Kata Melander's Blog, page 5

Esikoiskirjailijan elämää: Osa 2: Kaikki lähtee katseesta

Syksy 2013. Minulla on kädessäni lasillinen gintonicia. Ihmisiä tungeksii ohitseni alati. On ahdasta. Me olemme baaritiskin perimmäisessä nurkassa ja IT-insinööriopiskelijat muuttavat Cheekin timantit joka kerran punaisiksi. Tomaatit on punaisia! raikaa kapakan täydeltä ja me hymyilemme, mutta minun hymyyni on toinenkin syy. Keskustelu poukkoilee kuin vuosia ei olisi ikinä ollutkaan. Tässä me olemme, kaksi ihmistä, jotka kerran huumaantuivat toisistaan lukiossa yhdeksi illaksi ja lähtivät sitten maailmalle, omille teilleen. Mutta minä muistan muutakin:

Minä muistan, millaista on olla nähty, kuultu. Haluttu. 

***

Marianna Stolbow’n sanoja mukaillen: täällä moni meistä kulkee nälkäisenä ja janoisena tullakseen nähdyksi ja halutuksi. Se ei liittyne ainoastaan merkityksellisyyden puutteeseen – tulla nähdyksi ja tulla halutuksi on osa ihmisen perustarpeita. Ja mitä enemmän ajattelen vammaisuutta, sitä enemmän ajattelen nykyisin nähdyksi tulemista.

Kaikki lähtee katseesta.

Näemmekö me vammaisessa ihmisessä kanssaihmisen? Vai näemmekö jokin vieraan, jonkin pelottavan, jonkin muun? Kategorisesti tuskin kukaan kiistää, etteikö vammainenkin ihminen olisi ihminen, totta kai on, vammattomat toistavat. Mutta kysymys onkin siitä, tuleeko se ihminen todella nähdyksi?

Vaikka seuraavan kirjoittaminen tekee kipeää, se on pakko tehdä: Viime viikolla Yle uutisoi, että kehitysvammainen henkilö oli sidottu tuoliin ja puettu pakkopaitaan. Iltalehden uutisessa taas liikuntavammainen henkilö joutui konttaamaan ulos VR:n junasta, koska konduktööri ei uskaltanut häntä muutoin nostaa.

Minulle, nykyisin 30-vuotiaalle väitöstutkijalle ja yliopisto-opettajalle, on tehty pakkomuuttopäätös. Kyllä, luit oikein. Sosiaalityöntekijä oli vielä opiskeluaikoinani sitä mieltä, että minun on parempi asua palvelutalossa. Vastentahtoisesti, tietenkin. Ja sitä oli liikkeellä tuolloin laajemminkin. Epäkohtia vastustamaan syntyi Ei myytävänä 
-kansalaisaloite.

Sanoin nykyisen statukseni ja ammattini ihan tarkoituksella. Miksi? Osoittaakseni, että minä olen yksi meistä.

Halustani tulla nähdyksi itsenäni, en avuntarpeeni kautta.

Ja mitä noissa palvelutaloissa sitten voi tapahtua? Nykyisin sanapari Esperi Care kertoo jo tarpeeksi, mutta on minulla siitä omaakin kokemusta. Ennen kuin muutin nykyiseen asuntooni, tavalliseen vuokrakaksioon, asuin reilun vuoden Validian palvelutalossa Turussa.

Oli kahden tunnin jono vessaan ja neljän tunnin jono aamu- ja iltatoimiin. Välissä olisi pitänyt jotenkin elää. Muistan vappuaaton 2011: sisareni tuli auttamaan minut ylös ja suihkuun, että ylipäänsä pääsin vappubrunssille.

Mutta kaikki lähtee katseesta. 

Niin kauan, kuin vammainen ihminen ei tule nähdyksi kanssaihmisenä, kuprut ja kohut seuraavat toisiaan. Sillä kuka sitoisi kanssaihmisen tuoliin ja pakkopaitaan? Kuka odotuttaisi toista kanssaihmistä tunteja ilman tämä pääsisi vessaan? Tai aloittamaan päiväänsä? Laittaisi konttaamaan ulos junasta? Kuka muuttaisi ihmisen vastentahtoisesti, pelkän avuntarpeen, palveluntuottajamuutoksen, takia?

Se on silti täyttä totta. Ja tätä tapahtuu niin kauan, kun enemmistö vierauttaa vammaisuuden itsestään. Se on väärin. Tämän sanon painokkaasti: myös me vammaiset olemme osa tätä yhteiskuntaa.

Meistä kukaan ei synny vammaiseksi. Meistä jokainen syntyy ihmiseksi. Ja oikeastaan vasta elinympäristö esteineen luo koko vammaisuuden käsitteen.

Siis mieti, miten katsot. 

***

Minut on ohitettu erilaisissa asiakaspalvelutilanteissa niin monta kertaa, että olen alkanut kiittää ihmisiä siitä, jos minua palvellaan oikein hyvin. Näin kävi esimerkiksi, kun olimme 30-vuotisillallisella siskoni kanssa eräässä ravintolassa. Kiitos, kun katsoit minua silmiin, sanoin tarjoilijalle, joka otti kiitokseni hyvin vastaan.

Baareissa en oikein enää edes tykkää käydä. Humala vapauttaa sekä ihmisten estot että ennakkoluulot. Sanotaan kaikkea ja aina vain pitäisi kestää, kiva kun sinäkin olet täällä tai voi kamala, mitä sulle on sattunut? Sulla on maailman ihanin ystävä, joka on tuonut sut tänne (olen itse päättänyt lähteä ja avustaja saa työstään palkkaa). 

