden kuvia pyydän puhelimeeni kroonisesti. Osa-aikaiset opettajantyöt, kollega, joka tuntuu ymmärtävän myös kaikki huonotkin vitsini ja toinen, joka pyytää minulta tukiopetusta viron kielessä, hetket, jolloin saan nauraa, ja hetket, jolloin saan vaivata älynystyröitäni oikein kunnolla.

Ja unelma toisesta romaanista.

*Tämä Esikoiskirjailijan elämää -blogi kertoo esikoiskirjailijan arjesta ja ajatuksista. Esikoiskirjailijan elämää -blogia ylläpitää esikoiskirjailija Kata Melander. Klikkaa tästä profiileihini Facebookissa, Twitterissä ja Instagramissa.

Esikoiskirjailijan elämää: Hetket, joita tarvitsen

No niin! Opetyöpätkä on nyt ohi, ja se tuntuu kieltämättä turhan kaukaiselta, sillä arkihuolet palasivat töiden päättymisen mukana. Välillä väsyttää todella, sen myönnän. No, töiden ajan arkijärjestelyt olivat kunnossa, ja nyt tahdon keskittyä kaikkeen positiiviseen.

Tiivistän olennaisen: en saanut kahden ja puolen viikon opettajantyöni aikana pelkästään mukavia kollegoita ja oppilaita vaan myös ainakin pienen kerrostalon verran arvostusta ja kannustusta. Viimeisenä työpäivänä, kun löysin opepöydältäni suklaakonvehtirasian paketissa ja veikeän itsetehdyn kortin kiitokseksi, tuli tunne: minä niin tarvitsin tätä kaikkea. Eikä suklaa vielä siinä ollut: sain ysiluokkalaiselta tytöltä myös suklaata, koska olen kuulemma niin ihana opettaja. Eihän siinä sanoja sen jälkeen oikein edes ollut, mutta halata sain, kun sitä pyysin.

Mutta tätä minä olen tarvinnut. Ennen muuta koko vuoden sairastelujen ja vielä osteoporoosidiagnoosinkin vuoksi. Tätä energiaa tarvitaan, kun hoitosuunnitelmat nytkähtävät eteenpäin.

Onneksi olin positiivisella tohinalla lähdössä pitämään kasiluokkalaisille oppituntia scifikirjallisuudesta, kun satuin samana päivänä vielä rehtorin kanssa juttusille. Liikutus oli jo lähellä. Rehtori nimittäin sanoi olevansa niin hyvillään niistä puheista, mitä oli kuullut, että olen kuulemma todella arvostettu ja pidetty sekä opettajien ja oppilaiden keskuudessa. Tuntuu, että parempaa palautetta en olisi esimieheltäni voinut saada. Sijaistamani open kanssa muodostamme oivan työparin, jossa niin moni asia osuu kohdilleen: opetuksen tyyli, huumori (eli vino ja vähän ehkä huono), luovuuden painotus. Sain toteuttaa kaikki ideani, mutta sain myös aina tukea tarvittaessa. Olen iloinen, että yhteistyömme on saamassa jatkoa.

Fiktion ja itseni puolesta olen pikkuisen surullinen. Kun olisi niin paljon sanottavaa, olisi niin paljon tehtävää ja sanoja, joiden on pakko päästä ulos. Mutta olosuhteet pitävät minua nyt lukossa. Tässä kirjoittaessa tuntuu siltä, että se on parasta vain hyväksyä. Olosuhteet seuraavat toisiaan, ja toivottavasti mieli on yhä useammin otollinen luovuudelle.

Sillä joka kerta, kun kirjoitan Tekstiä, minä hengitän hetken vapaammin.

*Tämä Esikoiskirjailijan elämää -blogi kertoo esikoiskirjailijan arjesta ja ajatuksista. Esikoiskirjailijan elämää -blogia ylläpitää esikoiskirjailija Kata Melander. Klikkaa tästä profiileihini Facebookissa, Twitterissä ja Instagramissa.

