Kata Melander's Blog, page 10

Esikoiskirjailijan elämää: On rajoitteita ja rajoitteita, jotka juurtuvat todella syvään

Kirjailija on itselleen dramaturginen ihmiskoe. Fiktiivisessä kirjoittamisessa kun tehdään jokin asia näkyväksi kuvaamalla se toiminnan kautta; sitä dramaturgia kirjoittamisessa tarkoittaa. Mietitään, mikä asia motivoituu mistäkin ja tehdään siitä toiminta. Oppikirjaesimerkin tavoin: itku motivoituu usein surusta tai alakulosta. Itku on surun dramaturgia.

Sain tänään itseni kiinni pelon toimintamallista. Havainto ei ollut mairitteleva.

Kerroin fysioterapeutilleni, että olen gradun sivutuotteena löytänyt vahingossa subjektiin (kieliopilliseen kategoriaan) yhden hypoteesin, joka ehkä voi pitää paikkansa. Gradussani tuskin sitä ehdin testata. Korkeintaan voin väläytellä sitä pohdintaosiossa, jos vielä silloin näyttää siltä, että hypoteesi voisi toimia. Professori puolestaan väläytteli minulle jatko-opintoja ja lisäsi, että ei ole viestitellyt näin vaikeista aiheista koskaan kenenkään graduntekijän kanssa.

Mutta minä lisäsin fysioterapeutille, että kannattaako nyt mitään väikkärihaaveita. Että jos käy kuitenkin niin, että tohtoroitumiseen menee toiset yhdeksän vuotta ja puolet siitä on pitkiä sairauslomia.

Tunnistin suruni mutten itseäni.

***

Tämän viikon lentävin lause on ”kaikilla meillä on kuule rajotteita”, ja se sisältää sen virheolettamuksen, että kaikki rajoitteista olisivat muka samalla viivalla. Eivät ole. Samalla itseeni teki kipeää jotenkin kovasti.

Kun vielä on sitten sellaisiakin rajoitteita, jotka juurtuvat syvään. Joiden pelko rajoittaa enemmän kuin itse rajoite. Ja kun minä puhun rajoitteesta, minä en puhu pyörätuolistani vaan kivusta. Olen elänyt kahdenlaista elämää: sellaista, jossa olen saanut elää suhteellisen vapaasti ja sellaista, jossa jokainen väärä liike voi muuttaa päivän suunnan ja tyhjentää kalenterin, joskus päiväkausiksi.

Monesti pystyn unohtamaan tuon faktan ja yksinkertaisesti elämään sen kanssa. Joskus se pelottaa enemmän kuin mikään: entä, jos intohimo ja älykkyys eivät riitä? Sillä rehellisesti on sanottava, etten yhtään ihmettele, että todella monen kipupotilaan opinnot keskeytyvät. Esimerkiksi lukemisasennot ovat minulle välillä iso pulma, joka kuormittaa välilevyjäni. Yritin koko syksyn päästä tenttimään edes yhteen tenttiin. En päässyt. Yritin selvitä koko syksyn jatkuneen kipujakson kanssa ja jaksamisen rajoilla saada gradunalkuni eli seminaariesitelmäni maaliin. Olin aloittanut seminaarin jo aiemmin – mutta täydentäviä suorituksia oli jäänyt. Viime syksynä suoritin seminaarin täysimääräisenä alusta loppuun. Nautin gradun aloittamisesta ja seminaariesitelmän tekemisestä, mutta tekotavalla jaksamista ja joskus kipuakin uhmaavalla tyylillä oli hintansa. Vaikka kurssikavereiden palaute oli osin ylistävää, esittelin työni itku kurkussa: surin niin paljon sitä, etten saanut toteuttaa inthimoani kivulta rauhassa, koska kivun sietäminen taustalla oli rokottanut kosolti voimia.

Mutta rakkauteni on kestänyt: vaikka viisi lukuvuotta on täytynyt aina aloittaa rästeillä eli täydentävillä suorituksilla uusien kurssien lomassa, minä olen jaksanut. Silti ristiriita on ilmeinen: opiskelen kahdeksatta vuotta ja samalla puhun huippuvaikeita professorini kanssa.

Intohimollani on käsijarru, eikä se kuittaannu sillä, että hei, kaikilla meillä on rajoitteita. Sillä kivun yli ei vain mennä, sitä ei voiteta. Se on hallitseva.

***

Samalla, kun olen syventynyt graduuni, kirjailija minussa on nukkunut ruususenunta. Sanat harhailevat enkä saa niitä kiinni. Paljon painetta luo totta kai se, että kaikki eivät saa itse päättää, missä asuvat, ja sen asian suhteen on palaveri vajaan kuukauden päästä käsillä. Gradu on pakoreitti – ja sitä ennen oli kuitenkin voitettava sen tekemiseen liittyvä kivun pelko, joka alkoi välittömästi vaania, kun sain kerran pahan kipukohtauksen sen tekemisestä (nostin rappeutuneelle selälleni liian raskasta kirjaa).

Tutkin innolla, pakenen paineita. Eikä kirjailija minussa tahdo osatonta roolia. Vaikka kirjallinen itsetuntoni on melko lailla nollissa, se syöttää minua:

Millaisia seurauksia voisi olla, jos ihminen pelkää liikaa?

Mistä muusta pakeneminen kertoo kuin pelosta tai epätyydyttävästä tilasta?

Mitä helvettiä rakkaus oikein on ja onko sillä rajoja?

Tällaisia lauseita tulvehtii irrallaan päähäni, kun kirjoitan graduani. Ne sanovat, että kirjoita muutakin.

Ja minä epäilen ja väliin yritän.

Silti on aiheellista tunnustaa, että kun on monta monessa, on väliin todella vaikea nähdä optimistisesti kauas. Siksi rajoitetta ei turhaan kutsuta rajoitteeksi.

*Tämä Esikoiskirjailijan elämää -blogi kertoo esikoiskirjailijan arjesta ja ajatuksista. Esikoiskirjailijan elämää -blogia ylläpitää esikoiskirjailija Kata Melander. Klikkaa tästä profiileihini Facebookissa, Twitterissä ja Instagramissa.

