Kata Melander's Blog, page 4

Esikoiskirjailijan elämää: Kohti unelmaa

Romaanikirjoittamisen mestarikurssi alkoi viime lauantaina. Romaania olen editoinutkin jo yhden osan verran (päätin tähän versioon uutuutena jakaa tekstin osiin), mutta selvää on, että vielä kuljetaan alkutaivalta tekstin kanssa.

Sain kuitenkin kuluvan viikon alussa sekä long covid -diagnoosin että lääkityksen siihen liittyviin oireisiin. Siksi pääsen kertomaan teille kuulumisiani vasta nyt. Viikko on ollut pitkä ja raskas. Ja tämä seikka pysyy: minä olen kirjoittanut pysyäkseni hengissä. Työ on sujunut odotettua paremmin, joskin LC:n aiheuttamien oireiden vuoksi ajatus saattaa katketa helposti.

Osallistun mestarikurssille nyt jo toista kertaa. Ensi kerran osallistuin vuonna 2014 Älä irrotan kanssa. Silloinen kirjailijamentorini keksi itse romaanille lopullisen nimenkin. Kurssi on kuitenkin hieman muuttunut kahdeksassa vuodessa. Vuonna 2014 kaikki pääpaino oli kurssiteksteissä, nyt mukana on kirjailijaluentoja ja työpajoja tekstien käsittelemisen lisäksi.

Vuonna 2014 kurssi alkoi kustannustoimittajien palautteilla pienryhmissä. Sen jälkeen siirryttiin kirjailijamentoreiden ohjaukseen. Kirjailijamentorivetoisia tapaamisia oli kaksi, välissä pienryhmä antoi toisilleen vertaispalautetta. Nyt kurssi on muuttunut tavallaan peilikuvaksi: kirjailijamentori tavataan kaksi kertaa kurssin aluksi, näiden tapaamisen välillä vertaistapaaminen, ja vasta kurssin kruunuksi saadaan kustannustoimittajapalaute.

Etenkin Petri Tammisen ja Antti Röngän kirjailijaluento ensimmäisen tapaamisen lopuksi oli äärimmäisen hyödyllinen. Huomasin saaneeni heti yhden opetuksen. Tamminen nimittäin korosti, miten tärkeää kirjoittajan on vaimentaa epäilys. Kasvattaa ideaansa eikä pienentää sitä.

Ajattelin tasan viikko sitten, perjantaina, nimittäin näin: enpä tiedä, mitä se kirjailijamentori huomenna sanoo, mutta varmaan tarvitsisi tehdä jotain tuolle episodimaisuudelle ja fragmentaarisuudelle. (Sille kirjoitustyylille, joka lepää kohtausten ja sirpalemaisuuden varassa.) Kun eihän juuri kukaan kirjoita niin. Ja sanoi se draaman opekin, että sillä saa hyvää jännitettä, mutta lavalla tapahtumapaikkojen kanssa voi tulla ongelmia. Että pitäisi varmaan yrittää muuttua.

Eikä siinä varmaan mitään huonoa toki olekaan, että yrittää uudistua. Mutta kas kummaa, kun oman tekstini vuoro tulee, puhumme pitkään juonen yksityiskohdista ja henkilöhahmojen rakentamisesta, kunnes nykyinen kirjailijamentorini loppupuolella tokaisee:

”Mut siis tää fragmentaarinen rakenne. Sulla on semmoinen hienostunut ranskalaistyyppinen tyyli läpi koko tekstin. Vahvoja kuvia, isoa luottamusta kieleen. Ai vitsit, mä tykkään.”

Siinä minä tuijotin ruudulta 40 vuotta alalla ollutta miestä, joka kehuikin kaikkein eniten sitä, minkä minä olin jo valmis muuttamaan.

Ensimmäinen kalmanraja editoidulle tekstille on 5. kesäkuuta, ja vertaisryhmätapaaminen 18. kesäkuuta. Kirjailijamentorin ryhmämme tapaa toistamisen elokuun puolivälissä. Nämä kaikki ovat askelia kohti unelmaa: toista romaania ja kustannussopimusta.

*Tämä Esikoiskirjailijan elämää -blogi kertoo esikoiskirjailijan arjesta ja ajatuksista. Esikoiskirjailijan elämää -blogia ylläpitää esikoiskirjailija Kata Melander. Klikkaa tästä profiileihini Facebookissa, Twitterissä ja Instagramissa.

Esikoiskirjailijan elämää: Ehkä sanojen ääreltä löydän taas, kuka olen

Fiktiivisistä teksteistä on usein helppo erottaa kehityskulkuja. Asioita ns. istutetaan tarinaan, toisin sanoen katsotaan hyvin tarkasti, missä kohtaa kulku kohti haluttua pistettä alkaa. Usein näitä kulkuja koetetaan vähän häivyttää, jotta ne eivät aukeaisi lukijalle liian selkeästi, mutta kun teksti on kuitenkin artefaktinen, tekemällä rakennettu, etenkin harjaantunut silmä nuo kehityskulut helposti erottaa.

Elämässä kaikki on vähän epäselvempää. On mahdotonta sanoa, missä kohdin virtaus alkaa ja missä kohdin se on jo niin taajaa, että sinne melkein hukkuu. Lopulta vain melkein huomaa hukkuvansa – mutta ei käsitä, miten kaikki sattumukset ovatkin kasaantuneet surkeiden sattumusten summaksi.

Tämän vuoden terveet päivät on helppo laskea – niitä ei ole hirveän monta. Mutta vaikka kipu vaivasikin tammikuussa, siihen kuuhun kajasti oma, pehmeä valonsa. Ensinnäkin pääsin eroon hirveästä joulukuustani, mutta oli myös muuta. Tein suunnitelmia. Luotin tulevaan. Taisin vähän jopa unelmoidakin. Ajattelin, että ehkä elämällä on minulle tosiaan muuta kuin sairastamista. Minulla oli kivunhoitosuunnitelma, minulla oli ikkuna. Vaihdoin väitöskirjani formaattia vähän pitkin hampain mutta nautin joka kerran, kun pääsin pariksi tunniksi ohjauspalaveriin puhumaan kieliopista.

Tuli helmikuu. Minä sanoin tervetuloa. Olinhan nähnyt tammikuun valoisat kasvot.

Mutta helmikuun puoliväliin ne viimeistään loppuivat, terveet päivät. Sairastin koronan ensimmäistä kertaa. Selvitin omaehtoisen karanteenin, ja viiden päivän päästä matkasin Helsinkiin selkäoperaatioon. Toivuin odotettua hitaammin, mutta toivuin kuitenkin. Kun huimaukseltani aloin pysyä tolpillani, myös yhden pahenemisvaiheen jälkeen kipu alkoi pysyä paremmin kurissa. Se alkoi kestää intensiivistä näytelmän naputtamista, joka pitkän sairausajan kurimuksessa piti minut hengissä. Huhtikuussa kaikki on taas paremmin, tuumin.

Sairastin kuitenkin maaliskuun lopulla koronan uudelleen, edellistä lievempänä. Harmistuin, mutta pidin toivoa yllä: maaliskuu olisi jo aivan kohta huhtikuu. Flunssaoireideni viimein kadottua vein itseni syömään ja viimeistelemään näytelmää. Kirjoitin, join lasillisen valkoviiniä, söin hyvin ja tunsin lapsekasta onnea. Jos vain näin voisi elää, ajattelin, etenkin kun olin sinä päivänä myös pasteerannut huolella pitkin Aurajoen rantaa, eikä selkäni sanonut lystistä mitään. Kesti sekin jo aika paljon tärinää.

Sain ainoastaan kaksi oireetonta päivää. Heti viikonlopun jälkeen, maanantaina, aloin sotkea sanoja. Sanoin talouspaperi, kun katsoin vessapaperia, sanoin parveke, kun tarkoitin käytävää.

Aluksi laitoin oireeni stressin piikkiin. Olinhan juuri saanut valmiiksi intensiivisen urakan, elämäni toisen kokoillan näytelmän.

Mutta sitten oireita alkoi tulla useammin joka päivä. En löytänyt tuttuja sanoja. Kun puhuin, päätä alkoi särkeä. Päänsärky jatkui pitkin viikkoa. Sitten eivät menneet sekaisin enää sanat, vaan niistä jäi uupumaan konsonantteja tai ne vaihtuivat toisiksi. Yhden esimerkin muistan edelleen elävästi – jutusta tuli luttu.

Saman viikon sunnuntaina jouduin sairaalahoitoon ensimmäisen kerran. Kuumetta oli säännöllisestä tulehduskipulääke- ja parasetamolilääkityksestä huolimatta 38.2. Minulla puutuivat sekä jalat että kasvot, pää särki edelleen, sain näköhäiriöitä. Lääkärin vastaanottohuoneessa minun oli vaikeaa laskea yksinkertaisia vähennyslaskuja. Aivojen tietokonetomografiakuva ja aivo-selkäydinnestenäyte eivät kuitenkaan tarjonneet selitystä, eikä magneettikuvia kuulemma voitu niissä olosuhteissa ottaa, joten sain passituksen kotiin. Ensimmäinen neurologi oli pitänyt oireitani huolestuttavina, toinen neurologi keksi kaiken selitykseksi CP-vammani ja kuumeen yhdistelmän.

