Kata Melander's Blog, page 12

Oi kirjamessut, Turun kirjamessut 2017 – ja kuulumisia

[image error]

Sunnuntain haastattelun jälkeen oli helppo hymyillä.

Esikoiskirjailijan elämää: Kirjamessuviikko, mediaviikko

Turun kirjamessut starttaavat perjantaina. Valmistautuminen on ollut mieletöntä kuhinaa: sähköposteja, varmistamista, selvittämistä. Yllätyksiltä ja kommervenkeiltäkään ei ole vältytty, mutta viikonlopusta tulee varmasti ikimuistoinen yhdestä yksinkertaisesta syystä: nämä ovat ensimmäiset kirjamessuni kirjailijana.

Mutta kirjamessuviikko kääntyikin yllättäen eilen erään vaateliikkeen sovituskopissa myös mediaviikoksi: sain haastattelupyynnön Helsingin Sanomilta.

Jutun aiheena on kirjallisuuden vähän käsitellyt aiheet. Kirja-alan edustajien ja kirjallisuudentutkijoiden keskuudesta esiin oli noussut muun muassa vammaisuus. Puhuimme siis tomittajan kanssa vajaat kaksikymmentä minuuttia kirjallisuuden vammaiskuvista: mitä ne ovat ja mitä ne eivät ole, ja mitä niiden soisi olevan. Luonnollisesti sivusin myös Älä irrota -romaania, jonka pohjalta minua juttuun pyydettiin. Juttu ilmestyy HS Teemassa 19.10..

Ah! Voisin tässä pohtia aihetta monen, monen kappaleen verran, mutta en halua nyt viedä pohjaa omalta osuudeltani artikkelissa. Sen voin sanoa, että intouduin, ja innon keskellä jopa vakavoiduinkin. Vammaiskuvien monipuolistaminen ja vammaisuusaiheen ennakkoluuloton käsittely on todella tervetullut keskustelunaihe. Olisi mahtavaa, jos vammaisuuskin alkaisi samalla tavoin normalisoitua esimerkiksi homouden käsittelyn tapaan, että esiin nousisi aidosti erilaisia vammaiskuvia, jotka välttäisivät esimerkiksi jatkuvan kävelykyvyn kaipaamisen stereotypiat (vaikka kävelykyvyn kaipaaminen on toki osa joidenkin todellisuutta; en halua vähätellä sitä) tai kuvaisivat kouriintuntuvasti esimerkiksi kuulovammaisen arkea.

Loppuun vielä omat Turun kirjamessut -esiintymiseni. Muista siis nämä:

PE 6.10. klo 15.20–15.40 Vammaisuus fiktiossa -keskustelu. Keskustelijoina minun lisäkseni kirjailija Jaakko Yli-Juonikas, ja keskustelua vetää Kynnys ry:n tiedottaja Sanni Purhonen. (Fiore-lava, A-halli)

SU 8.10. klo 10.40–11.00 Älä irrota – romaani kivusta ja rakkaudesta. Esikoisromaanistani minua haastattelee Noora Vaakanainen. (Fiore-lava, A-halli)

*Tämä Esikoiskirjailijan elämää -blogi kertoo esikoiskirjailijan arjesta ja ajatuksista. Esikoiskirjailijan elämää -blogia ylläpitää esikoiskirjailija Kata Melander. Klikkaa tästä profiileihini Facebookissa, Twitterissä ja Instagramissa.

Esikoiskirjailijan elämää: ”Sopiiko tämä miehillekin?” Kirjallisuuden valintaperusteista

Havahduin eilen hämmästykseen.

Törmäsin henkilökohtaisella Facebook-tililläni päivitykseen, jossa ystäväni suositteli erästä naisen kirjoittamaa teosta (ei omaani). Alla kommentoija kyseli, sopiiko kirja miehillekin.

Ystäväni vastasi, totta kai sopii. En puuttunut keskusteluun, mutta se veti minut mietteliääksi: onko kirjailijan sukupuoli todella valintaperuste?

Sillä jos on, ollaan aika monen ristiriidan äärellä.

