Kata Melander's Blog, page 2

Esikoiskirjailijan elämää: Sympatian sudenkuoppa

Turun Sanomat julkaisi eilen arvion Teemu Nikin elokuvasta Sokea mies, joka ei halunnut nähdä Titanicia. Arvostelun otsikko kuului näin:

”Jaakon maailma tulee iholle lauantain elokuvassa, joka on sympaattinen matka rohkeuteen ja rakkauteen”

Ja minä ajattelin: no niinpä tietysti.

***

Olen nähnyt elokuvan. Elokuvan Jaakko sairastaa aggressiivisesti etenevää MS-tautia. Tauti on iskenyt hampaansa lähes kaikkeen: liikuntakykyyn, vienyt näön. Elokuvassa Jaakko harmittelee sitä, miten ympärillä olevat ihmiset kohtelevat häntä kuin lasta, maailma on kutistunut sairauden ehdoilla.

Valoa elämään tuo Sirpa. Sirpa, joka ymmärtää, kannattelee, lähtee mukaan huumoriin. Lohduttaa. Mutta koska Jaakko ei saa avustajaa siksi päiväksi, jolloin hän haluaisi tavata Sirpan, hän päättää uhmata kohtaloa ja lähteä yksin.

Matkallaan hän joutuu ryöstetyksi ja niin edelleen. En paljasta koko juonta, mutta ihmettelen syvästi, miksi elokuvaa kutsutaan sympaattiseksi.

Mitä sympaattista siinä on, että ihminen hyvin vaikeassa elämäntilanteessa yrittää etsiä rakkautta? Niin vahvasti, että joutuu olosuhteiden tähden turvautumaan oman turvallisuutensa kannalta vaarallisiin keinoihin?

Siinä ei ole mitään sympaattista, että joutuu ryöstetyksi sen takia, ettei saa tarvitsemaansa apua silloin kun tarvitsee. Että ihmiset kohtelevat ympärillä kuin lasta.

Twitter-ystäväni kiteytti hyvin: liian monta kertaa ihmisten ajatuksissa vammaisten ihmisten rakkaus on vain rohkeaa ja sympaattista – kun ne ihmisethän ovat vammaisia.

Niinpä. Ei nähdä niin kuin mielestäni pitäisi nähdä – kanssaihmisenä. Ikään kuin vammaiset olisivat oma, sympaattisten hahmojen ryhmänsä, vailla vikoja, vailla ihmisyyttä. Vain sädekehä puuttuu.

Ei nähdä, että rakkauden etsiminen ei ole sen sympaattisempaa kuin yleensäkään. Se on inhimillinen perustarve.

Toinen ulottuvuus piilee taidekritiikin kontekstissa. Muistan kerran lukeneeni esikoisromaanini arvostelusta sanan ”sympaattinen”. Yhteen sanaan ei tietenkään ole viisasta hirttäytyä, mutta voitte kuvitella tunteeni, kun olen yrittänyt romaanissani kuvata vammaisuuden ja naiseuden suhdetta ja hyväksytyksi tulemisen janoa, ja kriitikko kuvaa lopputulosta sympaattiseksi.

Se kun on jotain, mitä ei tarvitse ottaa kovin tosissaan. Sympaattista mutta ei kovin paljon muuta. Tavoitteeni on ollut ja on tietenkin aivan jossain muualla. Näin jälkikäteen myönnän, että Älä irrota olisi voinut monessa onnistua paremmin, mutta minun on täytynyt hyväksyä, että teos on aina oman aikansa tuote.

Ja uskokaa tai älkää, se on vaikuttanut toiseen romaaniini. Romaani on tarkoituksellisen raaka osin sen takia, ettei kriitikko keksi kutsua vammaisen kirjailijan tekelettä sympaattiseksi. Sillä minä todella haluan, että minut otetaan tosissaan.

***

Sain viime tiistaina lounaskutsun, torstaina istuimme alas ruoan merkeissä. Istuimme kaksi tuntia, puhuimme, nauroimme ja puhuimme. Lounasseurani päätti joka toisen lauseeni. Uskalsin jopa avata suuni Minna Canthista, Reijo Mäen seksismistä ja kieliopin koukeroista. Taisi vastapäätänikin istua toinen kielioppi-ihminen, mutta nörttikertoimeni on kuulemma aivan omaa tasoaan.

Se ei ehkä ollut rakkaustarinan alku – enkä osaa tässäkään tarinassa nähdä sympaattisuutta. Miehet varmasti pyytävät naisia lounaille, ja se on täysin normaalia. Olen sama ihminen kuin kaikki muutkin, vikoineni. En tarvitse jatkuvaa myötätuntoa, mutta sen sijaan oli kohottavaa tavata ihminen, jonka kanssa oli niin paljon yhteistä.

Aina, kun löytää erityisen yhteisen kielen toisen ihmisen kanssa, ei ole niin yksin maailman murheiden kanssa kuin oli sitä ennen.

*Tämä Esikoiskirjailijan elämää -blogi kertoo esikoiskirjailijan arjesta ja ajatuksista. Esikoiskirjailijan elämää -blogia ylläpitää esikoiskirjailija Kata Melander. Klikkaa tästä profiileihini Facebookissa, Twitterissä ja Instagramissa.

Esikoiskirjailijan elämää: Pintaa syvemmältä

Kesän kynnyksellä, toukokuun 25. päivänä, kirjoitin silloiseen Twitteriin, nykyiseen viestipalvelu X:ään:

Oon alkanut vakavasti pohtia sitä, että jättäisin jatko-opintoni kesken. Nytkin tarvitsisi laittaa sen sadannen kerran ohjaajalle viesti, että minä täällä hei, elämäni on taas säpäleinä kivun takia ja taas kerran minä kerään niitä samoja säleitä lattialta eikä mikään edisty.

Viesti pääohjaajalle jäi kuitenkin laittamatta, onneksi. Tapasin äkkiarvaamatta arvostetun tieteilijän, joka halusi ryhtyä mentorikseni – ja joka oikealla hetkellä uskoi minuun. Kaikki muuttui.

Väsymykseni tunnistan toki. Ensin muutama viikko kipulääkityksen säätöä kaikkine oireineen, sitten rankka hermojuuripuudutuksesta toipuminen. Silloin sain kuitenkin kommentin, joka vaivaa minua edelleen:

Sä et oo mikään luovuttaja.

Mietitäänpä hetki.

