Kata Melander's Blog, page 3

Esikoiskirjailijan elämää: Yksi unelma, nelinumeroinen riski

Perjantaina saan sähköpostitse seuraavat sanat:

I have to say that I am very impressed by this novel and I’m not an agent, but if I were, I’d sign you!

Mutta aloitetaan ensin ihan alusta.

***

Luen Satu Rämön haastattelun. Luen Tuomas Kyrön kolumnin. Luen Sofi Oksasen evästyksiä aloitteleville kirjailijoille. Niissä kaikissa toistuu yksi kehotus:

Hanki itsellesi agentti.

Ja kyllä, ajatus alkaa itää. Romaanikurssin päätyttyä minä tiedän: tämä teksti kantaa. Nämä sanat läpäisevät lukijan tajunnan tavoittelemallani tavalla. Mutta minä myös tiedän, että tekstissä on vielä pulmia ratkottavana. Repliikkejä, kerrontateknisiä asioita. Kysyn itseltäni vielä yhden kysymyksen: tekstiä pitää kehittää, mutta onko se jo riittävän hyvä?

Minä päätän, että on. Minä otan riskin, että on, ja käyn työhön. Valitsen agentuurin. Valitsen Suomen ulkopuolelta, koska olen saanut suomalaiselta arvostetulta agentuurilta lakoniset pakit. Esikoisromaanini Älä irrota on tehty ammattilaisvoimin, mutta Type & Tell ei ollut kustantamo ja suomalainen kirjamarkkina on armottoman jäykkä. Jopa niin jäykkä, että joskus Type & Telliin mukaan lähteminen on mietityttänyt jälkeenpäin. Toisaalta se oli korkeakouluni kirja-alalle, mutta leima on liian vahva.

Kun viestitän agentuurille ensimmäisen kerran, minulle sattuu moka. Luen ohjeet väärin: ymmärrän ohjeesta, että myös suomenkielinen käsikirjoitusnäyte saatekirjeineen ja synopsiksineen kelpaa. Pyydän anteeksi virhettäni. Aloitan sähköpostiketjun englanniksi mutta lopetan sen ruotsiksi. Du är självklart vällkommen att skicka oss, se loppuu. Kyllä he minulta tekstin lukevat.

Enää tarvitsee löytää kääntäjä. Otan yhteyttä kääntäjätuttuuni, kyselen verkostoja. Saan yhteydenoton toiselta kääntäjältä; tämä kääntäjä ei ole kääntänyt proosaa vaan yhden käsikirjoitustekstin. Pyydän hinta-arviota. Se on yli budjettini.

Sitten kääntäjä tekee eleen, jota arvostan korkealle. Sinulla on tässä niin paljon pelissä, että sinä ansaitset kokeneemman kääntäjän, hän sanoo. Hän ohjaa minut Nordic Translators & Editors -verkoston pariin. Kirjoitan työnkuvauksen myös sinne, pyydän tarjouksia.

Ja joka askeleella mietin, uskallanko minä. Mutta koko ajan kuljen kohti.

Tammikuun toisena päivänä saan tarjouksen etsimältäni: tämä ammattilainen on tehnyt agentuurikäännöksiä jo parin vuoden ajan, ja hintakin mahtuu budjettiin. Tammikuun kolmantena teemme sopimuksen.

Haluatko, että teen jotain ehdotuksia saatekirjeeseesi? valitsemani kääntäjä kysyy sitten. Ja jälleen kerran olen enemmän kuin kiitollinen. Sanon tekeväni tämän ensimmäistä kertaa ja tietäväni, että otan riskin. Mutta minulla on uskoa tähän tekstiin, päätän viestini. Kääntäjäni vakuuttaa, että riski on joka tapauksessa otettava jossakin kohtaa.

Sitten saan neuvoja: Kehu itseäsi kunnolla. Osoita itseluottamusta. Näytä, että olet kiinnostava. Vaikka tekstit ovat pääosassa, kirjailijan persoonallakin on väliä.

Pistän kuvaannollisesti silmät kiinni ja kehun itseäni niin paljon, etten ikinä. Kerron Saarasta ja Petteristä, esikoisromaanini päähenkilöistä. Seksikohtauksista vammattoman miehen ja pyörätuolissa istuvan naisen välillä, koska sitä ei ole maamme kirjallisuudessa aiemmin juuri nähty. Kerron kivusta. Kerron ensin, että romaani menestyi kotimaassani yllättävän hyvin ja sitten poistan sanan yllättävän. Kerron, että nyt minä haluan enemmän. Että tavoitteeni on ollut kirjoittaa kansainvälisen tason romaani.

***

Kalmanraja käännöksille on 21. helmikuuta. Sitä ennen käyn kääntäjäni kanssa läpi listan häntä askarruttavista kulttuurisista kysymyksistä, jotka vaikuttavat käännökseen.

Jos kaikki menee nappiin, saan agentin, yhden unelman. Jos sopimusta ei irtoa, taloudellinen riski on nelinumeroinen.