Itse 26-vuotiaana naisena luen paljon miesten kirjoittamaa kirjallisuutta. Monet, joskaan eivät tosiaankaan kaikki, käsittelevät jollain lailla päätarinan lomassa myös miehisyyden hankauksia, välillä tällainen pohdinta on jopa pääosassa. Mutta se ei ole koskaan häirinnyt minua. Kirjallisuus on ikkuna toisiin maailmoihin, vetoketju, jonka avatessaan pääsee toisiin nahkoihin, ihan iholle. Tekisikö omista nahkoistaan ihan hyvää päästä pois? Minulle ainakin.

Eilen kuulin, että sopiiko tämä myös miehille -ajattelu ei ole välttämättä ihan yksittäinen heittokaan. Mutta en ole toisaalta koskaan kuullut miehen kirjoittamista romaaneista kysyttävän, sopiiko tämä naisillekin. Absurdilta kysymys tuntuisikin, oli kyseessä sitten vaikkapa Kjell Westön, Riku Korhosen, JP Koskisen, Tommi Kinnusen, tai kenen tahansa miehen, kirjoittama teos.

Eli: miesten kirjoittamat kirjat sopivat kaikille, naisten vain naisille? Naisetko tässä kohdin kakkosluokkaa?

Mutta kakkosluokasta ei tulisi mieleen puhua – kenenkään – mutta etenkään Salla Simukan kohdalla, jonka Lumikki-trilogiasta on valmisteilla Hollywood-elokuva ja jonka kirjoja on myyty yli 50 kielialueelle. Sofi Oksanen on luonut Puhdistuksesta lähtien näyttävää kansainvälistä uraa. Tove Janssonin Muumit ovat valloittaneet maailman. Katja Kettu, Riikka Pulkkinen, yhtä kaikki kovia kansainvälisiä nimiä. Leena Lehtolaisen vankka suosio Keski-Euroopassa, Kati Hiekkapelto niittää niin ikään kansainvälistä mainetta dekkaripuolella.

Naisten kirjoittamia teoksia vain naisille ja tytöille, ei todellakaan.

Olisiko pikemminkin niin, että aihe – ja ehkä vielä paremmin teksti – valitsisi lukijansa?

Sillä se takakansiteksti, joka ei ihan ensi lukemalta vakuuttanut, voikin johtaa kiintoisalle polulle, kun muutamankin rivin itse teosta kahlaa.

Lopuksi toivon lämpimästi kaikille rohkeutta olla valitsematta kirjaansa pelkästään kirjoittajan sukupuolen vuoksi.

Paljon voi nimittäin pelkällä sukupuolikriteerillä jäädä kokematta. Teksti taistelee paremmuudestaan tekstinä. Sanojen yhteen nivomisen ja tarinankerronnan taitoon ei nimittäin sukupuolta erikseen tarvita.

Se on monta luettua sivua ja kirjoitustekniikkaa.

*Tämä Esikoiskirjailijan elämää -blogi kertoo esikoiskirjailijan arjesta ja ajatuksista. Esikoiskirjailijan elämää -blogia ylläpitää esikoiskirjailija Kata Melander. Klikkaa tästä profiileihini Facebookissa, Twitterissä ja Instagramissa.

Esikoiskirjailijan elämää: Kirjoittaja etsii

Facebookissa kiersi varmaan vuodenpäivät sitten hupaisa statuspeli, joka, sangen yllättävää kyllä, palaa aika ajoin mieleeni. Säännöt menevät seuraavasti: statuksen päivittäneen Facebook-kaverit luonnehtivat statuksen tehnyttä henkilöä kommentoimalla alle vain yhden sanan. Tämän sanan tulee kuitenkin alkaa sukunimen toisella kirjaimella.

Kieli-ihmiselle peli kuulosti hauskalta. Tein päivityksen. Tein sen henkilökohtaiselle tililleni, mutta myös kirjailijanimeni ohella oikean sukunimeni toinen kirjain on e. Sain siis siistin rivin e-alkuisia kommentteja.

Äitini kertoi suhtautuneensa statukseeni aluksi vitsillä. Hän oli vähällä kirjoittaa ”elegantti” (heh, mikä toki olisi kieltämättä imarrellut :D), mutta vaihtoi toiseen sanaan. Sinä kun olet sellainen etsijä.

