Kata Melander's Blog

Esikoiskirjailijan elämää: Ehkä aika näyttää, mikä lopulta on paras tie

Tämä merkintä tuntuu erityisen vaikealta kirjoittaa, mutta yhtä voimakkaasti tuntuu, että se on myös tehtävä. 

Paljon on mahtunut kuluneisiin vajaaseen kymmeneen kuukauteen poissa blogin ääreltä. Ja jos se kaikki olisikin ollut positiivista ja kannattelevaa, tuskin koko taukoa olisi edes tullut. 

Olen kokenut isoja pettymyksiä ja tullut rajusti petetyksi. 

Viime heinäkuussa, romaanikesän päätyttyä, kaikki näytti paremmalta kuin ikinä: edessä olivat potentiaalisesti jopa kahdet neuvottelut. Jos ensimmäiset sujuisivat, olisivat luvassa myös toiset. 

Mutta ensimmäiset eivät edes alkaneet, vaikka tilannetta venytettiin kuukausilla. Ensin sanottiin, että teksti on lähes valmis. Sen jälkeen sanottiin, ettei siinä olekaan mitään, mistä ottaa kiinni. 

Matto vedettiin tylysti jalkojen alta. 

En täsmennä tapahtumia enempää. Ne ovat edelleen liian kipeitä eikä niillä ole enää mitään väliä: lopputulos ratkaisee. Olin tänä keväänä toki lähellä kustannussopimusneuvotteluita myös erään toisen tahon kanssa, mutta tyylini oli väärä: rakenne ja toteutus kunnianhimoinen ja kiehtova, mutta kieli vanhahtavaa ja sentimentaalista. Mutta minua kohdeltiin silti hyvin: siitä ei jäänyt arpia. 

Kuten somessa aiemmin kerroin, kirja-alalla parasta ovat ihanat ja tukevat kollegat. Eräs kirjailijaystäväni tarjosi vetoapua tekstin kanssa. Tapasimme maanantaina. Puhuimme tekstini ja ystäväni palautteen läpi. 

Joten kaiken pitäisi olla hyvin, eikö vain?

Paitsi, ettei ole. Kävin eilen työhön vain huomatakseni, miten ensin mainittu tapahtuma puski pintaan. Miten en luota itseeni. 

Miten lujasti minä pelkään. 

Niin, nimenomaan pelkään. Että teen ison työn, että annan ihan kaikkeni, että pysyn aikataulussa, teen ympäripyöreää päivää, nautin, iloitsen ja vähän myös stressaan, pysynhän varmasti siinä aikataulussa, jota on toivottu. Enhän halua tuottaa pettymystä, en tosiaan. 

Ja sitten teen sen kaiken vain huomatakseni, että jalkojeni alla ei olekaan enää maata. 

Pelkään sitä jatkuvaa pettymystä vuodesta toiseen: ei kustannussopimusta. Katselen surullisena niitä, jotka saavat sopimuksen ja ilmoittavat somessa, että onneksi ensimmäinen versio saa olla vähän kesken. Minä olen tehnyt jo viisi, lisännyt taiteellista kunnianhimoa, kirjoittanut ja kirjoittanut. Rakentanut ja sommitellut. Mutta palautteet tuntuvat toistavan sitä samaa: olet sopiva, mutta et meille. 

Vaikka olen aina ilmoittanut, ettei työnteosta homma jää kiinni. Että olen valmis lujasti töihin, eri versioihin. Ja tavallaan olen sen todistanutkin: tämän käsikirjoituksen viidennellä ja ensimmäisellä versiolla on vain hyvin vähän tekemistä keskenään. 

Olen pohtinut sitäkin, onko syy Kata Melanderissa.  Romaanissa, joka ei ollut kustantamojen. Onko minussa jokin leima, joka ei lähde edes liottamalla. 

Minä en tiedä. Ainoa, minkä tiedän, on, ettei pelko hellitä otettaan. Etten minä ole mihinkään sopiva, vaikka haluaisin olla. 

Ehkä aika näyttää, mikä lopulta on paras tie. Ehkä luovuttaa ei pelon edessä kuitenkaan kannata.

*Tämä Esikoiskirjailijan elämää -blogi kertoo esikoiskirjailijan arjesta ja ajatuksista. Esikoiskirjailijan elämää -blogia ylläpitää esikoiskirjailija Kata Melander. Klikkaa tästä profiileihini Facebookissa, viestipalvelu X:ssä, Blueskyssa ja Instagramissa

Esikoiskirjailijan elämää: Vammaisuus ja inspiraatio eli mikä siinä menee pieleen

Yksi kesäisen Yle-kohun sivujuonteista on keskustelu vammaisuudesta ja inspiraatiojutuista. Ylen sisäisessä monimuotoisuuskoulutuksessa oli tuotu mielestäni relevantisti esiin, että vammaisuutta käsitellään liian usein mediassa jonkinlaisena sankaritarinan kehyksenä.

Koska vammaisena henkilönä tiedän itsekin tästä jotain, nostan esiin muutaman ajatuksen.

On totta, että elämä jonkinlaisten rajoitteiden kanssa on usein hankalampaa kuin ilman niitä. Totta on myös, että ilman rajoitteita (tai sairauksia) elävä saattaa nähdä tilanteen tietynlaisena sankaruutena.

Sankarinviitan alle unohtuu kuitenkin ihminen.

***

Harvoinpa kukaan valitsee: haluanpa olla sankari! Elämä saattaa vain heittää haasteen toisensa perään, joista yksilö sitten koettaa selviytyä. Mutta se yksilö ei oikeastaan tule nähdyksi, jos ympärillä kohina on tätä – vau, sinäpä olet sankari! Voi, miten inspiroivaa! Miten ihmeessä pystyt?

Se tietty inspiroivuus on saattanut vaatia monet itkut ja väsymyksen laahuksen. Vähemmän inspiroivaa, eikö totta. Itkun ja hammastenkiristysten keskellä tuntee itsensä harvoin inspiroivaksi. Inspiraatio haetaan koko tarinasta vasta sitten, kun lopputulos on selvillä. Mutta sen hinta voi olla kova eikä sama hinta ole liioin inspiroiva.

Lisäksi, kun ihminen typistetään inspiraatioksi, unohtuvat helposti monet yhdistävät roolit ja tekijät. Moni inspiroivaksi koettu voi olla aivan samanlainen äiti, puoliso ja sisar kuin kaikki samassa roolissa elävät, ja ärsyyntyä siitä, että taaskaan oman lähikaupan itsepalvelukassa ei toiminut niin kuin pitää.

Ja on näinkin: en minä liikuntavammaisena pyörätuolia käyttävänä ihmisenä koe edes hirveän usein elämääni rajoittuneeksi. Olen käyttänyt pyörätuolia koko elämäni. Olen tottunut elämään sen kanssa. Elokuvissa juostaan niin usein, että olen joskus miettinyt, miltä se tuntuu. Mutta en minä juoksemista ole koskaan menettänyt.