Olen syntymästäni asti ollut CP-vammainen, ja sanomattakin on selvää, etten ole koskaan kuumeessa sanojani sotkenut. Eräs ystäväni totesikin hirtehisesti, mahtoikohan lääkäri oivaltaa, että puhuu suomen kielen maisterille. Joku ehkä muistaa senkin, että olin aikoinaan rakastunut kielioppiin nimenomaan kuumeessa syksyllä 2005.

Viikko vaihtuu, keskiviikkona minulla todetaan välikorvan tulehdus ja torstaina päätäni alkaa särkeä niin, etten pysty juuri olemaan. Käteni alkavat täristä oudon paljon, selkään sattuu. Päänsärky ja selkäsärky saavat syyn: aivo- selkäydinnestenäytteen otossa on tapahtunut komplikaatio. Hoidatan sitä sairaalassa pitkäperjantain. Lääkäriaika luvataan, mutta tietoa ei ole, milloin. Kun sitten eilen aamulla kello kahdeksan istun yksityisellä neurologin vastaanotolla ja puhun alkuvuodestani, hän kysyy, miten minä oikein jaksan. Minun tekee koko ajan mieleni vastata, että minun jaksamiseni on loppunut jo kauan sitten, mutta vastaan, että tämä kaikki tuntuu liialliselta. Viimeksi olin lämmittänyt banaanikakkua pakastimesta ja käteni olivat tärisseet niin, että olin saanut vain vaivoin palaseni lusikkaan.

Lääkäri sanoo, että tämä kaikki on ollut keholleni nimenomaan liikaa. Ensin korona, sitten vaativa operaatio, päälle vielä toinen korona. Että sikäli tämä on vakava paikka, hän sanoo, ja juuri saman ymmärrettyäni minä istuin siinä.

Kun kirjoitan tätä, osa oireistani jatkuu edelleen. Kasvot puutuvat, kuume pysyy, saan näköhäiriöitä useamman päivässä. Toivon saavani lisätutkimuksista joitain vastauksia. Jos selittävää ei löydy, voinee alkaa puhua pitkästä koronasta.

Tänään kävin apteekissa hakemassa lääkkeitä. Ulkona oli ihana kevät. Silti rintaani puristi, sillä minulla ei ollut voimaa jäädä terassin ihanaan valoon, hymyilevien ihmisten sekaan. Oli mentävä kotiin.

Yksi asia on varmaa: pitkän sairastelujakson jälkeen ihminen kadottaa itsensä ja oman ideansa. Kun päivät muuttuvat selviytymistaisteluksi tunnista toiseen, muu maailma jää. Elämä jää.

Mutta ehkä sanojen ääreltä löydän taas, kuka olen. Minut on valittu romaanikirjoittamisen mestarikurssille, joka alkaa ensi kuussa. Toivon, että saan pitää kiinni sanoista – ja että sanat pitäisivät minut kiinni elämässä.

*Tämä Esikoiskirjailijan elämää -blogi kertoo esikoiskirjailijan arjesta ja ajatuksista. Esikoiskirjailijan elämää -blogia ylläpitää esikoiskirjailija Kata Melander. Klikkaa tästä profiileihini Facebookissa, Twitterissä ja Instagramissa.

Ehkä sanojen ääreltä löydän taas, kuka olen

Fiktiivisistä teksteistä on usein helppo erottaa kehityskulkuja. Asioita ns. istutetaan tarinaan, toisin sanoen katsotaan hyvin tarkasti, missä kohtaa kulku kohti haluttua pistettä alkaa. Usein näitä kulkuja koetetaan vähän häivyttää, jotta ne eivät aukeaisi lukijalle liian selkeästi, mutta kun teksti on kuitenkin artefaktinen, tekemällä rakennettu, etenkin harjaantunut silmä nuo kehityskulut helposti erottaa.

Elämässä kaikki on vähän epäselvempää. On mahdotonta sanoa, missä kohdin virtaus alkaa ja missä kohdin se on jo niin taajaa, että sinne melkein hukkuu. Lopulta vain melkein huomaa hukkuvansa – mutta ei käsitä, miten kaikki sattumukset ovatkin kasaantuneet surkeiden sattumusten summaksi.

Tämän vuoden terveet päivät on helppo laskea – niitä ei ole hirveän monta. Mutta vaikka kipu vaivasikin tammikuussa, siihen kuuhun kajasti oma, pehmeä valonsa. Ensinnäkin pääsin eroon hirveästä joulukuustani, mutta oli myös muuta. Tein suunnitelmia. Luotin tulevaan. Taisin vähän jopa unelmoidakin. Ajattelin, että ehkä elämällä on minulle tosiaan muuta kuin sairastamista. Minulla oli kivunhoitosuunnitelma, minulla oli ikkuna. Vaihdoin väitöskirjani formaattia vähän pitkin hampain mutta nautin joka kerran, kun pääsin pariksi tunniksi ohjauspalaveriin puhumaan kieliopista.

Tuli helmikuu. Minä sanoin tervetuloa. Olinhan nähnyt tammikuun valoisat kasvot.

Mutta helmikuun puoliväliin ne viimeistään loppuivat, terveet päivät. Sairastin koronan ensimmäistä kertaa. Selvitin omaehtoisen karanteenin, ja viiden päivän päästä matkasin Helsinkiin selkäoperaatioon. Toivuin odotettua hitaammin, mutta toivuin kuitenkin. Kun huimaukseltani aloin pysyä tolpillani, myös yhden pahenemisvaiheen jälkeen kipu alkoi pysyä paremmin kurissa. Se alkoi kestää intensiivistä näytelmän naputtamista, joka pitkän sairausajan kurimuksessa piti minut hengissä. Huhtikuussa kaikki on taas paremmin, tuumin.

Sairastin kuitenkin maaliskuun lopulla koronan uudelleen, edellistä lievempänä. Harmistuin, mutta pidin toivoa yllä: maaliskuu olisi jo aivan kohta huhtikuu. Flunssaoireideni viimein kadottua vein itseni syömään ja viimeistelemään näytelmää. Kirjoitin, join lasillisen valkoviiniä, söin hyvin ja tunsin lapsekasta onnea. Jos vain näin voisi elää, ajattelin, etenkin kun olin sinä päivänä myös pasteerannut huolella pitkin Aurajoen rantaa, eikä selkäni sanonut lystistä mitään. Kesti sekin jo aika paljon tärinää.

Sain ainoastaan kaksi oireetonta päivää. Heti viikonlopun jälkeen, maanantaina, aloin sotkea sanoja. Sanoin talouspaperi, kun katsoin vessapaperia, sanoin parveke, kun tarkoitin käytävää.

Aluksi laitoin oireeni stressin piikkiin. Olinhan juuri saanut valmiiksi intensiivisen urakan, elämäni toisen koko illan näytelmän.

Mutta sitten oireita alkoi tulla useammin joka päivä. En löytänyt tuttuja sanoja. Kun puhuin, päätä alkoi särkeä. Päänsärky jatkui pitkin viikkoa. Sitten eivät menneet sekaisin enää sanat, vaan niistä jäi uupumaan konsonantteja tai ne vaihtuivat toisiksi. Yhden esimerkin muistan edelleen elävästi – jutusta tuli luttu.

Saman viikon sunnuntaina jouduin sairaalahoitoon ensimmäisen kerran. Kuumetta oli säännöllisestä tulehduskipulääke- ja parasetamolilääkityksestä huolimatta 38.2. Minulla puutuivat sekä jalat että kasvot, pää särki edelleen, sain näköhäiriöitä. Lääkärin vastaanottohuoneessa minun oli vaikeaa laskea yksinkertaisia vähennyslaskuja. Aivojen tietokonetomografiakuva ja aivo-selkäydinnestenäyte eivät kuitenkaan tarjonneet selitystä, eikä magneettikuvia kuulemma voitu niissä olosuhteissa ottaa, joten sain passituksen kotiin. Ensimmäinen neurologi oli pitänyt oireitani huolestuttavina, toinen neurologi keksi kaiken selitykseksi CP-vammani ja kuumeen yhdistelmän.

Olen syntymästäni asti ollut CP-vammainen, ja sanomattakin on selvää, etten ole koskaan kuumeessa sanojani sotkenut. Eräs ystäväni totesikin hirtehisesti, mahtoikohan lääkäri oivaltaa, että puhuu suomen kielen maisterille. Joku ehkä muistaa senkin, että olin aikoinaan rakastunut kielioppiin nimenomaan kuumeessa syksyllä 2005.

Viikko vaihtuu, keskiviikkona minulla todetaan välikorvan tulehdus ja torstaina päätäni alkaa särkeä niin, etten pysty juuri olemaan. Käteni alkavat täristä oudon paljon, selkään sattuu. Päänsärky ja selkäsärky saavat syyn: aivo- selkäydinnestenäytteen otossa on tapahtunut komplikaatio. Hoidatan sitä sairaalassa pitkäperjantain. Lääkäriaika luvataan, mutta tietoa ei ole, milloin. Kun sitten eilen aamulla kello kahdeksan istun yksityisellä neurologin vastaanotolla ja puhun alkuvuodestani, hän kysyy, miten minä oikein jaksan. Minun tekee koko ajan mieleni vastata, että minun jaksamiseni on loppunut jo kauan sitten, mutta vastaan, että tämä kaikki tuntuu liialliselta. Viimeksi olin lämmittänyt banaanikakkua pakastimesta ja käteni olivat tärisseet niin, että olin saanut vain vaivoin palaseni lusikkaan.