Vahingossa voi osua joskus pelottavan lähelle.

Totta tosin on, että maailmasta ei tule ikinä valmista. Meistä jokainen tulee varmasti elämässään vaiheeseen, jolloin etsitään: indentiteettiä, paikkaa, tapaa olla, jos ajatellaan etsimistä vähän laajemmin. Mutta se pätee aika tavalla myös kirjoittamiseen.

Saaran ja Petterin kanssa etsin kuusi vuotta. Matka oli monella tasolla muuttava ja pitkä. Pääsinkö perille? Luultavasti olen vasta vähän yli puolivälin. Naiseus, mieheys, rakkaus, vammaisuus, kipu, epätoivo, seksuaalisuus, vaikeat valinnat, eettisetkin ristiriidat. Samalla, kun hahmotin näitä kysymyksiä, minä etsin ja asemoin niiden paikkaa fiktion todellisuudessa, ehkä vähän myös oikeassa. Millaiseen maailmaan kaikki asettuu. Koska  jokainen tapaamani kustannustoimittaja kertoo aina kysyvänsä samaa:

Mitä tekstillä halutaan kertoa?

Elämästähän silloin on kyse. Eikä kannata luulla, että fantasiat elementit erottavat tekstin tästä todellisuudesta. Samalla tavalla ne, omilla kerronnan keinoillaan, kertovat elämästä ja yhteiskunnasta.

Itse olen hetken etsinyt uutta tekstiä. Eilen avasin tiedoston, mutta en (vielä) kirjoittanut. Teksti ei ollut niin kauhea kuin olin etukäteen maalaillut. Minä etsin ja etsin, ja kun teksti on valmis, ehkä löydän taas jotakin uutta.

Yhden tänään puheviestinnän kurssilla ilmenneen asian kuitenkin varmuudella tiedän:

Mitään Comic Sansilla kirjoitettua ei voi ottaa vakavasti.

Esikoiskirjailijan elämää: Jako kahtia

Toistaisin itseäni, jos aloittaisin tämän päivityksen toteamuksella hektisestä viikosta, mutta sitä en tee. Sen sijaan voin todeta, että esimerkiksi viime lauantainen Lemust leippä -tapahtuma oli kannaltani hyvin onnistunut: tutuksi tuli monta uutta kollegaa, sain jututtaa lukijoita ja pääsinpä Turun Seutusanomien haastatteluunkin.

Mutta huomaan, että arkeeni on pesiytynyt jotenkin vahvasti jako kahtia.

On monta asiaa, joista koen onnea. Olen onnellinen, että lukijat esimerkiksi Lemust leippä -markkinoilla tulivat jututtamaan ja tutustuin uusiin persooniin. Olen hykerryttävn onnellinen syventyessäni subjektiin eri kieliopeissa, vaikka gradutekstin muotoilu välillä päänvaivaa aiheuttaisikin. Nautin eilen ruoasta ja teatterista siskoni kanssa, sillä täytämme lauantaina vuosia. Kirjamessut lähestyvät.

Kaiken fiktion kirjoittamisen kanssa olen hukassa. Kynnys kirjoittamiseen on todella iso, vaikka kaipaan fiktion kirjoittamisen tuomia arjen pakoreittejä. Silti mikään ei tunnu olevan itselleni tarpeeksi hyvää, että lauseet päätyisivät paperille asti. Gradu, muu opiskelu ja pienet terveyspulmat toisaalta muodostavat kokonaisuuden, josta luovuuden puuttuminen ei oikeastaan ole mikään ihmekään. Monen tekemisen puristuksessa luovuudelle ei tunnu olevan ilmaa.

Ja tässä kohtaa kiitän blogimaailmaa: ei tarvitse tukehtua sanoihinsa. Kun fiktion rimakauhu on liian iso, sanoilla on sentään ulospääsyreittinsä.

Eikä fiktion kirjoittaminen ole pelkkiä sanoja. Tarinoilla on aikaa kehittyä päässä, muuttua, marinointua, muuntua ja sekoittua. Sanat tulevat ulos, kun ovat siihen valmiita.

