Kata Melander's Blog, page 9

Esikoiskirjailijan elämää: Sävykäs rakkaus

Tällä hetkellä luen Minna Rytisalon vasta ilmestynyttä toista romaania Rouva C. Rouva C. on fiktiivinen kertomus nuoren Minna Canthin elämänvaiheista. Koska luen sähkökirjaa, en voi ilmoittaa teille sivunumeroa vaan ainoastaan prosentit: olen lukenut tähän mennessä 34 prosenttia, siis himpun verran reilun kolmanneksen, mutta olen silti aivan myyty. Rytisalon kieli on elävää, ja teksti on rakennettu siten, että vaikka yö saapuisi, nuoren Minnan ajatuksia tahtoisi lukea vielä yhden sivun, mutta myyty olen myös siksi, että Rouva C:ssä, näin alkupuolellakin, on monia sellaisia asetelmia ja pohdintoja, joita olen koettanut esikoisessani tavoittaa. Paitsi että Rytisalon punoma tarina on ollut tähän asti hyvä, tekstintekijä minussa iloitsee ja huudahtaa:

Juuri näin.

Sävykäs rakkaus – eikä ulkoiset seikat edellä

Kuten historiastakin tiedetään, Minna Canth nai oman opettajansa, opettajaseminaarin luonnontieteiden lehtori Ferdinand Canthin. Kun Rytisalo pohjustaa fiktiivisessä romaanissaan parin rakkaustarinaa, huomasin ilokseni, etten ole tekstintekijänä yksin. Esikoisromaanini Älä irrotan Saaran ja Petterin kohdalla minulla tuntui olevan sama tavoite kuin Rytisalolla omassa romaanissaan, eli asettaa rakkauden alkupisteeksi jokin muu kuin ulkoiset seikat. Lehtori Canth ei ihastu Minnassa siroon niskaan, jossa on hentoja nutturasta omille teilleen pudonneita hiuksia tai kuvittele korsetin ja hameen peittämää uumaa. Hän rakastuu Minnan ahkeruuteen, tiedonjanoon sekä ihailee sitä, että hän näkee Minnassa valtavasti potentiaalia. Mitä syvemmin hän oppituntiensa lomassa Minnaan tutustuu, sitä enemmän hän ihastuu – ja fyysiset seikat ja seksuaalinen jännite tulevat ihastukseen vasta sitten mukaan. Ensin Minna puolestaan hullaantuu tietoon ja luonnontieteisiin, mutta vähitellen ja vasta jonkin ajan kuluttua lehtori Canthiin.

En tahdo mitenkään väheksyä ulkoisia seikkoja rakkaudessa – totta kai niillä on oma vaikutuksensa. Minusta on vain sääli, miten pinnallisesti julkisessa keskustelussa rakkautta nykyisin käsitellään – ja keskustelu monesti kilpistyy pelkkiin ulkoisiin seikkoihin. Sen huomaa tv-tarjonnassakin: nykyään järjestetään ensitreffit jo alttarilla asti, vasta sitten alkaa tutustuminen, tai että se, kuka potentiaalisista deittikumppaneista onnistuu valitsemaan ohjelman kulloisellekin päähenkilölle summamutikassa parhaan asukokonaisuuden, saa viedä päähenkilön treffeille. Ei edes mietitä aluksi toisen oikeaa olemusta: vaikka miten hän puhuu ja mitä.

Kiitollinen olin puolestani Rytisalon asetelmasta senkin tähden, että tunnistan fiktiivisessä lehtori Canthissa rakastujana itseäni. Jos näen kadulla pinnalta mielestäni komean miehen, en ajattele, että tuossapa potentiaalinen kumppaniehdokas. Ihmisen komeus tai ulkoinen viehättävyys kasvaa vähitellen, kun on vähän tutustunut ensin, vaihtanut pari sanaa. Suurin osa-alue viehättävyydessä ylipäätään on minulla usein äly, ehkä minut hurmaa hyvällä keskustelutaidollakin.

Kun kirjoitin esikoistani, kävin monia keskusteluita rakkaudesta. Kuulin tarinoita niin pitkistä liitoista kuin traagisiin eroihin päätyneistä rakkauksistakin. Ne saivat minut vakuuttumaan siitä, että vaikka ulkoiset seikat todella ovatkin joillekin yksi tärkeimmistä kriteereistä, rakkaudessa on ennen kaikkea kyse myös samoista arvoista, hyvästä olosta toisen seurassa, luontevasta keskusteluyhteydestä sekä vähän mystisestä, vahvasti seksuaalisviritteisestä jännityksestä, jota ei vain voi pukea sanoiksi, mutta jonka voi tuntea väreilynä ilmassa ja iholla.

Miten olla minä?

Fiktiivinen Minna kysyy itseltään romaanissa nykyäänkin tärkeitä rakkauden kysymyksiä: miten olla minä suuresta rakkaudesta huolimatta? Nykyään naimisiinmeno ei lopeta naisen itsenäistä ammattia, mutta kysymys lieneekin siitä, miten löytää oma paikkansa ja luoda silti jonkun kanssa yhteistä tulevaa. Nuo ovat kysymyksiä, jotka nousevat nyt työstämäni proosassa, Tekstissä, yhtenä osana lähelle. Miten löytää oma paikkansa, vaikka rakkaus ja muut isot tapahtumat elämässämme asettuvat kehäksi ympärille, antavat ja ottavat. Miten rakastaa niin, että antaa toiselle tilansa? Miten tulla kosketetuksi niin, ettei kosketus ja toisen lähellä olemisen kaipuu murra mitään omassa sielussa, vaadi liikaa? Mitä vetovoima kestää ja mitä ei? Mitkä ovat rakkauden motiivit: ovatko ne itseisarvoisia vai jonkin kipupisteen laastari?