Esikoiskirjailijan elämää: Yhtymäkohtia

Kirjoitan tätä puhelimella suoraan levosta. Kipukohtaus pakottaa nyt lepoon, ja mikä ikävintä, se on aiheutunut palavasta innosta. Vietin eilisen illan selälleni liian intensiivisesti graduni parissa. Käsittelyssä oleva lähteeni on raskasta tekoa.

Lepään, jotten pääsisi kirjoittamaan. Olen tyhmänrohkeasti palannut gradun pariin lepojaksoilta. Kropan kannalta suorastaan haitallista eikä ollenkaan järkevää, mutta sielu kiittää. Olen halunnut kuunnella sitäkin. Nyt vuorossa on jälleen keho. Ja tämän ja edellisen merkinnän välillä on tapahtunut se, että minä tulin muistutetuksi itse itsestäni. Voitin graduun liittyvän kipukohtausmörön, joka tosin nyt konkretisoitui, ja upotin itseni suloisesti kieliopin maailmaan.

Teoria on vaikeaa. Välillä menen taitotason ylärajoilla ja tuntuu, että professorien luottamus on liian kova. Mutta sitä tunnetta, kun lukee kerran, ja alussa säännöstö on hepreaa. Lukee toisen kerran ja ymmärtää enemmän. Ja kun lukee kolmannen kerran, logiikka onkin kristallinkirkas.

Aloin miettiä, miksi sekä fiktio että kielioppi voivat viedä minut täysin mukanaan. Vastaus löytyy haasteellisuudesta. Kielioppi on täynnä hierarkioita, eikä aukottomia teorioita ole. On tulkintoja ja tulkintoja tulkinnoista. Ennen kaikkea sekä kieliopin että fiktion tarkoitus on selvittää syvä ydin. Kielioppi kysyy, miten kieli rakentuu, mitä kieli on. Kaunokirjallisuus kysyy, mitä ihmisyys on. Kaikenlainen fantasiakin on käänteissään tutkielmia inhimillisyydestä.

Ja kun minä mietin omaa ihmisyyttäni, tiedän, että pelkään romaanikäsikirjoitusta vielä liiaksi ja että kielioppi on sekä nautinto että pakoa arjen murheista. Että minä kaipaan pilviä väistyviksi ja huolien hellittävän. Valoa, rakkautta ja aurinkoa. Terveyttä, jonka rajoista olisi selvillä. Paikkaa ja tilaa, johon murheet eivät yllä.

Ehkä me polkumme löydämme, sekä teksti että minä.

*Tämä Esikoiskirjailijan elämää -blogi kertoo esikoiskirjailijan arjesta ja ajatuksista. Esikoiskirjailijan elämää -blogia ylläpitää esikoiskirjailija Kata Melander. Klikkaa tästä profiileihini Facebookissa, Twitterissä ja Instagramissa.

Esikoiskirjailijan elämää: Minä olen Katariina

Älä irrota -esikoisromaanini kustannustapa oli perinteikkäässä kustannusmaailmassa sikäli poikkeuksellinen, että kustannuspalvelu oli suuren kustantamon sisällä. Monet tärkeät luottoihmiseni ja -ystäväni uskoivat ja tukivat. Tulisi paljon puhetta. Tulisi paljon keskustelua siitä, mihin teos esimerkiksi kriitikoiden silmissä asettuisi. Tulisiko kritiikkejä edes?

Niitä tuli, mutta myös korvaamattomia neuvoja. Ne voisi tiivistää tällaiseen muotoon: ”Pidä katse koko ajan edessä, päämäärä mielessä. Vaimenna taustahäly, älä mieti, voiko näin tehdä tai tuleeko tästä mitään. Tee ja katso, mihin se riittää.”

Usein onnistuin hyvin, mutta huonoja hetkiäkin oli. Välillä hämy asettui sumuksi kirkkaiden ajatusten tielle, epäilyksi, olenko sittenkään ansainnut kirja-alalla paikkaani.

Ainakin viime vuoden Finlandia-raatilaisen mielestä olen.

***

En ole saanut paperille riviäkään fiktiota. Tänään sunnuntaiaamuna heräsin taas ajatusteni sekamelskasta. Ja tunnistin sekamelskan siksi taustahälyksi, jota minun pitää kirja-alallakin välttää. Tällä kertaa pelissä, ajatuksissa, oli oma elämä. Kipusairaus on nyt siinä vaiheessa, että se vaatii työtä, kipujakson katkaisemisen mutta myös uuden suunnan. Asumispäätökseni laitettiin valitukseni jälkeen uuteen valmisteluun. Päätös on väljä. Edellytetään ratkaisua yhteistyössä vuoden 2018 aikana. Jotakin sinnepäin. Kaikki alkoi tavallaan alusta, ja eri vaihtoehdot pohdituttavat.

Sitten aloin miettiä sitä näkökulmaa, joka tuosta ylläolevasta muodostuu, eli miten yhteiskunta minut näkee.

Asumispäätös heijastelee avuntarvetta. Tarvitsen apua päivittäisissä toiminnoissa, olen siis autettava. Se avun tarve on nyt siis määritellyt minut yhteiskunnassa niin pitkälle, että joku katsoi asiakseen helmikuussa sanella pakomuuttopäätöksen. Se peruttiin, luojan kiitos, mutta paha arpi jäi. Onko ihan oikeasti niin, että joku muu päättää, missä aikuinen, 26-vuotias kirjailija ja yliopisto-opiskelija asuu?

Vaikeat kipuoireet puolestaan ovat välillä hyvinkin armottomia. Ne pakottavat minut potilaan rooliin. Päiviin, joina pärjään kuin kipuoireita ei ikinä olisikaan, mutta myös päiviin, jolloin kaikki tehtävä riisutaan minimiin, jolloin suihkussakäyminen pelottaa. On monta siirtymistä, eikä tuolin asento ole optimaalinen. Se pahentaa oireita entisestään. On hengitettävä ja selvittävä.