Lääkäri sanoo, että tämä kaikki on ollut keholleni nimenomaan liikaa. Ensin korona, sitten vaativa operaatio, päälle vielä toinen korona. Että sikäli tämä on vakava paikka, hän sanoo, ja juuri saman ymmärrettyäni minä istuin siinä.

Kun kirjoitan tätä, osa oireistani jatkuu edelleen. Kasvot puutuvat, kuume pysyy, saan näköhäiriöitä useamman päivässä. Toivon saavani lisätutkimuksista joitain vastauksia. Jos selittävää ei löydy, voinee alkaa puhua pitkästä koronasta.

Tänään kävin apteekissa hakemassa lääkkeitä. Ulkona oli ihana kevät. Silti rintaani puristi, sillä minulla ei ollut voimaa jäädä terassin ihanaan valoon, hymyilevien ihmisten sekaan. Oli mentävä kotiin.

Yksi asia on varmaa: pitkän sairastelujakson jälkeen ihminen kadottaa itsensä ja oman ideansa. Kun päivät muuttuvat selviytymistaisteluksi tunnista toiseen, muu maailma jää. Elämä jää.

Mutta ehkä sanojen ääreltä löydän taas, kuka olen. Minut on valittu romaanikirjoittamisen mestarikurssille, joka alkaa ensi kuussa. Toivon, että saan pitää kiinni sanoista – ja että sanat pitäisivät minut kiinni elämässä.

*Tämä Esikoiskirjailijan elämää -blogi kertoo esikoiskirjailijan arjesta ja ajatuksista. Esikoiskirjailijan elämää -blogia ylläpitää esikoiskirjailija Kata Melander. Klikkaa tästä profiileihini Facebookissa, Twitterissä ja Instagramissa.

Esikoiskirjailijan elämää: Näytelmäkeväästä romaanikesään

Kävi niin kuin monesti elämässäni käy: vaikka yksityiselämässäni olisi jos minkämoista turbulenssia, fiktio pitää minut kasassa, hengissä.

Someseuraajani jo tietävätkin, että viime sunnuntaina valmistui romaanin käsikirjoitukseeni perustuva viisinäytöksinen draama. Mutta ehtaa minua tuntuu olevan se, että se ei ollut millään muotoa alun perin tarkoitus: kuten luovan kirjoittamisen perusopintojen puolella, myös tämä draaman aineenopintojeni lopputyö, no, lähti vähän käsistä.

Lopputyössä oli alun alkaen useita vaihtoehtoja: kolmen kohtauksen pienoisnäytelmä, AV-puolen (sarjat, leffat, kuunnelmat) käsikirjoitus tai ensimmäinen näytös kokoillan näytelmästä. Tavoitepituus n. 20 liuskaa. Valitsin viimeisen. Päätin, että jos teksti vetää, työstän sen loppuun. Viime sunnuntaina kasassa oli 88 liuskaa ja viisi näytöstä.

Rakastan draamaa nykyisin yhtä paljon kuin proosaa. Draamassa on kiehtovaa etenkin formaatti. Kirjoittajalla on rajatusti mutta tehokkaita työkaluja: näyttelijöiden reaktiot, liikkeet ja dialogi. Mutta tuntuu myös, että draama kirkastaa proosan. Dramatisointi auttoi minua näkemään, mikä proosassa on oleellista. Henkilöhahmojen muutos, konflikti, alku, keskikohta ja loppu -ajattelu.

Hyvää proosaa tehdään pitkälti draaman työkaluin.

Viime viikon torstaina draaman pienryhmälläni oli palautekeskustelu. Olin irrottanut näytöksen yksi tekstimassasta lopputyökseni, silloin kasassa oli suurin piirtein 70 liuskaa. Ajattelin, että tässähän tämä. Mutta sitten kävikin toisin. Draaman ope ilmoitti, että ei hänelle kyllä makseta kuin 20 liuskasta, mutta ensimmäinen näytös on niin vetävä, että hän lukisi mielellään koko teoksen.

Nyt kuulette suustani jotain harvinaista: tarinan asetelma on omasta mielestänikin hyvä. Sain siitä kustannustoimittajalta kehut proosan puolella vajaa vuosi sitten – eivätkä kustit kehu, jos aihetta ei ole.

Draamaani tosin pätee sama kuin proosaani, miksei väitöskirjaankin. Välillä hankaluus on siinä, miten kaiken paketoi. Huomasin ajattelevani myös täsmälleen samalla tavoin kuin openi evästi: teksti vaativat kierroksia, mutta ykkönen kannattaa vetää nyt hurmiolla loppuun. Kun teksti on levännyt, näkee, mihin seuraavaksi.

Palautin tekstin eilen arvioon. Tein Twitterin puolella äikänopen tunnustuksen, miten mukavaa olisi, jos omat tekstit lukisikin ensin läpi joku muu. Käsikirjoitussoftani ei tue suomea, mutta omasta tekstistään kun seuloo mokia ja virheitä, niitä väistämättä jää. Teksti on yksinkertaisesti liian tuttu.

Näytelmä todennäköisesti odottaa hetken, sillä viikon päästä saan kuulla, onko tiedossa kokonainen romaaniloppukevät ja -kesä. Tällä hetkellä näiden kahden muokkautuminen tukee hyvin toisiaan: kun kummatkin ovat hiotummalla mallilla, on hyvää tehdä lisää suunnitelmia.

Tässä välissä voin vain toivoa, että terveyteni kestäisi.

*Tämä Esikoiskirjailijan elämää -blogi kertoo esikoiskirjailijan arjesta ja ajatuksista. Esikoiskirjailijan elämää -blogia ylläpitää esikoiskirjailija Kata Melander. Klikkaa tästä profiileihini Facebookissa, Twitterissä ja Instagramissa.

Esikoiskirjailijan elämää: Kumiseva tyhjyys

Helmikuu on aivan kohta lopussaan. Venäjä on aloittanut absurdin hyökkäyssodan Ukrainaan, korona vaikuttaa olevan voimissaan ja olympialaisista autoritäärisessä diktatuurissa jäi vähintäänkin ikävä sivumaku.

Minä olen kärvistellyt väitöskirjani uuden formaatin kanssa, koettanut tehdä proosan ja draaman opintojen läksyt ajallaan ja edetä päivän kerrallaan. Kela on muistanut minua uudella selvityspyynnöllä liki viikottain. Aiheena on mikäs muukaan kuin Ruotsin-aikani.

Joulukuuni oli kaikkinensa niin hurja, että alkuvuoden tahmeus on sinänsä odotettavaa. En ole saanut kunnolla kiinni mistään. Viikko sitten sairastettu koronatauti katkaisi kamelinselkäni lopullisesti. Sen jälkeen on ollut pakko tunnustaa:

Väsyttää ihan hurjan paljon.

***

Kirjoitan tämän tekstin sillä yritän saada puristuksen rintalastastani ulos. Valmistaudun tiistaina koittavaan selän toimenpiteeseen, joka jännittää tietenkin kosolti. Yritän muistuttaa itselleni, että paremman huomisen vuoksi sinne mennään, ja juuri siinä asuu toivo. Tiistain jälkeen jokin voi aidosti muuttua – parempaan. Silti en voi olla muistelematta viimeisintä lääkärikäyntiäni neljä päivää ennen viime jouluaattoa.

Kun katselin ja kuuntelin yhtä lääkäreistäni, tunsin oudolla tavalla päässeeni 11 vuoden aikana jonkin pelin loppuun. Tiesin täsmälleen, mitkä vaihtoehtoni ovat, senkin, että nyt tehtävä ei-kirurginen operaatio on listan alkupäässä. Päätin lääkärini lauseet, eikä se jäänyt lääkäriltänikään huomaamatta.

Olen tietysti ihan jo luonteeni ja ammattinikin vuoksi taipuvainen keräämään tietoa. Mutta samalla se osoitti minulle karulla tavalla, että jonkin olisi muututtava.

Harvoin sitä haluaa olla vähemmän kartalla, mutta sitä minä tiesin kaipaavani. Kivun muuri olisi murrettava, sitä on pienennettävä, että tilalle mahtuu enemmän Katariinaa.

Se on tosin helpommin sanottu kuin tehty. Alkuvuoden olen sietänyt työstä johtuvia viikonlopun kipukohtauksia toisensa perään, ja kaiken kukkuraksi myös korona löysi tiensä kehooni.

Olen syyllistänyt itseäni niin monesta asiasta. Siitä, ettei väitöskirjani etene niin nopeasti kuin haluaisin, etten onnistu kirjoittamisen opinnoissa niin kuin haluaisin. Moni asia on kohdannut ikävän esteen.

Nyt minä haluan ajatella, ettei kauhujen joulukuu kuitenkaan ole hirveän kaukana. Että ehkä minä ansaitsen myös itseltäni armoa.

Että minä riitän, vaikka ei se aina siltä tunnu.

*Tämä Esikoiskirjailijan elämää -blogi kertoo esikoiskirjailijan arjesta ja ajatuksista. Esikoiskirjailijan elämää -blogia ylläpitää esikoiskirjailija Kata Melander. Klikkaa tästä profiileihini Facebookissa, Twitterissä ja Instagramissa.

Esikoiskirjailijan elämää: Viisi vuotta sitten maailmani mullistui – Älä irrota viisi vuotta

Huomenna kirjallinen esikoislapseni, esikoisromaanini Älä irrota, täyttää jo viisi vuotta! Ja mitä pidemmälle vuosia kuluu, sitä tarkemmaksi historiakin jo piirtyy. Näkee selvemmin, mikä johti mistä mihin.