Pohdinta jatkuu sekä omassa fiktiossa että fiktion lukijana.

Esikoiskirjailijan elämää: Asioiden paino, hiljainen työ

Nyt, syksyn ensimmäisenä päivänä, kun vuotta on enää nelisen kuukautta jäljellä, uskallan todeta näinkin: vuosi 2018 on ollut minulle kaikkinensa tähän asti raskas, vaikea ja vaativa vuosi. Siinä on ollut valonhetkensäkin, mutta rehellisyyden nimissä mieleni odottaa jo seuraavaa vuotta ja toivoo silloin seesteisempiä aikoja.

Hiuksenhieno raja on siinä, milloin asioiden paino, suru ja melankolia tukahduttavat kaiken luovuuden, milloin ne ruokkivat sitä. Mitä pidemmälle elokuuta erinäiset asiat alkoivat taas kasautua henkilökohtaisessa elämässäni (menemättä siihen nyt tarkemmin), sitä paremmin, ehkä gradunraakileeni pahaksi onneksi, romaanikäsikirjoitukseni Teksti (vain puhuttelunimi) alkoi edistyä. Pakokeino, tapa pitää elämän fokus säännöllisesti myös itselle voimaa antavissa asioissa, jotta sairastelumurheet tai arkijärjestelyt valtaisi liiaksi alaa. Harmikseni edellisessä on ollut tämän vuoden koko kuva: on ollut vaikeita jaksoja, jolloin selviytymistila lukkiutuu päälle ja katse on ollut ainoastaan kunkin haasteen selättämisessä kerrallaan, ja kun vaikeista asioista on selvitty, iskee toviksi armoton väsymys. Voimat on kerättävä joka kerta uudelleen.

Mutta ehkä juuri siksi varmuus kirjoittamisessa on herännyt oltuaan jonkin aikaa poissa. Kyllä, minä haluan kertoa tämän tarinan. Minä tahdon sanoa elämästä yhtä ja toista. Kirjoittaminen elää minussa samoin kuin ilmavirta kulkee sisään ja ulos, vaikka väliin epäilen, entä, jos kaikki onkin tosiaan jo sanottu, jos minusta ei ole tähän enää.

Tekstin ensimmäinen kymmenlukuinen jakso on nyt valmis. Toinen jakso alkaa sitten, kun vain uskallan aloittaa sen. Teema vaihtuu, mutta jakso on vaikea. Siinä on monia Tekstin ydinkysymyksiä ja entistä tärkeämpää tavoittaa asiat kirkkaasti. Pidän nyt suuni tarkoituksellisen supussa niistä, koska jos nyt edes raapaisisin niitä, tästä tekstistä tulisi intoutumisen takia kilometrin pitkä (ja harva jaksaisi lukea

Esikoiskirjailijan elämää: Mihin saattajaa tarvitaan – ja miksi avuntarpeesta tunnutaan rangaistavan

Olen klassisen musiikin ystävä – klassisen musiikin pariin minut johdatteli jo pienenä tyttönä kummitätini, jonka kanssa kävin säännöllisesti alakoulun ensimmäiset kolme luokkaa kuuntelemassa erilaisia ohjelmistoja. Tämä on jo toinen syksy, kun päätin hankkia Turun filharmonisen orkesterin Torstaisarjaan kausikortin.

Olin kuitenkin muuttuneesta lipunmyyntisysteemistä pöyristyksissäni. Orkesterin kausiesitteen takasivulla todetaan näin: ”Sekä liikuntarajoitteinen että saattajakorttia näyttävä saattaja voivat lunastaa liput – – 50 % alennuksella perushinnasta.”

Lupaus alennuksesta on pyörätuolissa istuvalle, saattajaa tarvitsevalle opiskelijalle kuitenkin vain näennäinen. Kävi nimittäin ilmi, etten pyörätuolipaikasta ja saattajasta johtuen saa kausikortistani opiskelija-alennusta kuin vain saattajan osasta. Opiskelijahintainen kausikortti maksaa 58 euroa, normaalihintainen 147 euroa. Näin ollen joudun maksamaan kausikortistani lähes täyden hinnan, saattajan osasta 58 euroa ja pyörätuolipaikasta (50 prosentin alennuksella perushinnasta) 73,50 euroa. Yhteensä kausikorttini hinnaksi tulee siis 131,50 euroa.

Häviän opiskelijakollegoilleni – eli maksan siitä, että saan myös konsertissa tarvitsemani avun – 73 euroa ja 50 senttiä.

***

Valitettavasti alennusajattelu ei ole uutta. Jouduin viime syksynä hämilleni myös Turun kaupunginteatterin lippukassalla. Myyjä ilmoitti, että tämä on jo merkittävä kädenojennus, että normaalihintainen lippu laitetaan puoliksi, eli kaksi pääsee yhden hinnalla, että opiskelija-alennusta ei voi enää antaa.

Kovin suurelta kädenojennukselta se ei tunnu, jos opiskelijan tuloilla menettää oikeuden opiskelija-alennuksiin. Vertailun vuoksi: esimerkiksi Kansallisteatterissa pyörätuolilipun saa myös opiskelija-alennuksella, ja avustajan lippu maksaa päälle seitsemän euroa. Opiskelijahinta on noin parikymppiä, plus avustajamaksu päälle. Ja se on reilusti vähemmän, mitä kotikaupunkini kaupunginteatterin normaalit lippuhinnat sekä arki- että viikonloppunäytöksiin viime vuonna.

Jos olisin työssäkäyvä, alennusjärjestely johtaisi toki siihen, että avustajan lippu olisi käytännössä ilmainen. Mutta silloin olisin samalla viivalla muiden kanssa; minulla olisi myös työssäkäyvän tulot.

