Kata Melander's Blog, page 13

Esikoiskirjailijan elämää: Kellä on kirjallisella kentällä olemassaolon oikeus?

Lohduttavaa tässä kaikessa on se, että tuota lienee miettinyt aika moni alallamme jo oleva kirjailija.

Meistä ihan jokainen on sen sijaan joskus joutunut kysymään itseltään, kelpaanko minä. Toiset enemmän, toiset vähemmän, toivottavasti kukaan ei kuitenkaan loputtomasti. Mutta ilmiö ulottuu välillisesti myös kirjalliseenkin taiteeseen: olenko minä tarpeeksi hyvä tuottamaan tekstiä, jotta tekstini ansaitsisi julkisen olemassaolonsa?

Epävarmuudelle on kosolti oivaa maaperää. Ja käsi sydämellä, omalla kohdallani ei niinkään ole kyse kateudesta. Itse asiassa katson monta kollegaa jopa vähän ylöspäin: mikä kieli, mikä lause, mikä tarinankuljetus. Omia ansioitaan on irrationaalisesti helppo vähätellä. Yhtäkkiä on varma; ei en pysty tuohon, en millään pääse tuolle tasolle, en edes työllä.

Ja siitä on jo melko lyhyt matka seuraavaan ajatukseen: mitä järkeä on kaikessa, kun muut ovat niin paljon parempia? Mitä minulla on tarjota, vai pitäisikö heidän kirjoittaa, jotka oikeasti taitavat?

***

Mutta harvoin asiat ovat yksioikoisia. Olen aikaisemminkin täällä puhunut niin kutsutusta sisäisestä pakosta. Aihe usein valitsee kirjoittajansa, ja usein itse kirjoittaminenkin on riippuvaiden kaltaista toimintaa. Ja jos sisäinen pakko ajaa oikein vahvasti, sitä päätynee kirjalliselle kentälle enemmin tai myöhemmin – koska tarina vain täytyy saada kertoa muillekin.

Eli loppujen lopuksi onkin aika yhdentekevää alkaa yrittää itse hahmottaa, kellä on kirjallisella kentällä olemassaolon oikeus ja onko itsellä. Paljon riippuu lukijoista, kustantamoista ja kustannustoimittajista. Ja siitä, miten pitkälle paloa rittää veivata jotakin tekstiä yhä uudelleen.

Julkaisun jälkeisen paineen yllättäessä tekstin käsikirjoitusvaihetta on todella ikävä.

On ohjaajia – ja viimeisimmäksi kustannustoimittajia – jotka ovat tekstissäsi samalla lämmöllä kiinni kuin sinä. On hiottu ja pohdittu yksityiskohtia ja tekstin osa-alueita monen monituisia kertoja, mietitty yhdessä, että mitä, jos toteuttaisit sen näin. Jumissa olevassa versiostakin löytyy aina jotakin, mistä ottaa kiinni.

Sitten ilmestyy kritiikki, jossa esimerkiksi jokin pitkään työstetty asia saa arvostusta. Ei todellakaan tule olo, että teinpäs sen. Ajattelee kaikkia ohjaajiaan ja toimitustiimiään ja miettii, me tehtiin se.

Ja editointivaiheessa on vain kirkas päämäärä. Ja siinä turvallisen ohjauksen lomassa unohtaa kysyä itseltään, olenkohan minä nyt kirjoittajana riittävästi. Tulee olo, että totta kai on.

On vain päämäärä. Jossakin edessä.

*Tämä Esikoiskirjailijan elämää -blogi kertoo esikoiskirjailijan arjesta ja ajatuksista. Esikoiskirjailijan elämää -blogia ylläpitää esikoiskirjailija Kata Melander. Klikkaa tästä profiileihini Facebookissa, Twitterissä ja Instagramissa.

Esikoiskirjailijan elämää: Kivusta ja sankaruudesta

Sain tänään kirjallisuuden sivuaineopintoni päätökseen. Jäljellä minulla on enää pääaineeni suomen kielen syventäviä opintoja sekä se kuuluisa gradu.

Se tuntui surrealistiselta, humalluttavalta. Saada jotakin valmiiksi. Olla oikeasti askeleen lähempänä maisteriutta.

Surrealistisuuden tunnettani lisäsi eniten, että oli pelottavan lähellä, etten olisi tähän tenttiin pystynyt osallistumaankaan.