Mutta kun on kyse kirjallisuudesta, olen valmis ottamaan sen.

*Tämä Esikoiskirjailijan elämää -blogi kertoo esikoiskirjailijan arjesta ja ajatuksista. Esikoiskirjailijan elämää -blogia ylläpitää esikoiskirjailija Kata Melander. Klikkaa tästä profiileihini Facebookissa, Twitterissä ja Instagramissa.

Esikoiskirjailijan elämää: 2023

Päätin ottaa mallia edellisvuoden ensimmäisestä päivityksestäni ja katsoa hieman alkavaa vuotta vuosilukuotsikon alla. Hyvä senkin vuoksi, että kuluvan vuoden oppii hiljalleen kirjoittamaan oikein.

Mutta asiaan: vuosi 2023. Mitä on luvassa?

Vuosi kulkee kolmannessa päivässään, mutta minä olen ehtinyt ottaa jo sellaisia askeleita, etten ikinä. Mutta samalla joudun pahoittelemaan: tarkennan tätä heti kun voin ja pystyn. Heti, kun minulla on jotakin konkreettista. Ensin pitää kuitenkin katsoa, kannattiko riski. Jos kannatti, lupaan kertoa koko huimasta matkasta. Ihmisistä, jotka ovat auttaneet. Mutta jos jotain olen joskus oppinut, niin sen, ettei hykerryttäviäkään asioita kannata jakaa heti. Riskit ovat olemassa, ja ne täytyy ensin ottaa ihan salassa.

Sen voin sanoa, etten nyt puhu kustannusdiilistä: romaani on edelleen arviossa ja sillä hyvä. Mutta romaaniin asia liittyy.

Ja tämä päivä on mennyt siinä salaisessa, ensimmäiset suuntaviivat on jo hahmoteltu, tänään lukkoon lyöty. Ja vaikka moni asia on vielä salaista, tämän ristiriidan ajattelin jakaa teidän kanssanne julkisesti. Nimittäin tässä jo hämärtyvässä työhuone-makuuhuoneessani tätä rustatessani ihmettelen, mistä ihmeestä minä löysin tämän rohkeuden. Että kun kirjoitan tätä tai kirjoitan väitöskirjaani, epäily seuraa minua alati. Epäily, joka tiukkaa herkeämättä, olenko minä hyvä, riittääkö tämä, entä jos kaikki epäonnistuu. Että miksi minä olen romaanin kanssa yhtäkkiä siinä tilanteessa, jossa otan kylmänviileän riskin eikä päätä paljoa palella?

Luulen, että vastaus on tähän lopulta aika yksinkertainen: minä elän ja hengitän romaaneja, kirjallisuutta. Kuten joskus täällä kuvasin, minä tahdon ja tarvitsen myös taiteellisen uran.

Luvassa on siis edelleen niin näytelmää, romaania kuin väitöskirjaakin. Ja kaiken välissä toivottavasti sivukaupalla luettua kirjallisuutta.

Tänä vuonna 20. päivänä tätä kuuta Älä irrotan ilmestymisestä tulee kuusi vuotta. Ja minä ajattelen tulevasta ja riskistäni samoin kuin Juha Tapio kirjoittaa laulussaan Ohikiitävää:

Pelätä ei saa / jos tahtoo milloinkaan / onnen saavuttaa.

Oikein hyvää tätä vuotta 2023!

Kata

*Tämä Esikoiskirjailijan elämää -blogi kertoo esikoiskirjailijan arjesta ja ajatuksista. Esikoiskirjailijan elämää -blogia ylläpitää esikoiskirjailija Kata Melander. Klikkaa tästä profiileihini Facebookissa, Twitterissä ja Instagramissa.

Esikoiskirjailijan elämää: Seuraavat askeleet

No niin.

Romaanikurssin viimeisestä tapaamisesta (26.11.) on ehtinyt kulua jo hyvä tovi. Kurssi päättyi osaltani tunnin aikaisemmin kuin oli tarkoitus, sillä sain kipukohtauksen ja jouduin varsin nopeaan siirtymään lepäilemään.

Väliin jäi onneksi vain toinen päivän kustannustoimittajaluennoista. Sanon näin tietenkin siksi, että ehdin saada oman palautteeni täysimääräisenä – ja kuunnella muidenkin.

Ja huh.

Ensinnäkin paljastui, että ryhmämme kustannustoimittaja tunsi sekä esikoisromaanini että tämän blogin. ”Sähän olet jo brändi”, hän aloitti.

Kipukohtaukseni muuttui toki kipujaksoksi, ja levätä piti useampi päivä, mutta olen miettinyt, että ehkä olen säilönyt näitä sanoja näin pitkään siksikin, että niihin muutti suuri onni. Kel’ onni on, se onnen kätkeköön, tiedättehän. Ja ei, vielä ainakaan ei puhuta kustannussopimuksesta, vaikka sen verran paljastan, että teksti on jo jatkanut matkaa.