***

Olen sinkku. Klassisen musiikin konserteissa käyminen on ollut harrastukseni, mutta koska tarvitsen apua, saattajan on lähdettävä mukaan. Yleensä seurassani on toinen avustajistani. Avustaja saa siis palkkaa siitä, että lähtee konserttiin kanssani. Kyse ei ole hänen kohdallaan hupiretkestä.

Kuvaan seuraavaksi, miltä konsertti-ilta näyttää avuntarpeen silmin.

Turun konserttitalo on iso talo. Aivan jo ovesta sisään tullessani tarvitsen työntöapua, koska en pysty kelaamaan tuolillani pitkiä matkoja. Sitten tulee vastaan narikka. Avustaja auttaa takkini pois, ojentaa takkimme narikkaan. Lähdemme kapuamaan isoa ramppia ylös kohti konserttisalia. Rampistakaan en missään olosuhteissa selviäisi yksin. Salissa avustaja auttaa paikalle, auttaa vielä vessassa, jos on ennen konserttia tarve.

Tulee väliaika, ja kilometrin pitkät jonot. Ei, en saisi esimerkiksi juotavaa tai tarjotinta yksin kannettua, en siirrettyä tuolia pöydän edestä pois, jotta pääsisin pöydän ääreen. Sitten pitääkin laskea mäki alas konserttisaliin. Kuulla loppu konsertista ja lähteä kohti narikkaa. Takit päälle, autoon.

***

Saattaja tai avustaja tarjoaa minulle siis sellaisen konsertti-illan, jollaisen ei-liikuntarajoitteisetkin saavat: He pystyvät kävelemään itse narikkaan, riisumaan takin, talsimaan jyrkän rampin ylätasanteelle, menemään omille paikoilleen, kantamaan omat väliaikatarjoilunsa.

Siksi edellä kuvattu (alennus-)menettely tuntuu avuntarpeesta rankaisemiselta. Vähintään yhtä hätkähdyttävää on se, että järjestelmä on kyvytön näkemään, että liikuntarajoitteinenkin voi olla opiskelija, tai liikuntarajoitteinen saattaa olla myös eläkeläinen, jolloin hän olisi myös eläkeläisenä oikeutettu alennukseen. Systeemi on joko-tai, vaikka sen tulisi olla sekä-että. Etenkin, kun painotetaan vielä yhtä seikkaa: saattaja on monesti tosiasiallisesti töissä. Silloin avuntarvitsija on velvollinen kattamaan kaikki kulut, mitä saattajasta aiheutuu.

Eikä esimerkiksi konsertti-illan hinta voi olla yli kaksinkertainen pelkästään siksi, että ihminen tarvitsee selviytyäkseen toisen apua, kuin rangaistuksena avuntarpeesta.

Tämän olen sanonut ennenkin, mutta nyt se on tarpeen toistaa: kukaan ei valitse tarvita apua.

*Tämä Esikoiskirjailijan elämää -blogi kertoo esikoiskirjailijan arjesta ja ajatuksista. Esikoiskirjailijan elämää -blogia ylläpitää esikoiskirjailija Kata Melander. Klikkaa tästä profiileihini Facebookissa, Twitterissä ja Instagramissa.

Esikoiskirjailijan elämää: Älä irrota -romaani Tukholman kaupunginkirjastossa

Yllätykset ovat olleet kuluvana kesänä elämässäni erityisen suuria. Tuoreesta osteoporoosidiagnoosistani sain muistutuksen tänään, kun sain keskussairaalasta kirjeitse komennon sisätautilääkärin vastaanotolle ja laboratoriotutkimuksiin. Alkoi jännittää. Viime yönä uni jätti ilman tietoa kirjeestäkin noin kahden maissa yöllä, kroppa ja mieli pysyivät sinnikkäästi hereillä aamuun asti.

Osteoporoosista tulin lyödyksi ällikällä, mutta vähintään yhtä häkellyksissä olin täysin vastakkaisella tavalla viime sunnuntaina. Pohjustukseksi kerrottakoon, että sain jo Älä irrota -romaanini ilmestymisen jälkeen toimitustiimistä neuvon googlailla romaaniani säännöllisesti. Siten saisin tiedon esimerkiksi mahdollisista blogiarvioista ja lehtikritiikeistä lähes reaaliaikaisesti ja kattavasti, vaikka toki osa osumista ei jää edes Googlen haaviin. Ilmestymisen jälkeiset ensikuukaudet muistinkin seurata hakutuloksia tarkkaan, nyt enää verraten harvoin. Jostain syystä päädyin kuitenkin sunnuntaina tuoreen haun romaanistani tekemään.

Päädyin pari sivua tuloksia selattuani Tukholman kaupunginkirjaston aineistotietokantasivulle, joka näytti ruudullani Älä irrotan saatavuustietoja.

Hätkähdin näkyä niin, että olin hetken aivan varma, että olin päätynyt huijaussivustoa. Päivitin sivua yhä uudelleen ja hämmennyin entisestäni, kun haku kirjailijanimellänikin tuotti saman hakutuloksen. Seuraavaksi mieleeni juolahti kollegoistani Kinnusen Tommi, jonka teoksia tiesin myös käännetyn ruotsiksi. Päättelin positiivisessa paniikissani, että sivusto olisi ehkä oikea, jos löytäisin Kinnusen kirjoja sekä suomeksi että etenkin ruotsiksi. Ajattelin Kinnusen olevan kirjailija, jota ruotsinsuomalainen yhteisö varmasti tahtoisi lukea myös alkuperäiskielellä, suomeksi.

Minä löysin etsimäni.

Tänään vielä varmistin, että Älä irrota on jakelunmuutoksistaan huolimatta löytänyt perille. Sain terveisiä sähköpostitse Tukholman kaupunginkirjastosta: olihan se. Kirja on päätynyt täkäläisen kaupunginkirjaston hyllyyn tämän vuoden tammikuussa.