Jo viiden vuoden ajan tammikuu on ollut jollain lailla erityistä aikaa. Joka kerta muistelee sitä tunteen ja ilon ja innon paloa, joka aikaan viisi vuotta sitten liittyi. Tosiasiassa tuohon aikaan liittyy myös melkoinen määrä ristiriitaisuuksia. Samaan aikaan vasen lonkkani oli täynnä vettä, ja tekoniveleni kiinnikkeet hiersivät kudoksia, elin jatkuvasti kipeytyvämmän ja kipeytyvämmän jalan kanssa. Tasan kuukausi Älä irrotan ilmestymisen jälkeen, 20.2.2017, siskoni saattoi minut jo leikkaukseen.

Mutta minä aloin toipua ja pääsin nauttimaan esikoisromaanini vastaanotosta. Keväällä 2017 ihan tuntemattomienkin lukijoiden yhteydenpito oli väliin jopa päivittäistä. Minua liikuttaa edelleen ajatus, miten moni lukija halusi lähestyä suoraan kirjailijaa ja kertoa lukukokemuksestaan. Tuli blogiarvioita, lehtikritiikkejä. Syksy huipentui Turun kirjamessuihin ja omaan lava-aikaan.

Kun mietin arvokkaimpia asioita, joita Älä irrota on minulle antanut mieleeni nousee kaksi asiaa: jo mainittu dialogi lukijoiden kanssa – mutta myös kaikki kirja-alan kontaktit, jotka saattavat kirjaihmisiä yhteen: kirjailijakollegat, kirjabloggarit ja kustannustoimittajat. Kirja-ala on vaikea ja kivikkoinen ala, mutta eittämättä pullollaan mahtavia kirjaihmisiä. Monen kanssa on tutustuttu lähemmin, monet ovat auttaneet, kannustaneet – vaikka olen ainakin vielä kaukana kirja-alan isosta nimestä. Kirjat saattavat kilpailla ilmatilastaan rajusti, mutta olen törmännyt kirja-alalla sellaiseen kollegiaalisuuteen, jota muistelen vieläkin lämmöllä näin vuosien jälkeen.

Niin, että jos itsensä sieltä katalogista joskus vielä löytäisi – parhaassa tapauksessa jonkun ihanan ja tutun kollegan vierestä. Ja vaikka Älä irrotan suuresta päivästä onkin jo huomenna viisi vuotta, jotenkin tekijänä elää vielä pieni toivo, että joku sen teoksen voi vieläkin löytää. Koskaan ei voi tietää.

Lämpimin ajatuksin,
Kata

*Tämä Esikoiskirjailijan elämää -blogi kertoo esikoiskirjailijan arjesta ja ajatuksista. Esikoiskirjailijan elämää -blogia ylläpitää esikoiskirjailija Kata Melander. Klikkaa tästä profiileihini Facebookissa, Twitterissä ja Instagramissa.

Esikoiskirjailijan elämää: Uuden vuoden kynnyksellä

Olipa kerran Katariina -päivityksen jälkeen tuntuu vaikealta rikkoa hiljaisuus, mutta ehkä juuri siksi se on tehtävä. Kirjoitettava taas tällainen tuiki tavallinen merkintä.

Kun mietin Olipa kerran Katariinaa, minun ensimmäinen tavoitteeni oli puhaltaa tähän blogiin eloa. Se onnistui. Tiiviimpi merkintöjen rytmi muodostui, ja se mahdollisti myös aktiivisemman vuorovaikutuksen lukijayhteisön välillä. Sitä olen todella kaivannut. Siitä puolestaan en etukäteen tiennyt, että Olipa kerran Katariinasta kasvaisi niin knausgårdilainen projekti – se yllätti minut toden teolla itsenikin. Oikeastaan kaiken ratkaisi ensimmäinen osa: minä olin niin täynnä kipua, tulvillaan epätoivoakin, ja myös se rumempi tarina vaati saada tulla Petterin ja Saaran kauniihkon tarinan rinnalle.

Mitä krooninen kipu on. Mitä jatkuva kipu on.

Nyt kipuni on onneksi lähtenyt tasaantumaan. Sosiaaliturva-asiastani on valitus sisällä. Tänä jouluna olen enimmäkseen keskittynyt kaikesta selviämiseen ja lukemiseen. Vasta tänään jonkinlainen rentous viimein saavutti minut. Ehkä lukemallani fiktiolla on terapeuttinen vaikutuksensa.

Yritän ajatella ensi vuotta, mutta loppuvuoden käänteet ravisuttelevat vielä niin, etten saakaan ulos yhtään sanaa. Tulee vain mieleen muisto viime vuodelta: olen taas päättämässä syksyä opettajana ja palaamassa väitöskirjatutkijaksi. Olen kuitenkin luvannut itselleni, että avaan väitöskirjatiedostot vasta ensi vuoden puolella.

Tämän vuoden ensimmäisessä merkinnässä, 2021, ilmoitin suorasukaisesti, että tänä vuonna haluan kirjoittaa romaanin. Paljastan: kirjoitin niin kuvaannollisesti tärisevin sormin. En ollut varma, olisiko minusta siihen, mitä olin Älä irrotan jälkeen yrittänyt.

Vaan oli minusta: eka versio oli kasassa ennen huhtikuun loppua, toinen ennen kesäkuun puoliväliä.

Ja ehkä minä sen nyt uskallan sanoa: ensi vuoden tavoitteeni on kustannussopimus. Ennen sitä koetan lukea paljon ja kirjoittaa mahdollisimman hyvin.

Iloista, rauhallista, leppeää ja parempaa vuotta 2022! Lämmin kiitos, että jaksatte olla matkassani mukana.

Kata

*Tämä Esikoiskirjailijan elämää -blogi kertoo esikoiskirjailijan arjesta ja ajatuksista. Esikoiskirjailijan elämää -blogia ylläpitää esikoiskirjailija Kata Melander. Klikkaa tästä profiileihini Facebookissa, Twitterissä ja Instagramissa.

Esikoiskirjailijan elämää: Olipa kerran Katariina

Minä kirjoitan tämän, sillä minä haluan yrittää tulla nähdyksi kaikkineni, valita sen, mikä minusta on olennaista. Minä tahdon kirjoittaa itseäni säästämättä, sanoa juuri sen, mikä itselleni totta on, kiertelemättä.

Minulla oli omanlaiseni lapsuus. 19 vuotta ylä- ja alamäkiä, toiveita ja unelmia. Mutta minun elämäni ajanlasku alkoi uudelleen siitä, kun kipu astui hoitovirheen seurauksena pysyvästi elämääni. Se runteli kaiken, varmasti tuhosikin jotain. Siksi aloitan siitä.

ANTAKAA ANTEEKSI, ETTÄ MINÄ VALEHTELIN

Pahimpina pettymyksen hetkinä minä ajattelen:

Antakaa anteeksi, että minä valehtelin.

***

En muista mitään viimeisestä päivästä säännöllisen kivutonta elämää. En ymmärtänyt nauttia, tietenkään. Jos olisin ymmärtänyt, että tuo päivä ilman kipua olisi viimeinen, olisin varmasti tehnyt toisin. Mutta ei, en muista siitä mitään. Minä voin ainoastaan kuvitella: Ehkä olin stressaantunut siitä, että olin kokemattomana yliopisto-opiskelijana ahtanut lukujärjestykseni liian täyteen. Ehkä minua ahdistivat asuinolosuhteet, jossa oli kahden tunnin jono vessaan ja neljän tunnin jono nukkumaan. Kun muut matkasivat opiskelijayksiöönsä tai johonkin soluun, minun matkani päättyi silloin vielä palvelutaloon. Mutta ei, minä en muista mitään. Minä muistan vain menneeni fysioterapiaan, jossa minuun kokeiltiin uutta metodia.

Minä muistan ottaneeni lääkkeet ja menneeni nukkumaani. Soittaneeni seuraavana päivänä lääkärilleni, sopertaen hätääntyneenä sanat:

Mä en pysty enää olemaan.

***

En kolmeen viikkoon pystynyt pyörätuolissani istumaan. Ja nyt siitä kolmesta viikosta on 11 vuotta. Siitä lähes kahdeksan kului heittelehtiessä kuin vieteriukko: kun fysioterapeutti oli väännellyt selkääni, minusta tuli niin kipu herkkä, että kipu saattoi laueta pienestäkin asennonmuutoksesta: taaksetaivutuksesta, tärinästä tai muusta liikkeestä. Opin sanan kipukohtaus: kipu saattoi tulla koska tahansa, kestää miten monta päivää tahansa, varoitusmerkkejä ei ollut. Omassa elämässäni minua piteli vain hyvin ohut lanka: monesti välilevypaine aiheutti kumarassa lukuasennossa kohtauksen enkä selvinnytkään tenttiin. Pieni auton äkkijarrutus, ja loppupäivä meni siinä. Yksikin väärä liike, yleensä juuri taaksetaivutus, ja olin vuoteeni oma, seinieni vanki. Yritin opetella elämään, kuten selkäni haluaa, mutta se oli liki mahdoton tavoite.

Kaikkia liikkeitä elämässään ei pysty mitenkään ennakoimaan.

Mutta sitten selän herkkyys alkoi hieman hellittää. Pystyin ottamaan vuonna 2018 vastaan kolmen viikon äidinkielenopettajansijaisuuden. Syyslukukaudella 2020 opetin suomen kieltä ja kirjallisuutta koko syksyn. Vaan mikään ei onnistunut kivutta: ei pidemmän työjakson jälkeinen edelliskevät, ei toissavuotinen gradu. Nyt olen unelmieni työssä, jota teen jatkuvasti kivun uhalla – siis jaksamisen rajoilla.