***

Seuraava saattaa kuulostaa todella hullulta, mutta näiden seitsemän opiskeluvuoden aikana olen tottunut tenttimään puolipyörryksissä. Kipu on niin kovaa, että siihen on haljeta, mutta ennen tenttiä hymyilee kohteliasti valvojalle, tarkistaa, että koneen asetukset ovat kunnossa ja alkaa kirjoittaa. Kirjoittaa viimeiseen pisteeseen asti ja palauttaa vielä suttupaperinsa, kerää tavaransa. Ja on ollut niin kivun ja jännityksen armoilla, ettei muista edeltävästä puolitoistatuntisesta mitään. Seitsemän vuoden aikana olen myös tottunut jättämään tenttejä väliin – koska kipu on vetänyt armotta pidemmän korren.

Kesti viisi vuotta, ennen kuin ensin fysioterapeuttini ja sitten perään lääkärini todensivat, että lukemiskivuilleni onkin syy. Jalat koukussa lukeminen ja kirjan sivun auki pitäminen tuottavat liian suuren paineen lihasrappeumasta kärsivälle selälleni. Kun ostin lukutelineen ja aloin lukea jalat hieman suorempana, onnistumisprosenttini kasvoi hurjasti. Enää en ollut niin veitsen terällä. On ollut ihan tavallisiakin tenttejä, mutta kuitenkin suhteessa liikaa edellisen kaltaisia.

Enkä tiedä, kummastako jalkani kiukustui viime torstaina enemmän, fysioterapiasta vai lukemisesta vai kenties molemmista, mutta sain pariksi päiväksi voimakkaan kiputilan. Lauantai meni lähes pelkästään levossa.

Eniten surin tenttiäni. Olin jo kerran siirtänyt päivää (meidän sähköisessä tenttitilassamme tenttipäivän ja -ajan saa itse valita oppiaineen, tässä tapauksessa kirjallisuuden, asettamien raamien mukaan; läheskään kaikkea ei toki saa tentityksi näin). Miten valmistautumisen nyt kävisi? En lähtenyt tenttiin vain päästäkseni läpi vain myös menestyäkseni. Menisikö työ hukkaan?

Onneksi tilanne lähti sunnuntaina rauhoittumaan, ja sain kuin sainkin koko tenttialueen kahlatuksi. Silti harmitti, että sankarin kortti oli pitänyt valmistautuessa käyttää ja antaa tasoitusta lukemisaikataulussa, jännittää, sattuisiko oleminen tentissä valmistautumisspurtin jälkeisenä tenttiaamuna. Olo ei ollut kivuton, mutta sen sieti ponnisteluitta. En jäänyt pulaan.

***

Kipupsykologit toistelevat puheenvuoroissaan usein lohduttavasti, että kivun kantaminen on arjen sankaruutta. Sitähän se tavallaan onkin. Minulla on käsitteeseen vain kovin ristiriitainen suhde. Sankari kuulostaa äkkiä itsensä ylentämiseltä, sädekehältä. Enkä minä ole luonteeltani virheetön, todellakaan, ja tätä sairauden ja sankaruuden asetelmaa olen tutkinut Älä irrota -romaanissanikin. Kärsimys ei jalosta, kärsimys voi katkeroittaakin. Jotkut lukijat ovat esimerkiksi saattaneet kokea, että romaanissani on paljon kipua muun kustannuksella, mutta ehkä itse kipupotilaana hahmotan sen niin, että ihminen on ihminen vaikka miten ison kivun takana: voi olla ensin paljon kipua, mutta tänään ihanaa nauruun heittäytymisen hetkiä, kuten siskoni kanssa tänään. Ja siitähän se toivokin syntyy: oma kipuni ei esimerkiksi niellytkään tänään tenttiä. Kivun jälkeen palautuu hiljalleen normaaliin tilaan.

Silti toivoisin, että minun tarvitsisi olla vähemmän sankari. Että tulevaisuudessa niitä tenttejä on yhä vähemmän, joiden vuoksi joutuu tekemään melkoisen ylimääräisen suorituksen lukemisen lisäksi.

