Kata Melander's Blog, page 6

Esikoiskirjailijan elämää: Kyllä, minusta oli siihen – toisenkin kerran

Aloitetaan aivan alusta, vaikka tarina romaanikäsikirjoitukseni ensiversion takana saa osin jopa koomisia sävyjä.

Joulupäivänä lepään omassa sängyssäni. Takana on leppeä jouluaatto isoäidin kanssa kaksin. Syömme, muistelemme isoisää, ja ensi kertaa näen isoäitini hymyilevän muistellessaan kuolleen puolisonsa edesottamuksia. Minua helpottaa. Pappa oli perheemme kallio ja liima. Hän oli myös aina liikkeessä, ja silloin oli tavallista, että tilanteisiin sattui monta muuttujaa, joten erilaisia muistoja on jonoksi asti. Pappa oli viimeiseen asti perheen mies. Ja myös niitä, jotka jaksoivat toistuvasti sanoa uskovansa kykyihini.

Niinpä joulupäivänä, kun intensiivisen opejakson jälkeen tunnen äkkiä voimakasta paloa palata kirjalliselle kentälle, tuumin, miksikäs ei. Kuuntelin televisiosta toisella korvalla joulukonserttia ja hahmottelin puhelimeeni muistiinpanoihin menneisyyden varjoja, joiden kanssa täytyy nykyisyydessä päästä sovintoon.

Syntyivät Anna ja Jussi. Psykologi ja pappi. Saman pitäjän lapset, joiden kummankin elämän- ja ammatinvalintoihin on vaikuttanut menneisyys. Ja jotka eivät pääse enää menneisyyttään pakoon.

Kirjoitan ensimmäisen liuskan joulupäivänä. Samalla teen itseni kanssa sopimuksen: pyrin kirjoittamaan 2 liuskaa joka ikinen päivä.

Sopimus toimiikin, aluksi. Ensimmäiset 20 liuskaa syntyvät vauhdilla. Loppiaisen jälkeen tyssää. Elämä laittaa hanttiin, selän kivun kanssa alkaa voimakas pahenemisvaihe. Olen kanveesissa pitkän aikaa, 17. helmiikuuta saan tekstin liuskalle 24 tai 25, mutta siihen projekti pysähtyy. Kipu vie voimia, elämä heittelehtii. Tulee kaikenlaista. Ikävöin opettajanpöydän taakse, mutta sitten muista koronan. Yritän sopeutua yksinäiseen tutkijantyöhön vailla varsinaista työyhteisöä, vaikka tutkijayhteisömme vaihtaakin miltei päivittäin ajatuksia esim. Whatsappissa. Selän tilanne pelottaa minua kuitenkin liikaa. Etäkahvitauoille osallistuminen on ylivoimaista.

Saan tutkijantyöstäni kuitenkin kiinni. Väitösartikkeli etenee ajoittaisista sairauslomista huolimatta, opettelen koodaamaan viitteidenhallintaohjelmaa. Työ edistyy, vaikka jään vaille jatkoapurahaa. Sisu kasvaa.

Tulee pääsiäinen, kun lähetän tekstini ohjaajille. Palautetta ei kuulu, ohjaajani pitävät pitkän loman. Työhön tulee väistämättä tauko. Saan uuden kivunhoitosuunnitelman, joka alkaa purra. Jälkeenpäin koomisesti vain päätän, että enköhän nyt ole pelännyt tuota romaanitiedostoa tarpeeksi, kun tässä kerran on aikaa. Niin siinä käy, vaikka se kuulostaakin järjenvastaiselta, eihän luovuus käskemällä kuki ja kukko laula. Viides huhtikuuta avaan tiedoston, jonka olen avannut viimeksi 17. helmikuuta. Kirjoitan kohtauksen, joka on pituudeltaan vajaat puoli liuskaa. Olipa kirjoittajanurani ehkä vaikeimmat puoli liuskaa, ajattelen, mutta kun suljen tiedoston, tapahtuu kummia.

Tarina alkaa kantaa. Kohtauksen rakentaminen ei tunnu liian vaikealta. Teksti alkaa luistaa. Silti minua jäytää kolossaalinen pelko, että kaikki jää taas kesken. Niinpä päätän olla kertomatta kellekään. En kerro kenellekään, mutta omaksi tsempikseni twiittasin aina, kun sain tekstissä kymmenen liuskaa täyteen.

Ja minä kirjoitan joka päivä, niin kauan että eilen 24.4. sain sata liuskaa täyteen ja romaanin ykkösversion paketoitua. Enkä oikein usko sitä vieläkään.

Henkisesti tärkeää oli myös kokemus täysin uuden luomisesta. Että pystyy luomaan ja liikkumaan muuallakin kuin vain Saaran ja Petterin maailmassa.

Joka tapauksessa kolme neljännestä romaanista syntyi vajaan kolmen viikon aikana. Tahti oli niin nopea, etten ole vielä miettinyt valmiiksi seuraavia siirtoja. Se oli myös kirjoitusprosessin aikana tietoinen päätös: teksti ensin, suunnitelmat vasta sitten.

Harteiltani putosi kuitenkin massiivinen taakka, sillä lopultakin sain todisteen: minusta oli tähän. Vielä toisenkin kerran.

*Tämä Esikoiskirjailijan elämää -blogi kertoo esikoiskirjailijan arjesta ja ajatuksista. Esikoiskirjailijan elämää -blogia ylläpitää esikoiskirjailija Kata Melander. Klikkaa tästä profiileihini Facebookissa, Twitterissä ja Instagramissa.