Mutta kaikkien isojen asioiden ristipaineessa unohtuu joskus myös tärkein. Voisi minut nähdä toisinkin.

***

Minä olen Katariina, ja minä rakastan suomen kieltä. Nauran usein, halaan paljon. On minulla varmaan lahjojakin, mutta pääosin olen ollut uuttera. Luin Pirkko Leinon Suomen kieliopin kannesta kanteen 15-vuotiaana. Iso suomen kielioppi on ollut lempiviholliseni vuodesta 2004. Luin äidinkielen opettajani kanssa vetoa siitä, mitä saisin lauseopin kokeesta lukematta ja puoli vuotta varsinaisen kurssikokeen jälkeen, sen kurssikokeen nimittäin jännitykseltäni mokasin, vaikka päädyin preppaamaan luokkatovereitani aina, jos opettajamme oli poissa. Sain vetokokeesta 10-.

Pääsin yliopistoon lukemaan suomea ja olin yksi pääsykokeiden priimuksia. Ilman kipuoireita olisin taatusti jo maisteri, olen siitä varma. Lehtori käski minun olla äänne- ja muoto-opin kurssilla hiljaa, koska osasin liikaa. Hän jopa pahoitteli minulle, että minun piti siinä tutkintosysteemissä suorittaa perusopinnot. Hän olisi heittänyt minut kieliopin puolesta suoraan aineopintoihin. Sain toisen vuoden opiskelijana stipendin erityisestä lahjakkuudesta omassa oppiaineessani. Nyt teen gradua genetiivisubjektista, mutta gradua en tosin ole voinut tehdä, kun sairastelu ja asumis- ja sotebyrokratia kuluttaa kaiken energiani. Ohjaajani sanoi joulun alla minulle, että kandiproffani on kateellinen, kun ei saa ohjata minua. Että kun minä olen niin kyvykäs ja näkemyksellinen fennisti.

Ja se on äärimmäisen kauniisti sanottu. Mutta tiedättekö, minä en sano tätä kehuakseni, vaan siksi, että minä olen melkein jo unohtanut sen kaiken. Esikoisromaania en onneksi vielä. Mutta kuitenkin. Koska yhteiskunta näkee minut näin:

Minun avuntarpeeni maksaa rahaa. Kukkaronnyörit on tärkeää pitää tarpeeksi kireällä. Se on kaiken mittari. Ja sitten minä olen kipuoireineni vielä se paljon maksava potilas, jolle nyt täyttä häkää suunnitellaan isoa kapitaatioarvoa.

Mutta miksen minä ole yhteiskunnalle Katariina? Sillä voisi ajatella niinkin, että turvallisuus ja jatkuvuus asumisasioissa pitäisi kipuoireet paremmin kurissa. Ja että kun minä saisin pitää toimintakykyni, minusta tulisi maisteri ja äidinkielenopettaja, kuka tietää jopa tohtorikoulutettava. Ja sanotaan se nyt näinkin: veronmaksaja. Miksei vuosien saatossa eturivin myyvä kirjailija, se vasta olisikin jotain. Iso unelma ja kunnianhimoinen päämäärä, joka vaatii myös sen, että jotkin asiat vain loksahtaisivat kohdallensa.

Ja näissä tilanteissa yhteiskunta jo alkaa saada minulta melko verrankin. Ihan vain sen vuoksi, että se olisi osannut tunnistaa myös tiedollisen ja henkisen kapasiteetin.

Sillä minä olen Katariina.

*Tämä Esikoiskirjailijan elämää -blogi kertoo esikoiskirjailijan arjesta ja ajatuksista. Esikoiskirjailijan elämää -blogia ylläpitää esikoiskirjailija Kata Melander. Klikkaa tästä profiileihini Facebookissa, Twitterissä ja Instagramissa.

Esikoiskirjailijan elämää: Tuntemattoman äärellä

Viime kerrasta on kulunut hetki. Jos tietäisitte, mitä kaikkea minulle on viimeisen kahden viikon aikana tapahtunut, ymmärtäisitte paremmin. Mutta rajaan siitä nyt melkein kaiken pois. Totean vain, että loukkasin jalkani tosi pahasti toissa lauantaina, ja tänään on vasta ensimmäinen edes inhimillistä muistuttava päivä. Ennen loukkaantumistani voin kivun kanssa jopa niin hyvin, että ehdin säätää kipulääkitystäni alaspäin ja sietää lopetusoireita, ja sitten loukkaantumiseni tuli oikeastaan pahimpaan mahdolliseen aikaan. Kaikki keikahtikin räpäyksessä aivan päälaelleen. Yksityiselämässä tapahtui pari isoa asiaa, ja näissä kirjoittamiskuvioissakin on pientä pohtimista.

En edes suostu häpeämään sitä, että tämän tekstin taustalla, nyt kirjoittaessani, soi Backstreet Boys.

Minulla ei ollut Backstreet Boysiin mitään satunnaisia kuunteluita sisällökkäämpää suhdetta ennen helmikuuta 2014. Jouduin silloin toista kertaa elämässäni sairaalahoitoon kierteisen kivun katkaisemiseksi. Olin sisällä peräti 2,5 viikkoa. Ohjelma oli löysää ja ympäristö ja potilaiden elämäntarinat rankkoja. Etsin jotain täysin vastakkaista, mahdollisimman pinnallista, johon upota luurit päässä hetkisiksi kerrallaan.

Löysin Backstreet Boysin kokoelmalevyn The Very Best of, jonka kuuntelin läpi useita ja useita kertoja. Ilahduttavaa on huomata, että bäkkäreillä on rentouttava vaikutuksensa vielä reilun neljän vuoden jälkeenkin; stressi helpottaa.

Mitä olen tehnyt? Olen mm. levännyt mustien luurieni kanssa ja kuunnellut Vänrikki Stoolin tarinoita äänikirjana, muistuttanut omasta mielestäni Kummelin Mauno Ahosta

Esikoiskirjailijan elämää: Kiirastorstain kuulumisia

Tämän blogitekstin alkuperäinen aihe on suostumuksellisuus. Ehkä pääsen siihen vielä tekstini mittaan. Kaksi aloitusvirkettä tuntuvat kankeilta ja kömpelöiltä, mutta jätän ne. En ole kirjoittanut viikkoon mitään ja sormeni hakevat nyt paikkaansa.