Kyse on itselleni todella isoista arvostuksen sanoista.

Kehitettävääkin on, totta kai. Mutta siinä kohtaa, kun joku on toimittanut aika montaa alamme isoa nimeä ja toteaa, että olet kyllä mestarillinen kielen ja tyylin kanssa, ja miten jokainen kokonaisuuden osa on tarkkaan harkittu ja kaikki langat tyylikkäästi solmittu, tulee aika tyhjä olo.

Tyhjä mutta palkittu, tietenkin.

Ja niin: harvoin kuulemma kustannustoimittajan pöydälle tulee sellaista tekstiä, joka on jo niin pitkällä.

Ja juuri siksi, että teksti on nyt pitkällä, päätin ottaa tähän väliin laajemman palautekierroksen ennen muokkauksia. Koska, yleensä, mitä pidemmällä teksti on, sitä enemmän mahdollisia muokkausvaihtoehtoja on. Keskeneräisen tekstin ilmiselvät puutteet huomaa, kypsemmän tekstin kanssa pitää tehdä enemmän valintoja.

Niinpä kuuntelen kaikki arviot, ennen kuin aloitan. Minä, joka kävin kuluneella viikolla kolmella eri erikoislääkärillä, minä joka pohdin, pysyykö mikään enää käsissäni vai pudotanko kaiken, kuljenko epäonnistumisesta ja hankaluudesta toiseen.

Tukahtuuko kaikki kaunis siihen, että minä koetan ainoastaan selvitä.

Mutta nyt minulla on yksi vastaus:

Ei ainakaan aivan kaikki.

*Tämä Esikoiskirjailijan elämää -blogi kertoo esikoiskirjailijan arjesta ja ajatuksista. Esikoiskirjailijan elämää -blogia ylläpitää esikoiskirjailija Kata Melander. Klikkaa tästä profiileihini Facebookissa, Twitterissä ja Instagramissa.

Esikoiskirjailijan elämää: Hetki kerrallaan

No niin! Romaanikäsikirjoituksen neljäs, ja romaanikurssin viimeinen versio lähti matkaan torstaina. Nyt on pintahiomisetkin hiottu, kaikki tehty. Enää tarvitsee vain odottaa romaanikurssin viimeistä tapaamista (26.11.) ja kustannustoimittajapalautetta.

Onpahan ollut tinki.

Se alkoi, kun toivuin covidin aiheuttamasta aivokuumeesta, se kesti hammas- ja niskakomplikaatiot, ja se päättyi uuteen diagnoosiin.

Selkäni magneettikuvista löytyi liekaantunut selkäydin. Harjoittelen sen kirjoittamista tähän, jotta en joka kerran itkisi.

Se siis tarkoittaa sitä, että selkäytimeni on jumissa ja puristuksissa. Selkäytimeni häntä ei ole siellä, missä pitäisi. Se on kiinni jossakin nikamassa, jossa sen ei tietenkään pitäisi.

Nyt odotan erikoislääkärin konsultaatiota siitä, mitä asialle pitäisi tehdä. Tila on yhtä kaikki vakava: se voi aiheuttaa mm. pysyviä hermovaurioita ja tunnonmenetyksiä ja muita liitännäisongelmia. Ja kipua ilman muuta.

Muuta ei oikein ajatuksiin mahdu. Tarkoituksena on tehdä luovan kirjoittamisen aineopintojen lopputyöksi näytelmä, mutta minä vain tuijotan kursoria.

Paljon on sairautta. Liikaa on kaikkea. Levätä pitäisi moninkertaisesti aiempaan verrattuna.

Pitäisi jaksaa, mutta tuntuu, että ainoastaan murenee.

Pitää ottaa hetki kerrallaan. Ja yrittää välissä kirjoittaa. Koettaa pitää jostakin unelmista kiinni.

*Tämä Esikoiskirjailijan elämää -blogi kertoo esikoiskirjailijan arjesta ja ajatuksista. Esikoiskirjailijan elämää -blogia ylläpitää esikoiskirjailija Kata Melander. Klikkaa tästä profiileihini Facebookissa, Twitterissä ja Instagramissa.

Esikoiskirjailijan elämää: Neljäs versio on valmis – romaanin rakentamisesta

Sain romaanin neljännen version valmiiksi jo tiistaina, romaanikurssin aikana nyt jo toisen kerran alusta loppuun. Sitten sainkin pahan kipukohtauksen, joka on vieläkin päällä. Fysioterapeuttini kävi minua auttamassa jo sen verran, että saan jotenkuten istuttua – ja kirjoitettua tämän merkinnän.

Kysyin tällä kertaa Instagramin puolella (jonka olen haastanut itseni paremmin opettelemaan), mitä te haluaisitte kuulla tässä merkinnässä ylipäänsäkin romaanin kirjoittamisesta tai neljännestä versiosta – ja aion kysyä asioita toistekin! Merkinnän kirjoittaminen on jotenkin helpompaa näin, kun ei tarvitse arvailla, mikä näkökulma kiinnostaa.