Kun kipuni alkoi, päätin tehdä kaikkeni, ettei kipu muuttaisi minua. Mutta vasta näinä vuosina olen ymmärtänyt, että se on mahdoton tehtävä.

Kipu muuttaa kaiken. Kipu määrittää kaiken. Tulin oudolla tavalla lohdutetuksi, kun eräs sometuttavani sanoi, ettei ihminen oikeastaan kestä jatkuvaa kipua. Ei sitä jaksa kantaa.

Kipuhan ei näy ulospäin. Kukaan ei tiedä, että yksittäinen luento tai sukulaissyntymäpäiville osallistuminen saattaa olla huippu-urheilijaluokan suoritus: jos kipu on kovaa ja silti on tehtävä, on pakko ottaa voimakkaampi lääke. Sen jälkeen on pakko sietää myös sivuvaikutukset, ja niiden kanssa on esitettävä normaalia ihmistä, tilanteessa kuin tilanteessa.

Ei mikään helppo rasti. Mutta se on se ainoa, jos haluaa pitää kiinni siitä, että huonoina jaksoinakin elämä ei ole pelkkää kipua.

Kipu rakentaa muurin. Aikakäsitys vääristyy, ajattelu kapenee. Hävettää. Ei halua vastata kysymykseen, mitä kuuluu. Niinpä sitä käpertyy itseensä, kipuunsa. Tulee ulos vasta, kun möröt on saatu voitettua.

Siinä voi kestää. Siinä voi moni ystävyys muuttaa muotoaan, siinä voi epäonnistua. Vaikka kivun keskellä maailman tärkeintä olisi kipukroonikolle saada rauhassa olla myös kipeä. Sillä se kuuluu hänen nykyiseen elämäänsä.

Mutta kivun suo on tumma. Aivan liian tumma.

***

Antakaa anteeksi, että minä valehtelin. Niin minä ajattelen pahimpina pettymyksen hetkinäni, kun kipu nielee minut kokonaan.

Sillä minä loin esikoisromaanini Älä irrotaan rakkaustarinan. Minä loin Saaran, Petterin ja vavisuttavan katseen ja turvallisen sylin, minä loin turvallisen kallion, johon päähenkilöni sai nojata, ei hätää, minä olen tässä, kaikki siinä asetelmassa viestittää, minä hyväksyn sinut juuri sellaisena kuin olet. Ja kaiken kruununa lähes jumalalliset mittasuhteet saava kosketus, joka läpäisee muurin, olkoon se miten paksu ja tiheä tahansa.

Minä loin toivoa sinne, missä toivoa on oikeastaan hyvin vähän. Mutta kyllähän minä käsitän, miksi kirjoitin niin. Minä halusin uskoa parempaan. Minä halusin johonkin kiputarinaan kauniin lopun.

Mutta totta se ei ole. Suurimman osan kivustani minä olen kärsinyt yksin. Nytkin olen saanut huonoja uutisia viikon toisensa perään. Sinulla ei ole kivunhoidossa kovin hyviä vaihtoehtoja, sanoi eräs spesialisti ja minä osasin jo arvata, miksi.

Kipu on täynnä kierteitä, syvenevää epätoivoa ja taistelua. Kaiken keskellä pitäisi arjessa jaksaa olla ihminen, vaikka esimerkiksi oma tilanteeni on huonompi kuin vuosikausiin. 

Sanon sen nyt suoraan: minä olen ole viikkokausiin tiennyt huomisesta päivästä. Minä en ole viikkokausiin herännyt levolliseen aamuun. Kipu on vaikea tarina siksi, koska vaikka toivoa aina on, on oikeasti mahdollista, että tarinan loppu ei ole kaunis. Ei ole yksinkertaisia ratkaisuja, vaikka niitä miten toivoisi.

Siis antakaa anteeksi, että valehtelin. Vaikka juuri fiktiossa on lupa vähän valehdellakin.

Jos kipu jotain opettaa, se on itsemyötätunnon ja armon tärkeys. Maailmassa on paljon voimia, joita ei voi itse hallita, paljon pahaakin, joskin aina on parasta uskoa hyvään. Mutta niin siinä kävi, että minä jäin pitkäksi aikaa tuon muurin sisään. Hyvästelin vuosikausiksi sen 19-vuotiaan seikkailunjanoisen tytön, joka löysi hyväksynnästä itselleen uutta. Lähimmäisenrakkaus on turvallinen koti.

Ja minun täytyy tunnustaa: minä ikävöin häntä. Minä ikävöin sitä tyttöä, joka ennen kipua ja masennuksestaan selvittyään antoi mennä, haaveili, etsi ja löysi. Ja aina, kun minä mietin sitä tyttöä, minä muistan yhden illan, keskiyön, valkoviinin ja seinää vasten painetun itseni, katseet, jotka minulle samana iltana tunnustettiin.

Kerran, kun minulla oli kädessä lasillinen gintonicia, tuo ilta käveli suoraan minua kohti.

KAIKKI LÄHTEE KATSEESTA

Kevät 2013. Minulla on kädessäni lasillinen gintonicia. Ihmisiä tungeksii ohitseni alati. On ahdasta. Me olemme baaritiskin perimmäisessä nurkassa ja IT-insinööriopiskelijat muuttavat Cheekin timantit joka kerran punaisiksi. Tomaatit on punaisia! raikaa kapakan täydeltä ja me hymyilemme, mutta minun hymyyni on toinenkin syy. Keskustelu poukkoilee kuin vuosia ei olisi ikinä ollutkaan. Tässä me olemme, kaksi ihmistä, jotka kerran huumaantuivat toisistaan lukiossa yhdeksi illaksi ja lähtivät sitten maailmalle, omille teilleen. Mutta minä muistan muutakin:

Minä muistan, millaista on olla nähty, kuultu. Haluttu. 

***

Marianna Stolbow’n sanoja mukaillen: täällä moni meistä kulkee nälkäisenä ja janoisena tullakseen nähdyksi ja halutuksi. Se ei liittyne ainoastaan merkityksellisyyden puutteeseen – tulla nähdyksi ja tulla halutuksi on osa ihmisen perustarpeita. Ja mitä enemmän ajattelen vammaisuutta, sitä enemmän ajattelen nykyisin nähdyksi tulemista.

Kaikki lähtee katseesta.

Näemmekö me vammaisessa ihmisessä kanssaihmisen? Vai näemmekö jokin vieraan, jonkin pelottavan, jonkin muun? Kategorisesti tuskin kukaan kiistää, etteikö vammainenkin ihminen olisi ihminen, totta kai on, vammattomat toistavat. Mutta kysymys onkin siitä, tuleeko se ihminen todella nähdyksi?

Vaikka seuraavan kirjoittaminen tekee kipeää, se on pakko tehdä: Viime viikolla Yle uutisoi, että kehitysvammainen henkilö oli sidottu tuoliin ja puettu pakkopaitaan. Iltalehden uutisessa taas liikuntavammainen henkilö joutui konttaamaan ulos VR:n junasta, koska konduktööri ei uskaltanut häntä muutoin nostaa.

Minulle, nykyisin 30-vuotiaalle väitöstutkijalle ja yliopisto-opettajalle, on tehty pakkomuuttopäätös. Kyllä, luit oikein. Sosiaalityöntekijä oli vielä opiskeluaikoinani sitä mieltä, että minun on parempi asua palvelutalossa. Vastentahtoisesti, tietenkin. Ja sitä oli liikkeellä tuolloin laajemminkin. Epäkohtia vastustamaan syntyi Ei myytävänä 
-kansalaisaloite.

Sanoin nykyisen statukseni ja ammattini ihan tarkoituksella. Miksi? Osoittaakseni, että minä olen yksi meistä.

Halustani tulla nähdyksi itsenäni, en avuntarpeeni kautta.

Ja mitä noissa palvelutaloissa sitten voi tapahtua? Nykyisin sanapari Esperi Care kertoo jo tarpeeksi, mutta on minulla siitä omaakin kokemusta. Ennen kuin muutin nykyiseen asuntooni, tavalliseen vuokrakaksioon, asuin reilun vuoden Validian palvelutalossa Turussa.

Oli kahden tunnin jono vessaan ja neljän tunnin jono aamu- ja iltatoimiin. Välissä olisi pitänyt jotenkin elää. Muistan vappuaaton 2011: sisareni tuli auttamaan minut ylös ja suihkuun, että ylipäänsä pääsin vappubrunssille.

Mutta kaikki lähtee katseesta. 

Niin kauan, kuin vammainen ihminen ei tule nähdyksi kanssaihmisenä, kuprut ja kohut seuraavat toisiaan. Sillä kuka sitoisi kanssaihmisen tuoliin ja pakkopaitaan? Kuka odotuttaisi toista kanssaihmistä tunteja ilman tämä pääsisi vessaan? Tai aloittamaan päiväänsä? Laittaisi konttaamaan ulos junasta? Kuka muuttaisi ihmisen vastentahtoisesti, pelkän avuntarpeen, palveluntuottajamuutoksen, takia?

Se on silti täyttä totta. Ja tätä tapahtuu niin kauan, kun enemmistö vierauttaa vammaisuuden itsestään. Se on väärin. Tämän sanon painokkaasti: myös me vammaiset olemme osa tätä yhteiskuntaa.