Krooniset kipuni sen sijaan rajoittavat elämääni rankasti. Mutta ne tulivat kauan syntymänjälkeisen vammautumiseni jälkeen. Ja niistä päästäänkin kahteen seuraavaan näkökulmaan. Siihen, ettei kenelläkään ole velvollisuutta olla jatkuvasti inspiraatio, ja toisekseen, että inspiraation lähteenä toimiminen on aivan julmetun raskasta.

***

Kroonisten kipujeni myötä elämästäni tuli oikeasti nollasummapeliä: jos päätän tehdä jotakin, se on toisesta asiasta pois. Kipuinen kehoni kestää rasitusta rajallisen määrän, ja silti montaa asiaa joutuu tekemään äärirajoilla, jos jotakin tahtoo valmiiksi saada. Se on valtavan epäreilua, mutta eipä sille mitään mahdakaan.

Sain tuta inspiraation vaarallisuuden, kun pohdin vuosi sitten kesän korvalla X-tililläni ääneen, pitäisikö minun keskeyttää väitöskirjaopintoni. Se vaati ja vaatii edelleen niin keholtani niin paljon, joka vuosi joudun olemaan pitkällä sairauslomalla ja ikään kuin etsimään punaisen langan pään uudestaan. Olin väsynyt kyseiseen sykliin.

Sain ymmärrystä, mutta sain myös edelleen itseäni vaivaavia kommentteja. Sain kuulla, etten minä todellakaan ollut mikään luovuttaja ja toisaalta minua muistutettiin, että olen monelle inspiraation lähde.

***

Haluan alleviivata, että ymmärrän sen, ettei näillä kommenteilla tarkoitettu mitään pahaa. Silti ne satuttivat minua, luovutuskommentti syvästikin. Esimerkiksi, että viime syksynä sain edistettyä väitöskirjaani ja filosofian opintoja, tarkoitti kivun pahenemisvaiheessa sitä, että juuri mitään muuta en voinut tehdä.

Se kaikki oli käytännössä pois esimerkiksi ystävien näkemiseltä, muulta rennolta vapaa-ajalta. Joten mahtoiko se olla niin hirveän väärin, että väsymys iski? Ei se ainakaan luovuttamista olisi ollut, jos jatko-opintoni olisivat jääneet kesken.

Sitä muuta elämää nimittäin soisi olevan.

Hyvää tarkoitti varmasti sekin, että minä olen monelle inspiraation lähde. Ongelma on kuitenkin se, että inspiraatio harvoin elättää ketään. Se ei tuo arkeen sitä ylempänäkin kuvattua, puuttuvaa tasapainoa eikä auta jaksamista. Se luo ylimääräisen painon, jota ainakin minä kieltäydyn jyrkästi kannattelemasta. Se, että olen jollekin inspiraation lähde, ei motivoi minua pienintäkään vähää.

Minua lämmittää paljon enemmän se, kun joku sanoo: olet minulle hyvin tärkeä. Ja kun vaivihkaa ihminen tulee silloin nähdyksi, puutteineenkin. Ilman kaiken peittäviä ja nieleviä viittoja.

*Tämä Esikoiskirjailijan elämää -blogi kertoo esikoiskirjailijan arjesta ja ajatuksista. Esikoiskirjailijan elämää -blogia ylläpitää esikoiskirjailija Kata Melander. Klikkaa tästä profiileihini Facebookissa, viestipalvelu X:ssä ja Instagramissa.

Esikoiskirjailijan elämää: Mistä kaikki alkoi – erään romaanin viidennen version kirjoittamisesta

No niin! Romaanikäsikirjoitukseni viides versio valmistui viime viikon torstaina. Huh sentään. Tällä hetkellä teen ns. jälkitöitä: korjaan kirjoitusvirheitä, mietin virkerakennetta ja -rytmiä. Katson, että tekstin faktat pitävät, etteivät sivuhenkilöiden nimet muutu kesken teoksen tai että tekstin tärkeiden asioiden värit pysyvät samana. Työ on hidasta, sillä luen ja kuuntelen tekstiä Wordin Lue ääneen -toiminnolla. Mutta lopputulos toivottavasti palkitsee.

Kysyin teiltä lukijoilta vinkkejä muutamassa somekanavassani (X, Instagram ja Bluesky) siitä, mitä haluaisitte tässä merkinnässä romaaninkirjoittamisesta kuulla. Keskitynkin tässä merkinnässä näihin kysymyksiin.

Kokonaisrakenteesta tuli kysymyksiä oikeastaan kaksi: ensinnäkin siitä, miten kokonaisuus pysyy hallinnassa ja toisaalta siitä, miten hallitaan tekstin tiettyä intensiteettiä, esimerkiksi sitä, missä vaiheessa asioita paljastetaan.

Kokonaisrakenteesta: en käytä muistilappuja enkä nykyisellään tarkkoja juoniaikajanojakaan. Esikoiseni kohdalla piirsin niitä sellaisella innolla, että siitä tuli jotenkin automatisoitua. Romaanin löyhä rakenne on minulla kuitenkin ylhäällä listana, ranskalaisin viivoin. 

Sitten päästään intensiteettiin. Käsikirjoitukseni viidennen version rakenne on itselleni sikäli poikkeuksellinen, että kirjoitin ensimmäistä kertaa elämässäni tarinan sen kronologisesta lopusta alkuun. Näin ollen intensiteetinkin painopiste muuttuu: lukijan ei tarvitsekaan jännittää sitä, mitä seuraavaksi tapahtuu, vaan miettiä sitä, miten tähän pisteeseen on päästy. Mistä kaikki alkoi, tekstin nimen mukaan. Ja koska lukijalla on ilman muuta oletus, että teksti kulkee alusta loppuun, pitää tietenkin huolehtia tekstuaalisista vihjeistä, jotta lukija tajuaa, että nyt mennäänkin ns. väärinpäin. Aiemmassa rakenteessa tekstin takaumat olivat myös omissa osastoissaan, nyt siroteltuna tekstin sekaan. Suunnittelen toki etukäteen, mihin laitan takaumat, mutta paperilla minulla ei listausta ole.

Kysyttiin myös, tietääkö lopun etukäteen. Yleensä ainakin itse tiedän kyllä. Mutta tässä versiossa tiesin vasta lopetuspäivänä, miten kaikki todella päättyy, eli mistä kaikki oikeastaan alkaa.

No, henkilöhahmot sitten. Kysyttiin, teenkö luonnekarttoja. Vastaus: en varsinaisesti. Etenkin päähenkilöideni taustatarinat ovat versioiden kuluessa eläneet. Mutta tässäkin harrastan listoja. Minulla oli hyvin aikaisessa vaiheessa molemmista päähenkilöistäni ammatti ja hahmon pääristiriita. Koko romaani perustuu esimerkiksi siihen, että päähenkilöni eivät ole päätyneet ammatteihinsa sattumalta. Pääkonflikti pitää olla etenkin sen vuoksi, että tarinaa ei oikeastaan synny ilman ristiriitoja.