*Tämä Esikoiskirjailijan elämää -blogi kertoo esikoiskirjailijan arjesta ja ajatuksista. Esikoiskirjailijan elämää -blogia ylläpitää esikoiskirjailija Kata Melander. Klikkaa tästä profiileihini Facebookissa, Twitterissä ja Instagramissa.

 

Esikoiskirjailijan elämää: Turun kirjamessut, Lemust leippä -markkinat ja työhuoneen kiire

Mikä hektinen viikko! Eikä se ole vielä ohi, vaan huomenna suuntaan Lemust leippä -markkinoiden kirjailijakokoontumiseen, mutta paljon on tapahtunut.

Kuten keskiviikkona Facebook–videolla totesin, Runeberg-kirjallisuuspalkintoon osallistuvat kirjat ovat nyt jo matkalla. Palkintoonosallistumisrituaalit ovatkin sitten tässä, kun Runeberg ja Finlandia on molemmat hoidettu. Jännittävää ja opettavaista!

Esikoiskirjailijan elämää: Runeberg-palkintoon osallistuminen

[image error]

Koska tänään on ollut henkilökohtaisessa elämässä jotenkin pilvinen tunnelma, en malta enää pysyä hiljaa: Älä irrota -romaanini osallistuu myös Runeberg-palkintoon. Raatilaisten postiosoitteet odottavat jo sähköpostissa.

Esikoiskirjailijan elämää: Kirjailijan syksy – kohtaamisia ja ristivetoa

Syyskuu tulla tupsahti! Nyt syksyn voinee julistaa virallisesti alkaneeksi. Lennokkaasti se on tuntunut alkavankin: uusi gradun aihe on jo takataskussa, ja taustatyöni on jo kuumeisessa käynnissä. Toteutan gradussa samalla myös pitkäaikaisen haaveeni, sillä pääsen perkamaan ja ehkä vähän haastamaankin vallitsevaa Ison suomen kieliopin näkemystä. Heh, sanotaanko, että suhteeni tuohon punakantiseen suurkielioppiin on ollut vaikea jo teini-iästä lähtien.

Hih. Eikä syyttä, väitän.

Esikoiskirjailijan elämää: Mitä minä voin tehdä?

Viime perjantai oli sysimusta. Olen kiitollinen, että väsymys esti minua suunnitellusti lähtemästä keskustaan ja Turun taidemuseoon, sillä muuten olisin ollut lähempänä tapahtumapaikkaa, huonolla tuurilla ihan liki, jos olisin poikennut esimerkiksi Kauppakeskus Hansaan ihan Kauppatorin kupeeseen. Tänään kauppareissulla jo pahimman viikonlopun järkytyksen laannuttua ajattelin, että tällaisena aikana sopisi vähän nykyistä enemmänkin mielikuvitusta tarvittavan dekkarikirjailijan uralle. Aiheet tulevat turhan lähelle.

Yhteiskunta heijastuu silti aina kirjallisuuteen. Aika näyttää, millaisin tulkinnoin terroristisessa tarkoituksessa tehdyt rikokset jatkavat kotimaisessa kirjallisuudessamme.

***

Kaikissa silmittömissä väkivallanteoissa, pukkoiskuista ja tapoista perhesurmiin, näyttävät yhdistyvän ainakin kaksi asiaa, tunnetta: äärimmäinen viha ja äärimmäinen epätoivo. Mutta emme me voi jokaista väkivallantekoa estää, vaikka miten haluaisimmekin. Tavallinen ihminen kysyy silti itseltään: mitä minä voin tehdä?

Terrorismitutkija Antti Paronen lausuu Verkkouutisten lainaamassa Facebook-kirjoituksessa, ettei terrorismia saa pois halaamalla. Siinä Paronen on varmasti oikeassa. Mutta ei tarvitse puhua välttämättä edes terrorismista.