Tapahtunutta on vielä varmistelunkin jälkeen hyvin hankala käsittää. Sanotaan se nyt näinkin – esikoisromaanini on löytänyt paikkansa myös naapurimaan pääkaupungin kirjastosta, samanlaisena kuin Suomessa ja näin ollen suomeksi. Ja kaiken takana ovat totta kai lukijat; Älä irrota on tehty rautaisin ammattilaisvoimin, niin uskallan sanoa täydestä sydämestäni, mutta kuitenkin vailla suuren kustantamon selkänojaa. Koska kyseessä on oma esikoisteokseni, aiempia teoksia ei ole näkyvyysavuksi.

Rehellisesti sanottuna en tiedä, mitä kirjalliselle uralleni tarkalleen ottaen seuraavaksi tapahtuu (lisää esim. viime merkinnässä). Toivon tietenkin, että sanoista kutoutuu sellainen verkko, että urallani olisi jatkonsa, joskaan ei nyt aivan heti. Lukijoiden luottamus sen sijaan sanalla sanoen liikuttaa. Se antaa voimaa ja uskoa eteenpäin, luoda ja kertoa tarinaa.

*Tämä Esikoiskirjailijan elämää -blogi kertoo esikoiskirjailijan arjesta ja ajatuksista. Esikoiskirjailijan elämää -blogia ylläpitää esikoiskirjailija Kata Melander. Klikkaa tästä profiileihini Facebookissa, Twitterissä ja Instagramissa.

Esikoiskirjailijan elämää: Tulevan havinaa

Olen menossa perjantaina suomen kirjakielen historian tenttiin. Kolmen viikon lukusykli päättyy torstaina. Tietoa rakastavalle se on ollut älyllisesti ravitseva seikkailu, mutta fyysisesti armoton väkipyörä.

Kaikki tenttimateriaalini on painettua. Kokemuksesta puolestani tiedän, ettei selkäni kestä monien päivien lukujaksoa, siitäkään huolimatta, että yritän ehkäistä välilevypainetta ja alaselkäkramppeja pitämällä jalkoja suorana.

Ilman tenttimistä en kuitenkaan valmistu, kivulla minun pitää opintoni suorittaman. Varmat kipukohtaukset ja lukupäivät ovat vuorotelleet. Se tekee ristiriitaisuudessaan kipeää: miksi uuden tiedon pitää niin usein sattua? Toisaalta on ollut tervehdyttävää huomata, että puhelin kourassa e-kirjoja voi lukea tuntitolkulla samalla sängyssä maaten. Kaikki lukeminen ei kohtauksia aiheuta.

Moinen sykli kuluttaa silti. Luovuus pysyy tiukasti taka-alalla ja blogikynästä häviää muste. Energia pitää käyttää niin tarkasti siihen, että lukeminen onnistuu ja lukuaikataulu pitää.

***

Raskas kesä vaatii vielä henkistä käsittelyä, mutta olen pikku hiljaa alkanut nähdä taas syksyyn ja tulevaan. Ilmassa on syksyn ja tulevan havinaa. Kyllä, gradulla on edelleen kaikessa keskeinen asemansa, mutta osaansa on alkanut yhä voimallisemmin vaatia myös käsikirjoitus, Teksti, kirjallisen uran jatko.

Yksi asia pysyy: minulla ei ole kiire. Jos ja toivottavasti kun seuraavaksi joskus julkisille kirjamarkkinoille astelen, tahdon olla takuuvarma tekstistä ja sen toivottavasta kustantamokodista, mutta ennen kaikkea tekstistä. Haluan virittää sen samalla hartaudella huippuunsa kuin viimeistelin esikoisromaaninikin. Tahdon olla parempi kuin viimeksi.

Paremmuus onkin oiva silta: toinen asia kirjallisessa tulevassani on suunnitelmallisuus. Pyrin nimittäin jo nyt hahmottamaan tekstilleni vaiheet jo ennen kustantamoille tarjoamista: mitä työtapaa käytän, kuka ja ketkä tekstin lukevat. Minkä version lukevat he ja mikä versio lähetetään kustantamoille, milloin. Kustantamoille ei puolivalmiina, vaan lähes valmiina. Kirjailija on yksinäistä työtä tekevänä vastuussa kirjallisen tasonsa ylläpitämisestä ja kehittämisestä täysin itse, joten sen kanssa pitää olla tarkkana. On huolehdittava sellaisista tukijoukoista ja tekemisestä, että kehitys edistyy.

Porras portaalta, askel askeleelta.

Vielä olen aivan alussa. Sitä kuitenkin ajattelen nöyrin mielin, että harvoin huipulle päädytään aivan vahingossa. Niitä haaveita suunnitelmat tekevät tavoitettavammiksi, vaikka päämäärän savuttaminen vaatisikin vuosien työn.

*Tämä Esikoiskirjailijan elämää -blogi kertoo esikoiskirjailijan arjesta ja ajatuksista. Esikoiskirjailijan elämää -blogia ylläpitää esikoiskirjailija Kata Melander. Klikkaa tästä profiileihini Facebookissa, Twitterissä ja Instagramissa.

Esikoiskirjailijan elämää: Kirjoittaminen, riittämättömyys, rakkaus

Joskus on todella vaikeaa löytää oikeita sanoja mutta samalla on kuitenkin maailman tärkeintä kirjoittaa. Siinä itse asiassa on juuri kirjoittamisen ydin: yritys hahmottaa maailmaa. Kun kirjoitin teille viimeisimmän Sairaudet ja arki -tekstin, se ja teidän tukenne auttoi minua samaan kaikkea järjestykseen ennen kaikkea päässäni.

Mutta sitä en olisi osannut ennustaa, että pian sen jälkeen sairastuin pahaan antibioottiripuliin. Lopulta, kun mikään ei pysynyt enää sisällä, oli mentävä nesteytykseen ja haettava uusi antibioottikuuri.