Tämän version erikoisuus on siinä, että hämmentävällä tavalla, juuri kun luulee, että onkin kulkemassa poispäin, kulkeekin kohti. Selitän: tauko neljännen ja viidennen version välillä oli pitkä. Tein tarkoituksella kaikkea muuta: luin aivan tolkuttomat määrät muiden kaunokirjallisia teoksia, edistin väitöskirjaani, luin filosofiaa.

Toisin sanoen kirjoitin kaikkea muuta kuin romaania, mutta samalla se melkein kaikki olikin kulkemista romaania kohti. Luin hirveät määrät muiden teoksia ja etsin tietämättä samalla omalle teokselleni väylää. Haarukoin erilaisia tapoja tehdä. Luulin ennen kaikkea lukevani filosofiaa siksi, että väitöskirjaohjaajani oli meilejäni katseltuani yhä enenevissä määrin sitä mieltä, että maailma saisi minusta hyvän kielifilosofin. Että pohdintani voivat kuulemma alkaa jostakin läpeensä konkreettisesta, mutta jo viestini lopussa saatan päätyä hyvin abstrakteihin teoreettisiin kysymyksiin, joihin on mahdotonta vastata kahdella lauseella. Jos aiemmin tätä hieman häpesin, nykyään ajattelen, että jospa se onkin supervoimani. Ohuen yläpilven päällä istuminen.

No, joka tapauksessa: enpä olisi arvannut, että romaanin yksi keskeinen sivutarinalinja pohjaakin lopulta Descartesin uni- ja demoniargumentteihin. 

Ja mitä seuraavaksi? Romaanin jälkitöitä vielä hetken. Taidan olla jossakin liuskalla 63/178. Mitä jälkitöiden jälkeen tapahtuu, en vielä tarkalleen tiedä. Romaani löytää itsensä parin ihmisen lukulistalta nyt ainakin. Siitä sitten taas eteenpäin.

*Tämä Esikoiskirjailijan elämää -blogi kertoo esikoiskirjailijan arjesta ja ajatuksista. Esikoiskirjailijan elämää -blogia ylläpitää esikoiskirjailija Kata Melander. Klikkaa tästä profiileihini Facebookissa, viestipalvelu X:ssä ja Instagramissa.

Esikoiskirjailijan elämää: Romaanikesä 2024

Elämä yllättää monesti. Niin vain tästäkin kesästä tuli romaanikesä. Romaanin kirjoittamisen parissa ovat kuluneet nopeasti laskettuna ainakin kesät 2016, 2021, 2022 ja nyt kuluva kesä, 2024.

Sekin kuuluu jo perinteisiin, että kirjoitan talvea keskellä kirkasta kesää. Hassu yhteys esikoiseni ja nykyisen romaanikäsikirjoitukseni välillä on, että molemmat alkavat marraskuusta.

***

Itse teksti, viides versio on tämän blogitekstin kirjoitushetkellä liuskalla 30. Vajaa viidennes kasassa, voisin nopeasti ajatella. Kahdenkymmenen liuskan päässä on monin tavoin ratkaisevan osuuden täyttyminen: ensimmäiset viisikymmentä liuskaa tuppaavat ratkaista sopimukset, niin kotimaassa kuin vähän kauempanakin.

Tuntuu vaikealta kirjoittaa. Eritoten siksi, että prosessi on vaiheessa, joka on niin herkkä. Joka toinen päivä olen sitä mieltä, että romaanista tulee paras koskaan kirjoittamani. Joka toinen päivä olen sitä mieltä, että mistään ei tule mitään.

Ja tämäkin on totta: pelkään jopa tarttua muiden tekijöiden teoksiin, sillä olisi kauhistuttava ajatus, jos huomaisin heti, miten paljon parempia ne ovat kuin omani.

Kirjoittaminen ammattilaistasolla, niin paljon psykologiaa ja hermojenhallintaa.

***

No, mitä voin kertoa itse tekstistä? Ainakin sen, että olen ottanut pari isoa riskiä. Ensimmäinen liittyy romaanin rakenteeseen. Se on kokonaan uusi.

Ratkaisu on todellinen riski eritoten siksi, että jo muutamakin kirja-alan ammattilainen on minulle todennut, että vanha rakenne toimii hyvin. Juju onkin siinä, että vanhan version alku sakkaa. Jonkun mielestä noin liuskalle 30, toisen mielestä hankaluudet loppuvat aiemmin. Mutta minä olen kokonaisrakenneihminen. Ja kun nyt pöydällä on pulma, miten kirjoittaa timanttinen alku, halusin löytää rakenteen, jonka avulla romaani todella alkaa liuskalta 1.

Tälläkin kertaa aloitin uuden version tyhjästä tiedostosta. Tapa editoida romaani näin on varmasti hitaampi, kun kirjaimellisesti kirjoittaa koko tekstin uudelleen, mutta se varmistaa myös pysähtymisen joka ikiseen kohtaan. Tekstille tekee pelkästään hyvää, kun täytyy joka kerran perustella, miksi tämä kohtaus on tässä.

***

Henkilökohtaisen elämän puolella toivun kuun alussa tehdystä selän puudutustoimenpiteestä. Se vielä vähän hidastaa tekemistäni, mutta pahin huimaus ja kuvotus kortisonista alkavat olla jo takanapäin. Tekstikin etenee sinnikkäästi liuska kerrallaan, vaikka voimakas epäilys on väliin tuttu seuralainen.

Kirjoitan, pohdin ja kirjoitan. Muistelen saamiani neuvoja ja yritän uskoa. Joitakin ajattelen häiritsevän usein. Ihmettelen kivuttomuutta. Mietin sitä päivää, kun laitan käsikirjoitukseen viimeisen pisteen. Että ehkä se sieltä tulee, vaikka vielä se on kaukana. Ja mitä kaikkea mahtaakaan sen jälkeen tapahtua. Ensin Helsinki, sitten Tukholma.

Kuten viisaat sanovat: päivä kerrallaan.

*Tämä Esikoiskirjailijan elämää -blogi kertoo esikoiskirjailijan arjesta ja ajatuksista. Esikoiskirjailijan elämää -blogia ylläpitää esikoiskirjailija Kata Melander. Klikkaa tästä profiileihini Facebookissa, viestipalvelu X:ssä ja Instagramissa.

Esikoiskirjailijan elämää: Paluu

Herään helatorstaiaamuna ja pohdin, missä Muumien Mörkö asuu. Vuoroon tulee yksi arkeni lempi-ihmisistä. Hän on minua vain vuoden nuorempi, olemme saman aikakauden lapsia. Päätän tiedustella asiaa häneltä. Hänellä kun on pieniä lapsiakin.