Esikoiskirjailijan elämää: Monien todellisuuksien välissä

Eräänä iltana pohdin, miten keskenään erilaisten todellisuuksien sisällä me elämme. Korona on saanut tuon kaiken näkyviin. Janan toisessa päässä on heitä, jotka kieltäytyvät maskeista ja samalla pelkäämästä, janan toisessa päässä meitä, jotka joutuvat fyysisten kontaktien keskelle tarvitessaan apua joka päivä, vaikka itse ei sitä haluaisi. Meitä, jotka tekevät kaikki mahdolliset ja mahdottomat toimet, että viheliäinen tauti ei leviäisi. Jonkun isoin huoli on, ettei kaikkea, mitä on jo tottunut tekemään, saakaan enää tehdä, toiset pelkäävät sairastuvansa työpaikallaan.

Useasti on varoiteltu myös siitä, miten jako heihin ja meihin on vaarallinen. Yhtäältä se onkin sitä: ulos sulkeva metodi ei ole kaikkein hedelmällsin alusta dialogille. Niinpä on totuttu hakemaan pienintä yhteistä nimittäjää; mikä meitä kaikesta huolimatta kuitenkin yhdistää? Se on hyvä kysymys, jonka avulla päästään monissa asioissa sopuun ja luodaan yhteisymmärrystä.

Mutta muutama päivä fiktiota kirjoittaessani olin silti sitä mieltä, että jokainen ihmissuhde on silti kurkottamista keskenään erilaisten todellisuuksien yli. Kutsukaamme niitä vaikka mikrotodellisuuksiksi.

Välillä nimittäin iskee harha, että jaettua todellisuutta olisi enemmänkin. Fiktiiviset päähenkilöni, samanikäiset samasta pitäjästä olevat aikuiset, käyvät samat koulut ja jakavat samat kulmat, mutta heidän elämänpolkunsa ovat tyystin erit. Edellä mainittu tuntuu itsestään selvältä auki kirjoitettuna, mutta muuttuu kuitenkin hankalaksi käytännön elämässä.

Ensin otan poliittisen esimerkin, koulun. Koulu on poliittisena käsitteenä tuntunut katsomosta käsin sellaiselta, että kaikkihan sitä osaavat uudistaa, sillä kaikki ovat käyneet saman koulun. Niin se ei kuitenkaan mene. Aloitin itse yläkoulun elokuussa 2004, tein ensimmäisen opettajansijaisuuteni marraskuussa 2011, ja tein opettajana ensimmäisen kokonaisen lukukauteni viime syksynä 2020.

Kaikkina näinä aikoina koulu on muuttunut aivan valtavasti.

Itselläni yläkouluaikaan liittyy paljon lämpimiäkin muistoja. Minun kouluni ei ole kuitenkaan se sama kuin sille, jolle se on ollut koulukiusaamisen takia kauhujen talo ja maanpäällinen helvetti. Tai sille, jonka kotona ei usein ollut lämmintä ruokaa. Tai sille, joka oli jo tottunut menemään vanhempien riitoja pakoon. Tai sille, joka toivoi, että oma, ainut vanhempi olisi ollut edes joskus kotona.

***

Muotoilisin kantani näin: me jaamme saman maailmankaikkeuden, mutta emme todellisuutta. Ja ymmärtääksemme toisiamme paremmin, meidän pitäisi oppia paremmin nimenomaan ymmärtämään näitä todellisuuksia. Sillä vaikka sen myöntäminen sattuisi miten paljon, olisi syytä entistä useammin myöntää se, että me kaikki emme saa samoja kortteja käteen.

Toiset kärsivät yksinäisyydestä, toiset perheväkivallasta, toiset onnistuvat löytämään pitkäaikaisen onnen.

Toiset saavat valita elämässä aina enemmän kuin toiset.

Toisille elämä on jatkuva kriisinhallintaoperaatio, toiset selviävät vähemmin vaurioin.

Kukaan ei valitse kohtaloaan. Ymmärrystä eivät kuitenkaan lisää monet julkisuudesta tutut hokemat, jota tarjotaan lääkkeeksi aivan kaikille.

Esimerkiksi toimeentulotuen kanssa kituuttavaa tuskin helpottaa, kun joku Helsingin Sanomissa sanoo, että aina nyt voi parikymppiä säästää. Jos joku voi, se ei tarkoita sitä, että kaikki voisivat. Yksinäistä ei välttämättä helpota, kun sanotaan, että onneksi on nyt sentään näitä etäsovelluksia sentään. Ne eivät kuitenkaan ole sama kuin toinen ihminen, pidemmän päälle ainakaan.

On helppo sanoa toiselle, että itseään pitäisi puolustaa. Vaikka sen tietäisikin olevan totta, aina ei ole voimia edes huutaa.

Siksi me aidosti tarvitsisimme enemmän aidosti kurkottamista näiden mikrotodellisuuksien yli. Että samalla, kun etsimme pienintä yhteistä nimittäjää antaisimme arvon myös sille, että elämä ei ole yksi yhtä kuoppainen tai yhtä tasainen polku. Kun yksinkertaiset ongelmat ja vastaukset muuttuvat moniksi todellisuuksiksi ja monenlaiseksi ongelmiksi, silmät voivat aueta monelle uudelle.

*Tämä Esikoiskirjailijan elämää -blogi kertoo esikoiskirjailijan arjesta ja ajatuksista. Esikoiskirjailijan elämää -blogia ylläpitää esikoiskirjailija Kata Melander. Klikkaa tästä profiileihini Facebookissa, Twitterissä ja Instagramissa.

Esikoiskirjailijan elämää: 2021

Otsikko on jykevä: vuosi vaihtui, on aika suunnata katse uuteen.