Mutta sinä iltana, silloin kun opin, että tomaatit ovat punaisia, se ei ollut kamalaa. Baaritiski oli turhan korkea, ne ovat pyörätuolin käyttäjälle aina, ja minä kurkottelin gintonic-lasiani säännöllisesti tiskiltä ylös ja alas. Väliin minua auttoi avustajani, väliin ystäväni menneisyydestä, mutta se ei keskeyttänyt kuulumisten vaihtoamme. 

Ja vaikka lyhyehköä romanssintapaista ja lukiolaistyttöä ei enää ollutkaan, minä tajusin tehneeni ensimmäisen valintani oikein.

Kesti kauan löytää minä. Kesti kauan ymmärtää se, että minua saa kohdella ainoastaan hyvin. Entistä pilkattua ja vähän alistettuakin tyttöä. Mutta se hidas ja kivuliaskin muutos oli alkanut siitä lukiolaistytön hurmasta, luottamuksesta. Joimme lasit tyhjiksi, halasimme, lähdimme, toivotimme toisillemme onnea elämään. Ja hänen lähdettyään silloinen avustajani kysyi minulta, huomasinko. Niin mitä, minä sanoin.

Hän katsoi koko ajan vain sinua. Vaikka mä nostelin lasia välillä ja kaikkea. Eikä sillä ollut mitään asiaa minulle. Se ei kysynyt, kuka mä olen ja miten mulla menee. 

Minä olin tullut nähdyksi. Avuntarpeeni yli.

Tämä blogiteksti on osa verkkokolumnien sarjaa, jonka teemana on nähdä useista eri näkökulmista. Blogisarja on luovan kirjoittamisen aineopintojeni tietokirjoittamisen jakson lopputyö. Lue ensimmäinen osa tästä.

*Tämä Esikoiskirjailijan elämää -blogi kertoo esikoiskirjailijan arjesta ja ajatuksista. Esikoiskirjailijan elämää -blogia ylläpitää esikoiskirjailija Kata Melander. Klikkaa tästä profiileihini Facebookissa, Twitterissä ja Instagramissa.

Esikoiskirjailijan elämää: Osa 1: Antakaa anteeksi, että minä valehtelin

Pahimpina pettymyksen hetkinä minä ajattelen:

Antakaa anteeksi, että minä valehtelin.

***

En muista mitään viimeisestä päivästä säännöllisen kivutonta elämää. En ymmärtänyt nauttia tietenkään. Jos olisin ymmärtänyt, että tuo päivä ilman kipua olisi viimeinen, olisin varmasti tehnyt toisin. Mutta ei, en muista siitä mitään. Minä voin ainoastaan kuvitella: Ehkä olin stressaantunut siitä, että olin kokemattomana yliopisto-opiskelijana ahtanut lukujärjestykseeni liian täyteen. Ehkä minua ahdistivat asuinolosuhteet, jossa oli kahden tunnin jono vessaan ja neljän tunnin jono nukkumaan. Kun muut matkasivat opiskelijayksiöönsä tai johonkin soluun, minun matkani päättyi silloin vielä palvelutaloon. Mutta ei, minä en muista mitään. Minä muistan vain menneeni fysioterapiaan, jossa minuun kokeiltiin uutta metodia.

Minä muistan ottaneeni lääkkeet ja menneeni nukkumaani. Soittaneeni seuraavana päivänä lääkärilleni, sopertaen hätääntyneenä sanat:

Mä en pysty enää olemaan.

***

En kolmeen viikkoon pystynyt pyörätuolissani istumaan. Ja nyt siitä kolmesta viikosta on 11 vuotta. Siitä lähes kahdeksan kului heittelehtiessä kuin vieteriukko: kun fysioterapeutti oli väännellyt selkääni, minusta tuli niin kipu herkkä, että kipu saattoi laueta pienestäkin asennonmuutoksesta: taaksetaivutuksesta, tärinästä tai muusta liikkeestä. Opin sanan kipukohtaus: kipu saattoi tulla koska tahansa, kestää miten monta päivää tahansa, varoitusmerkkejä ei ollut. Omassa elämässäni minua piteli vain hyvin ohut lanka: monesti välilevypaine aiheutti kumarassa lukuasennossa kohtauksen enkä selvinnytkään tenttiin. Pieni auton äkkijarrutus, ja loppupäivä meni siinä. Yksikin väärä liike, yleensä juuri taaksetaivutus, ja olin vuoteeni oma, seinieni vanki. Yritin opetella elämään, kuten selkäni haluaa, mutta se oli liki mahdoton tavoite.

Kaikkia liikkeitä elämässään ei pysty mitenkään ennakoimaan.

Mutta sitten selän herkkyys alkoi hieman hellittää. Pystyin ottamaan vuonna 2018 vastaan kolmen viikon äidinkielenopettajansijaisuuden. Syyslukukaudella 2020 opetin suomen kieltä ja kirjallisuutta koko syksyn. Vaan mikään ei onnistunut kivutta: ei pidemmän työjakson jälkeinen edelliskevät, ei toissavuotinen gradu. Nyt olen unelmieni työssä, jota teen jatkuvasti kivun uhalla – siis jaksamisen rajoilla.

Kun kipuni alkoi, päätin tehdä kaikkeni, ettei kipu muuttaisi minua. Mutta vasta näinä vuosina olen ymmärtänyt, että se on mahdoton tehtävä.