***

Olen mennyt luennolle nollan tunnin yöunilla. Samoin tenttiin. Töihin. Kerran jopa kaaduin ennen töihin lähtöä. Arvaatte varmaan, meninkö töihin silti?

Toki. Koska olin jo valmiiksi sijainen. Viihdyin opetyöpaikassa äärimmäisen hyvin. Ennen kaikkea työ piti hetkeksi ajatuksiani pois siitä järkyttävästä särystä, jonka kaatuminen aiheutti.

Erään seminaarityönikin taisin viimeistellä ja palauttaa heti hermojuuripuudutuksen jälkeen. Taustalla oli kylmä laskelma. Huono olo ei ala ihan heti, mutta seuraavana päivänä.

En sano näin siksi, että haluaisin mainetta, kunniaa. Kaikkein vähiten sankarinviittaa. Usein joudun elämään tavalla, jota en suosittelisi kenellekään.

Mennään myöhemmin siihen, miksi teen niin. Mutta pureudutaan ensin tähän: kuulostanko siis luovuttajalta?

Tähän kehtaan vastata itse: no en taatusti.

***

Kroonisen kivun sairastamisen iso ongelma on, että oire on täysin näkymätön. Värin haihtumisen kasvoiltakin saa nopeaan meikillä piiloon. Simsalabim. Mitään ei näy. Kehityin vuosien saatossa siinä jopa niin taitavaksi, että entisen lääkärini oli kuulemma pakko opetella lukemaan kipu silmistäni.

Siitä päästään tähän: kun mitään ei näy, on monesti välillä todella vaikea ulkopuolelta hahmottaa, että se, että saa ylipäänsä jotakin aikaan, voi olla aivan yli-inhimillisen suorituksen takana.

Siihen väsyin pahasti viikonloppuna. Väsyin sykliin, joka minua nyt pyörittää: parista epäonnisesta yhteensattumasta alkanut kipujakso on kestänyt jo pari kuukautta. Kun herään uuteen aamun, koskaan en tiedä, missä kunnossa olen. Silti aikataulut ja dealinet juoksevat elämässä kilpaa. Mukana minun on kuitenkin roikuttava, jos jotain valmiiksi saada aion.

Isoimmin olen uuvahtanut siihen, että joka päivä alkaa kartoituksella, miten ihmeessä päivästä edes selviää. Päivitän lääkärin kanssa tilannetta, kysyn ja pohdin: mitä kipulääkettä voi ottaa ja milloin. Miten mahduttaa päivään mahdollisimman paljon taukoja. Kaukana olen siitä, että pystyisin edes suunnittelemaan mitään menoja. Monesta minun on pitänyt luopua. Lukeminen tuli sentään viikonloppuna edes hetkeksi takaisin.

Joten ei: en lainkaan ihmettele sitä, että yli 80 prosenttia kipupotilaiden opinnoista jää kesken. Arjen jonglöörauksen määrä on niin mieletön. Ja hyvin kuormittava.

Eikä silloin keskeyttäminen ole missään nimessä luovuttamista. Se on olosuhteiden ja itsensä kuuntelua, johon ihminen joutuu pakon edessä.

***

Miksi minä siis elän tavoilla, jota en itse suosittelisi kenellekään? Miksi minä vielä jatkan?

Jos oikein totta puhutaan, olen miettinyt esimerkiksi filosofian opintojeni keskeyttämistä useamman kerran. Toisaalta ne ovat viikon ainoita hetkiä, jolloin on pakko ajatella muutakin kuin kauheaa kipujaksoa. Saan voimaa, virtaa ja energiaa, joka heijastuu myös väitöskirjaani. Väitöskirjassa minä saatan sekä rajata subjektin kategorian uudelleen että muokata lausetyyppijakoa. Se alkaa olla ammatillisesti jo liian kiinnostavaa jäädäkseen sikseen, vaikka väitöskirjalla varmasti vielä monenlaisia vaiheita onkin.

Minä rakastan romaaneja ja fiktion kirjoittamista liikaa, jotta minä voisin jättäytyä pelkäksi lukijaksi. Tänään minua ilahdutti erityisesti kääntäjäni viesti, jossa kääntäjäni kertoi ajatelleensa minua ja kertoneensa minusta eteenpäin kirjallisuusagentille.

Vaikka nyt väsyttää melko rankastikin, ilmassa on kuitenkin toivoa siitä, että niitä hyviä asioita tulee vielä. Mutta tämän minä kirjoitin, sillä kivun keskellä minussa on herännyt kasvava tarve tehdä näkyväksi, että moni asia ei ole kivussakaan sitä, miltä päällepäin näyttää.

Monesti tarvitsee katsoa vähän kauemmas. Pintaa syvemmältä.

*Tämä Esikoiskirjailijan elämää -blogi kertoo esikoiskirjailijan arjesta ja ajatuksista. Esikoiskirjailijan elämää -blogia ylläpitää esikoiskirjailija Kata Melander. Klikkaa tästä profiileihini Facebookissa, Twitterissä ja Instagramissa.

Esikoiskirjailijan elämää: Hyvien asioiden jälkilaineilla

Seuraan erästä kipupotilasta somen puolella. Ja jotain tuttua hänen taannoisessa päivityksessään oli.

Olen ollut hiljaa, sillä en jaksa koko ajan kertoa, miten huonosti voin. Vapaasti mukailtuna.

Niinpä.

Kipu on ollut kovaa, viikot raskaita. Keskiviikkona minulla oli lääkärin soittoaika. Kovin vähän voidaan tehdä, oli viesti, mutta tällä kertaa se merkitsi kuitenkin lihasrelaksanttikuuria. Aamuisin olo on sen vuoksi väsynyt, mutta näin iltaa kohden alkaa helpottaa. Turun kirjamessut jäävät tänäkin vuonna väliin, mutta onneksi Kannon Anneli keikkaili tänään Turun Akateemisessa. Keikan ja Annelin signeerausurakan jälkeen ehdimme istahtaa sovitusti hetkeksi yhdessä alas.

Ja kun hyviä asioita tapahtuu, jaksaa myös kirjata kuulumisia ylös.

***

Kirjoitin viime päivityksessäni, miten tärkeää on, että ympärillä on ihmisiä, jotka näkevät, missä on suunta. Saman voi ilmaista toisinkin: on tärkeää, että ympärillä on ihmisiä, jotka uskovat sinuun silloinkin, kun et itse usko.