”Siis sä mietit täällä helatorstaiaamuna, missä Muumien Mörkö asuu?”

Sitten nauramme molemmat. Hänellä ei ole oikeaa vastausta. Päätämme kysyä asiaa Googlelta. Wikipedia antaa vastauksen: Yksinäiset vuoret. Heti, kun luen siitä, muistan kuulleeni sen joskus. Ounastelenkin, että pohtimani Mörkölaakso ei aivan osu kohdalleen. Kun vauhtiin pääsen, luen muutakin Mörko-faktaa: että hän on väärin ymmärretty hahmo. Ja että häneen viitataan ruotsin pronominilla hon, mutta Suomessa häntä ovat näytelleet vain miehet.

Eikä minua yllätä tämä mutkien suoraksi vetäminen yhtään. Uskollisuus taiteelle ei välttämättä aina ole muodissa. Mutta ne Yksinäiset vuoret, ne puhuttelevat minua. Päätän, että niistä haluan puhua, kun palaan. Koska äkkiä minulla on tunne, että aikani Yksinäisillä vuorilla on sittenkin päättymässä. Että minä palaan taiteen kentälle, en välttämättä vielä kovin julkisesti mutta jotenkin, vaikka olin jo täysin valmis olemaan Yksinäisillä vuorillani vielä määrittelemättömän ajan.

Jo seuraavana päivänä tunteestani tulee jotakin muuta kuin pelkkä puhdas tunne. Saan sähköpostiviestin romaanikäsikirjoitukseeni liittyen Tukholmasta. Se on kannaltani positiivinen ja odottava. Pitelemäni tietokoneen hiiri lentää saman tien kädestä.

Kyllä. Nyt ne Yksinäiset vuoret on jätettävä.

***

Onnea ja auvoa raollaan olevasta uudesta ovesta ei kestä kauan. Hautaan taas yhden arkeeni liittyvän uudistuksen ja olen kiinni ihan toisenlaisissa sähköposteissa. Tämän viikon tiistaina venäytän lonkkani, sillä mieleni on huolesta ymmyrkäisillään enkä huomaa suihkussa, missä asennossa jalkani ovat. En oikein pysty kunnolla edes istumaan. Kirjoitan tätäkin kurkku karheana tuloillaan olevasta itkusta. Miten kipuun onkin niin tolkuttoman väsynyt.

Päätin kirjoittaa tämän, jotta muistaisin muutakin kuin säryn. Ja sen, että tätä ei toivottavasti enää kestä kauan. Silti pohdin sielussani: entä, jos tämä menee taas pieleen? Entä jos iloitsen turhaan?

Ja juuri niin kohtuuton ja raaka kipu kaikkeudessaan on. Se hävittää maailmasta lähes kaiken kauniin.

***

Tämänkin merkinnän yksi vaikeus on siinä, että minulla on ihan hirveän vähän mitään varmaa. En voi vielä kertoa Tukholmasta lisää. Mutta yhden uskallan sanoa:

Romaanikäsikirjoituksen viides versio korkataan parin viikon sisään. Ja sillä taitaa olla aika tuttu editori.

Niin pienistä nykäyksistä elämä on joskus kiinni: kun sana johtaa toiseen, voi käydä niin, että sitä alkaa kohta kirjoittaa – ja haaveilla siitä, että saisi joskus palata Tukholmaan.

Sanat ja suomi, elämäni suuret S-kirjaimet. Kipu on antanut minun lukea vain hetkiä kerrallaan, mutta olen nauttinut niistä hetkistä, joihin sanat minut kuljettavat. Polveileva, hiottu suomi kurkottaa usein ytimeeni asti, se täyttää minut eri tunteilla ja viime aikoina erilaisten kierteiden satimessa aivan valtavalla, hahmottomalla kaipauksella. 

Kun on ollut hetken jossain muualla, jaksaa taas katsoa kahvinkeitintään silmiin ja uskoa, että kauneutta, rakkautta ja iloa on tosiaan enemmän kuin rumaa.

*Tämä Esikoiskirjailijan elämää -blogi kertoo esikoiskirjailijan arjesta ja ajatuksista. Esikoiskirjailijan elämää -blogia ylläpitää esikoiskirjailija Kata Melander. Klikkaa tästä profiileihini Facebookissa, viestipalvelu X:ssä ja Instagramissa.

Esikoiskirjailijan elämää: Olisiko jonkin aika muuttua?

Olen pitänyt tätä Esikoiskirjailijan elämää -blogia esikoisromaanini ilmestymisestä asti, reippaat seitsemän vuotta. Ennen sitä pidin esikoisromaanini tuotantoblogia vajaan vuoden. Ensisijaisesti tämä blogi on keskittynyt tekstieni ympärille, vaikka joukossa on runsaasti myös pohtivia esseitä ja henkilökohtaisen elämäni käänteitä.

Merkinnät ovat myös viime aikoina herättäneet hyvää keskustelua. Tällä blogilla on selkeästi ollut lukijakuntaa, mistä kiitän lämpimästi. Kuitenkin olen viime aikoina toistuvasti pohtinut, olisiko jonkin aika muuttua.

Olisiko aika pistää tämä blogi pakettiin?

***

Aloitan perusteluni hieman kauempaa. Helmi-toukokuussa 2022 jouduin erittäin pahaan ja lääkärini sanoin hyvin julmaan sairauskierteeseen. Kaksi lääkäriä piti ihmeenä, että lopulta kaikesta selvisin. Oireet ovat luojan kiitos lievittyneet, mutta virhesanoja eksyy aivokuumeeksi äityneen covid-tartunnan ja sittemmin long covidin myötä puheeseeni ja teksteihini edelleen. Hammaskomplikaation jälkeinen kasvojen kipu on rauhoittunut, mutta vieläkin herään toisinaan päänsärkyyn ja pureskelu sattuu.

Yritän kuvata sitä, että pääsin toki jaloilleni, mutta henkiset arvet ovat yllättävän syvät. Tuon sairauskierteen jälkeen pelko tulevaa kohtaan ei ole päästänyt minusta irti hetkeksikään. Pelkään, pelkään ja vielä kerran pelkään. Entä, jos kierteet alkavat taas äkkiä syvetä? Mitä minulle vielä sattuu? Entä, jos en jokin kerta enää pääsekään jaloilleni, selviä?

Ja näin se on: olen viimeksi tammikuussa 2022 uskonut parempaan. Vaikka takana oli silloinkin rankka irtisanoutuminen toiveideni työstä Tukholmassa, minulla riitti tulevaisuuden uskoa: varmasti edessä on myös jotakin hyvää.

Samaa uskoa varmasti riitti myös kesällä 2023, kun kipuni puudutushoidon ansiosta hetkeksi helpotti, mutta silloin osasin koko ajan odottaa tilanteen heikkenemistä. Nautin täysin siemauksin toki kivuttomuudesta, mutta olin silti varpaillani.