Seuraavaksi siis hieman romaanin rakentamisesta.

***

Eräs kustannustoimittaja määritteli tämän aikanaan tosi hyvin, joten lainaan hänen määritelmäänsä (tällaisia määritelmiä on useita, mutta tämä kolahti). Tämän määritelmän mukaan on karkeasti kaksi tapaa rakentaa romaani. Ensimmäinen on se, että kirjoitetaan kaikki, mikä on oleellista tai mitä romaanissa voisi tapahtua: päätarinalinjan (ts. juoni) lisäksi paljon menneen tapahtumia, henkilöiden traumoja, lapsuutta tms., kaikki se tieto, mikä tarvitaan romaaniin. Kaikki tieto ei kuitenkaan romaanissa näy useinkaan tekstinä – tässä kohdin ei siis välitetä rakenteesta. Kun tämä tekstimassa on sitten valmis, otetaan ikään kuin sakset käteen, ja muotoillaan ja poimitaan tapahtumat kokonaisuudeksi, josta muodostuu tekstin rakenne.

Minua on nimitettykin niin kutsutuksi kokonaisrakennetyypiksi, joten käytän itse toista tapaa: siinä mennään alusta asti kokonaisrakenne edellä. Sommitellaan kohtaukset niin, että ne liittyvät ehyeksi kokonaisuudeksi, joka palvelee lukijaa. Tämän on sanottu olevan hieman työläämpi vaihtoehto, sillä se tarkoittaa sitä, että ei muotoillakaan isosta massasta niin suoraan, vaan mietitään, mitä kohtauksia esimerkiksi tarina vielä kaipaisi, jotta se olisi ehyempi? Kysytään, mitä muuta vielä voisi tapahtua. Kohtauksia tulee tällä tyylillä varmasti useammin lisää kuin vaihtoehdossa 1.

Vaihtoehdon 1 etu on siinä, että romaanin maailmassa ei oikein saa olla sellaista asiaa, mitä kirjoittaja ei tiedä. Ja silloin kun on kirjoittanut monia tapahtumia auki, on luonnollisesti helppo tietää paremmin. Vaihtoehdon 2 etu on, että rakenne pysyy koko ajan omissa hyppysissä: tekstin dynamiikka on käytössä alusta asti.

Ensimmäinen vastaus kysymykseen, miten versioiden työstäminen eroaa toisistaan kierros kierrokselta, on siis tässä: paljon riippuu siitä, kummalla tavalla on romaaniaan lähtenyt rakentamaan.

Sitten vielä henkilökohtaiset tavat: minulla on ollut nyt työstössä olevan käsikirjoituksen kanssa tapana ollut teemoittaa eri versiokierrokset palautteen pohjalta. Esimerkiksi kolmosversion kanssa muutokset olivat suuria, koska palaute käsitteli isoja teemoja. Silloin keskityin rakenteeseen sekä uusiin kohtauksiin, mitä näiden teemojen kuljettaminen vaatii – ja samalla vanhan karsimista. Nyt tällä neljännellä kierroksella taas teemat etenivät, eikä niihin tarvinnut hirveästi koskea. Palautekin oli yksityiskohtaisempaa. Päätin keskittyä tällä kierroksella kieleen, siihen, että pysähdyn oikeisiin asioihin oikeassa kohtaa. Siihen, että eri-ikäiset kohtaukset nivoutuvat luontevasti kokonaisuudeksi.

Kierrosten vaiheet määräytyvät siis palautteen mukaan.

No sitten: muuttuuko juoni paljon, kysyttiin. Tämä riippuu siitä, miten kehittynyt paketti juoni kokonaisuudessaan on. Tämän tekstin kohdalla juonen isot linjat ovat pysyneet koko tämän kohta parin vuoden aikana samana. Ainoastaan yhdelle henkilöistä tuli matkan varrella vähän ns. raaistetumpi teema. Mutta sanavalintoja hiotaan ainoastaan kierroksen lopuksi (niin kuin minä nyt teen; käytän apunani myös Wordin konelukijaa, joka lukee tekstin minulle ääneen). Tämä koskee myös pieniä täydennyksiä. Itse kierroksella keskitytään isompiin asioihin, sillä kuten viime merkinnässä totesin, en enää tänä vuonna ole korjannut vanhan päälle, vaan aloitan editointikierroksen puhtaasta tiedostosta (toki katson vanhaa vieressä samalla, missä mennään).

*Tämä Esikoiskirjailijan elämää -blogi kertoo esikoiskirjailijan arjesta ja ajatuksista. Esikoiskirjailijan elämää -blogia ylläpitää esikoiskirjailija Kata Melander. Klikkaa tästä profiileihini Facebookissa, Twitterissä ja Instagramissa.

Esikoiskirjailijan elämää: Uutta näkyvissä

Hih!