Jos kyse olisi fiktiivisestä tekstistä, jokainen editori olisi syyttänyt minua epäuskottavasta dramaturgiasta – ei kenellekään voi tapahtua viikko toisensa perään niin paljoa. Mutta eritoten sen vuoksi totuus on tarua ihmeellisempää, se ei taivu mitenkään luonnollisesti draamankaareen.

***

Tekstin ensimmäisen osan teema on ”Riittämättömyydestä”. Aihe on ollut itsestäni sekä lähellä että kauempana, mutta kaiken tämän keskellä se on ollut monesti lähempänä. Riittämättömyyttä ajatellen itse kirjailijan ammattikin on toisinaan jopa raadollinen. Ensin mitataan taso kustannuskynnyksen kanssa. Kun sen yli päästään, aletaan mittaamaan omaa tasoa verrattuna muiden teoksiin.

Kirjoittamisen kanssa minulla on ollut viime kuukaudet suoranaisia riittämättömyyden myllerryksiä. Eikä siinä mitenkään lohduta se, että myllerrykset ovat oikeastaan turhia. Kokee miten suurta riittämättömyyden tunnetta tahansa, kirjoittajan, ainakin minun, on pakko kirjoittaa. Lopulta, riippumatta mistään ulkoisesta, tekstiä syntyy; oli se sitten romaani- tai pöytälaatikkotekstiä.

Yhden asian minä romaaniani kirjoittaessani oivalsin.

Minä en tahdo loppuelämää kysyä itseltäni, riitänkö minä. Minä tahdon luottaa siihen, että riitän. Töiden ja opiskelun liittyvissä asioissa päätin, että imen joka ikisen kauniin ja kehuvan sanan ja uskon niihin parhaan kykyni mukaan. Aina en onnistu, mutta pyrin palauttamaan kyseiset sanat ne mieleeni silloin, kun saan sellaisen riittämättömyyden puuskan, ettei minusta ole mihinkään.

Sama tietysti töiden ja opiskelun ulkopuolella, mutta kaikissa ihmissuhteissa aloin vetää myös rajoja. Metodini oli ja on yksinkertainen. Jos joku oli kohdellut minua huonosti tai jonka seurassa minulla oli vähänkään sellainen olo, ettei seuraani nyt hirveästi kaivatakaan, otin pari askelta taaksepäin. Rajat eivät kuitenkaan ole kaapin paikka. Olen huomannut, että suojelen ennen kaikkea itseäni, kun olen varovainen, kun minulla on raja. Minua ei satuteta niin helposti eikä minun tarvitse kokea jonkun seurassa itseäni ei-toivotuksi.

Tärkeintä on aina tulla välitetyksi.

***

Kun Ringer-liuos tänään päivällä tippui, olin sekä todella helpottunut että vähän yksinäinen. Sairaalan harmaat seinät ovat karut ja samalla ulkona on kesä. Sen sijaan ihmettelen yhä vähemmän sitä, miksi tutkin rakkautta kaikessa moninaisuudessaan teksteissäni usein.

Sanon nyt raflaavasti, mutta kun selkä on esimerkiksi sairauden vuoksi seinää vasten, oikein muuta ei jää. Sairauden harmauden keskelle pitää yrittää löytää kauneutta, se pitää luoda. Muuten hukkuu mustaan.

Sain somessa paljon kannustavia viestejä. Hoitaja rauhoitteli ja pahoitteli, kun olin jo sen verran kuivunut, että kanyloitavaa suonta oli vaikea löytää. Nauroimme avustajani kanssa siskoni lähettämää gif-animaatiota ja ratkaisimme Sanapalan sanoja. Kun viimeksi heräsin leikkauksesta, tahdoin ensimmäiseksi tietää, mitä perheemme Nekku-kissa on puuhastellut.

Rakkautta ja lähimmäisenrakkautta. Niitä jotka pitävät pinnalla. Niitä, jotka luovat elämään hyvän. Niitä, joiden vuoksi minä jaksan vielä vienosti hymyillä, jotka saavat aikaan lämpimän tunteen siitä, että kaikki järjestyy, jotka herättävän toivon pehmeästä ja vaaleanpunaisestakin rakkaudesta, olkoonkin, että myös tummat sävyt ovat läsnä.

***

Muistin tiputuksessa myös keltaiset tulppaanit. Ujutin ne romaanini, koska niillä on itselleni symbolinen merkitys. Ei, en tiedä, pidänkö niistä nykyisin, niistä vain tulee joka kerran lapsuus mieleen, ja vähän ristiriitaiset muistot. Olin noin viisivuotias, kun äitini kysyi minulta, mitä tahtoisin leikkauksen jälkeen. Jostakin syystä ainoa toiveeni oli saada keltaisia tulppaaneja. Kaikki ei mennyt kuitenkaan hyvin, en herännyt nukutuksen jälkeen ollenkaan.

Ja aina, kun kimppu lakastui, äitini osti uudet. En muista, kauanko tilaani jatkui. Kun sitten onneksi heräsin, huomasin ensimmäiseksi, että äiti oli muistanut keltaiset tulppaanit.

***

Nyt, kun uskalsin avata blogieditorin, kohta uskallan avata varmaan tekstieditorinkin.

*Tämä Esikoiskirjailijan elämää -blogi kertoo esikoiskirjailijan arjesta ja ajatuksista. Esikoiskirjailijan elämää -blogia ylläpitää esikoiskirjailija Kata Melander. Klikkaa tästä profiileihini Facebookissa, Twitterissä ja Instagramissa.

Esikoiskirjailijan elämää: Sairaudet ja arki

Kerron teille nyt avoimesti viikostani.