Meistä jokainen on kykenevä tuntemaan äärimmäistä epätoivoa ja äärimmäistä vihaa, vaikka harva meistä onneksi ajautuu terroristisiin tekoihin. Äärimmäinen epätoivon ja vihan yhdistelmä tuskin ikinä kuitenkaan johtaa mihinkään hyvään. Ja minusta se, terroriteoista nyt puhumatta, kannattaisi tunnistaa tarkoin.

Sillä jokainen tietää, että epätoivon keskellä yksi halauskin voi olla ratkaisevan keskeinen. Ei aina ja kaikissa tapauksissa, mutta yhtä kaikki voi. Se voi olla voima, jolla jaksaa vaikka edes huomiseen.

Välittäminen ei itsessään poista mielenterveysongelmia tai köyhyttä, pelasta väkivallan tai sairauden uhria, ratkaise pysyvästi esmerkiksi noita toivottomuutta aiheuttavia elementtejä.

Mutta edes tunne välitetyksi tulemisesta voi olla ensimmäinen askelma pohjalta ylös.

Meistä jokainen voi edes vähimmillään kysyä toiselta, mitä kuuluu, vaikka sillä ei terrorismia estettäisikään. Jotain arvokasta sillä kuitenkin saattaa jopa pelastaa.

*Tämä Esikoiskirjailijan elämää -blogi kertoo esikoiskirjailijan arjesta ja ajatuksista. Esikoiskirjailijan elämää -blogia ylläpitää esikoiskirjailija Kata Melander. Klikkaa tästä profiileihini Facebookissa, Twitterissä ja Instagramissa.

Esikoiskirjailijan elämää: Kiehtova toinen todellisuus

Olen tässä hetken ajan kaiken muun ohella tehnyt syväsukelluksia toisiin todellisuuksiin: Elena Ferranten Napoliin, Vihervaaran Annan elämän käänteisiin, ahtaisiin venäläisiin seurapiireihin Tolstoin Anna Kareninassa. Toisinaan kirjailijaminäni on arjessani korostetummin esillä, toisinaan opiskelija-arki valtaa kaiken alan, mutta toisien todellisuuksien läsnäollessa ne sekoittuvat sulavasti keskenään. Kun luen, kuuntelen tai katson fiktiota, minulla on tapana olla vähän kuin aina töissä: seurata tarinankuljetusta, repliikkien rytmitystä, koukkuja. Eläytyvä lukija olen ollut ennenkin, mutta nykyään etäännyttämisen suhteen toivoton tapaus. Tunnen luissani Annan ja Vronskin tanssiaiset Anna Kareninassa, Oblonski on samassa teoksessa mielestäni suorastaan läkähdyttävän ällöttävä ja monesti olen kärsimätön odottamaan, että taustoittavista kohtauksista siirryttäisiin käänteisiin.

Välillä se huvittaa, välillä on varma, että siihen liittyy jokin taika. Miten kaunokirjallisesta fiktiosta voikin välillä olla niin polvillaan?

Mutta ehkä on juuri yksi kaunokirjallisen fiktion kiehtovuuden saloista, että se vaikuttaa meihin joihinkin niin.

Tilanne ei kuitenkaan muutu kirjailijan saappaissa yhtään sen helpommaksi, päinvastoin. Asiat mutkistuvat lisää. Kirjoittajana on tietoinen niistä mielikuva- ja etenkin arvovaikuttamisen hetkistä silloin, kun teoksen sivuja selataan. Silloin on lupa iskeä ja tykittää oikein kunnolla, mutta myös vastuu painaa entistä lujempana: millaisen jäljen minä haluan lukijaan jättää? Millaisen kuvan minä haluan antaa elämästä?

Ja välillä kirjoittaja ja luomansa kertoja saattavat kinata huolella. Väsyneeseen päivään voi kyynisyys livahtaa kuin varkain. Huolet painavat, mikään ei tunnu menevän eteenpäin. Sitä saattaa välillä jopa naureskella kertojalleen:

Valehtelenko minä lukijalle, jos sinä kertojana uskot rakkauteen?

Et. Koska syvällä sisimmässäsi haluat uskoa siihen itsekin.

Toisinaan luen uutta tekstiäni ja ajattelen, että olen kyllä kirjallisesti pelottavan synkkä ihminen