Meistä kukaan ei synny vammaiseksi. Meistä jokainen syntyy ihmiseksi. Ja oikeastaan vasta elinympäristö esteineen luo koko vammaisuuden käsitteen.

Siis mieti, miten katsot. 

***

Minut on ohitettu erilaisissa asiakaspalvelutilanteissa niin monta kertaa, että olen alkanut kiittää ihmisiä siitä, jos minua palvellaan oikein hyvin. Näin kävi esimerkiksi, kun olimme 30-vuotisillallisella siskoni kanssa eräässä ravintolassa. Kiitos, kun katsoit minua silmiin, sanoin tarjoilijalle, joka otti kiitokseni hyvin vastaan.

Baareissa en oikein enää edes tykkää käydä. Humala vapauttaa sekä ihmisten estot että ennakkoluulot. Sanotaan kaikkea ja aina vain pitäisi kestää, kiva kun sinäkin olet täällä tai voi kamala, mitä sulle on sattunut? Sulla on maailman ihanin ystävä, joka on tuonut sut tänne (olen itse päättänyt lähteä ja avustaja saa työstään palkkaa). 

Mutta sinä iltana, silloin kun opin, että tomaatit ovat punaisia, se ei ollut kamalaa. Baaritiski oli turhan korkea, ne ovat pyörätuolin käyttäjälle aina, ja minä kurkottelin gintonic-lasiani säännöllisesti tiskiltä ylös ja alas. Väliin minua auttoi avustajani, väliin ystäväni menneisyydestä, mutta se ei keskeyttänyt kuulumisten vaihtoamme. 

Ja vaikka lyhyehköä romanssintapaista ja lukiolaistyttöä ei enää ollutkaan, minä tajusin tehneeni ensimmäisen valintani oikein.

Kesti kauan löytää minä. Kesti kauan ymmärtää se, että minua saa kohdella ainoastaan hyvin. Entistä pilkattua ja vähän alistettuakin tyttöä. Mutta se hidas ja kivuliaskin muutos oli alkanut siitä lukiolaistytön hurmasta, luottamuksesta. Joimme lasit tyhjiksi, halasimme, lähdimme, toivotimme toisillemme onnea elämään. Ja hänen lähdettyään silloinen avustajani kysyi minulta, huomasinko. Niin mitä, minä sanoin.

Hän katsoi koko ajan vain sinua. Vaikka mä nostelin lasia välillä ja kaikkea. Eikä sillä ollut mitään asiaa minulle. Se ei kysynyt, kuka mä olen ja miten mulla menee. 

Minä olin tullut nähdyksi. Avuntarpeeni yli.

Niin. Minä sain olla melkein tavallinen tyttö, joka rakastuu poikaan. Minua ei ympäröity niillä ihmettelevillä kysymyksillä, niin kuin usein aikuisempana. Minä en ollut erilainen, minuun ei käytetty valtaa, minun ei tarvinnut ajatella, kuka minua milloinkin auttaa. Se oli yksi niistä elämäni illoista, jolloin sain lukiolaistyttönä keskittyä täysin omaan elämääni.

Olla Katariina.

Niitä iltoja ei ole ollut monta. Mutta kuka ihmeessä on Katariina?

KIRJAILIJASIELU, TIETEENTEKIJÄ JA PEDAGOGI

Kirjoitin otsikkoon kolme sanaa, jotka mielestäni kuvailevat minua eri näkökulmista kuin kahdessa aikaisemmassa osassa: kyllä, minä olen kipupotilas äärimmäisen hankalassa tilanteessa. Kyllä, minä olen vammainen ihminen. 

Mutta minä olen myös nuo kolme muuta.

Nähdä monesta kulmista, sen minä olen kirjoittanut tavoitteekseni. Sillä usein, kun puhutaan vammaisesta henkilöstä, ihminen muuttuu yksiulotteiseksi, typistetyksi itsekseen; nähdään vain vamma, vaikka se on vain osa totuudesta. Tai nähdään vain kipu, koska kärsimys ajaa kaiken ohi. Se on sinänsä totta: juuri vankassa kivun silmässä on vaikeaa muistaa mitään muuta, mitä myös on. On vain kipua.

Seuraavaksi kuitenkin yritän.

***

Minä olen sielultani pedagogi, se on varmaa. Opettajanpöydän taakse istuminen on luontevaa. Tiedon jakaminen ja oppilaiden tai opiskelijoiden oivaltamisen todistaminen on yksinkertaisesti rakastettavaa. Se, että saa toimia tuon polun suunnannäyttäjänä, innostajana. Se palkitsee kerta toisensa jälkeen, vaikka opettajaa minusta ei koskaan pitänyt edes tulla. Nuo kaksi muuta otsikon sanaa olivat kyllä haaveissa.

Voidaan sanoa, että kohtalo puuttui peliin marraskuussa 2011. Tein ensimmäisen yläkoulusijaisuuteni ja sain esihenkilökseni entisen luokanvalvojani. Rakastuin yläkoulutyöhön ikihyviksi. Huomasin, että teinit ovat todella mainettaan parempia – hyvin usein suorastaan mainioita. Onneni oli myös sijaistamieni opettajien luottamus. Minä sain heti vastuuta pitämieni tuntien suunnittelussa – ja halusin olla totta kai tuon luottamuksen arvoinen.

Minusta tuli tieteentekijä, väitöskirjatutkija, siksi, että minä rakastuin jo teininä kielioppiin. Luin siviilisukunimikaimani Pirkko Leinon tieteellisen kieliopin kannesta kanteen ensimmäistä kertaa 15-vuotiaana. Sama opus oli monta vuotta suomen oppiaineiden pääsykoekirja eri yliopistoissa. Ja kyllä, minä pääsin ensiyrittämällä sisään. Jos kipu ei olisi rakentanut muuriaan kaikkialle, reittini olisi ollut viivasuora. Mutta kai sitä joku elämäksikin kutsuu, kun tuo polku ei viivasuora ollutkaan. Joku huonoksi tuuriksi.

Mutta minä valehtelisin, jos minä väittäisin, että minusta tuli opettaja ainoastaan siksi, että substanssiosaamiseni riittää ja nautin opettamisesta.

Minusta tuli opettaja myös siksi, että oli aika, jolloin minä sain koulusta ja opettajilta korvaamatonta tukea. Minä sain mallin empaattisista ihmisistä, joilla on muiden kannustamisen lahja ja jotka välittivät todella myös siitä, mitä heidän oppilailleen tapahtui.

Minä halusin olla yksi heistä.

***

Jälleen minun on palattava lukioon. Mutta ei niihin silmiin, josta teille viime merkinnässä puhuin, niiden, jotka olivat tarkkailleet minua takapulpetistakin ilman, että minulla oli asiasta mitään aavistusta.

Sillä ilman lukion äidinkielen opettajaani minä en olisi minä.

Minä sanoin viimeksi, että lukio oli hitaan ja kivuliaan muutokseni alkupiste. Eikä minulla ole mitään tarvetta perääntyä sanoistani.

Äkkiä minulla, lukiossa vielä hyväksyntää janoavalla naisenalulla oli nimittäin taho, joka sanoi uupumatta:

Sinä riität.

Taho, joka opetti, että numerot eivät olekaan kaikki.

Ihminen, joka vielä abiturienttikevään pääsykoetunnelmissa laittoi sähköpostia: muista levätä. Kehotuksen alla oli kieliaiheinen vitsi.

Ihminen, joka muistutti: vähempi tekeminenkin riittää. Vähempikin on aivan hyvä.

Ja ajatella: minulla oli käsilläni ihminen, joille riitin vailla täydellisiä suorituksiakin. Ihan omana itsenäni.

Se oli niin tärkeää silloin ja niin tärkeää nyt, etten koskaan siitä voi kylliksi kiittää. Kruununa pääsimme vielä kuusi vuotta abikevääni jälkeen pääsimme samaan tiimiinkin. Nyt puhun esikoisromaanitiimistäni.

***

Minulla on edessäni valinta. Jatkaako töitä Tukholman yliopistossa suomen kielen yliopisto-opettajana vai ei.

Päätökseeni vaikuttavat tietenkin monenlaiset seikat. Mutta yksi somekommentti on jäänyt lähtemättömästi mieleeni. Be the writer, kommentti kuului, ole kirjottaja.

Ne yhdeksän päivää, jotka vietin viime kesänä romaanikäsikirjoituksen ensimmäisen editointikierroksen parissa, oli ihanaa aikaa. Ne kolme viikkoa pääsiäisen jälkeen, jolloin puolestani kirjoitin romaanikäsikirjoituksen ihka ensimmäistä versiota kasaan, olivat lumoavia.

Minä olen tajunnut, että olen kiistatta onnellisimmillani, kun minä kirjoitan. Tällainen kirjailijasielu, jolla on kirjoittajan sisäinen haava, jonka täyttää aina uudella tarinalla. Sillä jokin osa minusta uskoo parempaan huomiseen nimenomaan silloin, kun sormet näppäimistöllä sommittelevat sanojen paikkaa.

Minä haluan olla luomassa maailmoja, jotka laittavat vastaanottajan ajatukset versomaan eri suuntiin. Sellainenkin minä olen.