Kipu muuttaa kaiken. Kipu määrittää kaiken. Tulin oudolla tavalla lohdutetuksi, kun eräs sometuttavani sanoi, ettei ihminen oikeastaan kestä jatkuvaa kipua. Ei sitä jaksa kantaa.

Kipuhan ei näy ulospäin. Kukaan ei tiedä, että yksittäinen luento tai sukulaissyntymäpäiville osallistuminen saattaa olla huippu-urheilijaluokan suoritus: jos kipu on kovaa ja silti on tehtävä, on pakko ottaa voimakkaampi lääke. Sen jälkeen on pakko sietää myös sivuvaikutukset, ja niiden kanssa on esitettävä normaalia ihmistä, tilanteessa kuin tilanteessa.

Ei mikään helppo rasti. Mutta se on se ainoa, jos haluaa pitää kiinni siitä, että huonoina jaksoinakin elämä ei ole pelkkää kipua.

Kipu rakentaa muurin. Aikakäsitys vääristyy, ajattelu kapenee. Hävettää. Ei halua vastata kysymykseen, mitä kuuluu. Niinpä sitä käpertyy itseensä, kipuunsa. Tulee ulos vasta, kun möröt on saatu voitettua.

Siinä voi kestää. Siinä voi moni ystävyys muuttaa muotoaan, siinä voi epäonnistua. Vaikka kivun keskellä maailman tärkeintä olisi kipukroonikolle saada rauhassa olla myös kipeä. Sillä se kuuluu hänen nykyiseen elämäänsä.

Mutta kivun suo on tumma. Aivan liian tumma.

***

Antakaa anteeksi, että minä valehtelin. Niin minä ajattelen pahimpina pettymyksen hetkinäni, kun kipu nielee minut kokonaan.

Sillä minä loin esikoisromaanini Älä irrotaan rakkaustarinan. Minä loin Saaran, Petterin ja vavisuttavan katseen ja turvallisen sylin, minä loin turvallisen kallion, johon päähenkilöni sai nojata, ei hätää, minä olen tässä, kaikki siinä asetelmassa viestittää, minä hyväksyn sinut juuri sellaisena kuin olet. Ja kaiken kruununa lähes jumalalliset mittasuhteet saava kosketus, joka läpäisee muurin, olkoon se miten paksu ja tiheä tahansa.

Minä loin toivoa sinne, missä toivoa on oikeastaan hyvin vähän. Mutta kyllähän minä käsitän, miksi kirjoitin niin. Minä halusin uskoa parempaan. Minä halusin johonkin kiputarinaan kauniin lopun.

Mutta totta se ei ole. Suurimman osan kivustani minä olen kärsinyt yksin. Nytkin olen saanut huonoja uutisia viikon toisensa perään. Sinulla ei ole kivunhoidossa kovin hyviä vaihtoehtoja, sanoi eräs spesialisti ja minä osasin jo arvata, miksi.

Kipu on täynnä kierteitä, syvenevää epätoivoa ja taistelua. Kaiken keskellä pitäisi arjessa jaksaa olla ihminen, vaikka esimerkiksi oma tilanteeni on huonompi kuin vuosikausiin. 

Sanon sen nyt suoraan: minä olen ole viikkokausiin tiennyt huomisesta päivästä. Minä en ole viikkokausiin herännyt levolliseen aamuun. Kipu on vaikea tarina siksi, koska vaikka toivoa aina on, on oikeasti mahdollista, että tarinan loppu ei ole kaunis. Ei ole yksinkertaisia ratkaisuja, vaikka niitä miten toivoisi.

Siis antakaa anteeksi, että valehtelin. Vaikka juuri fiktiossa on lupa vähän valehdellakin.

Tämä blogiteksti on osa verkkokolumnien sarjaa, jonka teemana on nähdä useista eri näkökulmista. Blogisarja on luovan kirjoittamisen aineopintojeni lopputyö

*Tämä Esikoiskirjailijan elämää -blogi kertoo esikoiskirjailijan arjesta ja ajatuksista. Esikoiskirjailijan elämää -blogia ylläpitää esikoiskirjailija Kata Melander. Klikkaa tästä profiileihini Facebookissa, Twitterissä ja Instagramissa.

Esikoiskirjailijan elämää: ”Sinulla menee melkein kadehdittavan hyvin” – surullinen totuus on toinen

Sain puolitoista kuukautta sitten twiitin, joka on painunut lähtemättömästi mieleeni:

”Sinulla menee melkein kadehdittavan hyvin.”

Ehkä twiittaaja näki sen, että olin juuri saanut työpaikan ulkomaisesta yliopistosta. Sen, että samaan aikaan odotan vastauksia kustantajalta käsikirjoituksestani.

Vastasin twiittaajalle jotakuinkin siten, että jos hän ottaisi myös tämän kroonisen kivun, hän saisi kadehtia vasta sen jälkeen.

***

Istun koneellani. Otan kohtauslääkettä jo toista päivää putkeen. En pysty istumaan kunnolla. Ruoka ei maistu, alas menee ainoastaan kola. Otan tukea pöydästä, koska minua huimaa. Kaikki tekeminen tuottaa kipua, pukeminen, siirtymiset, kaikki arkiset asiat.

Kipu on lyönyt minut maahan, jälleen kerran.