Tuli väsymys. Ihan kunnolla. Kuin yltä olisi mennyt se kuuluisa jyrä.

***

Olihan siitä jo merkkejä ilmassa. Ennen kymmenennen päivän teatterikäyntiä ajattelin, että nyt alkaa viimein helpottaa. Saan viimein surra raskasta alkuvuottani rauhassa. Sitten tuli kipukohtaus ja arjen poikkeusjärjestelyjä. Kipu katkesi nopeasti mutta kivun pelko jäi. Asumispäätökseni valituskäsittely oli lähenemässä. Pakenin isosti kirjoihin. Luin Anna Kareninan alle kahdessa viikossa, valmistelin evakkomuuttoa kosteusvaurioremontin jäljiltä.

En kysynyt itseltäni tarpeeksi, mitä kuuluu. Ajattelin, että kunhan maailmassa on vain kirjoja ja minulla käsikirjoitus, jota kirjoittaa, selviän kyllä. Mutta kun minulta kysyttiin, mitä aion tehdä keväällä, se tuntuikin utopistiselta. Nykyhetkessä on niin paljon, että kevät tuntui lähinnä joltakin syötävältä.

Jos mietin elämäntilannettani kaikkinensa, tuntuu melkein luonnolliselta, että uuvuttaa. Silti en tiedä, kumpi tekee kipeämpää: se, että joksikin aikaa uupuu vai se, että huomaan olevani samassa tilanteessa melko usein keväisin. Suurimman heilahtelun aiheuttaa lähes aina kipuni – kehoni väsyy syksyisin, ja vaikka syksy on muuten lempivuodenaikani, olenhan syyskuun lapsi – syksyt ovat olleet kipuoireyhtymäni alusta lähtien enemmän tai vähemmän rankkoja jouluun asti. Ja kun niin kovasti tahtoisin, että jaksaisin aina kivun vaiheet. Nyt voin kivun kanssa hyvin. Jos kohtauksia on, fysioterapia katkaisee ne nopeasti ja kuntoutus on edennyt monilta osin tosi lupaavasti. Ja se tarkoittaa sitä, että olen tätä vauhtia pääsemässä viime keväänä pohtimaani tavoitteeseen siitä, että säilytän työkykyni kivusta huolimatta. Se jos mikä tuntuu tosi ihanalta.

Huomaan, että tämänkin tekstin kirjoittaminen helpottaa ja jäsentää uupuneen mielen rasittamia ajatuksia. Juuri kontrollintunne on kirjoittamisen paras puoli: etenkin fiktiotekstissä luojamainen valta päättää, mitä henkilöille tapahtuu, mitä he ajattelevat, missä on toivo. Tässä tekstissä se, että valitsen miten kerron, valitsen uskaltaa laittaa sanat tähän järjestykseen, vaikka se vähän pelottaa. Omastakin olotilastani tulee oitis käsitettävämpi. Suostumuksellisuudesta, johon viittaan sekä seksuaalisella mutta ennen kaikkea aivan yleensä fyysisellä tasolla, kirjoitan teille myöhemmin.

Huominen pitkäperjantai aloittaa pääsiäisen juhlapyhät. Minulla pääsiäinen kuluu perhepiirissä. Juuri nyt se tuntuu erityisen ilahduttavalta ja tärkeältä pitää rakkaat lähellä ja olla heille rakas.

Rauhaisaa pääsiäistä toivotellen,

Kata

*Tämä Esikoiskirjailijan elämää -blogi kertoo esikoiskirjailijan arjesta ja ajatuksista. Esikoiskirjailijan elämää -blogia ylläpitää esikoiskirjailija Kata Melander. Klikkaa tästä profiileihini Facebookissa, Twitterissä ja Instagramissa.

Esikoiskirjailijan elämää: Mitä tapahtuu oikeasti?

Aloitin nykyisen käsikirjoituksen ensimmäisen raakaversion viidennen luvun. Luku kytkeytyy tarinan menneeseen, kipeisiin asioihin. Ylemmäksi kaikkea nousee kuitenkin kaikenlainen peittely. Luvun kuluessa minun onkin kirjoittajana kysyttävä entistä tarkemmin itseltäni, mitä tapahtuu oikeasti.

Pohjustan aihetta hieman tarkemmin, jotta se on paremmin ymmärrettävissä. Kirjallisuustieteessä edellisenkaltaisia ilmiöitä kutsutaan outouttamiseksi; tehdään arkisesta merkittävää, jotenkin outoa. Kirjallisuudessa kun yleensä voidaan pysäyttää liike kesken kaiken, ja panna sen väliin jokin hahmon ajatus (minä pysäytin juuri hahmoni hampaidenpesun illasta), valjastaa jokin kehontoiminto jonkin asian syyksi (me itkemme surusta ja sen tiedostamme, mutta emme välttämättä löydä syytä sille, miksi leipovan käsi vaivaa poikkeuksellisen kovalla voimalla taikinaa – niin vain tapahtuu). Kirjallisuudessa me kuitenkin outoutamme tällaiset asiat – kaikelle on motiivinsa.

Outouttaminen kun osoittautuu varsin hyväksi valheenpaljastimeksi etenkin kaikkeen peittelyyn liittyvässä. Me emme ehkä tajua sitä arjessamme, mutta arkemme voi olla täynnä peittelyä; me emme aina uskalla tai voi sanoa, mitä ajattelemme ja päädymme sanomaan muuta, me katsomme ilmaan työpaikalla ja oppilaitoksessa muka huolettomasti ja saatamme kuvitella jopa itsekin olevamme hyvällä tuulella, kunnes myöhemmin myönnämme toisin. Välillä ei tule ymmärtäneeksi ikinä, miksi toimi tietyssä tilanteessa niin kuin toimi.