Kun minä nyt kirjoitan tähän lopputyöhön jälkisanoja, minä olen menettänyt työpaikkani viranomaistoiminnan takia. Minä menetin Eläketurvakeskuksen päätöksellä Suomen sosiaaliturvan, ja Kansaneläkelaitos kielsi minulta Kela-kortin käytön, ihmiseltä, joka tarvitsee säännöllistä lääkitystä ja säännöllistä kuntoutusta. Minä elän kivun voimakasta pahenemisvaihetta, sillä rakastin työtä, jota tein, ja sitten on vielä Kansaneläkelaitos, joka perii minulta Suomen sosiaaliturvan menetettyäni yli 1200 euroa rahaa.

Ensi terveys, sitten työ. Karkeasti sanottuna olen menettänyt molemmat lähes samaan aikaan, vaikka kivusta tuskin koskaan pääsen kokonaan, pyrin vain tasapainoon.

Mitä ihmiselle jää, kun hän menettää molemmat?

Sanat. Hänen olemuksensa, josta kriiseissä on aika hankalaa pitää kiinni, mutta juuri silloin se kiinni pitäminen on elintärkeää. Ja koska minä olen paatumaton romantikko, minä vastaan myös rakkaus. Sellainen hyväksyvä, myötäelävä ja armollinen rakkaus, jonka sisällä ihminen voi olla hauras olematta heikko.

Sen toivosta minä en luovu. 

Tämä blogiteksti on osa verkkokolumnien sarjaa, jonka teemana on nähdä useista eri näkökulmista. Blogisarja on luovan kirjoittamisen aineopintojeni tietokirjoittamisen jakson lopputyö.

*Tämä Esikoiskirjailijan elämää -blogi kertoo esikoiskirjailijan arjesta ja ajatuksista. Esikoiskirjailijan elämää -blogia ylläpitää esikoiskirjailija Kata Melander. Klikkaa tästä profiileihini Facebookissa, Twitterissä ja Instagramissa.

Esikoiskirjailijan elämää: Sain unelman, joka suisti minut helvettiin

Minun piti kirjoittaa teille jälkikirjoitus siitä, miltä taannoinen knausgårdilainen projektini tuntui. Paljon tunteita se herättikin.

Mutta sitten elämä syöksi minut uuteen kriisiin.

***

Perjantai, 26.11.

Tulen kampaajalta kotiin, kun saan puhelun itselleni täysin vieraasta numerosta. Vastoin kaikkia tapojani vastaan vieraaseen numeroon.

Puhelimessa on Kelan kansainvälisen yksikön etuuskäsittelijä. Hän kysyy minulta, olenko tietoinen Eläketurvakeskuksen kielteisestä päätöksestä A1-hakemukseeni. A1-hakemuksella haetaan suomalaiseen sosiaaliturvaan kuulumista silloin, kun työnantaja on ulkomaalainen, minun tapauksessani ruotsalainen Stockholms universitet. Olen työskennellyt 15.8. alkaen Tukholman yliopistossa suomen kielen opettajana, täysin kotikaupungistani Turusta Ruotsiin. Viransijaisuuteni on 60-prosenttinen ja luennoin etäyhteyksin neljä luentoa viikossa.

Virkailija sanoo, että päätöksen myötä sosiaaliturvani siirtyy kokonaan Ruotsiin, eivätkä he enää Kelassa tiedä, mitkä etuudet minulle kuuluvat. Jostain syystä tiedän heti, että tarina ei pääty hyvin. Olen vaikeavammainen henkilö, joka tarvitsee säännöllistä kuntoutusta ja säännöllistä lääkitystä. Sairaudenhoitoon liittyviin matkoihin minulle on myönnetty invataksin käyttöoikeus. Olen siis täysin riippuvainen sosiaaliturvasta.

Sanoin käsittelijälle, että päätöksessä ei ole minun kannaltani mitään järkeä. Lasken, että sehän käytännössä tarkoittaa, että minun on pakko irtisanoutua.

Käsittelijä kehottaa minua ottamaan yhteyttä Eläketurvakeskukseen. Selitän saman asian Eläketurvakeskuksen asiakaspalveluun, suljen puhelimen ja itken ensimmäisen kerran. Saan äitini kiinni, mutta hän torjuu minut jo kesken lauseen. Mitä minä tällaisella asialla alan nyt soittaa ja miksi tällaista asiaa on nyt pakko hoitaa.

Vasta soitettuaan takaisin äidilleni valkenee, miten vakavasta asiasta on nyt kysymys.

***

Maanantai 30.11.

Odotan kyytiä kotiin Turun keskustassa, kun Eläketurvakeskuksesta soitetaan. Esitän jälleen asiani ja huoleni siitä, että jos heidän päätöksensä pysyy, se tarkoittaa käytännössä minun irtisanoutumistani. Kertaan kaikki Kelan etuuteni, ja kerron olevani huolissani myös siitä, että Kela alkaisi tehdä takaisinperintää. Kaikkein akuutein asia on kuitenkin säännöllinen lääkitykseni: lääkkeeni ilman Kelan korvauksia ovat kalliita. Se tarkoittaisi mittavaa nousua kuukausibudjettiini.

Kun palaan kotiin, painajaiseni on käynyt toteen. Kela on laittanut minulle viestin, jossa se ilmoittaa, ettei minulla on Kela-kortin käyttöoikeutta.

Lasken, että lääkkeeni riittävät noin viikoksi. Käynti OmaKelassa paljastaa, että olen 50 euron päässä lääkekustannusten katon täyttymisestä. Mieltäni kalvaa myös perjantaissa siintävä kuntoutus: minä en tiedä, onko minulla enää oikeutta mennä kuntoutukseen Kela-taksilla. Samaan aikaan yritän hoitaa kaikki työni mahdollisimman hyvin. Valmistelen tiistain luennot.

Keskiviikko 1.12.

Kesken fysioterapian Eläketurvakeskuksen uusi käsittelijä soittaa. Käy ilmi, etteivät he ole pyörtämässä päätöstään: olen Ruotsin valtion virkamies, ja se ajaa kaiken edelle. Toistan samat argumentit kuin aiemmin, mutta mikään ei tehoa. Kerron myös toisessa ruotsalaisessa yliopistossa niin ikään etätöitä Suomesta Ruotsiin tekevästä kollegastani, joka oli perustellut Eläketurvakeskukselle, että hänen henkensä riippuu hänen lääkityksestään – hänen täytyy siis saada katkeamatonta sosiaaliturvaa, ja sen hän on myös saanut. Minun tapauksessani mikään ei auta. Päätös ei muutu.

Tajuntaani iskee entistä selvemmin, miten mahdottomaksi oma elämäni muuttuu ilman katkeamatonta sosiaaliturvaa. Romahdan puhelimessa niin rajuun itkuun, että joudun pyytämään puhelun lopettamista; en ole puhelukuntoinen. Käsittelijä yrittää lohduttaa, että tämä nyt on vain tällaista byrokratiaa ja ihan varmasti asiat selviävät. Hän toistaa myös sen, ettei ETK myönnä etuuksia.

Minä puolestani ymmärrän, että jos ETK on käsitellyt hakemukseni neljässä kuukaudessa, tuskin Ruotsissa ollaan nopeampia. Tiedän, toisin kuin ETK:n käsittelijä, että käsissäni on tekemätön paikka. Kirjoitan meilin, jossa kerron tilanteestani Tukholman yliopiston opintorehtorillemme suoraan: kirjoitan makaavani sängyssä ja pohtivani, miten ihmeessä kaikki järjestyy. Epäilen työkuntoani, mutta opettajasydämeni sanoo, ettei tilanteeni ole opiskelijoiden vika. Torstain luennot päätän pitää.

Torstai 2.12.

Pidän luennot. Isäni soittaa ja kysyy, miten voin. Hän kutsuu tilannettani oikeusmurhaksi. Äitini on yhtä pöyristynyt ja kirjoittaa pitkän sähköpostiviestin eräälle kansanedustajalle. Olen 30-vuotias, mutta edelleen vanhempieni tytär, ja äkkiä huomaan kummankin vanhempani suuren avuttomuuden tunteen käydessä entistä selvemmäksi, että heidän tyttärellään ei näytä olevan samoja mahdollisuuksia kuin muilla, sillä sosiaaliturvasta riippuvaisen Suomen kansalaisen kansainvälistyminen tehdään käytännössä mahdottomaksi – vaikka kyseessä on täysin etätyö: en ole viransijaisuuteni aikana kertaakaan astunut Ruotsin kamaralle. Maksan palkastani veroakin Suomeen asuinpaikkani perusteella – mutta en saa verorahoilleni mitään vastinetta.

Saan yhdeltä entisistä pomoistani Invalidiliiton työllisyyspalveluihmisen puhelinnumeron. Hän on konsultoinut lakimiestä, ja ainoa keino varmistaa sosiaaliturva on irtisanoutuminen. Saan neuvon, että jos irtisanoudun, olen oikeutettu Suomen sosiaaliturvaan seuraavana päivänä.

Samana päivänä Kela pyytää minulta hoitotodistusta Ruotsin Försäkringskassanilta, jotta voisin saada ylipäätään mitään sairaanhoitokorvauksia Kelan kautta. Päätän vielä kerran yrittää. Opintorehtorimme neuvoo minulle Försäkringskassanin suomenkielisen asiakaspalvelun numeron.

Perjantai 3.12.

Opintorehtori soittaa. Olin aiemmin hakenut pestilleni jatkoa ensi lukukaudeksi. Nopeasti käy ilmi, ettei edellytyksiä jatkolleni ole – lukujärjestykseen on ilmoitettu lähikursseja, jotka edellyttäisivät muuttoa Tukholmaan. Selitän puhelusta Invalidiliittoon ja sosiaaliturvan kiemuroista – jos todistuksissa menisi kauan minulla ei ole mitään hyviä vaihtoehtoja.