Kohtauksista on tullut viikoittaisia. Ne ovat ikään kuin kasvaneet myös pituutta: jos aiemmin ne loppuivat yhdessä kahdessa vuorokaudessa, kesto on tuplaantunut. Olen siis saanut sekä unelmien työn että kohdannut voimakkaan pahenemisvaiheen.

Käsikirjoituksesta ei ole kuulunut mitään. Nähtäväksi jää, milloin kuuluu.

Eilen jäi väliin odotettu rakkaan ystävän tapaaminen. Tänään jäi väliin siskon tupari-synttärit.

Tekisi mieli todeta ironisesti: näin kadehdittavan hyvin minulla siis menee.

***

Tuo lausahdus on ehkä jäänyt kaikumaan mieleeni siksi, että se tekee hyvin kipeällä tavalla todeksi sen, miksi ketään ei kannata kadehtia: koskaan ei voi tietää, mitä kulissien takana tapahtuu. Esimerkiksi melkein jokainen asia, jonka minä teen, on alisteinen kivulle: kipu päättää, mitä teen ja mitä en tee. Voin saada jotain aivan ihanaa ja sen jälkeen joutua tekemään sen kivun takia puolipyörryksissä.

Kadehtiminen on turhaa siksikin, että jokainen ansaitsee onnensa. Ja kadehtiminen on täysin turhaa siksi, että monesti onnestaan voi joutua maksamaan todella kovan hinnan.

Seuraavaksi minun täytyy keskittyä samaan tämä pahan kierre katki.

*Tämä Esikoiskirjailijan elämää -blogi kertoo esikoiskirjailijan arjesta ja ajatuksista. Esikoiskirjailijan elämää -blogia ylläpitää esikoiskirjailija Kata Melander. Klikkaa tästä profiileihini Facebookissa, Twitterissä ja Instagramissa.

Esikoiskirjailijan elämää: Kultaiset kalterit

Minä itken ja kirjoitan tämän.

Terveisiä vankilasta, jossa on kultaiset kalterit.

Niin, tämä ei ole kivun ikkunaton selli. Tästä sellistä näkee maailman. Niin, tämä on se selli, josta usein puhutaan, kun puhutaan vaikkapa viihdeuutisten kuninkaallisista. He ovat syntyperänsä vuoksi etuoikeutettuja mutta koko maailman katseen alla.

Minä puhun avuntarpeestani.

***

En pääse itse vessaan. En saa puettua. En kävele. Ulkona yksin liikkuminen on hankalaa. Tekisi mieli sanoa, että siinä ovat perusongelmani, vaikka tiedän, että se ei ole totta. Ne ovat osa minua, vaikken itse niin haluaisi. Minä olen ihminen, joka tarvitsee muiden apua.

Ja minun ongelmani on se, että minun rajoillani avuntarpeen takia jatkuvasti käydään.

12–14-tuntinen apu mahdollistaa suhteellisen vapaan elämän: voin tehdä tuona aika välillä mitä milloinkin eteen tulee. Mukanani on asiansa osaava ja mukava ammattilainen, avustaja.

Mutta avuntarpeeni myös tekee minusta vapaata riistaa. Ihmisen, joka joutuu alati perustelemaan. Että jos kahden kuukauden sisään on ottanut elämäänsä kolme uutta ammattilaista, neljäs on liikaa, varsinkaan, kun vanhojakaan ei ole lähtenyt. Että on hyvin tärkeää, että yksityisyydensuoja pitäisi. Että jos avustaja näkee elämästä miltei kaiken, on edes jokseenkin pyrittävä pitämään tuo joukko tiiviinä. Että menoni kuuluvat vain samalle joukolle.

Että on vaikeaa olla vuoronkin verran sellaisen ihmisen kanssa, jonka kanssa eivät kemiat kohtaa.

Että toistaa samoja asioita viikosta toiseen, mutta ei voi olla varma, että kukaan sen aidosti kuulee. Kaikkeen löytyy tietenkin aina selitys, mutta selityksen logiikka jää väliin hämäräksi.

Ja kun pyydetään joustoja, sitä usein suostuu, totta kai, poikkeustilanne.

Sitten poikkeustilasta uhkaa kasvaa uusi normaali. Taas käydään rajalla, taas on pakko mennä väliin.

***

Eilen illalla jokin muuttui yllättäen. Tänään minä menin väliin, mutta minä murruin. Minä en jaksanut enää.

Minulla on uusi vaativa työ, joka vie minulta alkuun hirveästi voimaa, joskin se antaa sitä myös takaisin. Mutta minä väsyin pitämästä kultaisista kaltereistani kiinni. Minä kaipaan maailmaa, jota en voi saada: täysin itsellistä, sellaista, jossa ei tarvitsisi ottaa huomioon yhtään ulkopuolista.

Minun on pakko nousta ja jatkaa. Kyyneltenkin läpi. Sillä hukkaan menee sellainen elämä, jossa on vallalla vääriä hallitsijoita. Kilpailutukset näitäkin kruunaavat.

Minä en puhu nimistä. En yritysten, en ihmisten. Minä tahdon vain sanallistaa sen ahdistuksensekaisen pelon, jonka keskelle ihminen voi joutua, kun hän tarvitsee apua.

Minä ansaitsen enemmän.

*Tämä Esikoiskirjailijan elämää -blogi kertoo esikoiskirjailijan arjesta ja ajatuksista. Esikoiskirjailijan elämää -blogia ylläpitää esikoiskirjailija Kata Melander. Klikkaa tästä profiileihini Facebookissa, Twitterissä ja Instagramissa.