Esikoiskirjailijan elämää: Työstä toiseen – äidinkielen kiehtova maailma, romaanipari

Olen jälleen kerran aivan järjettömän iloinen ja hullaantunut marraskuusta.

Lokakuu meni kaaoksessa. Jouduin liian monena aamuna miettimään, kuka minua arjessani auttaa ja milloin. Se vaikutti ilman muuta tänne blogiinkin. Ensin sanat ehtyivät fiktion puolelta, sen jälkeen täältä. Aikataulut ja järjestelyt täyttivät pään, ajoin kivutkin. Nyt tilanne on onneksi opettajantöideni alkamisen jälkeen tasaantunut.

Niin, ne opettajantyöt. Paluu kolmen vuoden tauon jälkeen opepöydän taakse ei ollut helppo. Kun reilu kolme vuotta sitten lopetin opetusharjoitteluvuoteni opettajankoulutuslaitoksessa ja opetusharjoittelukoulussa, ajattelin jo, palaankohan opepöydän taakse ikinä. Jaoin harjoitteluvuotenani minua opettavat kahtia. Eräs ohjaajani luonnehti minua ”maailman parhaaksi opettajaksi ikinä”. Eräs oli sitä mieltä, etten voi toimia opettajana, koska istun pyörätuolissa. Että se vain ei kerta kaikkiaan käy, en pärjää. Tämä mielipide piti tietenkin toistaa jatkuvasti. Sairauslomia ei saisi olla päivääkään, kenelläkään. Opiskeluvuoteeni mahtui pari pahaa kipujaksoa, tilanteeni oli paljon huonompi kuin nyt. Kevätlukukaudella minua kehotettiinkin harkitsemaan opettajanhaaveitani uudelleen. Olin kuulemma vain taakaksi sekä kollegoilleni että oppilaille, kun poissaoloja on paljon.

Vaikka oppilaat olivat todella mukavia, lähdin varsinkin harjoittelun loppuvaiheessa monesti itkien kotiin. Olin negatiivisesta palautteesta murtunut. Minua lohduttivat tiedekunnan koulutuspäällikön sanat, että tilanteet voivat muuttua nopeastikin, terveydentilassa alkaa uusi, parempi aika. Ja niinhän siinä lopulta näyttää käyvän. Koulutuspäällikkö kannusti minua jatkamaan OKL-vuoteni jälkeenkin, haaveilemaan monesta muustakin. Tietenkin realismi asettaa aina rajansa, mutta ihan yhden ajanjakson perusteella ei kuulemma kannattaisi luopua toivosta.

Tämän kaiken OKL-painolastin vuoksi jännitin ihan hirveästi uuden työyhteisöni vastaanottoa ja omia tuntejani mutta kaikki huoleni osoittautuvat turhiksi. Vastaanotto on ollut jopa lämmin. Oppilastyö on parhaimmillaan todella antoisaa ja nautinnollista. Viimeksi eilen mietin, työksikö tätä oikeasti kutsutaan. Niin innokkaasti seiskani pohtivat yleiskielen ja puhekielen eroja ja vivahteita, kasit oivalsivat kirjallisuuden genreistä paljon. Välituntivalvonnat sentään käyvät säännöllisesti työstä.

Esikoiskirjailijan elämää: Vaikeuksien voittamisessa sankaruus on osin pelkkä myytti

Luin eilen taas tenttiin. Kroonisen kivun ja lukuisten anatomisten poikkeamien vuoksi lukemisesta aiheutuu minulle kipuja, lähinnä alaselkäkramppeja ja välilevypainetta. Rakastan uuden tiedon oppimista, mutta kun luen tenttiin painettuja kirjoja, käytössäni on seuraava varotoimilista:

* Lue jalat lähes suorassa.

* Tarkista säännöllisesti, ettet ole vinossa mihinkään suuntaan (skolioosi); tauota lukeminen kunnolla.

* Käytä lukutelinettä, jotta lukemisasento on mahdollisemman hyvä, eikä kirjan sivun auki painaminen väsytä alaselkää, jossa on lihasrappeumaa; tästä syystä älä myöskään nosta itse painavaa kirjaa.