Elämäni on toki mennyt eteenpäin tuosta annus horribiliksestani, kauhujen vuodestani. Olen aloittanut filosofian opinnot, sain väitöskirjasta otteen. Mutta on myös paljon muuta.

Olen jatkuvasti niin kipeä, että se satuttaa jo henkisestikin. Pari viikkoa sitten alkanut lääkekokeilu helpotti viikoksi, sen jälkeen palasin joka toinen päivä kipukohtauksia -rytmiin. Yritin kivun suhteen kaikkeni, mutta jouduin laittamaan eläkepaperit sisään. Eikä tässä kunnossa yhtään töitä tehtäisikään.

Lääkekokeilu palautti elämääni kirjat sekä muistutti siitä, miten erilainen olo on, kun jatkuva kipu on poissa. Miten paljon tilaa ja energiaa kipu vie. Väitöskirja alkoi edetä, stressi väheni puoleen. Väitöskirjakin on ainakin vielä pysynyt mukana, vaikka kipu palasikin.

Yksi työnsä puolesta minulla lähellä oleva sanoi kerran, että minulla on aina jokin suunnitelma. Usein minulla onkin, etenkin tekstien suhteen. Mutta nyt voin paljastaa:

Nyt ei ole yhtään.

***

Ehkä voisin muotoilla sen näin: minä olen lopen uupunut kaatumaan ja nousemaan heti uudestaan. Tammikuun 2022 jälkeen olen ollut enemmän tai vähemmän jatkuvasti tilanteesta, joka on edellyttänyt selviytymistä jostakin. Mukaan matkalle lähtivät rinnalle jatkuva pelko tulevaisuudesta ja melkein kaikki voimat vievä kipu. Myös isot elämänmuutokset, kuten työkyvyttömyyseläkkeelle jääminen, ovat edelleen kova paikka.

Tähän blogiin paine syntyy tästä: tiedän, että haluan jatkaa kirjallista uraani jossain kohtaa, mutta samalla tiedän, ettei minulla ole tänne ihan hetkeen uutisia. Kustantamoiden puolella on ollut hiljaista. Niin hiljaista, että olen jopa miettinyt taiteilijanimestäni luopumista, että esikoisromaanini kustannustavan leima lähtisi. Yhtä varmasti tiedän myös sen, etten halua jatkaa uraani hinnalla millä hyvänsä.

Voi olla, että osa teistä lukisi sellaisiakin merkintöjä, joissa vain kerron kuulumisistani. Mutta joka kerta, kun avaan blogisovelluksen, tulen kummallisella tavalla muistutetuksi, että tällä tärkeällä osalla minua, kirjoittajuudella, ei ole tällä hetkellä selvää suuntaa. Ja tuntuu, että sitä pitää saada pohtia ihan rauhassa.

En ole vielä tehnyt lopullista päätöstä blogin lopettamisesta, mutta tahdoin kertoa avoimesti sen, mitä tällä hetkellä ajattelen. Onhan vanha viisaus tällainenkin:

Kun väsyttää, kuuluu levätä.

Seuraavaan merkintään, jos sellainen edes tulee, saattaa taas kulua jokunen tovi.

Ja ehkä aika parantaa vielä haavoja: ehkä löydän itseni vielä tilanteesta, että palaan tammikuuhun 2022. Että odotan innolla, mitä tulevaisuus tuo tullessaan, jaksan tehdä suunnitelmia ja uskoa niihin – ja ottaa vastaan muutaman pettymyksenkin. Joka kerta romaanin sulkiessani, käytyäni jossain muualla, moni asia tuntuu hitusen toiveikkaammalta. Mutta vielä ainakin väsyttää.

Väsyttää hirveästi.

*Tämä Esikoiskirjailijan elämää -blogi kertoo esikoiskirjailijan arjesta ja ajatuksista. Esikoiskirjailijan elämää -blogia ylläpitää esikoiskirjailija Kata Melander. Klikkaa tästä profiileihini Facebookissa, viestipalvelu X:ssä ja Instagramissa.

Esikoiskirjailijan elämää: Kirje itselleni

Rakas Katariina,

Heti mietit, kuulostatko näin sanoessasi itserakkaalta. Mutta näin nämä kirjeet kuuluu aloittaa. Ja itsemyötätuntoakin tarvitaan.

Kuuntelet musiikin suoratoistopalveluista mahtipontisia kappaleita. Anssi Kelan version Sannin alkuperäisestä 2080-luvusta. Kristian Meurmanin version Lapin kesästä. Sinua itkettää mutta itkua ei tule, se jää puolitiehen niin kuin ovat nämäkin sanat jäädä. Sinä koetat käydä filosofian luennoilla, väitöskirjasi on jumissa. Erään filosofian kurssin tehtävän vertaisarvioinnista sait tosin jopa bonuspisteitä. Vivahteikkuudesta palautteenannossa, kerrottiin. Sinä taisit hymytä sitä, että on siitä opettajan ammatista hyötyä jossain muuallakin kuin opettajanpöydän takana.

Sinä jaarittelet, koska sinä välttelet pääsemästä asian ytimeen.

Sinä kävit lääkärissä maanantaina – samaan aikaan kuin monet yliopisto- ja opettajakollegasi jäivät talvilomalle. Edellisenä iltana sinä itkit vähän, koska tiesit tulleesi risteykseen. Laitoit äidillesi viestin. Äiti lohdutti.

Sinä matkasit läpi tutun valtatien. Sinä olit enimmäksesi hiljaa ja koetit katsella maisemia, räntäistä ja kosteaa. Paksuja polanteita oli painautunut teiden reunoille, paikoin oli kuivaa. Lopulta sinä menit lääkäriaseman ovista sisään, tartuit tuttuun monisteeseen, jossa kipu pitää värittää punaisella ja puutuneisuus vihreällä ja tunnottomuus sinisellä. Ja sinä väritit kuin koulutyttö ja kohtasit lääkärisi lempeät silmät.

Ja siinä se on: risteys. Punaista riittää, lääkäri toteaa sinulle. Sinä puolestasi vastaat, että pitkästä aikaa on mukava nähdä, vaikka asia ei niin mukavaa olekaan. Toisin kuin kipukaavakkeen värit, se on lähellä mustaa. Siihen mustaan lääkäri sinut maanantaina taluttaa. Kuuntelee huolestuneena kipukohtausten määrän (joka toinen päivä). Kertoo, että lääkityksestä on melkein kaikki tehot irti, kun kognitiivisia kykyjäsi halutaan suojella. Te puhutte muista kivunhoitovaihtoehdoista, joissa kaikissa on ongelmansa. Puhutte siitä, miten vaikeaa kaikesta tulee, jos osteoporoosini etenee liikaa. Ja jos lääkärisi ei olisi niin rauhallinen ja lempeä, et varmaan pääsisi huoliltasi edes vastaanottohuoneesta ulos.