Kävi nimittäin niin, että Anneli vähän minua patisteli olemaan luovuttamatta kirja-alan kanssa. Antoi tärkeitä neuvoa. Myös hänen kustantajansa (yksi niistä) antoi vinkkiä siitä, mistä romaanilleni voisi löytyä koti. Tuuletimmepa ajatuksia kirja-alastakin. Ja niin teksti jatkoi matkaansa, taas kerran. Nousin alhosta, johon viime päivityksessäni kerrattu viestinvaihto minut jätti.

Sivusimme Annelin kanssa myös väitöskirjaani, sillä siitä ja filosofian opinnoistani olen nyt aika monesti yksityiselle Facebook-tililleni kirjoitellut. Että enhän minä vain jätä kirja-alaa. Jos kaikki menee, niin kuin toivon, toki en, mutta aika näyttää.

Filosofiasta ja väitöskirjastani voisin puhua seuraavaksi.

***

Olin ystäväni kanssa lounaalla kesällä ja sanoin hänelle pilke silmäkulmassa suurin piirtein näin:

”On vaarallista kirjoittaa romaani, jossa on uskonnon ja filosofian opettaja.”

Tästä Anneli sanoisi, että todellisuus ojentaa käden – ensin tulee fiktio ja sitä seuraa fakta. Sillä tavallaan juuri niin filosofian opintojeni kanssa kävi. Kun tein taustatyötä romaanini Petterin hahmoa varten, ihastuin etenkin filosofiaan toden teolla. Mieleeni jäi kytemään ajatus, että filosofiaa olisi mukava joskus opiskella.

Tarvittiin kuitenkin vielä yksi sykäys, että uskalsin hypätä tuntemattomaan.

Kuulostaa kamalan isolta, kun sanon tämän ääneen, mutta väitöskirjassani teen ainakin näillä näkymin ehdotuksen suomen subjektin kategorian rajaamiseksi uudelleen. Tämä ei ollut alun perin tarkoitus, mutta tutkimustulokset ovat lyhyesti sanottuna johdattaneet minut siihen, että subjektin kategoriassa on subjekteja, jotka ovat selkeästi subjekteja – mutta siellä on myös subjekteja, jotka eivät sitä ole.

Kaiken lisäksi olen tyypillisiä subjekteja tutkiessani tajunnut, että subjektin kategoriaa ei voi oikein rajata uudelleen ottamatta kantaa suomen lausetyyppijakoon. Puhun tästä hyvin yleisellä tasolla, sillä tuskin kovin moni teistä on kiinnostunut kieliopista. Silti on kivaa, jos joku on.

Kun kategorioiden rajoja pohtii uudelleen, hirmuisen tärkeässä roolissa ovat termit ja argumentointi. Miksi jokin rajaus on parempi kuin toinen? Onko jokin lausetyyppi omansa vai olisiko se pikemminkin jonkin olemassa olevan variantti, ekstensio?

Olen vuosien saatossa – mutta etenkin nyt tänä syksynä – pallotellut näitä asioita varsinkin toisen väitöskirjaohjaajani kanssa. Ja hän on minulle joka kolmannessa sähköpostissa aina sanonut, että nyt taidat, Katariina, mennä jo kielifilosofian puolelle, tai että maailma saisi minusta hyvän kielifilosofin. Käymme pitkiä keskusteluja teoreettisella otteella ja minä pääsen koko ajan lähemmäs sitä, mikä subjekti oikeastaan on.

Joten tänä kesänä päätin, kolme vuotta spekulaatioita kielifilosofin kyvyistäni kuunneltuani, ottaa viimein ratkaisevan askeleen ja aloittaa filosofian opinnot väitöskirjan ohessa. Enkä toden totta ole katunut. Lempikurssini käsittelee Fregen filosofiaa. En ollut kuullut kyseisestä herrasta ennen mitään, mutta vetoani ei liioin vähennä se, että Fregeä pidetään modernin kielifilosofian isänä.

Sen kurssin jälkeen tekee aina mieli kirjoittaa. Sekä väitöskirjaa että romaania.

*Tämä Esikoiskirjailijan elämää -blogi kertoo esikoiskirjailijan arjesta ja ajatuksista. Esikoiskirjailijan elämää -blogia ylläpitää esikoiskirjailija Kata Melander. Klikkaa tästä profiileihini Facebookissa, Twitterissä ja Instagramissa.

Esikoiskirjailijan elämää: Arvostani ja arvoistani en luovu

Sain tiistaina eräästä kustantamosta hylkäyksen. Poikkeuksellisesti, vaikka hylky tietenkin vähän harmitti, siitä jäi kuitenkin todella hyvä mieli. Kustantaja totesi arviossaan, että teos on liian korkeakirjallinen heidän muutoin aika kaupalliseen kustannusohjelmaansa. Se ei kuulemma saisi heillä ansaitsemaansa huomiota.

Ja minä ajattelin: kerrankin joku oikeasti näkee minut. Tajuaa, mihin teksteilläni pyrin.

Päinvastaisen kokemuksen sain eräästä toisesta kustantamosta tänä aamuna.

Siinä ehdotettiin suoraan tapaamista. Mutta vasta jälkikirjoituksessa mainittiin pihvi: sopisin kuulemma heidän palvelukustannepuolelleen. Saisin graafisen suunnittelun ja editorin, mutta kantaisin osan taloudellisesta riskistä itse.

Minä ilmoitin, että se tie on jo kuljettu. Että nyt minä haluan ihan perinteisen kustannussopimuksen.

Mutta minulle jankattiin, että saisin huolellisen kustannustoimituksen.

Oli pakko palata vuosiin 2016–2017.

***

Kun Bonnierin Type & Tell lanseerattiin, olin vähän naiivi. Kuvittelin, että ”huolellinen kustannustoimittaminen” riittää. Luotin paljon yhteen ihmiseen, halusin tehdä töitä hänen kanssaan. Ajattelin, että uudessa on mahdollisuus.

Älä irrota onnistui monella mittarilla yllättävän hyvin. Tuli lehtikritiikkejä, lukijoita ja blogiarviota. Mutta yksi jäi puuttumaan.

Todellinen kirjallinen arvostus.

Vaikka mitenpäin asiaa ajattelisin, suomalainen kirjamarkkina on kankea ja konservatiivinen. Kirjallista arvostusta ei heru, jos nimi ei löydy jonkin talon listalta.

Ja siinä mielessä Älä irrotasta onkin alkanut tulla pieni taakka. Ja mikä pahinta, se tuntuu vain kasvavan.

Muistan, kun yksi kustannustoimittaja jopa kerran kysyi, mihin tarvitsen kustantamoa. Kun on lukijakuntaa ja yleisö.