Väitän, että tämä on eräs syy, miksi kaunokirjallisuus auttaa meitä ymmärtämään itseämme ja ihmisyyttä. Meille näytetään tilanne motiiveineen fiktion suojissa. Jos kirjailija on tehnyt läksynsä hyvin, hän antaa lukijan huomioida motiivit mahdollisimman pitkälle itse, luo vain tilanteen ja ehkä antaa vihjeitä.

Havahduin ihmisen monimutkaiseen ajatteluun keskustellessani kirjailijoiden ulkonäköpaineista kirjailija Elina Rouhiaisen kanssa taannoin Twitterissä. Rouhiainen kertoi pystyneensä luopumaan täydellisyydentavoittelusta, vaikka viimeisen päälle kiiltävät ja asetellut Instagram-otokset painostavatkin siihen. Kirjailijanelämässä etenkin julkaisun alla ja juuri sen jälkeen saattaa olla haastatteluja ja esiintymisiä. Kirjailijan työ on esiintyvää työtä.

Minun oli pakko myöntää, että saan hepulin joka kerta, kun esiinnyn tai kuvaaja kuvaa. Kun nyt olen raadollisen rehellinen, ajatusketjuni kuulostaa auki kirjoitettuna lähinnä teinitytön puheelta: en ole mielestäni koskaan tarpeeksi kaunis, jos meikkaan itseni, en osaa meikata, meikatessani kiroan rajaussiveltimen, huultenrajauskynän ja ripsiväriharjan, olen täydellisen varma, että epäonnistun.

Pahinta edellisessä on se, että se on oikeasti totta. Kauhu on varttia ennen h-hetkeä aitoa eikä siihen liity kehujen kerjäämistä. Aito tunne, ettei kelpaa. Aito tunne, että jos nyt ulkonäön pystyy unohtamaan, entä jos sössöttää ja sanoo jotakin väärää? Ja hassuinta on se, että päädyin takavuosina pari kertaa puhumaan teinioppilailleni ulkonäköpaineista. Silloin katsoin jokaista silmiin ja sanoin, että jokaisessa ihmisessä on kauneutta ja komeutta. Että älkää epäilkö sitä. Että minun on vaikeaa ajatella, että ylipäätään sellainen, jolla on jonkinlainen sielu, olisi jotenkin ruma. Tarkoitin joka sanaa.

Ja samaan aikaan sisimmässäni välillä olen ja olin hyvin epävarma. Sitten toisaalta, kun ilmapiiri on turvallinen ja onkin hyvän ystävän kanssa keskellä toisen ystävän kirjanjulkkarihumua, käy hyviä keskusteluja ja tulee tunne, että tänään minä kyllä näytän nätiltä.

Kysymys siitä, mitä tapahtuu oikeasti, on hyödyllinen fiktion ulkopuolella siksikin, että se muistuttaa elämän ja olemisen aidosta monimutkaisuudesta. Samaan aikaan läsnä voi olla hyvin erilaisia olotiloja ja tunteita, keskenään ristiriitaisiakin. Tähän päivään on kuulunut niin naurua, murhetta, iloa ja väsymystäkin, mutta tämän kirjoitettuani nekin selvisivät yhdestä sekamelskasta omiin lokeroihinsa, on parempi olla. Kaipaan nykyään joitakin juttuja kroonisesti. Eikä se välttämättä ole huono.

Sillä jos mietitään, mitä tapahtuu oikeasti, kaipaus voi katalysoitua ensin pyrkimykseksi, sitten jopa päämääräksi.

*Tämä Esikoiskirjailijan elämää -blogi kertoo esikoiskirjailijan arjesta ja ajatuksista. Esikoiskirjailijan elämää -blogia ylläpitää esikoiskirjailija Kata Melander. Klikkaa tästä profiileihini Facebookissa, Twitterissä ja Instagramissa.

Esikoiskirjailijan elämää: Ilo ja suru, rinnakkain

Raukeus valtaa mielen. Pieni hoitokissaneiti on valvottanut yöllä, keho on fysioterapiasta hyvällä tavoin voipunut, käteni kurkottavat peitonraoista pitelemään puhelinta ja kirjoittamaan tämän.

Olen viime päivät voinut fyysisesti – yhtä kaatumista lukuun ottamatta – todella paljon paremmin. Niin hyvin, että viime kuukausien koviin kipuihin tottunut mieleni on asiasta ihan hämillään. Voiko todella istua aina vain kauemmin? Eikö jokaista liikettä tarvitsekaan enää pelätä.

Kaiken lisäksi muutos oli suhteellisen nopea. Oikea diagnoosi, oikea hoito.

Olen siis hiljalleen totuttelemassa uuteen elämänmenoon, vaikka aivan kokonaan mieleni ei siihen vielä luota. En uskalla vielä jättää päivittäisiä lepotaukoja väliin ja touhuta aamusta iltaan. Toisaalta kerran päivässä lepoa minulle suositellaankin, mutta terveinä päivinäni en kyllä aina malta, sen myönnän. On niin paljon tehtävää ja kaikkea kiinnostavaa.

Mutta suru asuu ilon vieressä. Nyt kun huomaan pahimman taas taittuneen, mielelläni on aikaa käsitellä tapahtunutta ja surra rankkaa alkuvuotta. Ehkä sureminen on juuri oikea sana. Aiemmin hieman pelkäsin näitä kivustaselviämisen jälkilaineita, eihän sureminen ikinä kivaa olekaan. Ja miten mukavaa olisi vain hypätä kivun apeudesta kuplivaan selviämisen iloon.

Se kun ei vain ikinä mene niin. Omaa surun hyväksymistäni on helpottanut ajatus, että oikeastaan suru ja ilo kulkevat rinnakkain; ei surua tarvitse pelätä tai hävetä. Se sentään häivähtää vain hetkisiksi, välillä lyhyemmiksi toviksi, välillä pidemmiksi, eikä valtaa kaikkea alaa. Ja sitten ovat vielä arkeni ihanat pakoreitit, ruoanlaitto ja kirjoittaminen. Uusien arkiruokareseptien kokeilemisen lomassa luin helmikuussa jopa kuusi kaunoteosta, maaliskuun saldo on tähän mennessä kaksi. Olin jotenkin luullut, että kirjojen lukeminen pieneltä puhelimen ruudulta olisi vaivalloista. Onneksi olin väärässä.

