Kata Melander's Blog, page 14

June 2, 2017

Esikoiskirjailijan elämää: Ikimuistoinen päivä

Toinen kuudetta kaksituhattaseitsemäntoista. Kaksi elämän osa-aluetta: henkilökohtainen ja työ. Ensimäisessä vihmoo voimalla. Viikko täynnä raskaita huokauksia, ne ovat vakavampia kuin kuukausiin. Suru on kunniavieras toisinaan iltaisin. Kyllä kaikesta selviää, ehkä.


Sitten on vain yksi postipäivä, neljä kovaa pakettia. Kolme Finlandia-lautakunnan jäsenille, yksi Kirjasäätiölle.


Melankolia väistyy heti. Se vaihtuu sisäiseen hymyyn, rakastuneenoloiseen kujeiluun. Etsii vakioasettelumallia, pyytää paniikissa vielä viimeisiä ohjeita virallisten päälle, nauraa, virnistää, onhan se nyt näin, teenhän kaiken oikein. Ulkona ei vihmo suru vaan tuuli. Jonottaa arkisesti postin kassalla, kuten monet muutkin, kello on vähän vaille iltapäiväneljän. Sanelee osoiteita, ojentaa saatteita ja tajuaa ehkä, että ei kuitenkaan lähetä ihan tuiki tavallisia postipaketteja. Ostaa kaiken lomassa maitolitran ja voirasian. Yllätyksiäkin mahtuu mukaan. Rakas ystävä rohkaisee huolia turhiksi.


Kotona olo on tyhjä. Ei oikein tajua, mitä on tullut edes tehdyksi. Kaikesta on yksi postin kuitti. Mutta samanlaista ei kirjoiteta vielä pitkään aikaan. Jotakin on tehnyt ensikerran, vaan toivottavasti ei vain viimeisen.


On epätodellinen olo siitä, että samaan päivään mahtuu niin monenlaisia tunteita. Tämän tekstin taustalla on pakko kuunnella tiettyä valssia.


Ja kaikesta on jää ainakin yksi todiste.


On ensimmäistä kertaa elämässään osallistunut Finlandia-kilpailuun.


[image error]

”Palanen” saatekirjeestäni.


*Tämä Esikoiskirjailijan elämää -blogi kertoo esikoiskirjailijan arjesta ja ajatuksista. Esikoiskirjailijan elämää -blogia ylläpitää esikoiskirjailija Kata Melander. Klikkaa tästä profiileihini Facebookissa, Twitterissä ja Instagramissa.


 

 •  0 comments  •  flag
Share on Twitter
Published on June 02, 2017 07:34

May 31, 2017

Esikoiskirjailijan elämää: Pelon äärellä, rakkaus ympärillä

Viime torstaina seurasin hämmentynein mielin edesmenneen presidentti Koiviston hautajaisia.


Kuten siskoni asian tiivisti, hämmentävän tilanteesta teki jo se, että ylipäänsä seuraa jonkun hautajaisia televisiosta. Kipulääkityksen säätäminen teki minut hirveän huonovointiseksi, mutta kroonisesti kaikesta kiinnostuneena googlasin ja katsoin presidentti Koivistosta kaiken mahdollisen – ja vaikutuin, monella tasolla. Äidilleni ehätin valittaa, miksen ymmärtänyt tätä kaikkea jo Koiviston yhä eläessä. Mutta parempi kai myöhään kuin ei milloinkaan.


Yksi lukemistani lausunnoista tuli erityisen lähelle. Koivisto oli nimittäin vain kuukausia ennen kuolemaansa sanonut, että lakkasi pitämästä maailmanloppua uskonnollisen kasvatuksensa puitteissa hänen elämänsä aikana toteutumattomana uhkana vasta, kun tapasi puolisonsa Tellervon. Että silloin hän lakkasi ajattelemasta maailmanloppua.


Väitteeseen on hyvin helppo uskoa.