Ja ehkä minä olen välttänyt katkeruuteni sillä, että minussa on paloa rakastaa. Suomen kieltä ja sen ilmiöitä, kielitiedettä. Tutkia maailman ihmeitä, analysoida päivänpolttavia aiheita. Vähän on asioita, jotka ovat ihanampia kuin rakkaan, tärkeän ihmisen halaus, miten ehentävää on kaikenlainen läheisyys, rakkaus. Minusta on maailman rentouttavinta katsella kissaotuksia. Tai olla kummisedän ja hänen puolisonsa kanssa merellä, kun keskinäinen keskustelumme täytyy huumorista.

Vaikka kipu kuuluisikin elämään, elämää on paljolti myös noissa hetkissä.

Ja tänään sitkeys kirjallisuudenopinnoissa palkittiin. Taisin jotakin ihan tietääkin.

*Tämä Esikoiskirjailijan elämää -blogi kertoo esikoiskirjailijan arjesta ja ajatuksista. Esikoiskirjailijan elämää -blogia ylläpitää esikoiskirjailija Kata Melander. Klikkaa tästä profiileihini Facebookissa, Twitterissä ja Instagramissa.

Esikoiskirjailijan elämää: Kirja ei lähde naisesta

Nyt kofeiininhuuruisessa tenttiinvalmistautumiskuplassa tuntuu oudolta ajatella, että viime vuonna vastaavaan aikaan esikoisromaaniprojekti oli käynnissä jo täyttä päätä – ja kalenteri oli täynnä romaanin osalta aina vuoden viimeisiin päiviin asti. Se herätti oudon tunteen. Toden totta. Heitin esikoisromaanin tuotantoblogiin, että elämäni muuttuu täysin.

En aavistanut, miten oikeassa olinkaan. Kirja ei lähde naisesta.

Julkaisupäivän jälkeen median, lukijoiden ja tapahtumanjärjestäjien yhteydenotoista on tullut arkipäivää. Suurin osa edellä luetellusta on tietenkin tavallisten lukijoiden palautetta, mutta kuitenkin. Vuosi sitten en niinkään olisi osannut kuvitella, että ensimmäinen Finlandia-kilpailuosallistumiseni olisi nyt sinetöity, sellaista ei ollut suunnitelmissakaan. Nainen, joka pitkään toivoi vain hiljaa mielessään romaanin julkaisemista, koska vain siten uskalsi kaikein parhaiten, julkaisu kun on niin harvinaista Suomessakin, toivoo nyt, että saisi kaunokirjallisuudesta itselleen kestävän uran. Opettajan ammatti on saanut, jos ei nyt korvaajaa, ainakin vahvan seuralaisen.

Melko kauas on ajauduttu siitä suomen kielen opiskelijasta, joka syksyllä 2015 aloitteli graduaan istuvan hallituksen hallitusohjelman retoriikasta ja sai juuri valmiiksi yhden version siitä jo muutaman vuoden työn alla olleesta romaanikäsikirjoituksesta.

Yksi asia kytkee kuitenkin molemmat: kipu.

Puhuin ystäväni kanssa yliopisto-opintojen ihanuudesta. Päivittelimme molemmat sitä, miten onnelliseksi uuden tiedon hankkiminen tekee. Mutta rinnassani viilsi myös hyvin kipeästi: muistan hyvin ne kolme viikkoa, jotka pelkästään siinä autuudessa sain leijua. Sen jälkeen sairastuin kipuun. Ja jatkuvat sairauslomat, korvaavat tehtävät ja äärirajoilla kulkeminen ovat seuranneet toisiaan. Pari kertaa pitkän sairausloman jälkeen on joutunut opettelemaan rutiininsa ihan alusta, opinnot junnaavat, vaikka mieli ja kurssikaverit siintäisivätkin pidemmällä. Sieluun jää jälki.

Toki hyviä hetkiäkin mahtuu peräkkäin. Silti, jos olen ihan rehellinen, tätäkään tenttiä en pystyisi tekemään, jos en hiukan purisi hammasta. Se on ikävää, mutta onneksi hammasta ei ole tarvinnut kivun ja lukemisen suhteen purra nyt kohtuuttoman paljoa. Pystyn nauttimaan vielä tekemisestä. Tämän sietää vielä. Heh, jos romaanini Petteri olisi oikea henkilö, hän saatttaisi mulkaista tällaista kissan ja hiiren leikkimistä kivun kanssa välillä pahasti, mutta onneksi olen itsepäisyydessäni nyt yksin enkä samassa tilanteessa kuin Saara.