Viimein te toteatte myös sen, mikä on ilmeistä. Että sinä olet työkyvytön, ja tässä kohtaa sinun olisi parasta hakeutua määräaikaiselle työkyvyttömyyseläkkeelle. Vuodeksi, niin sovitaan. Tilannetta seurataan. Tarvitaan myös magneettikuvat, jotta varmistutaan, onko tilanne selässäsi edennyt vai ei.

Eihän sen tarvitse olla lopullista, sanot itsellesi. Eläkkeen. Lääkärisikin sanoi, että voihan parempiakin jaksoja tulla. Mutta silti tämä kaikki tuntuu joltakin, josta et saa aivan kiinni. Ehkä lähin on pettymys, toinen on suru.

Kaikki tiivistyy tähän: kaikkesi sinä yritit. Niin sinä sanot myös itsellesi. Ja lopulta saat kiinni paremmin siitä surun ja pettymyksen kaltaisesta sekoituksesta, joka tähän liittyy.

Yllätyt kuitenkin vastaanottohuoneessa vielä kerran. Olen niin pahoillani kaikesta tästä, lääkärisi sanoo sinulle äkkiä. Kun sinulla on kykyjä vaikka millä mitalla, hän sanoo.

Sinä hymyilet pidättelemiesi kyynelten takaa. Sinä ymmärrät, mitä lääkäri tarkoittaa. Että hän soisi väitöskirjasi etenevän vailla huolia miltei jokapäiväisiksi käyneistä kivuista. Että sinä voisit ottaa huoletta töitä vastaan kipusi estämättä. Tai parempina kausina pelkäämättä, suoko kipusi sinun tehdä niitä.

Mutta nyt on huonompi kausi. Lääkärisi kannustaa sinua väitöskirjan jatkamiseen, vaikka työ olisi hidasta. Sinä lupaat jatkaa. Mutta hän sanoo vielä muutakin:

Tämä on niin väärin siksikin, että olet joutunut laittamaan kivunhoitoosi kohtuuttomia summia rahaa. Tämä on erikoissairaanhoitoa, jonka kuuluisi olla sinulle ilmaista.

Kassalla huomaan, että olen saanut käyntini puoleen hintaan. Se on onni, sillä jos olisin maksanut käynnistä täyden hinnan, se olisi niellyt kolmasosan sairauspäivärahastani.

Se on surun ja pettymyksen yksi puoli. Kivunhoito on niellyt sinulta lähes kaikki kolmen vuoden säästöt. Olet tehnyt kaikkesi, että pystyisit elämään mielekästä elämää ja pysyisit työkykyisenä, mutta silti lampsit lääkäriasemalta ulos taas vähän köyhtyneempänä ja lausuntoa eläkettä varten odotellen. Olet liian monta kertaa pihistänyt kaikesta muusta, jotta olet saanut hoitosi maksettua, mutta silti vastus on liian kova. Olet kiistatta ainakin risteyksessä.

***

Sosiaalisessa mediassa sinua odotti vielä Marketta. Kutsut häntä peitenimellä, sillä et halua maalittaa ketään. Käyt Marketan kanssa keskustelun, jonka päätteeksi Marketta on sitä mieltä, että yhteiskunnan tukiverkoista pitäisi olla vain kiitollinen, että ”ei se varmaan ole kivaa kantaa sairautta koko elämäänsä tai ”olla välinputoaja”. Että hän kuulemma ymmärtää sen.

Mutta nuo kommentit osoittavat ainoastaan sen, että Marketta ei todellakaan ymmärrä.

Markettaa ei vakuuta edes se, kun sinä sanot, että joudut laittamaan jatkuvasti omaa rahaa terveydenhoitoon, käytännössä kaikki säästösi. Markettaa ei vakuuta, kun kerrot, että selällisesi olisi yksi tehokas hoitomuoto, mutta hyvinvointialueesi keskussairaala on päättänyt, että sinä et tarvitse sitä hoitoa, ja sinä et pääse siihen hoitoon niin usein kuin kipusi edellyttäisi, koska sinulla ei ole siihen varaa. Markettaa ei vakuuta, kun kerrot, että maksat edelleen laskuja Kelaan, koska yhteiskunta päätti estää yliopisto-opettajan etätyösi Tukholman yliopistossa epäämällä sinulta elintärkeän sosiaaliturvan, vaikka sinä asuit koko ajan Suomessa.

Mutta Marketan mielestä kaikki on vain valitettavaa ja systeemin pudokkaat ovat vain yksittäistapauksia.

Jälkimmäisestä Marketta on tietenkin väärässä. Sinä et jatkanut keskustelua Marketan kanssa sen jälkeen, kun hän heitti viimeisimmän whataboutisminsa, että onko muualla järjestelmä sitten niin paljon parempi. Sinä pelkäät jo, miten vihaisesti sinä hänelle vastaisit jos vastaisit, mutta sinä haluat ottaa Marketan esiin tässä sen tähden, että hänen sanansa tuntuvat sinun tilanteessasi vähintään maassa makaavan potkimiselta. On selvää, että on kohtia, joissa systeemi toimii, mutta yhtä selvää on, että sinut on jätetty luvattoman monta kertaa yksin, ja se on osaltaan vaikuttanut myös siihen, miksi sinä olet nyt tässä.

***

Saat lääkärinlausuntosi jo keskiviikkona sähköisesti. Ajateltiin täällä, että saat mahdollisimman nopeasti prosessin alkuun, ystävällinen nainen sanoo sinulle puhelimessa, ja sydämessäsi läikähtää lämmin, että onneksi kaikki eivät sentään ole markettoja. Puhelimen toisessa päässä nimittäin tiedettiin, että byrokratiarumbaa on edessä.

Keskiviikkona sinä täytät eläkepaperit. Sinulla on koko sen ajan absurdi olo, sinä ajattelet ikääsi ja muistat, mikä tilanteesi on. Toki sinua myös helpottaa, sillä nyt tiedät, että sinun ei enää tarvitse tuntea syyllisyyttä pitkistä sairauslomista väitöskirjan kanssa vaan sinä olet virallisesti työkyvytön ja voit vain luvan kanssa tehdä vain sen minkä oikeasti jaksat. Töitäkin, jos kunto sen sallii. Vähän sinua kuitenkin pelottaa, sillä tiedät, että tämä on vasta byrokratian ensimmäinen vaihe.

***

Nyt on perjantai. Sinä ajattelet tätä kirjoittaessasi, että näin se elämä muuttuu. Toisaalta tuumit, että sinä alat olla jo turhan tottunut tähän: ottamaan päivän kerrallaan, kun muuta ei voi. Ja tähän on markettojen turha tulla sanomaan, että niinhän me kaikki. Vaikka totta on se, että kukaan meistä ei tiedä, mitä seuraavana aamuna tapahtuu, joidenkin elämässä rauha ja tasaisuus on pysyvämpää kuin toisten. Ja niin, sinä niin kaipaisit jo rauhaa. Kohtaloaan ei kuitenkaan voi valita. Sinun ideasi on ollut vuosikaudet vain selvitä, mutta toivot, että etäisyyden päästä sinä katsot tätä aikaa näin:

Sinä selvisit tästäkin, ja lopulta siitä seurasi myös ainakin jotakin hyvää.