Siinä tietenkin unohdetaan yksi tärkeä asia: oma taiteellinen kunnianhimoni. Se, että haluan kehittyä. Että haluan joskus vielä löytyä Mitä Suomi lukee -listalta. Että haluan voittaa kirjallisuuspalkintoja. En varmasti tältä istumalta, mutta vielä joskus.

Älä irrotan jälkeen on ollut melkoinen savotta vakuutella, että minä haluan ylemmäs.

***

Selitin huolellisesta kustannustoimittamisesta aamulla jankanneelle taholle, että olen kokenut itse kirja-alan kankeuden ja konservatiivisuuden. Ja että me varmasti molemmat ymmärrämme sen, että siinä eivät paljon huolelliset kustannustoimittamiset paina.

Sen jälkeen minulla oli rohkeutta sanoa, että olen mieluummin vaikka julkaisematta kuin julkaisen, mutta teoksen arvo on julkisessa elämässä 0.

Jos ehkä olinkin hyväuskoinen ja luotin liikaa uuteen lähtiessäni Type & Telliin, se ainakin opetti minulle sen, miten kirja-ala oikeasti toimii. Jos kustannussopimus edellyttää vielä tekstin parantelua pöytälaatikossa, sitten se on niin. Voi olla, etten enää edes julkaisekaan. Mutta ainakin minulla on uskallusta kieltäytyä omalta kannaltani huonoista sopimuksista.

Itselleen ja tekstilleen pitää antaa arvoa.

***

Jos tämä olisi kaunokirjallinen teksti, tämä olisi rönsy, jonka kustannustoimittaja leikkaisi pois. Mutta pidetään tätä nyt vaikka jälkikirjoituksena. Tämä tapaus nimittäin osoittaa hyvin sen, kuinka tärkeää on, että ympärillä on ihmisiä, jotka oikeasti näkevät, missä on suunta. Ja haluavat oikeasti antaa yhtä paljon kuin itse antaa. Ei ole oikein, että antaa koko sydämensä, mutta se, mitä tarjotaan, on vain vähän.

Kun kirjoitan näitä sanoja, kipu on moukaroinut minua jo monta viikkoa putkeen ja olen joutunut luopumaan lukemisesta lähes täysin, sosiaalisesta elämästä aivan täysin. Olen kirjoittanut väitöskirjaa lähes 20 liuskaa kahdessa viikossa, sillä pakkohan ihmisen on jonnekin karuutta paeta. Olen aloittanut filosofian opinnot ja virkistynyt syvästi aina yhden luennon kerrallaan.

Kivussa joutuu tyytymään niin monta kertaa ja niin vähään, että muussa elämässä minä en aio jatkuvasti tyytyä.

Arvostani ja arvoistani en luovu. En enää.

*Tämä Esikoiskirjailijan elämää -blogi kertoo esikoiskirjailijan arjesta ja ajatuksista. Esikoiskirjailijan elämää -blogia ylläpitää esikoiskirjailija Kata Melander. Klikkaa tästä profiileihini Facebookissa, Twitterissä ja Instagramissa.

Esikoiskirjailijan elämää: Kirjoitan, siis olen

Ja yhtäkkiä se on siinä. Voimakas tarve kirjoittaa. Jotain itsestäni ulos. Ymmärtääkseni ympäröivää maailmaa, klassisesti. Maailmaa, joka on taas heittänyt minut tunkiolle, jonnekin sinne, missä en haluaisi olla. Mutta täällä minä minulle määrätyssä kolossani kyhjötän, yritän osoittaa sinne edes jonkin verran valoa.

Yritän odottaa, että aika kuluu. Yritän muistaa, että aina on löytynyt jokin, joka on avain ulos.

***

Lääkärini realismi huhtikuussa piti täsmälleen paikkaansa. Juuri ennen kuin Suomesta tuli virallisesti Naton jäsen, minä katsoin vastaanottohuoneen kaihdinten rakoja ja kuuntelin. Ajoitetaan toimenpide toukokuuhun, hän sanoi. Minä niin toivon, että saat hetken levähtää, hän sanoi. Jos saataisiin sinulle hyvä kesä.

Ja juuri sen minä sain – hyvän kesän. Olin niin iloinen, kun selkä sieti jatkuvaa lukemista. Menoja ei tarvinnut peruutella. Päinvastoin, niiden sopimisesta tuli jopa kivaa. Tiesin voivani, tiesin pystyväni. Kunhan selvittäisin ensin kahden viikon rankan toipumisvaiheen. Otin tavaksi käydä säännöllisen epäsäännöllisesti moikkaamassa rakasta isoäitiäni. Matkaa järvenrannalle on reilu tunti, ja sitä maisemaa katsellessani tunnen aina latautuvani. Odotan aina kahvipöydänkin ääreen, tietysti.

Oli ihanaa, kun ei tarvinnut ajatella, missä kunnossa selkä on. Että kestääkö se ajomatkaa vai ei.

Toki viime vuodesta tiesin, ettei toimenpiteen vaikutus kestä ikuisesti. Tiesin varautua, että kipu palaa. Mutta silti se palasi isommalla voimalla, mitä olin odottanut.

Ensin jaloista hävisi melkein kokonaan tunto. Pisteli vimmatusti. Selkä oli jumissa, mutta alkoi tokeentua. Kiukutteli viikon verran. Jouduin jättämään romaanin lukemiset ja linnottautumaan sänkyyn.

Ilman fiktion maailmaa oleminen kirpaisi eniten. Ja kyllä, pitäisi opetella äänikirjat. Mikään ei vain korvaa sitä tunnetta, kun saa lukea omaan tahtiin, oikein imeytyä tekstin taikaan, sen lainalaisuuksiin, kullakin omiinsa.

Sain puolitoista kivutonta päivää. Otin kohtauslääkkeen ja jätin kaverin läksiäiset väliin, sillä kivun kovuus meni jo itkuksi.

Ja tämän kirjoitin, jotta en itkisi – kuten jo sanoin, että ymmärtäisin omaa maailmaani paremmin. Sitä, jossa asioita jää taas väliin. Sitä, jossa koskaan ei voi tietää.

Liki kolmen kuukauden lähes täydellisestä oireettomuudesta (yksittäisiä maksimissaan päivän kohtauksia huomioimatta, jotka taittuivat lääkkeettä), pudotus tuntuu.