Naurahdin jo äsken otsikkoa keksiessäni. Ajatuksenani on kirjoittaa teille romaanikäsikirjoituksen neljännestä versiosta, siitä miten romaanikurssin loppu häämöttää. Mutta uskokaa tai älkää: Loppu häämöttää tai Loppua kohden kuulostaa otsikossa – no, kyllä te tiedätte. Varsin dramaattiselta. Turhalta eskapismilta.

Siksi valitsin sanoa saman asian toisin, toisesta näkökulmasta. Uutta on näkyvissä.

Takasuora alkoi nimittäin jo eilen, kun kokoonnuimme romaanikurssille toiseksi viimeistä kertaa. Päivän aloitti kirjailija Iida Rauman luento ja hänen vetämänsä kirjoitusharjoitus, siitä sitten siirryimme kommentoimaan tekstejämme omassa ryhmässämme, vertaisvoimin.

Kurssin viimeinen kalmanraja on viides marraskuuta. Silloin valmis teksti lähtee ryhmällemme – ja ryhmämme kustannustoimittajalle.

Ja missäs vaiheessa tekstin kanssa ollaan?

Koska kurssin kirjailijamentorinikin taannoin sanoi, että nyt et kuule enää räjäyttele mitään, tämä rakenne on vallan hyvä, teksti ei ole muuttunut rakenteellisesti paljoa. Mutta tämä on ollut nk. kielikierros. Olen jälleen kerran kirjoittanut tekstin kokonaan uusiksi kohtaus kohtaukselta mutta keskittynyt ennen kaikkea kieleen ja hallittuun laventamiseen. Joihinkin kohtiin olen pysähtynyt pidemmäksi, jotakin terävöittänyt.

Näin teksti on löytänyt paremmin pulssinsa, väitän.

Myöskään tapahtumiltaan uusia kohtauksia ei ole tullut niin paljon kuin viimeksi – mikä on tässä kohdin minusta hyvä. Romaaneissa on usein paljon eri-ikäistä materiaalia. Toisin sanoen jotkin avainkohtaukset ovat säilyneet ehkä vuosiakin, toisaalta osa kohtauksista on aivan tuoreita. On hyvä päästä hiomaan kunnolla kaikkia kohtauksia, jotta ne asettuvat eri-ikäisyydestäänkin huolimatta yhteiseksi jatkumoksi.

Kun eilen teksteistämme puhuimme, kaikille nousi myös yhteinen tunne: väsymys. Kurssit ovat loistavia siitä, että palautetta tulee koko ajan. Tekstin kirjoittaminen ja kehitys eivät kärsi joutokäynnistä, mutta urakkakin on melkoinen. Itse kokeilin ensimmäistä kertaa nyt (=tällä kurssilla) työmetodia, jossa ei korjatakaan kohtauksia vanhan päälle vaan kaikki kirjoitetaan puhtaalle paperille. Vanhasta katsotaan ikään kuin vain vähän mallia.

Ja voin jo nyt sanoa kaikille kirjoittajille: tämä tapa jää. Vaikka tämä on monin verroin työläämpää kuin vanhan päälle korjaaminen, muutos on kerta kerralta parempaa – ja myös näkyvämpää. Tästä vinkistä kiitän lämpimästi kustannustoimittajatuttuani somesta.

Pieni asia, valtava merkitys. Tämä työtapa on tullut jäädäkseen.

Kääntöpuoli: Kun nyt tosiaan on toukokuun puolivälistä tähän hetkeen kirjoittanut yhden ja saman romaanin lähes kaksi kertaa alusta loppuun, väsymys alkaa hiipiä. Toisaalta olen niin tottunut viettämään aikaa romaanin kanssa, että marraskuun viidennen päivän jälkeen pudotus on kova – mitä ihmettä sitä kaikella vapaa-ajalla tekeekään.

Uusi häämöttää. Korjaustyöni on tällä hetkellä romaanin viimeisen eli viidennen osan puolivälissä. Eli aivan kohta ollaan oikeasti maalissa.

Ja ehkä sanon tämän ihan kiertelemättä. Seuraavaksi kävisin jo mielelläni sopimusneuvottelujakin. Mutta askel kerrallaan, ja kovin vielä töitä siihen asti.

*Tämä Esikoiskirjailijan elämää -blogi kertoo esikoiskirjailijan arjesta ja ajatuksista. Esikoiskirjailijan elämää -blogia ylläpitää esikoiskirjailija Kata Melander. Klikkaa tästä profiileihini Facebookissa, Twitterissä ja Instagramissa.

Esikoiskirjailijan elämää: Palautelauantain hämmennys

On ollut hankalaa kirjoittaa teille lauantaisesta romaanikurssitapaamisesta. Ehkä siksi, että selkä eilen hajosi, kenties siksi, että elämäni on tällä hetkellä paljon isoja kysymyksiä vailla vastauksia. Mutta ehkä kaiken voi tiivistää tähän hassuun toteamukseen.

Meni vähän liian hyvin.

***

En oo kyllä vielä ihan täysin tyytyväinen. Niin minä lopetin alustukseni, kun ohjausvuoroni lauantaina alkoi. Täytyy karsia selittelyjä, minä sanoin. Täytyy vielä enemmän keskittyä siihen, että lukija oivaltaa itse. Kielen tasoon.