Esikoiskirjailijan elämää: Ihana, outo tiede: vallan kielioppia kielitieteilijän näkökulmasta

Nyt, kuulkaa! Aiheeni on tällä kertaa näistä luovista hommista poikkeava. Kyse on tällä kertaa tieteestä.

Olen nyt tasaisin väliajoin saanut korvanappiini tietoja siitä, mikä tiede onkaan tärkeää ja mikä ei. Jokin roti siihen, mitä rahoitetaan!

Tätä kirjoitusta olen pohtinut pitkään, mutta tänään rohkenen viimein kirjoittaa sen. Puhutaanpa siis hetki tieteestä.

Sain Suomen Kulttuurirahastolta viime vuoden helmikuussa vuoden tutkimusapurahan väitöskirjatyölleni otsikolla ”Suomen genetiivisubjekti.”

Niin, mikä? Saattaa joku ruudun ääressä pohtia.

Palataan siihen kohta. Ensin taustaksi muutama sana.

Kielioppi on oikeastaan kieli kielestä. Me olemme koodanneet asioille erilaisia nimiä, kuten ”genetiivi” ja ”subjekti”, jotta me pystyisimme puhumaan eri kielen ilmiöistä ja analysoimaan niitä.

Kielioppi kertoo, miten systeemi toimii. Ja se on kieliopissa tärkeää. Ei niinkään se, että osaa luetella ulkoa vaikka paikallissijarimpsun (se on toki ihan hauska).

Toisin sanoen siis se, että me tiedämme genetiivisubjektin (esim. lauseessa minun on pakko nukkua) olemassaolosta, ei ole tärkeää. Tärkeää on se, mitä sillä tehdään.

***

Jo opiskeluajoista lähtien minussa on vahvistunut ajatus, että jokaisen, joka on kiinnostunut vallasta, pitäisi olla kiinnostunut myös kieliopista.

Me tiedämme, että kirkas, virheetön kieli vaikuttaa. Eri rakenteiden viisaalla yhdistämisellä voitetaan ihmisten luottamus ja saavutetaan uskottavuus.

Mutta mikä on rakenteiden viisasta yhdistämistä? Se näkyy usein myös kieliopin tasolla. Esitän seuraavaksi tapausesimerkin Keskustan puheenjohtaja Annika Saarikon kampanjanavauspuheesta viime kuntavaaleissa. Puheen seuraavasta kohdasta nousi kohu, jota puheenjohtaja joutui oikomaan Helsingin Sanomissa asti.

Puheet siitä, että suomalaisen naisen pitäisi tehdä enemmän työtä — ne suututtavat minua. Se, että vanhempi jää toviksi kotiin lapsen ollessa pieni – ei se ole työllisyyden jarru. Tilastojen valossa suomalainen nainen tekee jo älyttömän paljon työtä elämänsä mitassa. Sanon Sinulle suomalainen, ahkera nainen: kelpaat, riität, olet hyvä.

Rakennat tätä maata, rakastat lähimmäistä. Hoidat työn, hoidat lapset, hoidat lapsenlapset, omat vanhempasi, appivanhempasi; harrastat, teet vapaaehtois- ja talkoohommia – ja istutat poisnukkuneiden haudoille kevään tullen kukat.

Sinä ja kaltaisesi olette kotimaan sankareita.

***

Hoidat työn, hoidat lapset, hoidat lapsenlapset, omat vanhempasi, appivanhempasi; harrastat, teet vapaaehtois- ja talkoohommia – ja istutat poisnukkuneiden haudoille kevään tullen kukat. Moni tämän kohdan luettuaan (ml. minä) tulkitsi puheen niin, että ensin kehystetään ”sinä riität”, mutta sitten maalataankin kuvaa superihmisestä, joka hoitaa yksin niin lapset, lapsenlapset, oman työn, omat vanhemmat, appivanhemmat.

Entä miksi tällainen kuva syntyi?

Subjektia tutkiessani törmään paljon myös objektin määritelmään. Ja tämä on kielitieteilijän näkökulmasta objektikysymys.

Suomen kielessä on kahdenlaisia objekteja. Totaaliobjekteja ja partiaaliobjekteja. Yksinkertaistetusti totaaliobjektia käytetään ensisijaisesti, kun on kyse koko objektin tarkoitteesta (1) tai tekeminen on päättynyt (2) Partiaaliobjektia käytetään, kun kyse on on vain osasta objektin tarkoitteesta tai tekeminen on kesken (3)

Minä tein työn. ’koko työ’Minä luin kirjan ’luin kirjan loppuun’Minä luen kirjaa. ’luin osan kirjasta/kirja on vielä kesken.

Kohu syntyi siis kieliopin näkökulmasta ennen kaikkea siksi, että objektin käyttö antaa vaikutelman, että nuo asiat tehdään yksin. Vertaa, millainen vaikutelma syntyy tästä:

Rakennat tätä maata, rakastat lähimmäistä. Teet töitä, hoidat lapsia ja lapsenlapsia, omia vanhempiasi, appivanhempiakin.

Tulee väistämättä enemmän sellainen mielikuva, että arkeen mahtuu – kaikkia noita töitä – mutta myös muuta kuin superihmisyyttä.

Ja tämän takia minä tutkin kielioppia. Että ymmärtäisin systeemiä yhä syvällisemmin ja syvällisemmin.