* Jos kipu jostain syystä silti iskee, keskeytä lukeminen

Yllä oleva lista vaati vuosien työn. Minun piti lukea Sinuhe egyptiläinen ja kanniskella oppikirjapinoja aineenopekoulutusaikoinani, että tajusin, että vaikkapa raskaiden kirjojen nostelu ei tee hyvää, vaikka kädet jaksaisivatkin niitä nostaa.

Ja eilen koin suuria turhautumisen hetkiä, kun koko varotoimilista oli käyty läpi, mutta päädyttiin silti viimeiseen kohtaan. Uhmasin sitä vähän sikäli, että lukemista oli pakko vähän aikataulusyistä jatkaa. Se tuntuu paljon tänään.

Muistan elokuun alun. Tenttimateriaali oli lähes pelkästään painettua ja olin kolme viikkoa enemmän tai vähemmän kipukohtauskierteessä. Sain tentistä täydet pisteet, mutta kesti viikon, ennen kuin sain tentin jälkeen normaalin vireystilani takaisin. Lukusykli tuntui liian raskaalta. Olin todella väsynyt.

***

Kivun kantamisesta puhutaan toisinaan arjen sankaruutena. Totta siitä on toinen puoli. Yksinkertaistetusti voisi sanoa, että venymisestä tulee uusi normaali. On pakko hoitaa arjen päiväjärjestys, oli päivä hyvä, huono tai jotakin siltä väliltä. Toisaalta venyminen tarkoittaa sitäkin, että pahan päivän sattuessa jostakin on pakko luopua, säätää lukuaikataulua tai peruuttaa menoja – välillä rankalla kädellä.

Sankaruusajattelu on minusta aina jollakin tavalla tuntunut vieraalta. Vasta viime päivinä olen oivaltanut syyn kunnolla.

Se on vaarallista. Erityisesti itselle.

Kun venymisestä tulee uusi normaali, voimavarat ovat koko ajan miltei täysimääräisesti käytössä. Varastoon ei jää. Se taas johtaa siihen, että voimat ehtyvät nopeammin, ja vie aina aikansa saada ne takaisin. Vaaralliseksi uupumuksen ja voimaantumisen jana käy, jos mieli alkaa kuvitella, että aina pitää jaksaa olla sankari. Että koko ajan pitää ylittää itsensä.

Sankaruus on vierasta siksikin, että se on viitta, jota kukaan ainakaan kivun kanssa elävä ei vapaaehtoisesti ota. On hyväksyttävä, että entinen lähes rajaton vapaus tehdä kuuntelematta aina kehoa ensin ei palaa takaisin. On mukauduttava niihin olosuhteisiin, jota ei voi muuttaa, eikä mukautumiseen istu kultareunus hyvällä tahdollakaan.

Minä esimerkiksi vihaan sitä, että painettujen kirjojen lukeminen on minulla nykyään kivutta äärimmäisen hankalaa. Minä rakastan kielioppia ja uutta tietoa, kaunokirjallisuuttakin, mutta suren syvästi sitä, että niiden takia joutuu venymään joskus kohtuuttomasti. Eivätkä lukemiskivut valitettavasti ole kuin yksi kroonisen kivun aikaansaama rajoite. Mutta en minä tahdo olla sankari. En minä kuvaa tätä kaikkea teille siksi, että minua ihailtaisiin.

Minä luen ja venyn monessa asiassa siksi, että säilyttäisin itseni kipuoireista huolimatta. Mutta on haitallista olla sankari koko ajan, venyä liiaksi. Jokaisen pitää saada olla myös apua tarvitseva, väsynytkin. Siksi sankarimyytti on niin vaarallinen. Se, mikä saatetaan mieltää sankaruutena, voi olla toisaalta totaalisen kuluttavaa, ja jokainen tarvitsee myös hengähdystaukonsa.

Vaikeuksiin ei auta jäädä kiinni, mutta yhtä lyhyt tie itsensä kannalta on niitä kieltääkään, koettaa jatkuvasti ylittää. Joskus vaikeuksien eteen on pysähdyttävä ja joskus toisia esteitä on surtava toisia enemmän.