Vähän ennen joulua hyvästelin oppilaat ja opettajanarjen. En kokonaan, niin uskallan väittää, mutta päivätyönä kuitenkin. Vuoden alusta palasin jälleen apurahatutkijaksi väitöskirjani pariin.

Muita suunnitelmiakin on.

Tänä vuonna minä haluan – en enempää enkä vähempää – kuin kirjoittaa romaanin. Joulupäiväni käynnistin koneen toteuttaakseni suunnitelmani. Ensimmäiset parikymmentä liuskaa syntyivät vaivatta, mutta nyt olen jälleen tutussa tilanteessa. Minun pitäisi ylittää itseni ja pystyä jatkamaan.

Luulen, että tällä kertaa minusta on siihen. Olen päättänyt uskoa lujaan päättäväisyyteen.

Senkin voin auliisti myöntää, että suunnitelmani muuttuivat vielä kerran. Näytelmäkäsikirjoitus saa vielä hetken odottaa, mutta unohduksissa se ei ole. Romaanikäsikirjoitukseni käsittelee täysin muuta.

Viiden päivän päästä tulee jo kuluneeksi neljä vuotta siitä, kun Älä irrota julkaistiin. Se jätti nälkää kirjalliselliselle kentälle mutta toi mukanaan toisen romaanin korkuiset paineet. Halun onnistua ihan tosissaan.

Ainakin tunnen vastustajani läpikotaisin. Ja tästä minulla on tahto jatkaa. Hyvää tätä vuotta 2021 kaikille lukijoilleni!

Sydämin
Kata

*Tämä Esikoiskirjailijan elämää -blogi kertoo esikoiskirjailijan arjesta ja ajatuksista. Esikoiskirjailijan elämää -blogia ylläpitää esikoiskirjailija Kata Melander. Klikkaa tästä profiileihini Facebookissa, Twitterissä ja Instagramissa.

2021

Otsikko on jykevä: vuosi vaihtui, on aika suunnata katse uuteen.

Vähän ennen joulua hyvästelin oppilaat ja opettajanarjen. En kokonaan, niin uskallan väittää, mutta päivätyönä kuitenkin. Vuoden alusta palasin jälleen apurahatutkijaksi väitöskirjani pariin.

Muita suunnitelmiakin on.

Tänä vuonna minä haluan – en enempää enkä vähempää – kuin kirjoittaa romaanin. Joulupäiväni käynnistin koneen toteuttaakseni suunnitelmani. Ensimmäiset parikymmentä liuskaa syntyivät vaivatta, mutta nyt olen jälleen tutussa tilanteessa. Minun pitäisi ylittää itseni ja pystyä jatkamaan.

Luulen, että tällä kertaa minusta on siihen. Olen päättänyt uskoa lujaan päättäväisyyteen.

Senkin voin auliisti myöntää, että suunnitelmani muuttuivat vielä kerran. Näytelmäkäsikirjoitus saa vielä hetken odottaa, mutta unohduksissa se ei ole. Romaanikäsikirjoitukseni käsittelee täysin muuta.

Viiden päivän päästä tulee jo kuluneeksi neljä vuotta siitä, kun Älä irrota julkaistiin. Se jätti nälkää kirjalliselliselle kentälle mutta toi mukanaan toisen romaanin korkuiset paineet. Halun onnistua ihan tosissaan.

Ainakin tunnen vastustajani läpikotaisin. Ja tästä minulla on tahto jatkaa. Hyvää tätä vuotta 2021 kaikille lukijoilleni!

Sydämin
Kata

Esikoiskirjailijan elämää: Lupauksesta ja luottamuksesta

Lapsena jaoin ympärilläni olevat ihmiset kahtia: niihin, jotka ottivat minut tosissaan ja niihin, jotka eivät. En osannut sanallistaa tuota kahtiajakoa ennen varhaisteini-ikää; olin vain saanut tottua niihin aikuisiin, jotka äkkiä puhuivat kuin taaperoikäiselle minut nähdessään. Nopeasti opin tietämään, että ilmiö johtui vammastani – eritoten pyörätuolin käyttämisestä, joka kasvoi joillekin esteaidaksi aidolle kohtaamiselleni.

Lapsuus palasi reilut pari viikkoa sitten mieleeni, mutta ei niinkään vamman kannalta. Kyse oli yhtä lailla kuitenkin tosissaan ottamisesta. Näytelmääni liittyvät suunnitelmani kaatuivat kohtuuttomalla tavalla. Ohjaaja, joka näytelmäni oli lupautunut lukemaan, peruikin lupauksensa.

Tuosta vain, kolmen kuukauden odotuttamisen jälkeen. Olin niin äimissäni, että sain tuskin sanottua mitään. Samana iltana ajattelin:

Eipä tainnut ottaa tekemisiäni tosissaan.

***

Seuraavaksi sanon ruman sanan – taideala on aivan helvetin raaka. Yritystä on paljon, ja onnistumisprosentti on pieni. Se taas tarkoittaa sitä, että tuuriakin on oltava matkassa. On oltava joku, joka uskoo, pysähtyy. Ottaa tosissaan. Uskaltaa ottaa riskin.

Kun alun perin sain lukulupauksen, pidin sitä lottovoittona. Ohjaajan CV:ssä komeilee isoja kaupunginteattereita. Olisin halunnut hihkua asiasta vähintään koko maailmalle, mutta kaksi asiaa estivät. Ensinnäkin tiesin, että lukeminen ei välttämättä tarkoittaisi yhtään mitään. Toiseksi kokemuksesta kirjallisuuden puolelta tiesin vain yhden asian.