*Tämä Esikoiskirjailijan elämää -blogi kertoo esikoiskirjailijan arjesta ja ajatuksista. Esikoiskirjailijan elämää -blogia ylläpitää esikoiskirjailija Kata Melander. Klikkaa tästä profiileihini Facebookissa, Twitterissä ja Instagramissa.

Esikoiskirjailijan elämää: Elämä yllätti

Ei tullutkaan syksyä ja pestiä oppikirjatutkimuksen parissa. Elämä yllätti.

Tulin valituksi Tukholman yliopistoon suomen kielen yliopisto-opettajaksi.

Työ alkaa tulevana maanantaina ja päättyy tammikuun puoleen väliin – naapurimaan syyslukukausi kun on vähän pidempi. Vastuualueeni on suomi vieraana kielenä -opetus, eli syksyn työt kuluvat opettaen suomea ruotsiksi. Itse paikka tuli hakuun yllättäen enkä olisi millään uskaltanut ilman rakkaan ystäväni kehotusta hakea. Järkeilin itse ensin asian niin, että minähän olin luvannut jo mennä Opettajankoulutuslaitoksen tutkimusryhmään ja sillä hyvä, mutta kun työhön haettiin nimenomaan kielioppi-ihmistä, ystäväni käänsi pääni: koska työn voi tehdä kokonaan etänä, milloin seuraavaksi on mahdollisuus kansainvälistyä kotoa käsin.

Kirjoitin hakemuksen ja ansioluettelon ruotsiksi. Lähetin hakemuksen, pääsin haastatteluun ja sain paikan. Kaikki tämä vain vajaassa kahdessa viikossa.

Pääni on vielä vähän pyörällä ja mieleni täynnä kaikkea uutta. Silti lähden hyvin ja innostunein mielin syksyyn: ensimmäinen väitöskirja-artikkelini on nyt referee-arviossa, toisesta olen saanut kirjoitettua luonnosversion. Mutta en ole silti unohtanut yhtä.

Romaanikäsikirjoitusta.

Sen suhteen ei ole vielä uusia uutisia. Tukholman-toimeni on 60-prosenttinen, joten jos asiat käsikirjoituksen suhteen vain etenevät, aikaa jää myös kirjoittamiselle. Muistan kirjoittaneeni tänne joskus jotenkin näin, että tahdon ja tarvitsen myös taiteellisen uran. Se ajatus ei ole Tukholman myötä muuttunut mihinkään. Oikeastaan se on vain voimistunut.

Tukholman-haku nimittäin näytti minulle, että alkuun epätodennäköisiltäkin näyttävistä asioista voi tulla totta. Joskus kovalla työllä unelmista voi todella tulla totta.

Viime aikoina olen muistellut myös menneisyyden minääni. Häntä, jonka unelman kipu pirstoi ja pudotti elämältä pohjan moneksi vuodeksi. Häntä, joka katsoi ostos-tv:tä ja Huippumallia haussa, kun ei muuhun pystynyt, häntä, joka katsoi kellosta, miten pitkälle on jo tänään selvinnyt.

Hänelle minä olisin halunnut sanoa: sinä saat ihmisarvoisen elämän takaisin, vaikka siihen kuluu kohtuuttoman kauan aikaa, melkein koko parikymppisyys. Sinä menetät liian paljon, mutta jonakin päivänä heräät ja tajuat, että sinä sait sittenkin osan elämästäsi takaisin. Sinä voit tavoitella unelmiasi.

Sinun ei tarvitse ainoastaan tyytyä. Sinä olet subjekti, jolla on ihmisarvoinen elämä.

*Tämä Esikoiskirjailijan elämää -blogi kertoo esikoiskirjailijan arjesta ja ajatuksista. Esikoiskirjailijan elämää -blogia ylläpitää esikoiskirjailija Kata Melander. Klikkaa tästä profiileihini Facebookissa, Twitterissä ja Instagramissa.

Esikoiskirjailijan elämää: Toivon näköala

Tänään ajattelin, että romaaneissa ja politiikassa on väliin yllättävän paljon samaa. Sote-uudistus hyväksyttiin tänään vuosikymmenten väännön jälkeen – ja taivas kirjaimellisesti repesi. Kuin säiden valtias olisi dramaturgisesti sijoittanut ukonilmansa symboloimaan ideologisesti salamoinutta vääntöä.

Uudistuksen sisällön näyttänee aika. Sen sijaan äänestäminen ei kansaa kunnallisvaaleissa saanut liikkeelle. Äänioikeutensa käytti vain runsas puolet äänioikeutetuista. Mutta miten se taannoinen mainos menikään – lopulta meillä taitaa olla sama suunta.

***

Me romaaninkirjoittajat keksimme vaihtoehtoisia todellisuuksia ja haastamme pohtimaan. Me näytämme elämän eri reittejä ja kulkuja, tarjoamme väylän toisen ihmisen sisään. Ymmärtääksemme itseämme ja toisiamme paremmin. Fiktion sisällä ihminen on turvassa: tarina ei ole totta, joten kuplan sisällä vaihtoehtoja ja kehityskulkuja voi pohtia rauhassa.

Joskus kirja lohduttaa. Rauhoittaakin. Viihdyttää. Haastaa ajattelemaan. Murtaa käsityksiä ja synnyttää uusia. Viihdyttää.

Parhaimmillaan kirja luo toivon näköalaa. Ei olekaan yksin. Monista elämäntilanteista voi selvitä. Sitä voi selvitä sellaisestakin, mistä ei luulisi selviävänsä. Joskus voi mennä rikki pahastikin, mutta haavat voivat arpeutua.