Esikoiskirjailijan elämää: Liikutuksen syyt

No niin. Edellinen merkintä rikkoi kaikki ennätykseni: se on saanut 1805 näyttökertaa, lisäksi sain useita uusia seuraajia. En kuitenkaan edes linkitä tai puhu asiasta seuraavaa kappaletta enempää. Se tekee jotenkin niin kipeää. Kuvaavaa on, että pari päivää julkaisun jälkeen tunsin jopa (täysin aiheetonta) häpeää. Minä jotenkin aidosti häpesin sitä, että olen joutunut näin vaikeaan tilanteeseen että itsemääräämisoikeuteni yli voidaan (täysin laillisesti) niin helposti kävellä.

En monestikaan harmittele vammaani, mutta kyllä viime päivinä myös aiemmin tässäkin blogissa käsitelty ja monien parjaama ”pyörätuoliin sidottu” sanapari alkaa maistua pelottavan tutulta. Kun joutuu perustelemaan tahtoaan asua omassa kodissaan, tulee väkisinkin mieleen, miksi sitä toimintakykyä ole edes rahtusen enemmän.

Kunnes muistaa, että ihminen ei ole yhtä kuin fyysinen toimintakykynsä. Määreet ja mittarit ovat aivan jossakin muualla.

Tästä kaikesta on lyhyt matka kelpaavuuden tematiikkaan, eikä siitä enää tarvitse lähteä mihinkään, jotta ollaan nykyisessä tekstissäni. Älä irrota -romaanin tapaan teksti on fiktiivinen, mutta jostakin syystä, liioittelematta, itku hiipii kurkkuun aina sitä kirjoittaessani. Jostakin se sohaisee, ja jotkut syyt ovat itselleni itsestään selviä, mutta jotkut hämärän suojissa. Voin paljastaa teille vähän. Mutta ihan vähän

Esikoiskirjailijan elämää: Jokainen meistä on ihminen

Tämä on minulle nyt äärimmäisen vaikeaa.

Sain eilen postia sotealueeni vammaispalvelusta. Siinä minulla on myönnetty asumispalveluita asuntoon, jota en ole edes nähnyt ja johon en ole luvannut muuttaa.

Valitan päätöksestä. Mutta kyllä, Suomessa toimitaan näin, etupäässä siksi, että tehty hankintalain uudistus antaa kunnille mahdollisuuden kilpailuttaa myös elämänmittaiset palvelut, kuten juuri asumispalvelun – tarkemmin ilmaistuna hoiva-avun, jota tarvitsen asuessani itsenäisesti.

En saanut prosessin missään vaiheessa syytä tähän päätepisteeseen. Painostus muuttamiseen alkoi jo viime heinäkuussa, kun samassa kerrostalossa oleva vammaispalvelun yksikkö kieltäytyi viiden ja puolen vuoden asumiseni jälkeen enää avustamasta minua klo 21 jälkeen. Syyksi kerrottiin se, että klo 21 talossa on vain yksi hoitaja yövuorossa, eikä yksikköä saisi jättää avustuskäynnin ajaksi valvonnatta.

Vammaispalvelu sai järjestettyä minulle korvaavan avustuksen, jotta pääsisin iltaisin nukkumaan. Asumispalveluista vastaavan sosiaalityöntekijän virassa aloitti äitiysloman sijainen. Vielä kesällä syy oli raha. Kysyin vammaispalvelulta syitä muutolleni viimeksi tammi–helmikuun vaihteessa: vasemmassa jalassani on lonkan tekoniveltulehdusepäily, ja jalan ennuste näyttää tällä hetkellä erittäin huonolta. Pystyn istumaan noin kahden tunnin pätkissä suhteellisen kivuitta. Loppu on venymistä. Mutta joka tapauksessa silloin syy olikin vaihtunut riskeihin: ei ole kuulemma riskitöntä palvelua, jos hoivapalveluja tuottaa kaksi tahoa. Kysyin, eikö sitä kutsuta palvelujen räätälöinniksi, siis sitä, että ihminen saa kotiinsa sen, minkä tarvitsee.

Jätin soittopyynnön ylemmälle taholle, joka ei ainakaan ole minua tavoittanut. Ilmoitin, etten muuta tässä terveys- ja elämäntilanteessa pelkän semantiikan takia. Sen sijaan sain uuden asumispalvelupäätöksen postissa.

Aluksi asiassa ilmoitettiin myös, että muuta vaihtoehtoa ei ole kuin palvelutalo. Niitä minun piti kartoittaa itse. Valitettavasti kuitenkin kipu oli syksyllä selässäni jatkuvaa, ja minun piti keskittää kaikki voimani siihen, etteivät opintoni pysähtyisi tyystin. Kuulin myös samalla tästä asumismuodosta, johon nyt sain päätöksen; asuntoja, jossa on ympärivuorokautinen avustus. Lupasin käydä tutustumassa, mutta en suoralta kädeltä muuttaa. Tahdoin myös perin pohjin selvittää sen, miksi olen muuttamassa ja että jos löytyisi jokin ratkaisu siihen, että minun ei tarvitsisi muuttaa. Olen myös pyytänyt laskelmia kustannusten noususta, mutta niitä ei ole minulle toimitettu.

***

Minä en tavoittele tällä kirjoituksella sääliä enkä sosiaalipornoa. Tällä kirjoituksella on yksi syy: kaikkien poliittisten päätösten takana on ihminen, ja heistä jokaista kuuluu kohdella sen mukaan. Hankintalain uudistajilla on paljon haavoittuvia mieliä käsissään. Itsemääräämisoikeus ei tunnu painavan mitään, joku muu päättää. Ja se on todella väärin.