Mikään ei ole varmaa, ennen kuin kaikki on varmaa.

Jälkiviisaus paras viisaus, mutta sanon tämän silti: olin täysin oikeassa.

***

Kun tulin kirjallisuusalalle 25-vuotiaana esikoiskirjailijana tammikuussa 2017, olin kiitollinen jokaisesta, joka näki kunnianhimoni ja otti minut tosissaan. Kun aikaa kului ja aloin painiskella toisen romaanin paineen kanssa, olen ollut vilpittömästi kiitollinen muun muassa kahdelle kustannustoimittajalle, jotka ovat antaneet yleisiä romaanin rakentamiseen liittyviä vinkkejä. Molemmat kiitettyjä työssään, mutta jotka löysivät silti aikataulustaan muutaman minuutin auttaakseen nuorta kirjoittajaa.

Mutta kun muutaman kuukauden ennen esikoisromaanini julkaisua kyselin arvostelukappaleista ja niiden käytännönjärjestelyistä, Type & Tellistä ilmoitettiin, että lehtikritiikeistä lienee turha haaveilla – korkeintaan blogiarvioista. Älä irrotasta kirjoitti lopulta Turun Sanomat, Karjalainen, Keskisuomalainen ja Vakka-Suomen Sanomat, ilahduttavien blogiarvioiden lisäksi. Kerran taas pyysin puhetta kirjalliseen tilaisuuteen. Puheen suunniteltu pitäjä perui puheensa iltaa ennen tilaisuutta. Hän sanoi, ettei mielellään puhuisikaan, että hän puhuisi vain siinä tapauksessa, että puhe merkitsisi minulle paljonkin.

En halunnut pakottaa ketään. Olisi tuntunut hölmöltä sanoa totuus: että se puhe olisi silloin merkinnyt kokonaista maailmaa, niin paljon henkilöä arvostin. Mutta kaikkein vähiten halusin pakotettuja sanoja.

Mitä siis opin?

Opin, että itseensä kannattaa kuin kannattaakin uskoa loppuun asti. Tätä kirjoittaessani olen varmaan unohtanut sen liiaksi. Opin kuitenkin myös erään toisen asian, opin nimittäin arvostamaan itse itseäni. Sen opin kuitenkin vasta esikoiskirjailijataipaleeni jo alettua.

***

On heinäkuun alku 2017. Olen juhannuksen alla saanut sokkiyllätyksenä osteoporoosidiagnoosin. Olen kauhuissani enkä tiedä, mitä odottaa. Sitten saan antibioottikuurin ihopattiin. Se aiheuttaa minulle vakavan suolistotulehduksen. Kun sisällä ei pysy enää mikään, päädyn helteisenä kesäpäivänä katsomaan sairaalan kattoa, kun ringerliuos voimistaa kuivuneita suoniani hiljalleen. Nuo kaksi asiaa yhdessä, osteoporoosi ja suolistotulehdus havahduttavat minut äkkiä siihen, että on hyödytöntä laskea ikää: olen kaikella mittapuulla todella nuori, mutta minulla ei ole terveydessä enää kuin hävittävää. Diagnoosilista on kasvanut tasaiseen tahtiin, kroppa ei ole terve.

Sairaalan pedillä minä päätän – jonkin on muututtava. Terveydelleni en mitään voi, mutta minun pitää ohjata elämääni siihen suuntaan, että minulla on hyvä olla. Ja ennen kaikkea: minun pitää arvostaa itseäni enemmän. Ja minun pitää huolehtia siitä, että minua kohdellaan hyvin. Elämä on niin täynnä vastoinkäymisiä.

Entinen liian kiltti ja liian sopeutuva ei luovuttanut helpolla. Hitaasti mutta varmasti hilasin kuitenkin käsivarrenmitan päähän heitä, jotka eivät liiemmälti arvostusta minua kohtaan osoittaneet. Eikä minua kenenkään palvoa tarvitse, mutta tiedättehän: yksipuolisuus ei riitä.

Opin pikkuhiljaa sitäkin, että minä saan olla sekä suuttunut että surullinen. Tästä näytelmäasiasta ehkä ensimmäinen on jo laantunut. Suru tuntuu edelleen. Opettajantyöt haukkaavat ison palan arjestani, joten vielä minulla ei ole näytelmän suhteen uusia suunnitelmia. Aika näyttää. Nyt tuntuu, että aika on paras lääke.

***

Olen aina ollut kunnianhimoinen myös taiteellisen urani suhteen, laskelmoiva en osaa olla. En ole koskaan tahtonut kerjätä keneltäkään mitään. En ystävyyttä, en palveluksia. Olen taiteellisen urani aikani luopunut sellaisistakin kontakteista, joista saattaisi olla minulle hyötyä. Mutta kukaan ihminen ei ole hyöty: ihminen on ihminen. Jos joku ei osaa arvostaa minua, peli on osaltani pelattu. Sillä lopulta minä luotan juuri ihmiseen.

Luottamukseni näytelmäasiassa petettiin, mutta varmasti on heitäkin, jotka arvostavat luottamustani ja ovat luottamukseni arvoisia – oli sitten kyse taiteesta tai jostakin muusta.

On vain avattava ovi, astuttava ulos ja seurattava, mitä tulevaisuudella on tarjota.

*Tämä Esikoiskirjailijan elämää -blogi kertoo esikoiskirjailijan arjesta ja ajatuksista. Esikoiskirjailijan elämää -blogia ylläpitää esikoiskirjailija Kata Melander. Klikkaa tästä profiileihini Facebookissa, Twitterissä ja Instagramissa.