***


Stressaantunut, väsynyt ihminen on kuin nurkkaan ajettu eläin. Huomasin tämän itse kouriintuntuvasti, kun lakkasin odottamasta aamuja. Ei, en odottanut kuolemaakaan. Aloin valvoa pidempään ja tehdä loppuillasta ja alkuyöstä uuden päivän. Miksi? Koska tiesin, että silloin ei tapahtuisi mitään kamalaa. Silloin ei tarvitsisi virastoaikoina hukkua velvollisuuksiin, puhelin ei soisi. Mutta seuraavan aamun, päivän, asioihin ei voisi vielä vaikuttaa – juuri välissä olevan yön vuoksi. Seuraava aamu tulisi sellaisena kuin tulee.


Ja näinä kuuluisina välihetkinä, kun päivästä on jo selvinnyt, voi hyvällä omallatunnolla upota kirjaan, musiikkiin tai vaikka yökyöpelin ystävän kanssa keskusteluun. Saada akkuunsa virtaa.


Kuormittunut pelkää uusia aamuja, mutta ihmiselämä kohtaa muita sitä kipeämpiäkin pelkoja: kukaan ei halua tulla jätetyksi, hyljätyksi, epäonnistua rakkaudessa tai kuolla liian aikaisin, menettää rakkaitaan. Pelko on osa itsesuojeluvaistoa, mutta silti siihen liittyy usein vahva irrationaalinen vivahde. Kaikki paha, mitä ihminen pelkää, ei suinkaan toteudu deterministisesti – onneksi.


Entä sitten rakkaus?


***


Olen ollut viime aikoina yhä vakuttuneempi erään rakkauden määritelmän olevan se, että pelkää paljon vähemmän. Että on ihminen tai ihmisiä, joiden vuoksi aamuja kannattaa odottaa, pahojenkin aikojen yli. Että hymy, nauru, rönsyilevä keskustelu ja rauhantunne eivät koskaan katoa, vaikka välillä elämä potkisikin lujaa.


Että elämä kantaa sittenkin.


***


P. S. Type & Tellin blogissa julkaistun eilisen haastattelun voit lukea tästä.


Edit. Kirjoittaja on kirjoittanut varsin nopeasti, eikä huomannut kaikkia monimutkaisia ajatusketjujaan. Tarkoitus on siis viimeisessä kappaleessa miettiä rakkauden määritelmää. Niin vakuuttunut kuin haluaisinkin kiistatta olla esimerkiksi elämän kantamisesta, se ei nyt ollut sanoma. Vaan toivo paremmasta. -K, klo 21.19


*Tämä Esikoiskirjailijan elämää -blogi kertoo esikoiskirjailijan arjesta ja ajatuksista. Esikoiskirjailijan elämää -blogia ylläpitää esikoiskirjailija Kata Melander. Klikkaa tästä profiileihini Facebookissa, Twitterissä ja Instagramissa.


Tallenna


Tallenna

 •  0 comments  •  flag
Share on Twitter
Published on May 31, 2017 02:58

May 16, 2017

Esikoiskirjailijan elämää: Finlandia-palkinnot: oman osallistumiseni alussa sekä perustietoa osallistumisesta

No niin! Tämä on asia, josta iloitsen jatkuvasti: omasta Finlandia-palkintokisaan osallistumisestani, vaikka mahdollisuuteni ehdolle saatikka voittaa ovat hyvin pienet. Ehkä urheilutermejä käyttäen voisin sanoa näin, että nyt lähdetään hakemaan kokemuksia.

 •  0 comments  •  flag
Share on Twitter
Published on May 16, 2017 08:51

May 13, 2017

Esikoiskirjailijan elämää: Finlandia-palkintokisa ja se tavallinen tarina

[image error]

Älä irrota -romaani.

Muutama päivä on mennyt tässä vähän sumussa. Sain keskiviikkona samanlaisen diagnoosin kuin Saara romaanini lopussa, muun muassa. Se osoittaa jälleen sen, kuinka monimutkainen faktan ja fiktion suhde todella on. Joskus fiktio edeltää faktaa. Senkin vuoksi faktan ja fiktion samanmukaisuuksien miettiminen suoralta kädeltä on vähän turhaa – elämästä kun ei voi koskaan tietää.

