Esikoiskirjailijan elämää: Siitä on aikaa

Ensin ajattelin, että tuo otsikko on aloitusvirkkeeni. Mutta heti perään tuumasin: ei, se toimii otsikkona paremmin. Se kehystää kaiken: tauon, pysähdyksen.

Tekisi mieli leikkiä sanoilla. On vaikeaa selittää ja ilmaista, mistä kaikki alkoi. Ja Mistä kaikki alkoi on tietenkin myös tuorein käsikirjoitukseni, jolla on ollut vaiheita vaikka minkälaisia muttei selkeää päämäärää, asioiden päätepysäkkiä.

Se alkoi painaa.

Tuo paine on myös eittämättä yksi niistä syistä, miksi päätin tietoisesti jättää tammikuussa juhlimatta Älä irrotan synttäreitä. Esikoisessani on hyvää, mutta ikävä kyllä se on saanut ympärilleen varjon. Se minulla on, mutta en ole lähelläkään vielä siellä missä haluaisin kirjailijana olla. Ja tuntuu, että osittain esikoiseni kustannustavan vuoksi olen saanutkin tehdä melkoisen päivätyön, että olen vakuuttanut yhteistyötahoja siitä, että tasoni ei ole enää siinä. Että minä haluan ylemmäs.

Kirjamarkkinan jäykkyys ja konservatiivisuus eivät ole tietenkään romaanini syitä, mutta ymmärrätte varmaan. Oloni on ollut vähintäänkin ristiriitainen. Ja siksi olen noudattanut marraskuussa saamaani neuvoa.

Olen koettanut unohtaa hetkeksi koko kirja-alan. Olen antanut itselleni ja tekstilleni aikaa ja keskittynyt muuhun.

Ja kunpa voisinkin sanoa, että siinä muussa on ollut sees. Mutta ei, kaikkea muuta. Kipu pysyy läsnä hankalana, eikä taltu kunnolla nykyisellä lääkityksellä. Olen jatkuvassa kipukierteessä. Siksi lukeminenkin on jäänyt, mutta se on ollut vain pakko hyväksyä.

Tammikuussa pitkään valmistelemani arjen elämänmuutos valui hukkaan. Hyvinvointialue teki päätöksen minua kuulematta, ja minun oli pakko huomata, miten vähän valtaa minulla on päättää elämälleni ratkaisevan tärkeistä asioista. Se tuntuu edelleen lujaa. Painaa hartioitani kasaan.

Valopilkkuja on se, että jouluna opin uuden taidon, johon en olisi luullut koskaan pystyväni: olen oppinut neulomaan. Aina-oikein-patalappu on jo valmis, kaulaliina on tekeillä. Neulon ajatuksiani järjestykseen ja pohdin, mikä autuus tietotyöläiselle on nähdä konkreettisesti työnsä jälki.

Mutta sainpa myös mahdollisuuden palata luentopöydän taa. Pidin torstaina ensimmäisen luentoni suomen kielen aineopintojen Kielioppi-kurssilla, ja tiistaina ja torstaina on luvassa vielä opetusta. Minulle tarjoutui mahdollisuus opettaa oman väitöstutkimuksen alaa, lauseopin osuus. Ja kyllä, kävi niin kuin minulle aina kieliopista puhuessani käy – taisi lähteä sokka irti – mutta hyvällä tavalla. Häkellyin, kun useampi opiskelija tuli erikseen kiittämään mielenkiintoisesta luennosta. Kurssin vastuuopettaja sanoi luentoni olleen nautinnollista kuultavaa.

Taisin omistaa myös muutaman hetken alamme isolle punaiselle kielioppikirjalle, josta toiset pitävät enemmän, toiset vähemmän.

Huomenna taidan neuloa ja suunnitella luentoja. Jos selkä jaksaa, ehkä käyn myös antamassa yhden äänen presidentinvaalissa.

Moni asia on tällä hetkellä elämässäni sumun peitossa – mutta ei auta kuin uskoa, että asiat selviävät, yksi kerrallaan. Ja kun tiistaina puhun taas suomen lauserakenteesta luentosalilliselle opiskelijoita, hetkeen mikään ei taida olla huonosti.

*Tämä Esikoiskirjailijan elämää -blogi kertoo esikoiskirjailijan arjesta ja ajatuksista. Esikoiskirjailijan elämää -blogia ylläpitää esikoiskirjailija Kata Melander. Klikkaa tästä profiileihini Facebookissa, viestipalvelu X:ssä ja Instagramissa.