***

Tämän kaiken myötä olen tajunnut entisestä selvemmin sen, miten hurjan paljon tilaa kipu vie aivoista ja ajattelusta. Väitöskirjani on kesällä edennyt hyvin, ja se on johtunut paitsi ratkaisevasta kesäkuisesta kohtaamisesta, myös eritoten siitä, että kipu on suonut minulle rauhaa ajatella. Ja sitä rauhaa koetan nyt muistella, ettei kipu nielisi kaikkea.

Koetan muistaa, että minulla on romaanin suhteen yhä suunnitelmia.

Koetan muistaa erityisesti yhden kohdan kesäkuisesta keskustelusta.

Sinä taidat olla aika lahjakas.

Ei, en mä oikein… Mun eka artikkeliyrityskin…

Kovin usein eivät väitöstutkijat esitä teoriaa subjektin rajaamiseksi uudelleen. Noin vartissa.

Ehkä näitä kahta asiaa muistelemalla synkkyydet siirtyvät kauemmas. Kipu ja se, miten epähuomiossa luulin Facebook-viestiä aidoksi ja luovutin kuvan henkilökortistani (Face pyytää tätä oikeastikin välillä mainonnassa, siksi menin halpaan). Onneksi löysin Suomi.fi-sivustolta hyvät ohjeet: rikosilmoitus poliisille ja tietojenluovutuskiellot päälle. Salasanat vaihtoon ja joka paikkaan kaksivaiheinen tunnistus, kuten minua vielä myöhemmin muistutettiin.

Ja tietenkin tämä kaikki sattui juuri sinä päivänä, kun olin herännyt kipuun kello viideltä aamulla.

No, kuten sanotaan: asioilla on tapana järjestyä.

Nyt takaisin lepäämään.

*Tämä Esikoiskirjailijan elämää -blogi kertoo esikoiskirjailijan arjesta ja ajatuksista. Esikoiskirjailijan elämää -blogia ylläpitää esikoiskirjailija Kata Melander. Klikkaa tästä profiileihini Facebookissa, Twitterissä ja Instagramissa.

Esikoiskirjailijan elämää: Kun todellisuus ojentaa käden

Olen vajaan kolmen viikon sisään jäsentänyt vajaat 850 perussubjektillista lausetta. Määrä on niin iso, että sitä on parempi olla ajattelematta. Mutta enpä olisi silti lapsena tullut ajatelleeksi, että lauseiden jäsentäminen kuuluu joskus ihan toimenkuvaani.

Ja urakkaa on vielä jäljellä. Mutta kaikki väliajat – suihkut, aamiaiset, lounaat, välipalat ja lepohetket, illan hämärät tunnit – silloin, kun en jäsennä lauseita tai lue kirjaa, minä ajattelen omaa romaanikäsikirjoitustani.

Kierrän kuin kissa kuumaa puuroa, kuluneesti sanottuna.

Suihkut ovat pahimpia. Vettä kuluu ja joudun usein muistelemaan, pesinkö hiukset vai en. Päässäni välkähtää välähdyksiä, tuokiokuvia. Rakenteen voisi tehdä näin tai sitten noin. Jos kävisikin siten tai täten.

Levolla kirosin alkanutta flunssaa ja ajattelin käsikirjoitukseni Juuditia. Juuditia, joka voisi sittenkin jäädä palavaan taloon. Mutta vielä uskallus ei riitä yhdistämään välähdyksiä kokonaisuudeksi, aloittamaan alusta.

***

Toukokuussa osallistuin kirjallisuusiltaan. Paikalla olivat oman ilmiönsä kirjoillaan nostattaneet Satu Rämö ja Anneli Kanto. Tunnustan, että menin paikalle eritoten Annelin vuoksi. Anneli oli niitä ensimmäisiä kollegoja, jotka varhaisessa vaiheessa kannustivat minua Älä irrotani kanssa. Kustannustavasta viis.

Ja kuten melkein aina yleisökohtaamisissa, puheeksi nousi faktan ja fiktion suhde. Olen siitä itsekin kirjoittanut täällä paljon, mutta Anneli lausahti hyvin:

Joskus todellisuus vain ojentaa käden.

Faktan ja fiktion suhteesta kiinnostunut lukija olettaa joskus, että kirjalla on jotakin tosipohjaa. Mutta silloin yleensä oletetaan, että todellisuus on tullut ensin, ja sen jälkeen tapahtumista tulisi (jollain muunnelmilla) fiktiota. Mutta kun todellisuus ojentaa käden, asiat tapahtuvatkin toisinpäin: ensin tulee fiktio ja sitä seuraa fakta.

Eräs kirjabloggari oli ehdottanut sosiaalisessa mediassa Anneli Kannolle, että hän olisi hyvä kirjoittamaan romaanin keskiaikaisista kirkkomaalareista. Sitten Kannon oli pakko paljastaa, että ensimmäinen versio Rottien pyhimyksestä oli jo kirjoitettu. Kun Hildur oli mennyt painoon, Rämön kotiseudulle oli saapunut poliisiharjoittelija – nimeltään Hildur.

Monia sattumia on vaikea selittää järjellä. Minullekin on käynyt samantapaisia – mutta suurimman vaikutuksen näistä minuun teki käsikirjoitukseni Juudit.

***

Ajattelin, jälkikäteen ajateltuna vaarallisesti, että haluan kirjoittaa mahdollisimman kauas itsestäni. Haluan eläytyä voimakkaasti itsetuhoisen ihmisen nahkoihin – ja loin Juuditin. Elettiin joulukuuta 2020, ja minä ajattelin, että vaikka vaikeuksia on riittänyt, en ole koskaan menettänyt haluani elää. Olen varjeltunut siltä.

Mutta viime vuoden tapahtumien keskellä minusta tuli hiljalleen Juudit. Murenin. Sorruin kaiken sen painosta, mikä oli minulle liikaa.

Nyt olen onnekseni taas kauempana Juuditista. Kaiken tapahtuneen jälkeen hänestä kuitenkin tuli minulle tärkeä muistutus siitä, että kukaan ei kestä aivan kaikkea.

Kun todellisuus ojentaa käden, fakta ja fiktio kulkevat rinnakkain.

*Tämä Esikoiskirjailijan elämää -blogi kertoo esikoiskirjailijan arjesta ja ajatuksista. Esikoiskirjailijan elämää -blogia ylläpitää esikoiskirjailija Kata Melander. Klikkaa tästä profiileihini Facebookissa, Twitterissä ja Instagramissa.

Esikoiskirjailijan elämää: Kesäkuulumisia, päiväkirjamaisia merkintöjä jälkeenpäin

Kevät on vaihtunut kesäksi.