Muistan hyvin eduskunnan kyselytunnin syksyllä. Hankintalain uudistuksen jälkeen hyvin moni on pakotettu muuttamaan kustannussyistä, vaikka minulle ei ole selvinnyt, mistä syystä itse joutuisin vammaispalvelun mukaan lähtemään. Kunnat ovat kilpailuttaneet, hoivayritykset kiristäneet vyötä ja palvelu huonontunut, asuinpaikkakunnat vaihtuneet. Aino-Kaisa Pekonen kysyi huolissaan peruspalveluministeri Annika Saarikolta, mitä hallitus aikoi tehdä. Sekoitin kuorrutetta mokkapaloihin, kun Saarikko vastasi kirkkain sinisilmin, että eihän kuntien ole pakko kilpailuttaa, että hankintalaki ei velvoita siihen.

Mitä luulette, jättävätkö huonossa taloudessa rypevät kunnat mahdollisuuden käyttämättä, jos sellainen on?

Niinpä niin.

***

Tämä on minulle vaikein osuus.

Aloitetaan vaikka siitä, että kiinnostuin kieliopista 14-vuotiaana, luin suomen kieliopin ja siihen liitetyn oikeinkirjoituksen normiston kannesta kanteen vuotta vanhempana. Lukion päättötodistukseni keskiarvo on 9.3. Kirjoitin kolme eximiaa ja kaksi magnaa. Olin yksi yliopiston vuosikurssini pääsykokeen priimuksia.

Ja koko litanialla minä vain yritän todistaa, etten ole tyhmä. Että minä vain satuin saamaan synnytyksenjälkeisen hapenpuutteen ja vammautumaan liikunnallisesti vaikea-asteisesti. Käytän pyörätuolia, jota kelaan itse, mutta tarvitsen pukeutumissa, wc-käynneissä ja siirtymisissä toisen apua. Ja minä sairastuin krooniseen kipuun hoitovirheen seurauksena ensimmäisenä yliopistovuonna.

Edellisen osuuden teksti kuitenkin viittaisi siihen, että olisin vähintään holhouksen alla. Minulta on viety itsemääräämisoikeus ja ihmisarvo. Eikä vielä ole edes selvinnyt se, mikä on jalkani lopullinen tuomio. Sitten vielä kummittelevat paperit. Vammaispalvelun päätöksen mukaan asumispaleluita on myönnetty uuteen asuntoon 1.4. alkaen.

Olen väsynyt ja vihainen, se on sanomattakin selvää Mutta eikö yhteiskunnan mitta ole siinä, miten se huolehtii heikoimmistaan?

Itken aamuisin, itken iltaisin. Epätoivoisissa ajatuskierteissäni en tunne itseäni enää edes ihmiseksi. Tunnen itseni pikemminkin kulueräksi, joksikin taakaksi, vaikka samalla yritän muistaa, ettei se ole totta. Muutan päivät tunneiksi, jotta jaksaisin ne paremmin läpi. Ahmin romaaneja, sillä silloin olen hetken poissa tästä todellisuudesta.

Tähän yhteiskuntaan minä en enää pysty luottamaan. Viedään nyt kotikin alta, ei se haittaa, vaikka terveys vähän reistaa. Viedään kaikki vietävissä oleva. Viedään kaikki muu paitsi opiskelupaikka. Näin se minulle surussani näyttäytyy.

Näiden kahden päivän aikana olen oppinut sen, että jaksamisensa äärirajoilla ihminen pystyy ajattelemaan vain yhtä asiaa kerrallaan. Pidemmän ajan oppi on pelko. On aina syytä pelätä huomista, sillä koska tahansa joku voi päättää mitä tahansa.

Yksi asia on syytä muistaa:

Kukaan ei valitse syntyä vammaiseksi. Kukaan ei valitse tarvita apua. Silti jokaisen ihmisarvo on sama.

Siksi minä kirjoitin vammaisesta päähenkilöstä. Hän kelpaa valokeilaan siinä missä vammatonkin.

Jokainen meistä on ihminen, vailla erilliskasteja, ja siitä tässä kaikessa on kysymys. Myös yhteiskunnan on tunnustettava se kaikessa mitassaan. Inhimillisyys – ja inhimillinen kohtelu – kuuluvat kaikille.

Ja minulla on unelma. Jokin aamu haluan herätä sellaisesta yhteiskunnasta, jossa ei tarvitse paniikissa todistella kelpaavuuttaan, koulunumeroita ja arvosanoja, jotta ihmiset varmasti uskoisivat. Minä tahdon yhteiskunnan, jossa jokainen kelpaa ja jossa jokaisesta pidetään huolta, aidosti.

*Tämä Esikoiskirjailijan elämää -blogi kertoo esikoiskirjailijan arjesta ja ajatuksista. Esikoiskirjailijan elämää -blogia ylläpitää esikoiskirjailija Kata Melander. Klikkaa tästä profiileihini Facebookissa, Twitterissä ja Instagramissa.

Esikoiskirjailijan elämää: Kun sanoista kasvaa ääni

Terveisiä pitkittyneeltä sairauslomalta. Keho voi kaikkea muuta kuin hyvin, mutta tässä tuli nyt tällainen pieni väli, jossa saatan saada kuulumiset tänne valmiiksi. Sillä voi pojat sentään, sairausloma ja epätieto kutittelevat kyllä aivonystyröitä. Se on sekä huono että hyvä, mukana on sekä kehittäviä ajatuksia että epätietoa pyörittelevää kierrettä.

Tällaista olen nyt yrittänyt analyyttisesti ajatella.

***

Olen ollut aina luonteeltani kiltti, reipas tyttö. Siis sellainen, joka teki läksynsä, vaikka olisi ollut mikä, meni kouluun, vaikka olisi ollut mikä, sai hyviä koulunumeroita eikä aiheuttanut käytöshäiriöitä, välillä valehteli opettajilleenkin kysyttäessä että kaikki oli aivan hyvin vaikka oikeasti kaikki olisikin ollut todella huonosti, pelottaisi ja ahdistaisi. Lukiossa silloinen avustajani sai repiä minut eräältä uskonnontunnilta kaksoistunnin tauolla lähtemään kotiin. Lonkkani oli mennyt sijoiltaan, sitä en silloin tiennyt, mutta ylähuuleni oli alkanut käydä jo kivusta siniseksi. Olisin välttämättä halunnut istua uskonnontunnin loppuun, sillä jalkaani oli särkenyt jo pitkään, viikko kaupalla, ja tunnilla naisopettajamme asia oli niin mielenkiintoista, että kuuntelin sitä paljon mieluummin kuin kärsin kivusta yksin kotona. Opin jo silloin – vaikka en ollut vielä edes kipupotilas – keinoja, joilla suunnata mieli kivusta muualle. Olin leikkauspöydällä vain kolme päivää tuon tunnin jälkeen.