Esikoiskirjailijan elämää: Fakta, fiktio ja omaelämäkerrallisuus

Luulin, että olen sanonut faktan ja fiktion suhteesta ja kaiken, mutta draamakäsiksen kohdalla päätin yrittää kerran vielä. Olen siis jo hyväksynyt sen, ettei faktan ja fiktion suhdetta voi selittää aukottomasti, mutta väitän, että minulla on siihen vielä yksi näkökulma.

Draamakäsikseni Rouva Niemi on itsenäinen jatko-osa esikoisromaanini Saaran tarinalle. Itsenäinen siksi, että halusin rakentaa näytelmän siten, että sen voi lukea /katsoa ilman taustatietoa. Kuten romaanini lukeneet tietävät, Saara on suunilleen minun ikäiseni (aivan tarkalleen vuoden vanhempi), istuu pyörätuolissa ja kärsii ajoi rajuista kipuoireista, kuten minäkin. Vaan Saara en ole minä. Olen jälleen kerran Saaran kanssa aikaa viettäneenä todennut, että hän on edelleen niin paljon rohkeampi kuin minä. Tietenkin meillä on yhdenmukaisuuksia, jolloin kiusaus vetää yhtäsuuruusmerkkejä on iso.

Koska romaanissani halusin ennen kaikkea kirjoittaa kivusta, otin tekijänä tietoisesti sen riskin. Nyt, kun tahdon pohtia vammaisuutta ja naiseutta näyttämöllä asti, olen valmis ottamaan riskin toistamiseen.

Mutta vain omalta kohdaltani. Esikoisromaanini kohdalla kielsin haastatteluissa kertaakaan käyttämästä sanaa ’omaelämäkerrallinen’. Näytelmän kohdalla ajattelen samoin. Sillä tuo sana ei kuvaa tekstejäni. Sillä jos jokin teos on omaelämäkerrallinen, siinä ehkä täytyisi olla jotakin, mikä on itsessään totta. Ja tarinassa se ei tietenkään mene niin. Totta kai romaanissa ja näytelmässä on varmasti vaikutteita omasta elämästäni, mutta fiktiomyllyn läpi vietynä: mikä milloinkin tarinan ehto on. Sitä paitsi halvaantuisin kirjoittajana täysin, jos minun tarvitsisi miettiä, mitä kirjoitan, sen pelossa, että joku ihminen voi ottaa sen todesta.

Tajusinpa tosin päivänä eräänä, mikä tekee faktan ja fiktion suhteesta niin kimuranttia: fiktiota ei voi mitenkään erottaa todellisuudesta. Sillä mikään teksti ei synny tyhjiössä. Ja tämä tieto on se, mikä kutittelee joitakuita: mikä on ollut todellisuus tekstin ympärillä.

Eikä todellisuus ole sama kuin tosi. Kaveri soittaa ja kehuu syöneensä makaronilaatikkoa. Illalla miettii, mitä henkilöhahmot syövät lounaaksi ja saattaa iskeä sinne ihan ajattelematta makaronilaatikon. Eikä henkilöhahmolla ja kaverilla ole välttämättä mitään tekemistä keskenään. Draamakäsiksenkin kohdalla samantyyppisesti kävi kerran. Muutin kyllä kohtausta, kun se ei sopinut tähän toiseen versioon, mutta hymyilytti kyllä. Enpä kirjoittaessani todella ajatellut, että lainataanpas nyt vähän todellisuutta.

Paljon syvemmälle teksteissä yleensä pääsee, kun kääntää faktan ja fiktion suhteen ylösalaisin ja kysyy itseltään, mitä kirjoittaja on ajatellut tietyn kohtauksen kohdalla? Mitä hän ehkä haluaa sanoa? Sitä tekstintekijä miettii aina kaikkein eniten – ja tahtoo ehkä muidenkin miettivän.

Ja ehkä vielä yksi asia.

Jos oikein rehellinen olen, faktan ja fiktion suhteen yksioikoinen pohtiminen ehkä jopa hieman surettaa. Sillä se vie huomiota tarinalta ja teemalta, ja voi pitkälle vietynä aiheuttaa harmia täysin sivullisille. Jos minä haluan kertoa tarinan, tuntuu kurjalta, jos läheiset tai muut ihmiset joutuvat vastaamaan sen puolesta kysymyksiin.

Se, kun ei ole tarinan idea. Lukekaamme siis tarinat tarinoina.

*Tämä Esikoiskirjailijan elämää -blogi kertoo esikoiskirjailijan arjesta ja ajatuksista. Esikoiskirjailijan elämää -blogia ylläpitää esikoiskirjailija Kata Melander. Klikkaa tästä profiileihini Facebookissa, Twitterissä ja Instagramissa.

Esikoiskirjailijan elämää: Apu ja rakkaus, valtakysymyksiä

Draamakäsikseni tarina alkoi kehittyä päässäni jo parisen vuotta sitten. Silloin hätkähdin Kynnys ry:n uutiskirjeessä lukemiani lukuja: kuinka moni vammainen ihminen – erityisesti vammainen nainen – on kokenut jonkinasteista lähisuhdeväkivaltaa. Samoja lukuja en teille enää löytänyt – mutta tämän löysin. Sen sivun 20 luvut ovat suorastaan karmaisevaa luettavaa:

Suomessa vammaisen naisen riski joutua väkivallan kohteeksi on 2–4 kertaa todennäköisempi kuin vammattoman kanssasisarensa, usein juuri fyysisen tai henkisen heikommuuden turvin.

Se on niin paljon, että asiasta on pakko puhua enemmän.