Myös romaanikäsikirjoitukseni Jussi ja Anna etsivät tahoillaan toivoa. Jussi selvitäkseen terrori-iskun aiheuttamista traumoista, Anna tehdäkseen sovinnon lapsuutensa kanssa.

Ehkä äänestäminenkin kiinnostaisi enemmän, jos äänioikeutettu kokisi, että hänen äänellä on politiikassa toivoa. Jos poliitikot keskittyisivät loputtoman vastakkainasettelun ja byrokraattisen sanojen lomasta kertomaan selvin sanoin, missä asioissa he tavoittelevat parempaa maailmaa. Ja miten se tehdään.

*Tämä Esikoiskirjailijan elämää -blogi kertoo esikoiskirjailijan arjesta ja ajatuksista. Esikoiskirjailijan elämää -blogia ylläpitää esikoiskirjailija Kata Melander. Klikkaa tästä profiileihini Facebookissa, Twitterissä ja Instagramissa.

Esikoiskirjailijan elämää: Maailmasta toiseen ja takaisin

Ja minä vielä toissa maanantaina olin huolissani, entä, jos jäänkin jumiin. Istuin terassilla, kertasin sisarelleni romaanini pääpiirteissään ja mietin, miten tässä käy.

Vajaa kahta viikkoa myöhemmin romaanikäsikirjoitukseni ensimmäinen editoitu versio oli kuitenkin valmis.

Minun on sanoin hankala kuvata sitä, mitä tapahtui, kun aivan aluksi luin kaikki kommentit ja viime torstaina tartuin toimeen. Kommentithan olivat vielä aika laajoja; nosta tätä henkilöä, pohdi tätä enemmän, jätä tämä vähemmälle. Silti olin äkkiä hyvin varma siitä, mitä pitää tehdä.

Tämän ajan minä olin melkein kokonaan itseni luomassa maailmassa, ja todellinen maailma jäi auttamatta ulkopuoliseksi. Minä sain pohtia, mitä on armo, millaista on pelko ja minkälainen on taivas, minä rakastan fiktion ikkunaa toisiin todellisuuksiin, toisiin kohtaloihin. Sitten tänä aamuna helle vaihtui sateeksi, minä istuin kahvikuppi kädessäni ja pohdin, mitä seuraavaksi.

***

Toisin sanoen jätin palasista uudelleen kootun tekstin kustantamoon eilen. Tulevasta en vielä tiedä mitään, mutta kaikki aikanaan. Tarinassa on kuitenkin jotain, mikä imaisee minut aivan tyystin kerta toisensa jälkeen, ja se on itselleni arvokas signaali. Minulla on uskoa tähän tekstiin.

Kuten ylempänä viittaan, kun on niin syvällä uppeluksissa omassa maailmassaan, urakan loputtua seuraa väistämättä tyhjyys. Annan nyt kuitenkin tyhjyydelle rauhassa aikaa tulla ja mennä, lävistää. Sillä levossa jos jossain syntyy lopulta oivalluksia, näkökulmia ja ideoita.

Luovuus vaatii joutilaisuutensakin.

*Tämä Esikoiskirjailijan elämää -blogi kertoo esikoiskirjailijan arjesta ja ajatuksista. Esikoiskirjailijan elämää -blogia ylläpitää esikoiskirjailija Kata Melander. Klikkaa tästä profiileihini Facebookissa, Twitterissä ja Instagramissa.

Esikoiskirjailijan elämää: Ympyrä sulkeutuu: tätäkin romaanikäsikirjoitusta siivittää kesä

Eilisiä uutisia on edelleen hankala pukea sanoiksi. Yksinkertaisuudessaan kyse on tästä: sain kustantamosta käsikirjoitukseni takaisin perusteellisine kommentteineen. Palautteen perusteella näyttää siltä, että linjaeroja tekstin suhteen ei minun ja kustantamon välille ole.

Kustantamon nimeä en nyt tässä paljasta. Yhden vihjeen voin antaa: kuuleman mukaan tämä kustantamo on ainakin joskus johtanut Finlandia-voittotilastoja.

Mutta jätetään nyt Finlandia sikseen. Hämmennys on suuri siksikin, että tavallaan onnistuin siinä, mitä lähdinkin hakemaan. Kustannuspäällikön mukaan olin onnistunut kirjoittamaan ”erittäin tehokkaan ensimmäisen version” ja ”käsikirjoitus on oikein hyvällä tiellä”. Nämä ovat huojentavia sanoja, sillä tiesin, miten ison riski jonkin käsikirjoituksen ensimmäisen version tarjoaminen on. Olen todella tyytyväinen, että onnistuin kirjoittamaan laadukkaan ykkösversion.

Seuraavaa en voi silti kyllin korostaa: tarvitaan paljon työtä ja tiukkaa pohdintaa, isoja muutoksia. Edelliseen olen ilman muuta valmis. Toivon, että kommentit auttavat minua piirtämään tarkan kartan siitä, millainen kakkosversiosta tuleman pitää. Kaiken jälkeen käsis palaa kustantamoon uuteen arvioon.

Sopimusta minulle ei vielä tässä vaiheessa luvattu. Se asettaa tietyn paineen tulevaan työhön: haluan ilman muuta käsikirjoituksen sellaiseen malliin, että saisin lopulta nimen paperiin. Nyt, kun projekti on nytkähtänyt omalla tavallaan eteenpäin, paineen asettaa myös tietty julkisuus. Koska olen askeleen lähempänä maalia, tätä kaikkea ei voi tehdä enää puolisalaa ja varjossa. Täytyy uskaltaa astua valoon ja pitää mielessä myös se mahdollisuus, että sopimusta ei tästä talosta irtoa.