Esikoiskirjailijan elämää: F niin kuin onni, ja tulevan suuntaviivoja

Köyhdyin kirjaimellisesti euforian vallassa keskiviikkona, kun Älä irrota -romaanin Finlandia-palkintokisan osallistumismaksu, 85 euroa, tuli maksetuksi. Minkään rahan menettäminen ei ole kuunaan tuntunut niin hyvältä, ja se todistaa tämän: lapsuuden unelmilla on pitkään kaikuva, syvä liekki. Lopullisuus tuntui pakahduttavalta: nyt osallistuminen on lukkoon lyöty. Enää ei voi perua. (Vaikka se ei ole käynyt edes harkinnassa.)

Esikoiskirjailijan elämää: Hajamietteitä eräältä viikolta – kirjoittamista, esikoisromaania ja kesää

Ajatukseni hajaantelevat nyt missä sattuu. Perusarkeni järjestelyineen meni osaksi remonttiin, ja sekös sotkee kirjailijan aatteita, huolettaakin; opiskelun puolella Lauri Viidan Moreeni on ollut hyvässä vauhdissa, mutta nyt lukemisenkin on hankalaa edetä.

Mutta kirjoituslukko on aukeamassa hiljalleen. Siitä olen iloinen.

Olen miettinyt paljon sitä, mitä elämästä haluan uudessa tekstissä sanoa. Ja mikä on se asia, jota uppoudun eniten tutkimaan, johon suorastaan juutun niin kauaksi, että viimeinenkin kohtaus on valmis.

Ehkä tärkeintä kaikessa on yksinkertaisuudessaan se, että löytäisi ne tismalleen oikeat sanat. Koska huolellisen harkinnan tulos johtaa kaikkein todennäköisimmin siihen, että valitut sanat välittäisivät tehokkaasti ja tarkasti, mikä on oleellista, tärkeää ja painavaa. Romaanissa tätä saa tavoitella yhä uuden ja uuden käsikirjoitusversion läpi.

Älä irrota -romaanistakin on uutisia: Espoon kirjaston lehdessä ilmestyy elokuussa laajahko haastatteluni. Tulee käsiteltyä romaania ja sen tekoprosessin vaiheita monelta kantilta, esillä ovat myös kirjahyllyni sisältö ja kirjoitusrutiinini. Lehti on sähköinen, joten luulenpa, että jos tekemisiäni elokuussa seuraatte, ette välty linkiltä.

Esikoiskirjailijan elämää: Ei kiire vaan jotakin muuta

Luin Älä irrota -esikoisromaanini käsikirjoitusta paitsi editointikierrosten välissä, myös lopun oikoluku- ja taittovaiheessa. Joskus ennen esiintymistä saatan silmäillä tiettyjä avainkohtia, jotta ne olisivat aivan tuoreessa muistissa. Mutta joka lukukerralla havaitsen kiintymykseni tekstiin – se tuntuu yhtä aikaa oudolta ja hämmentävältä, joskus se satuttaakin. Alaston kivunkuvaus saa muistamaan esimerkiksi kivun kaikessa rujoudessaan.

Mutta miksi on niin tärkeää kirjoittaa?

Uuden tekstin kanssa ei pidä hätäillä vaan sille pitää antaa aikansa. Kiirehän ei ole. Näin parikin kirjailijatuttua on minua ohjeistanut, ja ohjeessaan he ovat oikeassa. Ei ole kiire saattaa valmiiksi, ei ole mikään kiire julkaista toista romaania tai miettiä edes mitään julkaisuprosesseja.

Mutta kyse onkin kaikessa kliseisyydessään sisäisestä pakosta.

Olen jo pitkään aistinut sen, että kirjoittaminen ei ole ollut minulle enää aikoihin pelkkä (kunnianhimolla, paneutumisella ja heittäytymisellä ryyditetty) harrastus. Nyt kirjoittamisesta on tullut osin myös työtä, mutta tämän alan epävarmuudella ja palkoilla ja palkkioilla kukaan ei istu vuosikausia työhuoneessaan, etsi taustatietoa, kirjoita tietämättä tarkkaan, mihin se johtaa, valvo öitä, jos kirjoittaminen pitää sovittaa vaikka päivätyöhön tai opiskeluun.