***

Kokonaisuudessa on toki eräs lieventävä asianhaaransa. Avun antamisessa valtatilanteet ovat näkymättömiä, ja rajat on helppo ylittää. Voi olla siis niinkin, että avunantaja ei välttämättä edes oivalla ylipäätään käyttävänsä valtaa – tai käyttävänsä sitä väärin. Siksi, jos minä kouluttaisin hoito- ja hoiva-alan ihmisiä, aloittaisin ensimmäisen oppitunnin  näin:

Avun antaminen on aina valtaa.

Sillä jo se, että tiedostaa käyttävänsä valtaa, voi estää vallan väärinkäytöksiä.

Itse aloin törmätä valtakysymykseen fyysisellä puolella yhä useammin, kun minusta tuli kipukroonikko. Kivulloinen kroppani loi uudet säännöt liikuttamiselleni. En voinutkaan seikkaillan enää ihan missä vain ja kulkea miten pärryyttävää reittiä tahansa, esimerkiksi Turun (entisen) Kauppatorin läpi. Lisäksi kehoni alkoi kestää huonosti esimerkiksi äkkinäisiä liikkeitä vastakkaiseen suuntaan.

Oli niitä ihmisiä, jotka kuuntelivat ohjeitani. Ja oli niitä ihmisiä, joukossa niitäkin, jotka kerskailivat tehneensä samoin vuosikymmeniä, jotka vähät välittävät. Ja minä kannoin kivun, minun aikatauluni menivät uusiksi.

Pahimmillaan toinen ihminen vaikutti aikatauluuni koko seuraavaksi viikoksi. Ilman, että pystyin käytännössä tekemään mitään.

Kukaan ei satuta toista tahallaan, ja vahinkoja sattuu aina. Mutta tahattomuuden ei ole syytä kattaa ylimielisyyttä tai piittaamattomuutta, sillä, kuten todettua, kyse on sitä isommasta vallasta, mitä ratkaisevampi vaikutus sillä on autettavan ihmisen elämään.

***

Henkinen väkivalta, kuten muullakin elämän osa-alueilla, sen sijaan on edellistäkin näkymättömämpää. Näytelmäni pureutuukin enemmän siihen: miten päästää irti väkivallan pelosta, miten uskaltaa rakastaa toista ja mennä naimisiin, jos annettu malli on osin ihan toinen.

Moni vammainen kohtaa henkistä väkivaltaa jo lapsuudessaan. Vammaa ei välttämättä kotiympäristössä ymmärretä tai sitä ei välttämättä hyväksytä. Erilaisuudesta saatellaan huomauttaa jatkuvasti tai vaatia jotakin sellaista, mihin henkilö ei vammansa vuoksi pysty. Pahimmassa tapauksessa vammainen ihminen saattaa kasvaa siihen, että hänessä on jotakin vialla – vaikka ei ole.

Kuvittele tilanne, jossa toisella ihmisellä ei ole sinulle mitään muuta kuin pahaa sanottavaa. Niin, jos olet aikuinen, kävelevä ihminen, voit ainakin paeta paikalta. Voit mennä ulos, voit ehkä astua autoosi ja äänestää jaloillasi.

Vammainen ihminen ei välttämättä voi. Pahimmassa tapauksessa samalta ihmiseltä voi joutua pyytämään parin tunnin sisään pyytämään apua. Valta-asema voidaan tehdä jopa näkyväksi ”mihin sinä täältä pääsisit?” -tyyppisillä pikaistuksissa sanotuilla heitoilla.

Tämän kaiken vuoksi vammaisen naisen rakkaus suhteessa vammattomaan kumppaniin on väistämättä keskimääräistä suurempi riski. Ja tähän asetelmaan minä halusin näytelmäkirjailijana iskeä. Etenkin, kun kuvioon tulee mukaan vielä yhteiskunnallinen ulottuvuus.

***

Kuten lähteessäkin sivutaan, vammaiset naiset kohtaavat vähättelyä suhteessa sukupuoleensa ja seksuaalisuuteensa. Kokemuksestani sanoisin, että se on jopa tavallista. Ei tarvitse lukea kuin naistenlehtiä ahdistuakseen, mitä kaikkea naiseudelta vaaditaan. Ja jos olet vammainen nainen, jotkut pitävät itsestään selvänä, ettei noita vaatimuksia voi vammainen nainen mitenkään täyttää.

Ennakkoluulot ovat inhimillisiä. Se, mikä ei ole inhimillistä, on, että niitä nykyisin yhä useammin katsotaan oikeudeksi laukoa totuutena vasten kasvoja. Vaikka siten, että ”miehet kyllä osaavat olla aika vaativia” tai ”moni ei kyllä kestä pyörätuolia” ja niin edespäin. Esimerkkejä olisi jonoksi asti, mutta kurjinta on se, että vammaiset naiset kuulevat näitä lapsesta asti, tyttöiässä, jolloin ei ole välttämättä rohkeutta asettaa näitä lausumia ennakkoluulojen kehyksiin. Lapset kun usein uskovat sen, mitä aikuiset sanovat. Kaikenlaista saa kuulla aikuisenakin niin paljon, että valehtelisin, jos sanoisin, että kaikelta silti olisi helppoa vain sulkea korvansa.

Sanoissakin on isoa valtaa.

Apu ja rakkaus, valtakysymyksiä.

*Tämä Esikoiskirjailijan elämää -blogi kertoo esikoiskirjailijan arjesta ja ajatuksista. Esikoiskirjailijan elämää -blogia ylläpitää esikoiskirjailija Kata Melander. Klikkaa tästä profiileihini Facebookissa, Twitterissä ja Instagramissa.