Katson kaunista kesäiltaa silmiin työhuoneen ikkunasta. Olohuoneessa kaikuu koripallon MM-karsinta. Ilta on rauhaisa, torstai on toivoa täynnä, vai onko sittenkään?

Maanantaina pesin perunoita ja sain äkkiarvaamatta osteoporoosidiagnoosin. Mitään ei edes epäilty, piti vain varmistaa, että kaikki on hyvin. Ei ollut. On uusi lähete lääkärille ja verikokeet.

Ja minä murruin.

***

Osteoporoosiin ei tietenkään tapa. Lääkäri lohdutti minua puhelimessa, että siihen on monenlaista hoitoakin. Mutta siitä lähtien olen katsonut maailmaa jotenkin surevin silmin. Sairaudellehan ei mitään voi, mutta eniten minä olen huolissani siitä, että minä olen vasta 26-vuotias, tämän vuoden syyskuussa 27.

Ei tarvitse olla lääkäri tietääkseen, että jos saa jo alle kolmekymppisenä osteoporoosin, jotain on pahasti pielessä. Ja se on asia, mikä pelottaa kaikkein eniten: missä on tulevaisuus? Kuinka monta diagnoosia on kymmenen vuoden päästä?

Entinen kirurgini on koripallomiehiä. Kun selässäni todettiin muutama vuosi sitten etenevää nikama-, ranka- ja lihasrappeumaa, hän lohdutti minua, että rappeumat näyttävät etenevän melko hitaasti. Sanassa ’etenevä’ oli paljon pelottavaa, mutta ajattelin, että eivät minulla sentään maailman huonoimmat kortit olleet. Mutta viime vuonna muistin taas hänen sanansa toisesta tilanteesta, kun painiskelin kipukierteeni kanssa. Hän nimittäin sanoi minulle melkein heti kipuun sairastuttuani, että kolmeenkymmeneen ikävuoteen asti keho vielä uusiutuu aika hyvin, että siihen asti voi tapahtua vielä yllättävääkin kehitystä.

Tajusin vuosi sitten keväällä, että olen kohta 26-vuotias. Jos haluan olla tasapainoisesti työelämässä, nyt pitää taistella, jos kierteet vaikka vielä helpottaisivat.

Kuulin toiselta lääkäriltä vuosi sitten, että selässäni on skolioosi, joka voi edetä siihen pisteeseen asti, vääntyä niin, että on vaikea edes istua. Olin tukehtua, kunnes kuulin jälleen ylläolevasta tuttuja sanoja – skolioosi oli vielä lievä, ei pahannäköinen, ei mitään leikattavaa. Oli kesä, ja Finlandiassa paljon puuhaa. Pystyin unohtamaan uhkakuvat, vaikka ne eivät mihinkään kadonneet. Jalkani on oireillut ajoin pahasti, mutta leikkaus ja oireenmukainen hoito ovat sentään onneksi taltuttaneet sen. Silti jotakin isompaa terveysmurhetta on tasaisin väliajoin.

Tätä taustaa vasten äkillinen osteoporoosidiagnoosini ylitti kaiken turvallisuudentunteen ja sietokyvyn rajani, vaikka yritän hokea itselleni, etten vielä tiedä mitään. Silti en pääse yli yhdestä kysymyksestä: mitä vielä? Varsinkin, kun pitäisi vielä aika monta vuotta tässä kehossa elää – ja kun olin juuri saanut uuden kivunhoitosuunnitelman – hyviä uutisia monen huonon perään. Päällä on neljän viikon kipujakso.

***

Olen saanut paljon tukea etenkin Twitterissä, mistä kiitän lämpimästi. On ollut korvaamatonta nähdä konkreettisesti, miten moni ihminen minusta välittää. Se on ollut valo sakeassa sumussa.

Viime merkinnässä kirjoitin siitä, miten ihminen on ihminen kaikkinensa sairaudessaankin, miten eri puolet eivät katoa. Se on rationaalisesti ajateltuna ehdottomasti totta. Tunteen tasolla minun tekisi vetää kaikki puheeni kohteliaasti takaisin. Jos jotain, niin sairastaminen on jopa raivoon asti kokonaisvaltaista, vaikka järjellään tietääkin toisin. Jätin tänään viestin kahdelle lääkärille ja soittopyynnön kolmannelle. Itkin, koska vain tunsin itseni siinä hetkessä niin sairaaksi. Varsinkin, kun ystävien tapaamisia on jäänyt väliin joko kivun tai flunssan takia. Sairastelun kiila on luja, ja sillä on hiilenmustat reunat. Gradu tuntuu etäiseltä, fiktio sellaiselta, johon eivät taidot riitä.

Mutta toivoa ovat ihmisten välittäminen. Toivoa ovat haaveet, joita kuiskaa salaisesti itselleen, jotka häivähtävät musiikkia kuunnellessa ja kesäiltaa katsellessa. Toivoa on se, että kaipuu hellittää, että pääsee välillä kirjastoon, että saa tärkeitä ihmisiä lähemmäksi kauempaa. Toivoa on se, että päivien myötä suru uudesta tiedosta helpottaa eikä kaikkia päiviä tarvitse sairastaa.

Että tauon jälkeen löytää taas fiktioon sanat, rytmin, huomaa gradunsa valmistuneen kuitenkin.

*Tämä Esikoiskirjailijan elämää -blogi kertoo esikoiskirjailijan arjesta ja ajatuksista. Esikoiskirjailijan elämää -blogia ylläpitää esikoiskirjailija Kata Melander. Klikkaa tästä profiileihini Facebookissa, Twitterissä ja Instagramissa.