Siksi vaikeuksien voittamisessa sankaruus on osin pelkkä myytti. Sankariteoilla on aina hintansa. Näkyvillä eivät ole ne hetket, jolloin uupumus ja pettymys leviävät koko kehoon. Taas menivät aikataulut uusiksi. Anteeksi, että minä olen tällainen ystävä, jonka menemisiin ja tulemisiin ei voi sataprosenttisesti luottaa, minä ajattelen kivun tullen. Anteeksi perheeni, että jouduin taas lepäämään ja jättämään jonkin yhteismenon väliin. Tentissä taas kiroan itseäni niistä päivistä, jotka olisin voinut käyttää lukemiseen, mutta kehoni ei suonut lupaa.

***

”Tee mahdollisimman paljon sitä, mistä nautit”. Nuo sanat sain kannustukseksi viime kesänä, kun sain yllättäen osteoporoosidiagnoosin perussairauteni liitännäissairautena. Nekin sanat muistan, koska niihin kätkeytyy viisaus.

Nautinnon hetket ovat niitä, jotka lievittävät pettymyksiä, jotka saavat uskomaan, että hyviä asioita tulee muitakin ja hyviä hetkiä on ja jokunen solmukin voi aueta, asiat sevitä eteenpäin. Nyt olen voinut lukujaksojen välissä niin hyvin, että uskalsin ottaa töitä vastaan lokakuun lopusta pienen pätkän.

Ja se, muine nautinnon hetkineen, on parasta vastapainoa venymiselle.

*Tämä Esikoiskirjailijan elämää -blogi kertoo esikoiskirjailijan arjesta ja ajatuksista. Esikoiskirjailijan elämää -blogia ylläpitää esikoiskirjailija Kata Melander. Klikkaa tästä profiileihini Facebookissa, Twitterissä ja Instagramissa.

Esikoiskirjailijan elämää: Kirjoittajan maltti ja haave

Esikoisromaanin tuotantoprosessi opetti minut aikanaan harkitsevaiseksi: opin, ettei mikään ole valmista ennen kuin kaikki on valmista. Opin tiukan tiedonsäätelyn mallin: julkiseen keskusteluun mikin asia vasta sitten, kun kaikki on ihan varmaa.

Romaanin kanssa se onkin eittämättä järkevää. Kun erilaisia käytännön asioihin liittyviä käänteitä on paljon, aika ei huku mutkien suoristamiseen, tiedon oikaisemiseen. Maltti on ehdottomasti valttia. Mutta malttiin on tuntunut hiipivän esikoisen jälkeen myös pelonsekaisia sävyjä. Syynkin ymmärrän: nyt valmisteilla olevalla romaanikäsikirjoituksellani, Tekstillä (puhuttelunimi), ei ole toistaiseksi kustantajaa. Siitä on vasta reilu kolmannes valmiina. Parilta kirjailijakollegalta sen sijaan olen kuullut, että kun käsikirjoitus on ohittanut 50 liuskaa, voi olla melkein varma, että se ei jää kesken, ja siitä tulee valmis käsikirjoitus.

Siinä mitoissa alan Tekstin kanssa olla. Mutta samalla mietin, kahlitseeko itseäni liikaa romaanin ajatus. Uskaltaisiko pelkällä käsikirjoituspohjalla irrotella ajatustensa kanssa myös julkisesti enemmän, heitellä niitä ilmaan – ja vaikka haaveillakin vähän? Esikoisen tuotantoblogi nimittäin opetti minulle sen, miten arvokasta omia ajatuksiaan ja tuntojaan kirjoittamisesta on myös jakaa.

***

Yöuneni jäivät itsestäni riippumattomista syistä viime yönä väliin. Luomeni painavat, tenttiinkin jäi vielä päntättävää tälle illalle. Kuitenkin, kun vietin aamupäiväni muoto-opin tenttikirjan parissa kirjaston hyllyväleissä ja opettelin uutta, osa väsymyksestäni haalistui. Syy oli paitsi kirjaston tunnelmassa, myös tenttikirjassa. Huomaan säihkemäisen innostukseni kielioppiin syttyvän uudelleen ja uudelleen, kun katson ihmisiä, minua alkaa hymyilyttää.