Siis sä et oo tyytyväinen tässä mihin? kirjailijamentorini vastasi ja katsoi ruudulta haastavasti. Sitten hän antoi kuulua oman näkemyksensä: kokonaisuus on hillitty, hallittu, ehyt. Tiiviissä romaanissa niin monta tasoa. Niin monta teemaa rivien välissä.

Paria henkilöhahmon teemaa pitää tosin vielä miettiä, mutta muuten siirryttiin jo pienempiin yksityiskohtiin. Pääsin romaanin kanssa kolmannessa versiossa paljon pidemmälle kuin luulin. Ja se asettaa oman paineensa. Miten lisätä tarpeellista rikkomatta toimivaa.

Olen jotenkin edelleen niin kovin yllättynyt, miksi näin kävi. Niin pieninä palasina kuin elämäni onkin ollut, päivät yhtä selviytymistä vieläkin, mutta romaani löysi uomansa.

Sanon sen näin: se luo toivoa.

Työ jatkuu.

*Tämä Esikoiskirjailijan elämää -blogi kertoo esikoiskirjailijan arjesta ja ajatuksista. Esikoiskirjailijan elämää -blogia ylläpitää esikoiskirjailija Kata Melander. Klikkaa tästä profiileihini Facebookissa, Twitterissä ja Instagramissa.

Esikoiskirjailijan elämää: Kolmas versio pakettiin – mitä seuraavaksi?

Tänään on mestarikurssin elokuun tapaamisen kalmanraja. Iltapäivästä lähetin kerran alusta loppuun kirjoitetun ja sen jälkeen luetun tekstin kurssitovereille ja kirjailijamentorille.

Tavoitteeni oli kirjoittaa ennen kirjailijamentorin toista tapaamista (juuri tuo mainitsemani elokuun tapaaminen) teksti kerran alusta loppuun. Olen itsekin hieman yllättynyt, että kaiken tämän keskellä onnistuin. Synkät pilvet eivät ole jättäneet minua rauhaan.

Mutta mitä tein toukokuusta heinäkuuhun?

Ensinnäkin tässä versiossa pyrin mahdollisimman isoon muutokseen. Kokemus on opettanut, että vanhoihin rakenteisiin saattaa jäädä liian helposti jumiin. Siispä räjäytin rakenteen – lainasin sen näytelmäversiosta, ja aloitin tekstin ihan tyhjästä tiedostosta. En kopioinut mitään suoraan vaan vanha versio kulki näytöllä uuden vierellä muokatessani. Tukku kohtauksia jäi pois ja uusia tuli tilalle. Tarinan kannalta keskityin muutamaan ydinpointtiin, jotka palautekeskustelusta nousivat esiin.

Tekstin lukuvaiheeseen kului kolme päivää. Vaihe on aina se epämiellyttävin, mutta ehkä kuitenkin kaikkein hedelmällisin. Näkee, mihin suuntaan paketti on liikkunut, missä on vielä heikkouksia.

Ja: Paikoitellen hämmästyin, että herranjestas, minähän luen melko sujuvaa romaania. Toisaalta töitä on vielä edessä. Vielä on karsittava turhaa selittelyä, löydettävä kielelle entistä parempi uomansa ja korostaa havaintoja, havaintoja ja havaintoja. Vaikka olisi kirjoittajana jo pitkälläkin, kirjoittaminen on pitkälti keskittymistä ihan perusasioihin. Miten muuttaa hahmon tunteet ja tapahtumat toiminnaksi niin, että lukija saa itse oivaltaa? Miten hahmo muuttuu?

Voisinko sanoa jotain itse romaanista? Tämä on vaikea kysymys, koska teksti elää niin paljon. Sanon sen näin: Tarina liikkuu terrori-iskun, evankelis-luterilaisen kirkon ja psykologian maailmassa. Samalla yritetään löytää sovinto niin menneisyyden, uskon kuin ateisminkin kanssa.

Seuraavaksi luvassa on kolmen viikon tauko ennen kurssitapaamista. Yritän saada yhtä genetiivisubjektista kertovaa väitöskirjaa eteenpäin ja saada itseni komplikaatioista selvemmille vesille. Se taitaa olla helpommin sanottu kuin tehty, mutta pakko on yrittää.

*Tämä Esikoiskirjailijan elämää -blogi kertoo esikoiskirjailijan arjesta ja ajatuksista. Esikoiskirjailijan elämää -blogia ylläpitää esikoiskirjailija Kata Melander. Klikkaa tästä profiileihini Facebookissa, Twitterissä ja Instagramissa.