Tuntuu hankalalta kirjoittaa. Tauko on ollut liian pitkä. Ja ehkä olisin mielessäni toivonut, että minulla olisi jo hyvää uutistakin. Mutta kaikki tuntuu seisahtuneen, yhden kirvelevän jälkeen.

Mutta aloitetaan edeltävistä kuukausista.

Toukokuu oli vielä melko hankala. Jouduin vielä silloinkin veivaamaan peruslääkitystäni huonovointisuuteni vuoksi. Alkukuusta tsemppasin luovan kirjoittamisen aineopintojen seminaariin opponoimaan kirjoittajakollegan työn. Yritin saada maailman valmiiksi ennen 15. päivää, jolloin matkasin selän hermojuuripuudutukseen. Työ kannatti, sillä kaksi viikkoa toimenpiteen jälkeen kului huimauksen ja kuvotuksen ikävässä pyörityksessä. Niinpä 17. päivä aloitin lukuputken: luin yhden romaanin tai muun teoksen, päivässä. Toukokuun luettuihin päätyi 20 teosta, ja kuvaus lukukokemuksistani löytyy Instagram-tililtäni, joka onkin lähes yksinomaan bookstagram. Ennen tomenpidettäni oli myös oman luovan kirjoittamisen seminaarityöni käsittely, jonka viimeistelin palautuskuntoon (hullua, mutta totta) toimeenpiteestä kotiuduttuani.

Aivan toukokuun lopulla sain kirvelevän uutisen: kustantamo, joka oli pitänyt tekstiäni marraskuun lopulta asti ja jonka kanssa olisin todella halunnut yhteistyöhön, antoi tekstille hylkäyksen. Eittämättä taidokas, kirjallisia ansioita, mutta esteeksi muodostui teoksen tyyli.

Jäi vähän liian pienestä kiinni. Mutta sain sentään vastauksen – muista kustantamoista en ole kuullut vielä mitään. Enkä sen koommin parista brittiläisestä agentuuristakaan.

Saapui kesäkuu. Kuvotus ja huimaus jäivät toukokuulle, mutta kuormituksensietoni pysyi alentuneena. Aloin saada Twitteriin epäasiallisia kommentteja, ja suojasin twiittini lukolla. Omalle kuplalle puhuessa satunnaisia töräyksiä ei tarvitse joka kerta pelätä. Yhdeksäs päivä puin päälleni mustan iltapuvun ja suuntasin tutkijakollegani väitöksenjälkeiseen karonkkaan. Ilta oli sekä lämmin että lämminhenkinen, mutta kesäkuun illassa sain myös väitöskirjalleni mentorin, jollaista en olisi osannut edes pyytää. Ja vaikka punnitsen kauhulla melkein kaikkia sähköpostejani, joita kirjoitan, äkkiä päätän, ettei minulla ole mitään menetettävää. Kirjoitan mentorini pyynnöstä mutta kirjoitan kaiken. Oman teoriani siitä, mikä on subjekti.

Ja käy niin, ettei minua tyrmätäkään suoralta kädeltä. On ihan totta, ettei jokaisessa luonnollisessa lauseessa ole subjektia, hän sanoo, vaikka jotkut niin ajattelevatkin. Monella tapaa kiinnostava teoria, hän sanoo.

Hän antaa henkisen luvan jatkaa. Ja väitöskirjani alkaa edetä, taas. Mutta tällä kertaa tiedoston ajatellessani en tuskailekaan, että tuskin osaan mitään. Kun viilaan sanamuotoja, tuntuu, että jokin loksahtaa. Että nyt minä tiedän, mitä minä teen.

Kesäkuussa tapasin kolmea ystävää. Vietin juhannusta kapakoissa ja karaokea laulaen, seurasin huolestuneena seuraavana päivänä mahdollista sisällissotaa, jota ei lopulta tullutkaan. Kirjoitin väitöskirjaa, analysoin kohta uutta aineistoa ja luin sivussa kymmenen romaania.

Ja nyt on nyt, heinäkuun toinen. Luen edelleen kirjoja ja pohdin, mitä romaanikäsikirjoituksen kanssa seuraavaksi tehdä.

*Tämä Esikoiskirjailijan elämää -blogi kertoo esikoiskirjailijan arjesta ja ajatuksista. Esikoiskirjailijan elämää -blogia ylläpitää esikoiskirjailija Kata Melander. Klikkaa tästä profiileihini Facebookissa, Twitterissä ja Instagramissa.

Esikoiskirjailijan elämää: Kevät, iloa ja surua

Olen aloittanut tämän merkinnän yhtä montaa kertaa kuin olen lopettanut heti.

Miettinyt, miten paljon haluan sanoa. Mitä jättää sanomatta.

Ja on täytynyt hyväksyä sekin, että tämä teksti on vain pakko kirjoittaa surun ja karheuden läpi.

***

Vaikka ruotsalaisesta kirjallisuusagentuurista tulikin maaliskuun lopussa hylkäys, kokemus oli päällimmäisenä äärimmäisen positiivinen. Tekstistä oli keskusteltu pitkään. Keskustelimmepa viestitse tekstin parannusehdotuksistakin. Koko prosessista tuli olo, että kirjailijaa todella arvostetaan, hänen kanssaan keskustellaan, oli nimeä tai ei.

Lisäksi kokemus oli kaikkiaan opettavainen. Yksi opeista on, että kirjabisnes Suomen rajojen ulkopuolella toimii osin eri säännöillä kuin Suomen sisäpuolella. Kansainvälisesti ajateltuna pelkkä hyvä teksti ei riitä. Ideaansa pitää myös oikeasti, vaihtuvin kriteerein, osata myydä.

Mutta tämä sääntö on globaali: jotta teksti kehittyy, tarvitaan aina joku, joka siihen haluaa tarttua.

Tämän matkan perusteella jo tiedän: alkua pitää kehittää, idea on hyvä, loppu on hyvä. Mutta koska en vielä täsmällisesti tiedä, mitä pitäisi tehdä, teksti on lähtenyt aiempaa laajemmalle matkalle. Niin kotimaassa kuin ulkomailla.

Täsmentänen tilannetta, kunhan aika on oikea. Nyt se ei sitä ole.

***

Tässä kohtaa minulta vaaditaan voimaa painautua surun ja karheuden läpi.