Tunnin kuluttua Försäkringskassanilta soitetaan. Esittelen itseni ja asiani ja kysyn, miten kauan todistuksissa kestää. Käsittelijä vastaa, että vähintään 4 kuukautta.

Itku pyrkii silmiini, ja pyydän heti anteeksi. Sanon käsittelijälle, etten mitenkään voi olla neljää kuukautta ilman sosiaaliturvaa – ihan jo säännöllisen, kalliiksi tulevan kipulääkityksen takia.

Äkkiä puhelimessa on täysin hiljaista.

Soitan opintorehtorille ja sanon, että minulla on vain huonoja uutisia. Sillä aikaa Kela on laittanut minulle laskun syys-marraskuun vammaistuista: 1200 euroa. Vammaistuki on etuus, joka myönnetään Suomen sosiaaliturvan piirissä kuuluvalle vammaiselle henkilölle.

Tunnen olevani tien päässä. Laitan varsinaiselle esimiehelleni, saksan kielen professorille, pitkän sähköpostiviestin, jossa avaan tapahtumien kulkua. Sanon, että tilanne on minulle mahdoton, ja pyydän joustoa irtisanmisajassa, jotta edes jokin sosiaaliturva saataisiin minulle palautettua.

Esimieheni järkyttyy, sanoo tutkivansa työsuhde-ehtoja ja lupaa tehdä kaikkensa.

***

Tätä blogia säännöllisesti lukevat tietävät, että kamppailen vaikean kipuongelman kanssa. Eikä aikaakaan, kun kipu nosti päätään myös nykyisen työni alettua.

Halusin silti taistella, sillä opettaminen on yksi parhaista asioista mitä tiedän. Lisäksi jo reilussa kolmessa kuukaudessa ruotsin taitoni on parantunut hurjasti. Myös rakkaus ruotsin kieleen on syttynyt. Olin aivan todella innoissani kaikesta työssäni.

Mutta nyt, kolme ja puoli kuukautta myöhemmin, kipuongelmat saivat rinnalleen yksilötalouteen ja sosiaaliturvaan liittyvän kriisin. Edessä oon vielä paljon hoidettavaa, ennen kuin kaikki sosiaaliturvaani liittyvät kysymykset ratkeavat ja sosiaaliturvani palautuu.

Sain unelman, joka suisti minut helvettiin.

*Tämä Esikoiskirjailijan elämää -blogi kertoo esikoiskirjailijan arjesta ja ajatuksista. Esikoiskirjailijan elämää -blogia ylläpitää esikoiskirjailija Kata Melander. Klikkaa tästä profiileihini Facebookissa, Twitterissä ja Instagramissa.

Esikoiskirjailijan elämää: Osa 3: Kirjailijasielu, tieteentekijä ja pedagogi

Kirjoitin otsikkoon kolme sanaa, jotka mielestäni kuvailevat minua eri näkökulmista kuin kahdessa aikaisemmassa osassa: kyllä, minä olen kipupotilas äärimmäisen hankalassa tilanteessa. Kyllä, minä olen vammainen ihminen. 

Mutta minä olen myös nuo kolme muuta.

Nähdä monista kulmista, sen minä olen kirjoittanut tavoitteekseni. Sillä usein, kun puhutaan vammaisesta henkilöstä, ihminen muuttuu yksiulotteiseksi, typistetyksi itsekseen; nähdään vain vamma, vaikka se on vain osa totuudesta. Tai nähdään vain kipu, koska kärsimys ajaa kaiken ohi. Se on sinänsä totta: juuri vankassa kivun silmässä on vaikeaa muistaa mitään muuta, mitä myös on. On vain kipua.

Seuraavaksi kuitenkin yritän.

***

Minä olen sielultani pedagogi, se on varmaa. Opettajanpöydän taakse istuminen on luontevaa. Tiedon jakaminen ja oppilaiden tai opiskelijoiden oivaltamisen todistaminen on yksinkertaisesti rakastettavaa. Se, että saa toimia tuon polun suunnannäyttäjänä, innostajana. Se palkitsee kerta toisensa jälkeen, vaikka opettajaa minusta ei koskaan pitänyt edes tulla. Nuo kaksi muuta otsikon sanaa olivat kyllä haaveissa.

Voidaan sanoa, että kohtalo puuttui peliin marraskuussa 2011. Tein ensimmäisen yläkoulusijaisuuteni ja sain esihenkilökseni entisen luokanvalvojani. Rakastuin yläkoulutyöhön ikihyviksi. Huomasin, että teinit ovat todella mainettaan parempia – hyvin usein suorastaan mainioita. Onneni oli myös sijaistamieni opettajien luottamus. Minä sain heti vastuuta pitämieni tuntien suunnittelussa – ja halusin olla totta kai tuon luottamuksen arvoinen.

Minusta tuli tieteentekijä, väitöskirjatutkija, siksi, että minä rakastuin jo teininä kielioppiin. Luin siviilisukunimikaimani Pirkko Leinon tieteellisen kieliopin kannesta kanteen ensimmäistä kertaa 15-vuotiaana. Sama opus oli monta vuotta suomen oppiaineiden pääsykoekirja eri yliopistoissa. Ja kyllä, minä pääsin ensi yrittämällä sisään. Jos kipu ei olisi rakentanut muuriaan kaikkialle, reittini olisi ollut viivasuora. Mutta kai sitä joku elämäksikin kutsuu, kun tuo polku ei viivasuora ollutkaan. Joku huonoksi tuuriksi.

Mutta minä valehtelisin, jos minä väittäisin, että minusta tuli opettaja ainoastaan siksi, että substanssiosaamiseni riittää ja nautin opettamisesta.

Minusta tuli opettaja myös siksi, että oli aika, jolloin minä sain koulusta ja opettajilta korvaamatonta tukea. Minä sain mallin empaattisista ihmisistä, joilla on muiden kannustamisen lahja ja jotka välittivät todella myös siitä, mitä heidän oppilailleen tapahtui.

Minä halusin olla yksi heistä.

***

Jälleen minun on palattava lukioon. Mutta ei niihin silmiin, josta teille viime merkinnässä puhuin, niihin, jotka olivat tarkkailleet minua takapulpetistakin ilman, että minulla oli asiasta mitään aavistusta.

Sillä ilman lukion äidinkielen opettajaani minä en olisi minä.

Minä sanoin viimeksi, että lukio oli hitaan ja kivuliaan muutokseni alkupiste. Eikä minulla ole mitään tarvetta perääntyä sanoistani.

Äkkiä minulla, lukiossa vielä hyväksyntää janoavalla naisenalulla, oli nimittäin taho, joka sanoi uupumatta:

Sinä riität.

Taho, joka opetti, että numerot eivät olekaan kaikki.

Ihminen, joka vielä abiturienttikevään pääsykoetunnelmissa laittoi sähköpostia: muista levätä. Kehotuksen alla oli kieliaiheinen vitsi.

Ihminen, joka muistutti: vähempi tekeminenkin riittää. Vähempikin on aivan hyvä.

Ja ajatella: minulla oli käsilläni ihminen, joille riitin vailla täydellisiä suorituksiakin. Ihan omana itsenäni.

Se oli niin tärkeää silloin ja niin tärkeää nyt, etten koskaan siitä voi kylliksi kiittää. Kruununa pääsimme vielä kuusi vuotta abikevääni jälkeen pääsimme samaan tiimiinkin. Nyt puhun esikoisromaanitiimistäni.

***

Minulla on edessäni valinta. Jatkaako töitä Tukholman yliopistossa suomen kielen yliopisto-opettajana vai ei.

Päätökseeni vaikuttavat tietenkin monenlaiset seikat. Mutta yksi somekommentti on jäänyt lähtemättömästi mieleeni. Be the writer, kommentti kuului, ole kirjottaja.

Ne yhdeksän päivää, jotka vietin viime kesänä romaanikäsikirjoituksen ensimmäisen editointikierroksen parissa, oli ihanaa aikaa. Ne kolme viikkoa pääsiäisen jälkeen, jolloin puolestani kirjoitin romaanikäsikirjoituksen ihka ensimmäistä versiota kasaan, olivat lumoavia.

Minä olen tajunnut, että olen kiistatta onnellisimmillani, kun minä kirjoitan. Tällainen kirjailijasielu, jolla on kirjoittajan sisäinen haava, jonka täyttää aina uudella tarinalla. Sillä jokin osa minusta uskoo parempaan huomiseen nimenomaan silloin, kun sormet näppäimistöllä sommittelevat sanojen paikkaa.

Minä haluan olla luomassa maailmoja, jotka laittavat vastaanottajan ajatukset versomaan eri suuntiin. Sellainenkin minä olen.

Tämä blogiteksti on osa verkkokolumnien sarjaa, jonka teemana on nähdä useista eri näkökulmista. Blogisarja on luovan kirjoittamisen aineopintojeni tietokirjoittamisen jakson lopputyö. Nyt lukemasi kolmasosa on sarjan päätösosa. Lue ensimmäinen osa tästä ja toinen tästä.

*Tämä Esikoiskirjailijan elämää -blogi kertoo esikoiskirjailijan arjesta ja ajatuksista. Esikoiskirjailijan elämää -blogia ylläpitää esikoiskirjailija Kata Melander. Klikkaa tästä profiileihini Facebookissa, Twitterissä ja Instagramissa.