Jos kuitenkin ajattelee esikoisromaaniani, tietyllä tavoin ympyrä sulkeutuu: kesä 2016 oli minulle romaanikesä, ja sellainen on tulossa myös kesästä 2021. Ja minulla on jälleen kerran otsatukka sitten noiden vuosien, pitkän tauon jälkeen.

Kaikki tehdään, mihin pystytään. Sitten katsotaan, mihin se riittää.

*Tämä Esikoiskirjailijan elämää -blogi kertoo esikoiskirjailijan arjesta ja ajatuksista. Esikoiskirjailijan elämää -blogia ylläpitää esikoiskirjailija Kata Melander. Klikkaa tästä profiileihini Facebookissa, Twitterissä ja Instagramissa.

Esikoiskirjailijan elämää: Lähellä tekstiä, lähellä kirjailijaa

Kun uusi romaanikäsikirjoitukseni työnimellä Mistä kaikki alkoi valmistui, en kertonut projektista edes perheelleni. Sekä äitini, isäni ja siskoni lukivat uutisen Facebookista. Etenkin äidilleni järkytys oli melkoinen. ”Mua on nyt huijattu!” tuli toistetuksi moneen otteeseen, kun äiti sitten soitti.

Ei hätää, hän toki ymmärsi sitten hetken keskusteltuamme, miksi olin toiminut niin kuin olin toiminut. Ainoa tapani voittaa Titanicissa esiintyvän jäävuoren kokoinen paine toisen romaanin kirjoittamisesta oli kirjoittaa käsikirjoitus puolisalaa. Twitteriäni säännöllisesti seuraavat toki tiesivät koko ajan, missä mennään.

Edellä mainituista syistä ajattelin, että olisi vähintäänkin kohtuullista kertoa perheelleni ensin, kun saan tekstiin liittyvät jatkosuunnitelmat selville. Tällä kertaa perhe tietää, mutta täällä en puhu vielä mitään. En tiedä, mihin tämä reitti vielä viekään.

Puhelinkeskustelu äitini kanssa kuitenkin palasi mieleeni, sillä olen lukenut Knausgårdin vahvasti omaelämäkerrallista Taisteluni-sarjaa. Olen kuusiosaisessa sarjassa toisen osan lopussa. Knausgård kirjoittaa autofiktiota puhtaimmillaan: kirjan päähenkilö on kirjailija itse, tapahtumissa ovat osallisena hänen perheensä oikeat henkilöt. Enkä voi olla ajattelematta, että kirjailijan lähiomaisena oleminen vaatii sekä hyvää itsetuntoa että itseluottamusta.

Ihan aluksi pitää kestää se, että läheinen ylipäätään kirjoittaa. Hyväksyä se, että kirjoittaminen on luova prosessi, johon liittyvistä suunnitelmista välillä kerrotaan ja välillä ei. Kestää se, että ihmiset kyselevät.

Edellinen tuntuu kirjailijan näkökulmasta epäloogiselta: sillä kirjoittipa mitä tahansa, niin monia kiinnostaa yhtymäkohdat todellisuuteen. Kirjailijan näkökulmasta se tuntuu epäloogiselta siksi, että kirjailijahan lähtee vain luomaan hyvää tarinaa hyväksi katsomistaan aineksista. Käännetään se näin: tuntuisi kaukaiselta ajatella romaanikäsikirjoitusta jonain pelinä, johon kirjailija sirottelisi tietoisesti faktaa ja naureskelisi partaansa, että hmm., etsikääpä tuosta itsenne.

Mutta onhan siinä tietty logiikkansa, kuten olen monesti aiemmin täällä käsitellyt. Eihän romaani tyhjiössä synny. Luonnehdin isälleni romaanikäsikirjoitustani yhdeksi kolmenkympin kriisiksi, ja varmasti yksi osuus siinä on sillä, että täytän itse syyskuussa kolmekymmentä. Kolmekymppisyyden pohdinnat tulevat myös itseä lähelle. Kolmekymppisenä on jo ehkä ammatti ja tietää jo jonkin verran siitä, millaista on olla aikuinen. Tulevaisuus on kuitenkin edelleen, kuten kaikissa ikävaiheissa, suuri tuntematon, ja yhteiskunta lataa kolmikymppiselle paljon odotuksia.

Käsikirjoitukseni kertookin eräänlaisesta lopullisesta lapsuudesta irtautumisesta. Kohdataan mennyt ja tehdään sovinto.

Olen ollut onnekas, että olen saanut perheeltäni kirjoittamiselleni varauksetonta tukea. On vapaus luoda ja tehdä. Näin pilke silmäkulmassa voisin todeta, että toivottavasti he kestävät kyselyitä jatkossakin. Tai miten siskoni samaa pilkettä silmäkulmassa totesi, kun kysyin häneltä, millaista on olla kirjailijan läheinen:

”Sitä on aina vähän jännän äärellä.”

Lämpimin ajatuksin

Kata

*Tämä Esikoiskirjailijan elämää -blogi kertoo esikoiskirjailijan arjesta ja ajatuksista. Esikoiskirjailijan elämää -blogia ylläpitää esikoiskirjailija Kata Melander. Klikkaa tästä profiileihini Facebookissa, Twitterissä ja Instagramissa.