Pinnalla leijuu myös monta muuta uhkaa. En ole hengenvaarassa, mutta sanotaanko, että jos jotain ei nyt tehdä, edessä voi olla tulevaisuudessa isoja kehoremontteja. Se asetti minut jotenkin vedenjakajalle: tajusin, että jotain on myös pakko tehdä. Jos haluan säilyttää työkykyni, jos haluan säilyttää jaksamiseni. Siksi ei ole aivan sama, mikä seuraava siirtoni on. Pohdin kaikkea niin paljon, että seinät painuvat etukenoon ja pääni käy ylikierroksilla, jaksamiseni on ilman muuta koetuksella. Minulla on ollut mielessäni jo pitkään työurani suhteen kolme vaihtoehtoa, jotka eivät sulje toisiaan poiskaan. Rakastan kertoa tarinoita oppilaille, ja erityisesti teineille, kieliopista. Oppitunneista on jäänyt paljon lämpimiä muistoja. Yhtä kaikki rakastan pohtia kieltä tieteen kannalta. Välillä herättelen jopa väitöskirjahaaveita. Ja sitten ovat kirjat, kirjallisuus ja kirja-ala, jotka ovat kiehtovuudessaan vailla vertaa.


Mutta jos en nyt valitse oikeita asioita, todennäköistä on, että en tulevaisuudessa ole työkyinen. Olisin niin toivonut, että olisin saanut pitää teiniaikojen ajatusmallini. Silloin nimittäin ensimmäisen kerran ajattelin mielessäni, että kun pitkäjänteisesti teen älylläni töitä, vain taivas on rajana. Mitään väliä ei ole sillä, kuinka jalat tottelevat käskyjäni tai jättävät tottelematta.


Enkä olisi ikinä voinut kuvitella, että haaveeni voivat kaatua siihen, että kehoni ei ehkä kestä. Mutta koska vielä on jotakin tehtävissä, on aika taistella. Haluan välttää sen tavallisen tarinan. Ihmisten surulliset katseet ja hiljaiset puheet. Se oli niin lahjakas ja kaikkea. Sitten tuli jokin – asia, joka nujersi.


Teiniaikoja ajattelin myös eilen, kun osallistumiseni Finlandia-palkintokisaan pyörähti käyntiin. Hehkuni oli melkoinen, kun sain Kirjasäätiöltä sähköpostin, jossa toivotettiin lämpimästi tervetulleeksi kaunokirjallisuuden Finlandia-kilpaan. Muistin erään ruokavälitunnin, jota valvoi silloinen äikänmaikkani. Puhuimme kirjanjulkaisuhaaveistani ja kirjoittamisesta, ja minä mietin mielessäni Finlandia-palkintoa, että jos joskus edes osallistuisi.


Ja Snellmanin päivänä, 12.5.2017, vain kymmenen vuotta kaiken tapahtuneen jälkeen, aloitan osallistumiseni ensimmäiseen Finlandia-kisaani. Eipä olisi teinityttö arvannut silloin.


Isoon F:ään, kuten alalla tavataan nimittää, osallistumiseen liittyy tarkka proseduuri. Tähän blogiin voin kirjata jatkossa F-fiilistelyjäni, jos haluatte elää matkassa mukana. Tiedän jo, että en todennäköisesti voita, ja pienet ovat mahdollisuuteni ehdollekin. Mutta jo osallistuminen pieni, suuri unelma. ❤


Ja kustannustoimittajana aiemmin toimineen ihmisen kannustus, joka hänkin rohkaisi minua mieleenpainuvin sanoin rohkaisi minua lähtemään mukaan kisaan: ”Sinä olet tuonut kirjallisuuteemme jotakin aivan uutta.”


*Tämä Esikoiskirjailijan elämää -blogi kertoo esikoiskirjailijan arjesta ja ajatuksista. Esikoiskirjailijan elämää -blogia ylläpitää esikoiskirjailija Kata Melander. Klikkaa tästä profiileihini Facebookissa, Twitterissä ja Instagramissa.


Tallenna

 •  0 comments  •  flag
Share on Twitter
Published on May 13, 2017 04:20