Olen tällä hetkellä ollut lähes kolme viikkoa sairauslomalla. Sairauslomani kestänee ainakin kesäkuun loppuun. Lääkitysmuutokseni eivät ole sujuneet toivotusti. Menemättä yksityiskohtiin suurimman osan päivästä vointi on kehno.

Olen paennut lukemalla. Olen paennut ruokaa laittamalla, leipomalla. Olen jälleen elämässä sellaisessa tilanteessa, jossa minun pitää selviytyä päivästä kerrallaan. Suorittaa se.

Surullinenkin olen. Herään aamulla saman pelon kanssa, jonka kanssa olen mennyt nukkumaan. Ja silti tiedän: oman tilanteenikaan ei ole pahin. En ole vaarassa kuolla, akuuttia hätääkään ei ole.

Mutta tulevaisuuden uhkakuvat ovat isoja. Lääketieteen rajat ovat tulleet jo ainakin puolittain vastaan.

Ja kuten raastavan romaanin juonenkäänteisiin kuuluisi, kukaan ei tietenkään osaa minulle vielä sanoa, millä vauhdilla asiat etenevät, ja mihin pisteeseen. Selkäytimeni pää on väärässä kohtaa, ja jos (ja kun) selän muut rappeumat etenevät, selkäytimelleni tulee ahdasta. Minulle ei kuitenkaan terveydellisistä syistä voi enää suositella leikkaushoitoa.

Opettelen siis elämään heikkenevän ennusteen kanssa – iloitsen, jos asioissa tapahtuu käännettä parempaan, mutta käänteitä toiseenkin suuntaan voi tulla. Älä odota sitä aamua, jolloin et välttämättä pysty siihen, mihin haluaisit, minua neuvottiin viime lokakuussa. 

Ja se on oiva neuvo.

Esikoiskirjailijan elämää: Siitä ainoasta tarinasta, johon kipu ei puutu

Romaanin käännösnäyte lähti kirjallisuusagentuuriin eilen klo 17.23. Vastaus – ja vahvistus vastaanottamisesta – saapui jo samana iltana klo 21.25 meidän aikaamme. Odotusajaksi annettiin 6–8 viikkoa.

Eilen ajattelin: kirjallisuus on ainoa tarina elämässäni, joka ei lopu sanoihin ”ja sitten tuli kipu ja pilasi kaiken”. Siihen ei kipu puutu.

Vaikka juhlistaminen eilen jäi, sillä kipu on ollut tänään päällä jo yhdeksän päivää. Loppua ei ole näkyvissä.

***

Kun valmistuin maisteriksi neljä vuotta sitten, äitini piti minulle puheen. Hän piti suoranaisena ihmeenä sitä, että valmistuin.

Nyt ei pidä käsittää väärin: kyllä äitini kykyni tiesi ja tietää. Mutta elämä kivun kanssa on niin hurjan riepottelevaa. Ensi sijassa siihen äitinikin viittasi. Ja ne sanat kuvaavat kivun kanssa elämistä vähän turhankin hyvin.

Jatkuvasti saisi olla tekemässä jonkin sortin ihmeen.

***

Ennen kipuun sairastumistani pidin itsestään selvänä, että kun ollaan kipeänä, silloin levätään. Mutta krooninen kipu muutti tilanteen. Kyllä, silloinkin pitäisi ideaalitilanteessa levätä niin kauan, että kipu rauhoittuu, tyyntyy. Muuten kipu pahimmassa tapauksessa vain provosoituu lisää. Kuviossa on kuitenkin yksi mutta: huono aikakausi, pahenemisvaihe, voi olla pitkäkin. Se tarkoittaa lukuisia peruttuja menoja ja vähintään tilanteesta lukuisia kärsiviä deadlineja.

Sitten tulee vastaan se tietty piste. Ei voi olla jatkuvasti niin paljon pois, jos aikoo saada jotakin valmiiksi.

On siis oltava tosi reipas, tehtävä silti. Venyttävä äärimmilleen.

Vaan tässäkin vaihtoehdossa hinta on äärimmäisen kova: paitsi, että kipu voi pahentua, se vie runsaasti voimia. Jotta sen yhden asian saa tehtyä, energiaa ei olekaan sitten enää mihinkään muuhun. Loppuaika päivästä kuluu levätessä. Akut niin henkisellä kuin fyysiselläkin puolella ovat tyhjissä.

Ja kun arjen ihmeitä vaaditaan monella elämän osa-alueella, vastaan tulee enemmin tai myöhemmin raja. Kukaan ei jaksa tehdä ihmeitä päivästä toiseen – tai vuodesta toiseen.

***

Ihmeet eivät ole ainoa asia, joka kuviossa kuluttaa. Kuluttavia ovat myös kivun määrittelemät näkymättömät rajat, jotka eivät vastaa omia rajoja. Esimerkiksi minä tiedän olevani ihan kohtuullinen kieliopillinen ajattelija. Sain tammikuussa viestiä eräältä professorilta, joka oli lukenut graduni. Tiedostan, miten usein gradut jäävät pölyttymään akateemisiin arkistoihin. Minulla olisi edellytyksiä akateemiselle uralle.

Mutta jos ihmeitä ei kivun suhteen tapahdu, käytännön mahdollisuuksia on kovin vähän.

Tiedän, että akateemisella uralla pitäisi julkaista tasaista tahtia. Olla tehokas. Mutta joka vuosi kipu hidastaa väitöskirjatutkimustani. Joka armas vuosi etenen hitaammin kuin haluaisin.

Ja se jos mikä syö motivaatiota aivan kaikelta. Jos esimerkiksi väitöskirjani olisi edennyt tavoiteajassa, jättäisin sen syksyllä esitarkastukseen.

En jätä. Toki se ei ole yksin kivun syy, rahoituksessa on ollut katkoja ja olen ollut välillä ansiotyössä, mutta kyllä kipu tähänkin projektiin on valitettavan vahvasti leimansa lyönyt.

Se satuttaa. Moni voi todeta hyvää tarkoittavasti, että on hyvä tuntea omat rajansa tai elämässä on aikaa, mutta kaikessa suhteessa se ei vain mene niin.

Ja kuten eräs psykoterapeutti totesi, on psyykkisesti todella rankkaa törmätä jatkuvasti asioissa rajoihin, jotka eivät ole omia. Olen yksin tällä viikolla joutunut kieltäytymään niin eturivin vammaispolitiikan paneelista kuin keikkaopettajan työstä. Lisäksi on ollut jälleen yksi viikko, jolloin väitöskirjani ei ole edennyt.