Esikoiskirjailijan elämää: Rouva Niemi, valmista jo toisen kerran – riskeistä ja turvasta

Eilen sattui jotakin sellaista, mitä ei ole oikeastaan sattunut minulle neljään vuoteen. Sain valmiiksi toisen version, siirryin ykkösversiosta pykälän ylemmäs. Draamakäsikseni, Rouva Niemi, tuli itselleni yllätyksenä valmiiksi. Minä tein kuin teinkin, mitä viimeksi lupasin – sitä, jota eniten pelkäsin.

Kakkosversio on merkittävä raja-asema monella tasolla. Vaikka ykkösversiosta ei jäänytkään nykyisessä (reilut 91 liuskaa ja kolme näytöstä) hirveästi jäljelle, se on iso askel ennen kaikkea siksi, että hyvä kirjoittaja on hyvä uudelleenkirjoittaja, kuten sanotaan. Piinkovan ammattilaisen ja harrastajan ykkösversioissa ei ole välttämättä juurikaan eroa, sillä ratkaisevaa on se, mitä muokkaamalla syntyy. Sain ykkösversion palautteet, makustelin niitä jokusen kuukauden ja lopulta päätin, että voin joko hamaan tappiin olla sitä mieltä, etten osaa, tai sitten voin alkaa luottaa itseeni kosolti enemmän.

Tuntui tosi hyvältä huomata, että luotto kannatti. Minusta oli tähän.

Toisekseen kakkosversio oli minulle selkeä askel kohti näytelmäkirjailijahaavettani. Kyllä, minä haluan nämä kaksi lajia, proosan ja draaman, molemmat. Nyt kuitenkin aion vetää hieman henkeä, ennen kuin teen draamakäsikselle uusia suunnitelmia. Kaiken lisäksi en tainnutkaan olla niin loppuun asti järki-ihminen kuin kuvittelin.

Nimittäin jos olisin ajatellut ”järkevämmin”, olisin kirjoittanut toisen romaanin ensimmäisen perään. Olen jo kirjoittanut yhden, joten vähän tietää, mihin ryhtyy. Kontaktejakin on vähän eri puolille, vaikka yksikään niistä ei ole luonnollisestikaan minkään sopimuksen tae. Yhtä kaikki kaikki kontaktit ovat eteenpäin.

Sydämeni päätti kuitenkin toisin. Minä tahdoin hetkeksi irti proosasta ja opetella itselleni toisen lajin, draaman. Löysin yhtäkkiä sisältäni ihmisen, joka taitaa viehättyä pikkaisen vaarasta, riskeistä, eikä aina siitä, mikä on turvallisinta. Ehkä niin käy helpommin, kun tekee asioita intohimolla.

Koko alkuvuoden panostin yksinomaan toiseen intohimooni, tieteeseen. Keskitin kaiken energiani siihen, sain mahtavia onnistumisenkokemuksia, mutta silti tuntui, että jotain puuttui. Pysähteinen, rankka kevät sai minut oivaltamaan, että minä tahdon ja tarvitsen myös taiteellisen uran. Nyt ne ovat tämän kesän eläneet täysin sulassa sovussa.

Kirjoittaminen ei ole kuitenkaan pelkästään taidetta, vaan asia, joka pitää minut hengissä. Yksityiselämän puolella on ollut melkoista turbulenssia jo kohta kaksi viikkoa, mutta olen saanut draamatekstistä valtavasti voimaa. En puutu kuitenkaan yksityiselämääni tarkemmin nyt.

Minulta kysytään aina tasaisin väliajoin, mistä Rouva Niemi kertoo. Tähän asti olen välttänyt vastaamasta, sillä kirjoittajana tiedostan, miten suuri ero ykkös- ja kakkosversion välillä usein voi olla. Nyt kuitenkin tuntuu, että osaisin jo pikkuhiljaa vastata siihen kysymykseen.

Mutta se lienee seuraavan merkinnän heiniä. Tässä välissä koetan pohtia sopivaa tulokulmaa.

Esikoiskirjailijan elämää: Tee sitä, mitä eniten pelkäät

Koronakevät oli hurjaa pyöritystä, mutta siitä on nyt onneksi selviydytty, laskeuduttu juhannukseen. Kirjoitan teille nyt muutaman rivin suihkunraikkaana, keskikesän iltana.

Näytelmäni kakkosversion kirjoittaminen pyörähti käyntiin toukokuun alussa. Tarvittiin vain hieman uskallusta ja yksi inspiroiva keskustelu. Miten asiat ovatkaan kirjoittamisen kanssa niin pienestä kiinni. Näiden kirjoittajavuosien jälkeen olen tullut siihen tulokseen, että kirjoittaminen on yhtä paljon luovuutta kuin psykologiaa, sama annos raakaa työtä ja inspiraatiota.

Yksi asia on kirkastunut entisestään: ensin näytelmä, ja vasta sitten toinen romaani.

Kakkosversiossa ensimmäinen näytös alkaa olla vähän yli puolenvälin. Ykkösversio on viisinäytöksinen, kakkosversiossa käytän kolmenäytöksistä rakennetta. Työ etenee hiljalleen, kun leipätyö, väitöstutkimus, on saavuttanut kunakin päivänä päätepisteessä. Hassua on kai sekin, että myös tutkimusartikkeli on omassa kakkosversiossaan, editointivaiheessa. Kumpikin projekti hidastui hetkeksi koronan myllertäessä arkea. Väitöstutkimuksestani sain nopeammin kiinni, näytelmän kanssa oli vaikeampaa. Vaan eräs ilta oli käännekohta. Katsoin tuoretta dokumenttia Hillary Clintonista Ylen Areenasta, sillä dokumentin kääntänyt tuttuni suositteli dokumenttia. Siinä monessa asiassa edelläkävijänä toimineelta Clintonilta kysyttiin, mikä on hänen mottonsa. Hän lainasi Eleanor Rooseveltia ja totesi:

”Tee sitä, mitä eniten pelkäät”.