Te ette vielä tiedä. Mitään en lausu ääneen, mutta ajattelen, kun samalla lukiessani mielessäni vilkahtaa Teksti. Toinen elämäni säihkeistä on fiktio. Mietin seuraavien kohtausten teemoja, kosketusta, rakastetuksi tulemisen tarvetta, oikeutta omaan minuuteen, kipeitä ristiriitoja. Kun puolestani nyt kirjoitan tätä kappaletta, tekee mieli vaihtaa tenttikirja käsikirjoitukseen. Murheiden painokin laskee välittömästi. Ja mitä enemmän kirjoitan, sitä enemmän haaveilen siitä, milloin Tekstin ensimmäinen versio voisi valmistua, kuinka ihanaa olisi, kun sen saisi jo purkaa osiksi ja terävöittää juonta, tarinaa, mitä nostaa kaikesta esiin.

Mietin tekstiä rakentaessani yhä enenevissä määrin Väinö Linnan Pohjantähti-trilogian Anttoo Laurilaa. Miten iso mahdollisuus romaaneissa on vaikuttaa voimakkaasti maalatuin kuvin. Vielä tänään Tekstin luku 12 ei jatku, mutta ehkä viikonloppu soisi sillekin aikansa. Kun minä seuraavaksi kirjoitan, minä aion kuunnella valssia.

Elämän juonikaaviota ei voi ennustaa, mutta kun arkeen mahtuu pieniä haaveita toisesta romaanista, pieniä tuokiokuvia siitä, että onni asuu pienissä hetkissä ja hiljaisia toiveita siitä, että onnenhetket pikku hiljaa suurenisivatkin epäonnen tieltä, jaksaa katsoa tulevaakin muutoin kuin päivän tai viikon päähän.

*Tämä Esikoiskirjailijan elämää -blogi kertoo esikoiskirjailijan arjesta ja ajatuksista. Esikoiskirjailijan elämää -blogia ylläpitää esikoiskirjailija Kata Melander. Klikkaa tästä profiileihini Facebookissa, Twitterissä ja Instagramissa.

Esikoiskirjailijan elämää: Miksi tarina on kerrottava?

Elämässäni on juuri nyt kovia tuulenpuuskia, menneen kesän kaikuja. Ja minä mietin, mitä teille kertoisin, tahtoisin niin kovasti kertoa ja jakaa ajatuksia, mutta sanat juuttuvat mutkikkaan arjen ja monen huolen syövereihin.

Ja kun tuota syöveriä ei voita, asia loppuu, luovuus loppuu. On niin tarkasti keskityttävä kulloiseenkin päällimmäiseen asiaan. Olen ehtinyt lukea Rytisalon Rouva C:n ja ihastua entistä enemmän, olen ohittanut ensimmäisen kolmanneksen Jane Eyrestä ja saada muistutuksen, miksi klassikot eivät vanhene: vaikka henkilögalleria miljöineen ja juonenkäänteinen voi tuntua nykylukijasta paikoin vieraalta, tärkeät, usein elämän isot teemat säilyvät.

Olen tänä aikana jo monesti pähkinyt, miksi minä ylipäänsä kirjoitan, sillä lukemani kirjat ovat omaan arvioni itsestäni suhteutettuna niin ylivertaisia, niin hyviä. Silti olen saanut aina fiktiossa sanani takaisin ja tullut samaan loppupäätelmään:

Tämä tarina on kerrottava.