Yksi viikko sinne tänne, voisi tietämätön todeta, jos ei todella tietäisi, kuinka mones tuo yksi viikko on.

***

Lokakuussa puhuin puhelun, joka on mielessäni vähintään viikoittain. Puheena oli silloin pääasiassa selkäytimeni ja tulevaisuuteni, mutta siinä oli jotain, mikä jäi syvästi kaikumaan mieleeni.

Tee kaikki se, mitä haluat tehdä, äläkä yhtään mieti tai jätä huomiseen, minulle sanottiin. Mutta oikeasti: muista elää.

Muista elää. Ne olivat sanoja ihmiseltä, joka seurasi kipuani läheltä ammattilaisena monta vuotta. Eikä se ollut tarkoitettu sellaiseksi hanki elämä -tyyppiseksi ikäväksi heitoksi.

Sen sijaan se oli sitä, että puhuja tunsi minut ja toimintatapani täydellisesti. Sen, että aina laitettiin työt tai opinnot etusijalle, jos kipu pakotti valitsemaan, ja muu jäi.

Niin, että jos vaikka sovittaisi niin, että tekisit kipukohtauksessa töitä vaikka aiempaa vähemmän, hän lisäsi, sillä sanoi tietävänsä, etten sitä kuitenkaan kokonaan lopettaisi. Toisaalta hän ymmärsi, miksi tein sitä. Eihän kaikesta halua koko ajan luopua, hän sanoi.

Mutta että minä muistaisin nauraa, nauttia, viettää mukavaa aikaa aina silloin, kun on mahdollisuus. Että muistaisin keskittää voimani myös asioihin, joista todella nautin.

Sen jälkeen puhe siirtyi – kuinkas muutenkaan – romaanikäsikirjoitukseeni. En normaalisti keskeneräisistä töistäni puhu, mutta silloin tein poikkeuksen.

***

Niin. Vajaat kolmetoista vuotta kohta kipua sairastettuani olen väsynyt ihmeisiin. Sanoin tänään, että sinnikyys on monesti positiivinen asia, mutta joskus on tilanteita, joissa se kääntyy itseään vastaan. Siksi, jos joku sanoo ihailevansa minua, otan sen vastaan ristiriitaisin tuntein. Olen valinnut tietynlaisen tien, mutta sen on maksanut minulle paljon eikä sitä voi suin surminkaan väittää terveelliseksi.

Mutta yritetään saada loppuun valoa. Elämässäni siis todella on yksi asia, jossa raja ei tule ainakaan niin helposti vastaan, ja se on kirjallisuus. Kirjailijan ei tarvitse julkaista tiettyä määrää tai edes tiettyyn tahtiin ollakseen merkittävä. Hidastavat vuodet eivät ole urasta mitenkään pois. Onhan taidealassakin tiettyä raakuutta, mutta aikatauluissa se on paljon armollisempi kuin akateeminen ura. Päivittäinen työaikakaan ei ole sidottu virka-aikaan tai arkipäiviin.

Se lohduttaa.

*Tämä Esikoiskirjailijan elämää -blogi kertoo esikoiskirjailijan arjesta ja ajatuksista. Esikoiskirjailijan elämää -blogia ylläpitää esikoiskirjailija Kata Melander. Klikkaa tästä profiileihini Facebookissa, Twitterissä ja Instagramissa.

Esikoiskirjailijan elämää: Se on käännösnäytteessäkin tekstin suurin kysymys: armo

No niin.

#SalainenProjekti eli agentuurikäännös alkaa olla loppusuoralla. Viimeistelimme käännösnäytettä kääntäjäni kanssa eilen, kun sain häneltä pulmalistan. Se ei ollut niin pitkä kuin pelkäsin – mutta juuri niin visainen kuin aavistin.

Jos ihan totta puhutaan, koko projektista puhuminen tuntuu vähän puristavalta. Lähetä-napin painallus agentuuriin lähenee. Kaikki konkretisoituu. Toisaalta hykerryttävästi, olenhan loppuiltapäivästä asti hymyillyt, kun sain kääntäjältäni viestin, että selitykseni olivat oikein hyviä – mutta toisaalta takaraivossa tuntuu koko ajan, että on mahdollista myös olla saamatta agentuurisopimusta.

Paljon on pelissä. Ja jotain, kun oikein kovasti toivoo, niin…

Voi sentään, kun jännittää.

Mietin, mitä voin käännöksestä teille avata, kun suurin osa teistä lukijoista ei tekstiä tunne. Aloitetaan ironisella repliikillä:

”Se oli semmoinen surkea valehtelija. Juristi.”

Tässä selitin, että sivuhenkilö viittaa ex-mieheensä, josta on juuri eronnut. Ja koetan ironisoida sitä, että juristi voi puolustaa oikeutta lakiasioissa, mutta valehdella vaimolleen päivät pitkät.

Suomen kielessä kääntämisen hankaluus on eritoten siinä, että viittaamme se-sanalla myös ihmiseen. Esimerkiksi englannissa käytettäisiin ehdottomasti persoonapronominia (she, he, they).

Tähän oli vielä helppo vastata. Mutta seuraavaa mietin pitkään:

Armo.

Sille on olemassa englannissa kaksi sanaa: uskonnollinen grace tai ”maallinen” mercy. Ja koska romaanin toinen päähenkilö on pappi, sananvalinta ei ole useinkaan yksiselitteinen. Uskonnollisissa yhteyksissä, kun puhutaan armosta, valinta on tietenkin selvä, grace. Mutta tekstissä on eräs tilanne, jossa ”jumalallinen armo” ikään kuin johtaa ”maalliseen armoon”. Kuvaan tätä päähenkilön ajatusketjua, muutosta ja anteeksiantoa.

Ja juuri äskeisen vuoksi kirjallisuus on niin hitsin hienoa: puhutaan 50 liuskaisesta romaanin käännösnäytteestä, ja yksi sananvalinta voi johtaa miltei teologisiin pohdintoihin; kumpi tässä on syvintä, uskonnollinen armo vai maallinen armo. Voiko niitä edes erottaa?

Käännöksen visaisin pulma oli koko tekstin ydinsana.

Ensi viikolla tämä englanninkielinen paketti jatkaakin sitten matkaa.

*Tämä Esikoiskirjailijan elämää -blogi kertoo esikoiskirjailijan arjesta ja ajatuksista. Esikoiskirjailijan elämää -blogia ylläpitää esikoiskirjailija Kata Melander. Klikkaa tästä profiileihini Facebookissa, Twitterissä ja Instagramissa.