Ja minä tajusin ennen kaikkea pelänneeni näytelmän toista versiota. Sitä, ettei toinen versio valmistu, sitä etten ole riittävän hyvä. Sanonta on siitäkin hyvä, että monesti ihmistä estää juuri pelko, ei suinkaan saamattomuus. Voinko minä tehdä näin? Entä, jos epäonnistun? Mitä muut ajattelevat?

Pelko lyö kiilaa kaikkeen samalla, kun yrittänyttä ei laiteta. Siksi olen päättänyt mennä pelkoa päin – ja kirjoittaa kohtauksen kerrallaan.

Mukavaa juhannusta!

*Tämä Esikoiskirjailijan elämää -blogi kertoo esikoiskirjailijan arjesta ja ajatuksista. Esikoiskirjailijan elämää -blogia ylläpitää esikoiskirjailija Kata Melander. Klikkaa tästä profiileihini Facebookissa, Twitterissä ja Instagramissa.

Esikoiskirjailijan elämää: Hajamietteitä koronaviikoilta

On varmaan vähän liiankin itsestäänselvää todeta, miten koronavirus on myllertänyt arkemme, synnyttänyt kriisin, laukaissut poikkeusolot. Silti aloitan siitä.

Kriisi kun yleensä törmäyttää ja pakottaa ajattelemaan asioita uudelta kantilta. Esiin työntyykin asioita, jotka on hyvässä arjessa liian helppo piilottaa ja lakaista. Itse olen joutunut vastatuksiin etenkin yhden kipeän totuuden kanssa: elämäni on osiltaan todella riippuvainen muista ihmisistä.

Tarkalleen ottaen elämässäni on kaksi osa-aluetta, jotka nitkutellessaan voivat toimia melkoisena käsijarruna muulle elämälleni – avuntarpeeni ja oma kroppani. Koska tarvitsen päivittäisessä arjessani apua, korona-ajasta on muodostunut melkoinen palapeli siitä, miten minua on turvallista avustaa ja miten edellinen huomioiden, riskiryhmäläisenä, voisin välttää kontakteja. Kaiken keskellä olen pyrkinyt tekemään sitä, josta minulle apurahassa maksetaan, eli väitöstutkimusta. Toinen kriittinen näkökulma on siis oma kroppani, joka on minut monesti seinää vasten litistänytkin. Jos jompikumpi näistä sakkaa, elämässä on luvassa melkoisen monta mutkaa.

Yhtälö sattuu. On aika runsaasti asioita, joihin itsellä on vain rajallinen mahdollisuus vaikuttaa, tosin paljon on niitäkin osa-alueita, jotka ovat aidosti itsestä kiinni.

Tässä koronakriisin pysähdyksissä kuitenkin tajusin, etten ole muistanut pitää riittävästi mielessäni erästä seikkaa.

Se on seuraava: on hyödytöntä laskea, montako kertaa elämässä metaforisesti kaatuu, kompastuu. Ratkaisevaa on nimittäin se, montako kertaa pystyy nousemaan ylös. Sillä jokainen kaatuu, pomminvarmasti.

***

Maailmani on ollut jo pitkään täynnä pelkoa. Olen juuri sitä ihmistyyppiä, joka voisi viettää iltansa pääksytysten ainoastaan eri asioita murehtien. Edellisten kolhujen kaikua. Kun tietää, mitä voi olla luvassa, pelkää aina pahimman skenaarion toteutuvan.

Minä olen ollut myös onnekas. Vaikka jokainen kaatuu, on olemassa kantoja, joiden edessä ei pääse ylös yksin. Mäkiä, jotka tarvitsevat lisävoimaa loivetakseen. Minulla on ollut tarpeeksi ojennettuja käsiä, kun niitä on ollut.

Mutta pelko on jäänyt, jopa haitallisuuteen asti.

***

Esimerkiksi kunnianhimo on voimakasta ristivetoa itsensä kehittämisen ja itsensä liiallisen ruoskimisen välillä. Ja kun toiveet eivät heti toteudukaan, kun siten kompastuu, on helppo alkaa pelätä pettymyksiään, jopa etukäteen.

En minä kuitenkaan. Kun minä en riitä. Kun minä en pysty. Joku muu pystyy.

Sisäinen ääni, joka minulla kytkeytyy usein ja jota nyt tajuan kuunnelleeni liikaa.

Sillä vaikka unelmat vaatisivat kaatumisia, ratkaiseva askel voi olla enää vain parin kaatumisen päässä.

Miksen minä voisi?

Se on iso kysymys, ja minulla on kolme tekstiä: näytelmä, romaanikäsikirjoituksen alku ja väitöskirja alkutekijöissään.

Kaikkeen kolmeen minulla on kunnianhimoa. Ja kunnianhimon takana on usein intohimoa, jolla jaksaa mäet, kannot ja muut murheet.

Seuraavaksi pitää vain uskaltaa.

Kaatua ja nousta.

*Tämä Esikoiskirjailijan elämää -blogi kertoo esikoiskirjailijan arjesta ja ajatuksista. Esikoiskirjailijan elämää -blogia ylläpitää esikoiskirjailija Kata Melander. Klikkaa tästä profiileihini Facebookissa, Twitterissä ja Instagramissa.