Esikoiskirjailijan elämää: Ihmisyys, aina kaikkinensa

Viime perjantaina istuin autossa sairaalan edessä. Olin valvonut kipuani koko edeltävän yön ja toisen tulisin vielä valvomaan. Olin saanut periaatteessa hyviä uutisia – kipuani ryhdyttäisiin hoitamaan vastaisuudessa täysin toisin kuin ennen, vähemmällä kipulääkepainotuksella. Kaikella tosin on hintansa: se edellyttää toimenpidettä, mahdollisesti toimenpiteitä, ja ainakaan tässä vaiheessa ei-kirurgisia, mutta sairaalahoitoa vaativia.

Mutta minä pystyin ajattelemaan vain sitä, miten paljon halajin sairaalan ulkopuolista elämää. Että montako kertaa tuo sairaalan ovi piti vielä avata, että saisi pitää taas ansaitun tauon. Olisiko toimenpiteiden jälkeen oireidenhallinta sillä tasolla, että pystyisin hyvillä mielin palaamaan työelämään, rakaistaisiko joku minua silti, vaikka todennäköisesti oppisi vuosien saatossa ulkoa sen proseduurin, kuka soittaa toimenpiteen tai operaation jälkeen, että hisseille asti saa aina saattaa ja sitä usein jopa ihan suositellaan ja mikä on milloinkin komplikaatioriski.

Viikkoni oli ollut raskas. Olin käynyt keskiviikkona luuntiheysmittauksessa. Torstaina oli ollut asumispalaveri, perjantaina puolenpäivän aikaan minulla oli jo uusi kivunhoitosuunnitelma. Potilaan ja apua tarvitsevan rooli oli ehtinyt jo ytimiini asti – kai minä jotain muutakin olen?

Ja olenhan minä. Kolme viikkoa kestäneen kipujakson keskeltä sitä on vain vaikeaa nähdä. Tuleva toimenpidekin on alkanut jännittää, vaikka tämänkin tekstin kirjoitan jälleen ärtyneen selän kanssa. Kipua riittää, semminkin kuin niin toivoisin toisin.

***

Kivun ja tulevan pelko on niellyt sisäänsä kaiken fiktionkin, mutta vaikka olen ollut kirjoittamatta viikon, oivalsin äkkiä tuosta tapahtumakulusta jotakin.

Puhuin viime merkinnässä onnen ja epäonnen tasapainosta, tekstin sävyistä. Mutta yhtä tärkeää kuin on muistaa, että tarinassa on sävynsä, on se, että ihmisyyden eri puolet ovat aina läsnä, sävyt eivät erotu toisistaan. Ihminen voi sekä sairastaa että elää sairaalan ulkopuolista elämää, mutta kumpikaan puoli ei silti lakkaa olemasta toisen ollessa dominantti, hallitseva. Onni voi karkottaa surun ja suru voi häivyttää onnen, mutta ihminen on aina kaikkinensa.

Sen yritän muistaa entistä terävämmin, kun avaan seuraavaksi käsikirjoitustiedoston.

Ja nyt muistan ne monet kerrat, miten olen itse ollut potilaan roolissa niin monesti sisko. Puhumme siskoni kanssa perheemme kissojen edesottamuksista usein, mutta erityisesti silloin, kun yritämme piristää toisiamme. Eikä minun tarvitse ihmetellä, miksi kissat ovat olleet niin monesti myös sairaalahoitojeni aikana ykköspuheenaihe.

Potilaan roolin ei tarvitse kuihduttaa haaveita, toiveita ja unelma, opiskelijana sairastan – mutta sairauslomien jälkeen minun on mahdollisuus taas palata opintojeni pariin. Ja vaikka olen opiskelija, en lakkaa olemasta esikoiskirjailija, jolla on sekä haaveita että kunnianhimoa. Ja vaikka olisin välillä miten uupunut kipuun, siinä tilanteessa pieni mutta päättäväinen osa minusta tahtoo uskoa parempaan.

Uskoa siihen, että onnea on olemassa, vaikka sitä ei edes aina huomaisi.

** Pieniä täsmennyksiä tehty 20.6. klo 20.10.

*Tämä Esikoiskirjailijan elämää -blogi kertoo esikoiskirjailijan arjesta ja ajatuksista. Esikoiskirjailijan elämää -blogia ylläpitää esikoiskirjailija Kata Melander. Klikkaa tästä profiileihini Facebookissa, Twitterissä ja Instagramissa.

Esikoiskirjailijan elämää: Onni on liikuttava ja vaikea laji

Sain juuri käsikirjoituksen raakaversion kahdeksannen luvun päätökseen. Olin päättänyt jo aiemmin poiketa synopsiksesta, mutta sain vasta tänään tekstin paperille. Lauantaina selän vääntymästä alkoi paha kipujakso, jonka sain tänään (ainakin hetkeksi, koska kivusta ei koskaan uskalla sanoa) kuriin. Tänään oli fiktion vuoro.

Olin siis mielestäni jo synkistellyt tällä erää tarpeeksi. Vielä jäi tarinan menneisyyden kipukohtia perattavaksi, mutta tauko siitä oli paikallaan. Havahduin siihen, että kaikki ei voi olla pitkään vain mustaa. On oltava valkoista, joka korostaa sekä itseään että mustaa ja joka liukuu harmaaseen. Tarinassa on oltava sävyjä. Vanha oppi, joka pitää.

Mutta yllättäen onni olikin paljon vaikeampaa kirjoittaa kuin sen vastakohta.

Paineita tuli heti: pohdin pitkään, miten olla romanttinen tyylikkäästi. Miten saada irti vahva viesti onnesta ja lämmöstä, ei määrätöntä määrää siirappia?

Lopulta onnistuin voittamaan paineet. Päätin, että parasta, mitä raakaversiossa voi tehdä, on antaa mennä. Tulee editointikierros, toinen, kolmas, viides, seitsemäs. Kukaan ei ole paras heti.