Esikoiskirjailijan elämää: Kärsimys, sen kaiken peittävä viitta

SISÄLTÖVAROITUS: Kipu, itsetuhoisuus

Yritän muistaa, kuka olen. Katson sampoopullon kylkeä ja näen siinä sh-muotoisen kirjoitusasun, shampoo. Tätä merkintää varten tarkistan Kielitoimiston sanakirjasta, että sh-muoto taitaa tosiaan olla ihan käypä, vaikka suomessa ei mielellään sitä kirjoitetussa muodossa käytettäisi. Tällaisia välähdyksiä nykyarjessani on, vaan ei kovin paljon enää muuta. Toisinaan mietin, että haluaisin kirjoittaa artikkelin Nato-option semantiikasta.

Mutta kaikki tuntuu kovin kaukaiselta. En ole kirjoittanut teille romaanikurssin ensimmäisestä vertaisryhmätapaamisesta tai romaanin edistymisestä. Mutta tänään kirjoitin romaania ensimmäistä kertaa hetkeen kokonaisen liuskan. Kaikki tuntuu putoavan käsistäni yhtä varmasti ja säälimättä kuin pallo kierii kaltevalla pinnalla.

Nukahdan kipuun. Herään kipuun. En selviä suihkusta itkemättä. Sekä päivystys että ensihoito ovat tulleet liian tutuiksi. Kaikki yhden lohjenneen hampaan tähden, riekaleina koko elämä. Olen oikea komplikaatiokimppu: hammaskomplikaatiosta tuli niska–hartia-alueen ja kasvoalueen komplikaatio. Luultavasti useiden hammaslääkärikäyntien seurauksena nyt myös jalkaan on kehittynyt hermoärsytys. Se olisi se mukavampi vaihtoehto. Muut vaihtoehdot ovat vakavampia.

Tälläkin hetkellä on hankala istua. Pää särkee, hampaita särkee, jalkaa särkee. Olen menettänyt ihan kaiken. Kaikki se työ, kohta 12 vuotta, mitä selkäni ja kipuni eteen olen tehnyt, on valunut hukkaan. Palkaksi sain vain uusia kipualueita.

Ja aivan kuin 12 vuotta sitten: etsin lääkäreitä, etsin seuraavaa etappia, pohditaan lääkitystä. Yritän huojua päivästä toiseen.

On enää vain yksi ero: minä en luota enää elämään. Sillä elämä ei kanna kaikkia. Se valitsee suosikkinsa.

Huhtikuussa minä ajattelin, kun selkäoperaation hyvä tulos alkoi varmistua, että olen saanut vihdoin elämäni takaisin. Että nyt minä otan takaisin kaikki menetetyt vuoteni. Että nyt on tullut aikani nauttia.

Nyt en saa enää koskaan ehjää hammastani ja omaa purentaani takaisin. En pysty kiitämään aikakoneella hetkeen, että peruuttaisin hammaslääkärin. Hampaan olisi voinut ainoastaan hioakin. Lääkäri valitsi paikan, ja loppu on karmaisevaa historiaa.

Elän elämää, joka ei ole enää elämää. Onnittelen ihmisiä, jotka ovat menossa naimisiin. Katson rentoutuneita ihmisiä somen kesäkuvista. Mutta minun elämääni onni ei kuulu. Raastava kipuloukku on hyvä pitämään onnen loitolla jatkossakin. Kokemusta on.

Kuolema on mielessäni päivittäin. Silti en vahingoita itseäni, sillä pelkään, että asiat ovat sen jälkeen entistä pahemmin. Pelaan Tetristä, koska se auttaa tutkitusti mielen tyhjentämisessä. On helpompi hengittää, kun keskittyy ehjän seinän rakentamiseen. Eristäydyn ihmisistä, sillä kuka nyt tällaista kärsimyskimppua jaksaisi. Vaan toisaalta kuolema hälveni ajatuksistani paljonkin, kun sain viestin, jossa minulle puhuttiin hyvin kauniisti:

Olet minulle hyvin tärkeä ihminen, viestissä luki.

Sanat oli osoitettu lähimmäisenrakkaudella. Niiden jälkeen saapuivat kyyneleet, mutta eivät sen vuoksi, että olisin ollut surullinen. Oli helpottavaa huomata, että olen luottanut myös oikeisiin ihmisiin. Heihin, joilla on vasta-arvostus ja -kunnioitus. Niin kipeästi olen tuntenut itseni toisissa tilanteissa vähätellyksi ja torjutuksi.

Päivät kulkevat, kesä soljuu. Minä hukkaan päiviä kipuun kuten liian usein ennenkin. Sain maistaa lupausta paremmasta, kunnes se liukuikin kädestäni kuin märkä saippuan pala.

*Tämä Esikoiskirjailijan elämää -blogi kertoo esikoiskirjailijan arjesta ja ajatuksista. Esikoiskirjailijan elämää -blogia ylläpitää esikoiskirjailija Kata Melander. Klikkaa tästä profiileihini Facebookissa, Twitterissä ja Instagramissa.

Esikoiskirjailijan elämää: Suon silmässä

SISÄLTÖVAROITUS: Tämä teksti käsittelee mm. itsetuhoisuutta. Jos aihe ahdistaa sinua, älä lue pidemmälle.