Vain sisälläni ja kotona saatoin kapinoida. Kiltteydestä ja reippaudesta on ollut hyötyä siinä, että on välttänyt konflikteja. Kiltti ja reipas tyttö ei tahdo tehdä itsestään numeroa. Hän suorittaa. Minun kohdallani reippaan ja kiltin tytön tarinassa on yllä kerrottuja sävyjä, mutta tarinani ylätaso ei ole suinkaan uniikki saatikka koske vain tyttöjä – aika moni tunnistaa itsensä liian kiltin ja liian reippaan tarinasta, sellaisesta, jossa pärjätään liikaa yksin eikä sanota, jos mieltä jokin painaa. Itse tahdon oppia aktiivisesti tästä tarinasta pois, joskaan en aina onnistu.

Mutta minun piti aloittaa kirjailijanurani, ennen kuin jokin minussa ratkaisevasti muuttui. Kyllä, olen edelleen siten hyvin yksityinen ihminen, että pohdin paljon asioita itsekseni ja sisälläni. Yksityisyyden rajoja on pohdittava tarkasti. Silti, kun minusta tuli julkaistu kirjailija, sanojeni painoarvo kasvoi melko verran. Tajusin, että jos minulla on jonkinnäköistä sanallista valtaa, minulla on myös velvollisuus puhua epäkohdista ja pitää esillä niitä asioita, jotka ovat tärkeitä tai kaipaavat muutosta.

Yksi päivystysreissukin piti viime viikolla kokea, ennen kuin ymmärsin vielä senkin, että mikään ei todella muutu, jos asioista ei uskalleta puhua. Vammaisten kohtelu terveydenhuollossa tai yhteiskunnassa ei muutu niin kauan, kun on sosiaalisesti hyväksyttävää käyttäytyä vammaista kohtaan juuri vammaisuuden perusteella tökerösti, pyytää vammansa vuoksi jäykkää ihmistä rentoutumaan kolme kertaa tai sekä lääkärin että hoitajan suulla esittää avunpyyntöön varmistava kysymys, enkö todella saa itse housujani alas tutkimustilanteessa, esimerkiksi. Palaan päivystyskäyntiin liittyviin tunnelmiin varmasti myöhemmin, mutta nyt en halua viedä pohjaa Kynnys-lehteen kirjoittamaltani kolumnilta. Pitää kuitenkin todeta sekin, että sain päivystyksessä myös hyvää kohtelua, en pelkästään huonoa, mutta tuo päivystyskokemus herätti minussa monia ajatuksia ja tunteita.

***

Edellinen toimii mainiona aasinsiltana myös seuraavaan: Omiin kokemuksiin pohjautuva asioiden esiin tuominen on monista aitoa ja koskettavaa, ja esimerkiksi MeToo-kampanjan kohdalla myös todella arvokasta: niin isoa määrää faktapohjaisia kokemuksia ei voi sivuuttaa. Omista kokemuksistaan puhumisella on kuitenkin kääntöpuolensa; se on puhujalleen varsinkin merkittävien ja tärkeiden asioiden kohdalla usein tunteisiin käyvää ja raskasta. Siksi niin monista tärkeistäkin asioista vaietaan ja se on ymmärrettävää. Niin edellinen kappale kuin edellisen osion ylimmät rivitkään eivät olleet minulle helppoja. Ei vain yksinkertaisesti ole mutkatonta avata itseään muille, etenkään jos arvet ovat kivuliaita tai jos samalla joutuu arvostelun tai arvioinnin kohteeksi.

Siksi väitänkin tietäväni yhden syyn fiktiivisten tarinoiden suosiolle ihmisten keskuudessa: kipeitä ja tärkeitä asioita voi käsitellä fiktion suojissa, sekä lukijana että kirjoittajana.

On turvallista, kun tarina ei ole tosi ja voi käsitellä silti tekstissä itselleen tärkeitä ja kipeitä teemoja. Yhtäkkiä saakin armoa omalle keskeneräisyydelleen, kun tajuaa, että edes kukaan fiktiivisen tekstin henkilöistä ei ole täydellinen. Voi rakentaa toivon pohjavirettä riveille ja niiden väliin.

Ehkä juuri siksi minusta tuli kirjailija eikä kansalaisaktivisti. Minulla on ollut tahto sanoa, mutta myös pohtia rauhassa ja rakentaa omaa tekstiäni, omaa näkökulmaani. Minusta ei ole eturiviin perustelemaan nasevasti, mutta kun minulle antaa koneen näppäimistöineen tai kynän ja paperia, minä luon draamaan kaaren, jolla haluan vaikuttaa. Kaikessa pitää myös muistaa, että missään tarinassa tai tositilanteessa ei ole kategorisesti hyviksiä ja pahiksia. Kirjailija Jari Tervo kuvasi eilisessä Peter Nyman -ohjelmassa osuvasti, että hyvän ja pahan raja ei kulje ihmisten välissä vaan ihmisten sisällä. Niin – meissä jokaisessa on sekä vahvuuksia että sellaista kehitettävää, jolle voimme itse olla myös sokeita.

Mutta vain, kun sanat kasvattavat hiljaisuudesta äänen, jokin asia voi muuttua.

*Tämä Esikoiskirjailijan elämää -blogi kertoo esikoiskirjailijan arjesta ja ajatuksista. Esikoiskirjailijan elämää -blogia ylläpitää esikoiskirjailija Kata Melander. Klikkaa tästä profiileihini Facebookissa, Twitterissä ja Instagramissa.