***

Kun olen lukenut ja vaikuttunut hyvin eri aikakausiin sijoittuvista tai eri aikakautena kirjoitetuista kirjoista kuin nyt, en voi olla toisaalta väliin hämmästelemättä nykykirjallisuuteen välillä liittyvää kohderyhmäajattelua. Dekkareita isille ja pehmeämpää luettavaa äidille, se on tuttu klisee, mutta liian usein se on myös ulkoisten tai sosiaalisten puitteiden samuutta: YA-kirjat ovat vain nuorille aikuisille, nuoret lukevat nuorten kirjallisuutta, miehet tykkäävät jo kerrotusti äijäillä ja naisille pitää olla pikkaisen romantiikkaa.

Vaan kas kummaa: tunnen miehiä, jotka suosittelevat Jyrki Vainosta tai Juhani Ahoa Reijo Mäen sijaan, ja minä löysin nuorempana syvemmän rakkauteni kirjallisuuteen juuri klassikoista. Ihailin ja ihailen kaukaa fantasiaa (vaikka se ei tunnukaan omimmalta luettavalta), koska siinä maailman luomista tehdään osin tyhjästä ja silti tarkoin siveltimen vedoin, luodaan tavat ja maaston pinnanmuodot, kultit. Realisti ei lähde niin tyhjästä, hänellä on lainattuna todellinen maailma, jonka tapahtumia ja tapoja peilata.

Samastumispinta ei kuitenkaan välttämättä liity ulkoisiin ominaisuuksiin tai sosiaalisen asemaan. Toki yksi tärkeä kirjallisuuden ulottuvuus on se, että kaikki kelpaisivat päähenkilöiksi. Että voisi löytää itsensä, vaikkapa nyt esimerkiksi masennuksen, ja tuntea, että minä olen täällä, joku huomaa minut, joku kertoo minun tarinani.

Mutta miksi kirjailijan on tarinan näkökulmasta kerrottava jokin tarina?

Ainakin itselleni tärkeä syy on myös se, että tämä maailmanmeno huutaa empatiaa apuun. Jotta voisimme ymmärtää toisiamme, meidän on myös rikottava oma kuplamme, antautua vaikka ihan erilaiselle päähenkilölle tarinassa kuin itse olemme, ja yrittää tavoittaa hänen ajatuskulkunsa, hänen syynsä tehdä asia.

Siitä syntyy ymmärrys. Ei siitä, että me löydämme jatkuvasti tarinoissa kopioita itsestämme, vaan myös siitä, että huomaamme vaikkapa sen, miten eri tavalla voi asioihin reagoida, miten voi löytää itsensä monesta, mutta aivan toisin kuin ensin itse kuvitteli.

Tommi Kinnusen Pintti kuvaa kolmen keskenään erilaisen sisaruksen arkea 1950-lukulaisessa lasitehtaassa. Pintti tarkoittaa jätelasia, ja Kinnusen henkilöt ovat maailman reunamilta ja elämän kolhimia; he eivät ole sankareita, eivätkä he välttämättä selviydy kaikesta. Monikaan meistä ei pystyisi samastumaan tuon ajan lasitehtaaseen, ja tuskin hyvän romaanin (senkin ehdin tässä välissä lukea) ihastuneessa vastaanotossa siitä on kysymys.

Lukijat ovat löytäneet teemat, ja elämän peilin niiden takana. Kinnusen henkilöt eivät ole täydellisiä, heidän menneisyyksiinsä liittyy monia kipukohtia, he koettavat elää täysin tavallista arkea monen huolen ja menneisyyden peikon keskellä. Väliin koittaa vapautus, seesteisempi aika, jolloin murheet eivät ole alituiseen läsnä.

Ja eikö juuri sitä elämä ole?

Kun me luemme fiktiivisten henkilöiden vaiheista, me ymmärrämme sekä itsestämme että toisistamme enemmän, sillä olemme hetkeksi asemoituneet näiden henkilöiden maailmaan.

Vaikka se maailma ei vastaisi ulkoisesti ollenkaan meidän omaamme.

*Tämä Esikoiskirjailijan elämää -blogi kertoo esikoiskirjailijan arjesta ja ajatuksista. Esikoiskirjailijan elämää -blogia ylläpitää esikoiskirjailija Kata Melander. Klikkaa tästä profiileihini Facebookissa, Twitterissä ja Instagramissa.