Edellisviikon keskiviikkona poistin Twitter-tilini. Minua alkoi ahdistaa oma ahdistukseni. Kirjoitin romaania rivin ja korjasin joka sanasta kirjoitusvirheen. Ajatus katkesi helposti. Tuntui, että olin nurkassa.

Pahempaa oli tulossa.

Kuin enteellisesti seuraavana päivänä kosmetologi kehotti minua nauttimaan elämästä. Elämästä kun ei koskaan tietäisi. Astuin ihokarvanpoistosta suoraan aurinkoiseen Turkuun. Sanatkaan eivät menneet sekaisin lainkaan yhtä paljon kuin vielä edellisenä päivänä. Ehkä tämä tosiaan tästä.

Sitä seuraavana päivänä puren hampaani yhteen, yhdestä hampaasta lohkeaa pala. Hammas paikataan, mutta kaikki muuttuu. Aamulla nousen sängystä ylös. Kipu kasvoissa on niin kovaa, että alan itkeä. Minua lohdutetaan: kunhan paikkaa madalletaan, palaisin taas entiselleni.

Te arvaatte jo: en palautunut.

Joka kerran, kun menen maate, kipu mylvii. Joka kerran, kun painan pääni alas. Joka kerran, kun puren. Selän kipuun tarkoitettu kohtauslääkkeeni auttaa vain hetken, muut kipulääkkeet eivät lainkaan.

Pääsen kaupan päälle noidankehään: selkäni asentohoitoon kuuluisi lepoa tunnin päivässä. Suomeksi – jos keskityn kasvo-oireisiin, selkäni väsyy. Jos pidän selästäni huolta, saan palkaksi mojovan päänsäryn.

Putoan niin syvälle, että haluan kuolla. Ihan oikeasti kuolla. Minulla ei ole yhtään syytä elää, minä ajattelen. Tätä kipua en enää kestä.

Hakkaan älypelejä tunnista toiseen, jotta en ajattelisi kuolemaa. Helatorstaina olen niin kipeä ja sokissa, etten saa edes syödyksi. Lähden päivystykseen.

Päivystyksessä psykiatrinen sairaanhoitaja katsoo minua haastavasti. ”Mitä sä luulet, et mä täällä mielenterveysyksikössä voin tehdä sun kivulle?” hän kysyy.

Minä en luule mitään. Minä haluan nähdä edes jotenkin eteen. Kerron 11 vuoden selkähelvetistä, joka on viimein hoitotasapainossa. Olen ollut viime kaksi kuukautta täysin kivuton.

”Kai jos sä oot 11 vuotta taistellut, taistelet nytkin.”

Siinäpä se onkin. Minulla ei ole voimaa taistella. Ei enää. Olen helmikuun puolivälistä lukien sairastanut koronan, mennyt selkäoperaatioon, sairastanut toisen koronan ja kärsinyt sen vuoksi aivohalvaustyyppisistä oireista, jotka veivät minut sairaalahoitoon. Ja – kaiken tämän jälkeen – laukeaa suhteeton kasvokipu.

Viime perjantaina sain diagnoosin: kyse on varsin ärhäkkäästä purentaelimen toimintahäiriöstä. Koko viime viikon itkin joka aamu noustessani ylös, sillä keho reagoi asennonmuutokseen niin voimakkaasti. Kasvokipu iski koko voimallaan.

Aloin kuitenkin hiljalleen palautua. Mutta tänään olikin sitten fysioterapiaa. Venytin selkääni eteen, painoin pääni alas.

Se oli siinä.

Tätä tekstiä on vaikea näppäillä, sillä kipu yltyy koko ajan. Peruslääkkeeni otin tunti sitten. Että niin hyvin menee.

***

Pelkään aivan valtavasti. Eilen kirjoitin romaania ensimmäistä kertaa viikon tauon jälkeen. Yritän haaveilla ihka oikeasta toisesta romaanista ja pitää kuolemanajatukset loitolla. Yrittää ajatella, että on oikeasti parempi elää kuin kuolla.

Miksi kirjoitin tämän?

Siksi, että ne puheet kärsimyksen jalostamisesta loppuisivat. Näkeehän tässä sen: ei kärsimys ketään ylevöitä.

Siksi, että sitä taistelua on todellakin turha toivottaa. Kaikilla on rajansa, ja se tulee vastaan. Edelleen olen sitä mieltä, ettei jatkuva kärsimys ole elämää. Eikä se, että jokin onni vain häivähtää. Sen kuuluu saada jäädä.

Toivon, että tulee taas päivä, jolloin näen taas auringon. En loputonta suon silmää, jossa ainoa tavoite on selvitä.

*Tämä Esikoiskirjailijan elämää -blogi kertoo esikoiskirjailijan arjesta ja ajatuksista. Esikoiskirjailijan elämää -blogia ylläpitää esikoiskirjailija Kata Melander. Klikkaa tästä profiileihini Facebookissa, Twitterissä ja Instagramissa.