*Tämä Esikoiskirjailijan elämää -blogi kertoo esikoiskirjailijan arjesta ja ajatuksista. Esikoiskirjailijan elämää -blogia ylläpitää esikoiskirjailija Kata Melander. Klikkaa tästä profiileihini Facebookissa, viestipalvelu X:ssä ja Instagramissa.

Esikoiskirjailijan elämää: Siitä on aikaa

Ensin ajattelin, että tuo otsikko on aloitusvirkkeeni. Mutta heti perään tuumasin: ei, se toimii otsikkona paremmin. Se kehystää kaiken: tauon, pysähdyksen.

Tekisi mieli leikkiä sanoilla. On vaikeaa selittää ja ilmaista, mistä kaikki alkoi. Ja Mistä kaikki alkoi on tietenkin myös tuorein käsikirjoitukseni, jolla on ollut vaiheita vaikka minkälaisia muttei selkeää päämäärää, asioiden päätepysäkkiä.

Se alkoi painaa.

Tuo paine on myös eittämättä yksi niistä syistä, miksi päätin tietoisesti jättää tammikuussa juhlimatta Älä irrotan synttäreitä. Esikoisessani on hyvää, mutta ikävä kyllä se on saanut ympärilleen varjon. Se minulla on, mutta en ole lähelläkään vielä siellä missä haluaisin kirjailijana olla. Ja tuntuu, että osittain esikoiseni kustannustavan vuoksi olen saanutkin tehdä melkoisen päivätyön, että olen vakuuttanut yhteistyötahoja siitä, että tasoni ei ole enää siinä. Että minä haluan ylemmäs.

Kirjamarkkinan jäykkyys ja konservatiivisuus eivät ole tietenkään romaanini syitä, mutta ymmärrätte varmaan. Oloni on ollut vähintäänkin ristiriitainen. Ja siksi olen noudattanut marraskuussa saamaani neuvoa.

Olen koettanut unohtaa hetkeksi koko kirja-alan. Olen antanut itselleni ja tekstilleni aikaa ja keskittynyt muuhun.

Ja kunpa voisinkin sanoa, että siinä muussa on ollut sees. Mutta ei, kaikkea muuta. Kipu pysyy läsnä hankalana, eikä taltu kunnolla nykyisellä lääkityksellä. Olen jatkuvassa kipukierteessä. Siksi lukeminenkin on jäänyt, mutta se on ollut vain pakko hyväksyä.

Tammikuussa pitkään valmistelemani arjen elämänmuutos valui hukkaan. Hyvinvointialue teki päätöksen minua kuulematta, ja minun oli pakko huomata, miten vähän valtaa minulla on päättää elämälleni ratkaisevan tärkeistä asioista. Se tuntuu edelleen lujaa. Painaa hartioitani kasaan.

Valopilkkuja on se, että jouluna opin uuden taidon, johon en olisi luullut koskaan pystyväni: olen oppinut neulomaan. Aina-oikein-patalappu on jo valmis, kaulaliina on tekeillä. Neulon ajatuksiani järjestykseen ja pohdin, mikä autuus tietotyöläiselle on nähdä konkreettisesti työnsä jälki.

Mutta sainpa myös mahdollisuuden palata luentopöydän taa. Pidin torstaina ensimmäisen luentoni suomen kielen aineopintojen Kielioppi-kurssilla, ja tiistaina ja torstaina on luvassa vielä opetusta. Minulle tarjoutui mahdollisuus opettaa oman väitöstutkimuksen alaa, lauseopin osuus. Ja kyllä, kävi niin kuin minulle aina kieliopista puhuessani käy – taisi lähteä sokka irti – mutta hyvällä tavalla. Häkellyin, kun useampi opiskelija tuli erikseen kiittämään mielenkiintoisesta luennosta. Kurssin vastuuopettaja sanoi luentoni olleen nautinnollista kuultavaa.

Taisin omistaa myös muutaman hetken alamme isolle punaiselle kielioppikirjalle, josta toiset pitävät enemmän, toiset vähemmän.

Huomenna taidan neuloa ja suunnitella luentoja. Jos selkä jaksaa, ehkä käyn myös antamassa yhden äänen presidentinvaalissa.

Moni asia on tällä hetkellä elämässäni sumun peitossa – mutta ei auta kuin uskoa, että asiat selviävät, yksi kerrallaan. Ja kun tiistaina puhun taas suomen lauserakenteesta luentosalilliselle opiskelijoita, hetkeen mikään ei taida olla huonosti.

*Tämä Esikoiskirjailijan elämää -blogi kertoo esikoiskirjailijan arjesta ja ajatuksista. Esikoiskirjailijan elämää -blogia ylläpitää esikoiskirjailija Kata Melander. Klikkaa tästä profiileihini Facebookissa, viestipalvelu X:ssä ja Instagramissa.

Esikoiskirjailijan elämää: Minä haluaisin riittää

Tämä merkintä tuntuu vaikealta kirjoittaa. Ja kyllä, viimekertaiseen merkintääni viitaten se myös vähän hävettääkin. Ehkä se siksi onkin pakko kirjoittaa.

Minä niin haluaisin riittää.

Tämä on ollut ydintunteeni niin kauan kuin jaksan muistaa, syistä, joista ainakin osasta minulla on käsitys. Mutta niihin syihin ei ole tarpeen mennä nyt.

Tiedän senkin, että lauseen väittämä on ongelmallinen. Eihän täällä tarvitse riittää kuin itselleen, ja jokainen ihminen on aina itsessään riittävä.

Sitten tulee se kuuluisa mutta.

***

Sairastin tosiaan parisen viikkoa jotakin tautia. Kipuni helpottuivat – tietysti, joku saattaisi sanoa – sillä enimmäkseen lepäsin tautia pois. Kohtauslääkkeille ei ollut tarvetta, kolme viikkoa oli rauhallista ja suhteellisen kivutonta.

Ajattelin: nyt tästä syksystä on viimein selvitty. Ajattelin niin kuitenkin vähän turhan aikaisin.

Toivuttuani taudistani aloin lukea filosofian tenttiin. Koska oloni oli kivun kannalta hyvä, lisäsin lukuohjelmaani myös kaunoa. Palasin luennoille.

Ja kas: valvoin kipua koko edellisen yön. Viime yön sentään nukuin. Mutta kun olen kirjoittanut tämän, on pakko varmaan mennä taas maate.