Silti onni menee ihoni alle ehkä kirjoittaessani enemmän kuin epäonni. Epäonneen ja pettymyksiin voi joihinkin turtua, mutta ehkä onneen ei koskaan. Näin reaktiotani jälkeenpäin mietin. Kirjoitin tarinaa, olin suunnattoman onnellinen henkilöideni puolesta, vaikka synkkyys pohjalla tuli ihan hieman onnen läpikin, hengitin työhuoneen ilmaa.

Häivähdin hetkiseksi myös muualle kuin fiktioon. Missä olisi minun onneni, mikä olisi minun onneni, keitä on minun onnessani.

Kun pysähtyy tekstissä onneen, joutuu pohtimaan myös omaa onneaan, haaveitaan. Ja joskus jos on onnekas, onnensa saavuttaa.

Mutta ehkä on myös niin, sekä fiktiossa että oikeassa elämässä, että on myös suurinta toivoa. Hyvän ja pahan vastapaino, elämän kirkas sävy.

*Tämä Esikoiskirjailijan elämää -blogi kertoo esikoiskirjailijan arjesta ja ajatuksista. Esikoiskirjailijan elämää -blogia ylläpitää esikoiskirjailija Kata Melander. Klikkaa tästä profiileihini Facebookissa, Twitterissä ja Instagramissa.

Esikoiskirjailijan elämää: Kirjoittamisen tutut haasteet ja yllättävät onnet

Kesä alkoi! Minä toivun muutaman päivän kipukohtauksesta ja niistän nenääni. Sain ärhäkän kesäpöpön ärhäkän kivun tilalle. Lepo tulee ulos jo korvistakin, mutta näillä mennään. Ja onhan tässä tapahtunut myös jonkin verran positiivista yllättävääkin. Ennen kuin edes yritän sepustaa auki sitä, että kirjoitin graduni raakaversion oikeastaan vahingossa, aloitan fiktiosta.

Iso linja pysyy: edelleen on ajoin vaikeaa. Luulen kuitenkin, että vaikeudesta suuri osa johtuu siitä, että tekstin tematiikka on paikoin todella rankka. Toisaalta rankkojen aiheiden tutkija olen ollut kauan ennen varsinaista kirjailijanuraa, eli tilanne ei ole uusi, mutta eläytymisen vaativuus yllättää aina; miten pitkälle sitä täytyy kuitenkin itsensä estoista aina riisua, että pystyy sanallistamaan jonkin fiktiivisen elämän, ajatukset ja tunteet, pettymykset ja mieltymykset, menestyksen ja menetyksen.

Isoin taakka putosi fiktiivisen tekstin kohdalla kuitenkin ammattilaisen neuvosta. Sain vinkin olla ajattelematta ensimmäistä raakaversiota mitenkään pohjana. Sain vinkin ajatella sitä pikemminkin referenssinä: löyhänä ohjenuorana, jota hyödyntäen – toisinaan enemmän ja toisinaan vähemmän – voin kirjoittaa toisen version kokonaan uudestaan alusta loppuun. Työtapa on toki työläs, mutta minulle armollinen ja silmiä avaava – ensimmäisellä kerralla saa olla rauhassa täysin keskeneräinen. Voi tehdä kaikkea, ei tarvitse välittää, jos johonkin kohtaukseen kiiruhtaa tai siihen ei löydy sopivia sanoja, sitä voi parantaa tai se voi jäädä poiskin. Helposti nimittäin, jos käyttää ykkösversiota suoraan pohjana, sieltä yrittää korjata jotakin sellaistakin, mistä ei ole valmiiseen teokseen tai sitten ei ehkä uskalla ravistella rakenteita tarpeeksi. Minusta tuntuu, että minulle kävi ennen kirjailijanuraa niin. Ja nyt olen sillä tavoin samassa tilanteessa, että sopimusta ei (tällä hetkellä ainakaan) ole.

***

Ja niin, gradu. Melkein nolottaa kirjoittaa enää teille siitä, kun minusta tuntuu, ettei kenellekään käy näin: menin graduohjaajan tapaamiseen keskiviikkona sillä ajatuksella, että on varmaan teoria kasassa.

Lopputulos on se, että ajattelemassani teoriaosassa oli sekä teoria että tarvittava analyysi. Gradussa piti kyllä olla ihan selkeä aineistokin, mutta koska graduni sivuaa myös sitä aikaa, jolloin genetiivisubjekti ei ollut varsinaisesti subjekti, olinkin myös analysoinut kielioppeja sinne teoriaan (hassuinta on se, että otsikoin nykyisen analyysilukuni ihan aidosti otsikolla ”TAUSTAA – –”) Ajattelin toki, että se on tausta varsinaiselle aineiston analyysille, mutta tuon analyysin jälkeen itse aineisto ei enää oikein sivumäärärajan puitteissa (yläraja 90) olisi fiksusti mahtunut ja tausta-analyysini oli ilmeisesti ollut hyvää.

No, nyt alkaa sitten gradun raakaversion työstäminen. Olin varannut aineiston analyysille koko kesän, mutta kelpaa tämäkin. Ennen kaikkea se on iso asia pois valmistumisen (ja esimerkiksi kirjoitustöiden) tieltä. Olen tietysti kumpaakin tehnyt pitkään lomittain, mutta hetken painopisteeni on ollut opiskelussa; tiedän, että krooninen kipuni saattaa aaltoilla terävästi ja ennen kaikkea yllättäen ja että minulle itselleni on todella tärkeää olla jonakin kauniina päivänä maisteri.

Nyt se päivä on askeleen lähempänä.

*Tämä Esikoiskirjailijan elämää -blogi kertoo esikoiskirjailijan arjesta ja ajatuksista. Esikoiskirjailijan elämää -blogia ylläpitää esikoiskirjailija Kata Melander. Klikkaa tästä profiileihini Facebookissa, Twitterissä ja Instagramissa.