En ole koskaan juossut askeltakaan. Uskallan silti sanoa, että kivun kanssa eläminen on raadollista kilpajuoksua, jossa ei voi voittaa. Juuri, kun luulee, että on jaksottanut elämäänsä tarpeeksi, muistanut levätä kunnolla ja luullut hallitsevansa edes pientä osaa, kipu lyö nuo luulot turhiksi. Aina.

Tuo asetelma on myös kiistatta yksi niistä syistä, miksi riittämättömyyden tunteeni pysyy. Edelleen mietin, mitä olen tehnyt väärin, että kipu ei pysynyt kurissa vähän kauemmin. Vaikka tiedän ja lääkäritkin sen ovat minulle todenneet, ettei ole mitään, mitä olisin jossain kohtaa voinut tehdä toisin. Oire on raaka, eikä tilanteeni ainakaan tästä kauheasti parane.

***

Oli ihanaa saada hetken lukea normaalisti. Olen lukenut nyt läpi tämänvuotisia Finlandia-ehdokkaita. Nyt luvussa on (kiputilanteeni huomioiden varmaan melko pitkään) Pasi Ilmari Jääskeläisen Kuurupiilon anatomia. Pasi on tuttuni, joten olen jäävi sanomaan, mutta olen vaikuttunut siitä, miten taidokkaasti hänenkaltaisensa reaalifantastikot pystyvät yhdistämään jollakin tavalla reaalisen ja fantasian. Luulin pitkään, ettei fantasia ole minut juttuni. Sitten tutustuin tanskalaisen Peter Hoegin kirjoihin. Olin äkkiä maagisesta realismista täysin myyty.

Mutta niin, olen lukenut. Olen nauttinut muiden töistä ja samalla kuitenkin väistämättä pohtinut sitä, miksi oma työni ei ole vielä ylittänyt kustannuskynnystä. Onko vielä jotain, mitä en ole tajunnut? Vai ovatko nämä muut tosiaankin vain niin paljon parempia kuin minä?

En tiedä. Olen ollut monta kertaa niin lähellä. Sen tiedän, että itseensä pitäisi luottaa ja tuuriakin tarvitaan, mutta sama riittämättömyyden tunne kalvaa minua tässäkin. Miksi monen vuoden työ ei vain kerta kaikkiaan riitä?

***

Jos tarkemmin ajattelen, tämä riittämättömyyteni on jo pidemmän aikaa tuntunut siltä, että olen väärässä paikassa väärään aikaan. Että yritän hirveästi, mutta aina asiat kohtaavat jonkin esteen. Yritän hirveästi elää, kuten keholleni parasta on, mutta kipu on tavoittamaton vastus. Yritän kovasti tavoitella unelmiani kirja-alalla, mutta en vain onnistu. Et cetera, et cetera.

Ja entäs sitten muutoin ihmisenä?

Ihmissuhteissanikin liian usein: väärä paikka, väärä aika. Olen rakkaudessa ikuinen hyvänpäiväntuttu, mutta harvoin mitään enempää. Minua saatetaan seurata kaukaakin, mutta ei tarjota mitään sen enempää.

En kiellä, etteikö sekin sattuisi. Haluaisin päättää tämän merkinnän toiveikkaaseen lausahdukseen. Niin kuin kerran kirjoitin, että hyviä asioita tulee vielä. Olisi parasta uskoa siihen, mutta seuraava on tässä hetkessä puhuttelevampi:

Niitä helpompia aikoja riittämättömyyden tunteeni kanssa tulee vielä.

*Tämä Esikoiskirjailijan elämää -blogi kertoo esikoiskirjailijan arjesta ja ajatuksista. Esikoiskirjailijan elämää -blogia ylläpitää esikoiskirjailija Kata Melander. Klikkaa tästä profiileihini Facebookissa, viestipalvelu X:ssä ja Instagramissa.

Esikoiskirjailijan elämää: Rakas Google

Kyllä, nyt se tapahtuu.

Olen ollut jossain taudissa vähän liian pitkään (yli 1,5 vkoa), joten nyt uskallan tehdä Esikoiskirjailijan elämää -blogin historian ensimmäisen kokeellisen merkinnän. Ja näin se menee: kirjoitan tämän päivityksen ikään kuin kirjoittaisin sanoja (kuvitteelliseen) Googlen hakukenttään.

Ensimmäinen haku: Mitä tehdä, kun…

Mitä tehdä, kun on ollut liian pitkään taudissa?
Mitä tehdä, kun opinnoista on liikaa korvaavia tehtäviä?
Mitä tehdä, kun ei tee mieli syödä oikeastaan mitään?
Mitä tehdä, kun viimeinenkin luovan kirjoittamisen opintojakso, lyriikan kakkoskurssi, on suoritettu?

Toinen haku: Mikä auttaa…

Mikä auttaa siihen, että saisi väitöskirjan ristiriitaisesta palautteesta otteen?
Mikä auttaa, että usko palautuisi siihen, että jotakin osaakin?
Mikä auttaa siihen, kun keksii yhtäkkiä tekeillä olevaan romaaniin suihkussa puolet lisää?

Kolmas haku: Mistä tietää…

Mistä tietää, että on oikeassa suunnassa?
Mistä tietää, miten elämästä lopulta selviää?
Mistä tietää, välittääkö joku oikeasti?
Mistä tietää, ettei se kumminkaan rakasta?
Mistä tietää, että on tärkeä?

Neljäs haku: Mistä saisin…

Mistä saisin lisää itseluottamusta?
Mistä saisin sopivasti uhmaa?
Mistä saisin kustannussopimuksen ja menestyksekkään uran?
Mistä saisin taloudellisen tasapainon?
Mistä saisin hoitokissan?
Mistä saisin voimaa hankalan tilanteen yli?

Kas, tässä. Hävettää nyt ihan yhtä paljon kuin hävetti viikonloppuna lyriikan kurssin lopputyötä palauttaessani ja esseeni runomuotoon kirjoittaessani (Tein eseen Tuula Hämäläisen Tuulenkantajasta). Lopputyöni tyyli ei ollut ihan sentään Google-runoutta, mutta siihen sisältyi iso oivallus:

Kirjoittaminen on aina kulkemista häpeää kohti ja sen yli. Uskallanko kirjoittaa näin? Voinko? Kehtaanko? Ja yleensä se on juuri häpeä, joka johdattaa jonkin ison ytimeen, sen, mitä oikeasti halutaan sanoa.

Siispä häpeän hetken ja painan Julkaise-nappia. Mietin, mitä voisinkaan keksiä, kun olen ensin pakollisen hetken – tutkijakollegani mainioin sanoin – kärsinyt ja hävennyt.

*Tämä Esikoiskirjailijan elämää -blogi kertoo esikoiskirjailijan arjesta ja ajatuksista. Esikoiskirjailijan elämää -blogia ylläpitää esikoiskirjailija Kata Melander. Klikkaa tästä profiileihini Facebookissa, Twitterissä ja Instagramissa.