Kirjoittamista tehdään ilman muuta rakkaudesta lajiin, mutta minulle se on myös jo riippuvuuden kaltainen olotila. Viime aikoina, eiliseen asti, kun kirjoittamisesta oli parin, kolmen viikon tauko, jäin mietteliääksi: tuntui koko ajan, että sisälläni oli jotakin, mitä en saanut ulos. Ja kun viimein eilen sain jotain ulos, tänä aamuna oli helpompi herätä. Mieleni oli rauhallisempi, se oli saanut siirrettyä joitakin pohdituttavia asioita taaemmas, joitakin mittasuhteisiin, ja vaikka eilen kirjoittamassani kohtauksessa ei ollut mitään keveää, oloni oli kummallisella tavalla kevyempi.

Jos tekstistä joskus romaani tulee, se vaatinee muutamankin editointikerroksen, tuotos on tällä hetkellä hyvin raakaa ja paikkaansa vielä hakevaa – mutta on itseni kannalta tärkeää, että raakaversio hahmottuu. Julkaisurintamalla haluankin hieman hengähtää ja keskittyä Älä irrota -romaanini siipien kasvatteluun, mutta ilman kirjoittamista en oikein voi olla.

Jännä tunne mutta niin se vain on. Tenttiinkin onnistuin lukemaan sekä eilen että tänään, joten nyt voin tunnontuskitta kirjoittaa tämänkin tekstin kirjailijanroolissani. Eikä tekstienkään kanssa tarvitse olla yksin. On ihania ystäviä, ohjaajia ja kustannustoimittajia, joiden kanssa yhdessä tekemisestä, pelkästä keskustelustakin, syntyy aina jotakin kiintoisaa.

Älä irrota -romaanini Saaran ja Petterin tarina ei nyt työn alla olevassa tekstissä jatku, mutta melkein tiedän, ettei heidän tarinansa ole sittenkään vielä valmis. Aika näyttää sen.

*Tämä Esikoiskirjailijan elämää -blogi kertoo esikoiskirjailijan arjesta ja ajatuksista. Esikoiskirjailijan elämää -blogia ylläpitää esikoiskirjailija Kata Melander. Klikkaa tästä profiileihini Facebookissa, Twitterissä ja Instagramissa.

Esikoiskirjailijan elämää: Kesäisiä pohdintoja ja lukuvinkkejä

Jos minun pitäisi nimetä yksi elämäni turva-ankkuri, se olisi kaunokirjallinen fiktio. Sen vaikutus minuun on likipitäen yhtä intensiivinen sekä lukijan että kirjoittajan roolissa, mutta sen sijaan esimerkiksi fiktioelokuvat ja tv-ohjelmat eivät ole koskaan koskettaneet minua samoin. Jokin tekee kaunokirjallisesta fiktiosta ainutlaatuisen.

Viehätyn kovasti kauniista, tarkasta kielestä. Se on eittämättä itselleni iso syy sekä lukea että kirjoittaa kaunokirjallisuutta. Mahtavaa on ollut myös huomata, että nykyaika on tehnyt lukemisesta näkyvällä tavalla sosiaalista: kirjoista ei keskustella ainoastaan luku- tai kaveripiireissä vaan myös somessa ja blogien palstoilla. Hyvällä on reitti aiempaa laajemmalle.

Kesä on monelle perinteisesti lukemisen aikaa, mutta myös syksyn ja tulevan kevään sekä tulevien vuosien romaaneja valmistellaan kuumeisesti. Päivittelin maanantaina muun muassa näitä sivuja Keikkakalenteri-osuuksineen ja pysähdyin ajassa vuoden taaksepäin. Aika alussa vielä silloin oli esikoisromaaniprojektini taival. Mieleeni muistui asioita koko tuotantovaiheen ajalta, sekalaisia, pieniä ja suuria, hymyn- ja kauhunhetkiäkin. Monille lennokkaille lausahduksille pyrskähtelin itsekseni, mutta täytyin lämpimistä ajatuksista erityisesti kaikkia niitä kohtaan, jotka kokevat kaunokirjallisen fiktion samoin kuin minä: jotka ovat väsymättömiä keskustelemaan fiktiivisten ihmisten fiktiivisissä tapahtumissa tekemistä todentuntuisista ratkaisuista, jotka valvovat öitä miettien, miten tekstistä voisi saada vieläkin paremman, jotka rakastavat kieltä niin, että aikamuotovalinnoista tai lausetyypistä voi tulla päivän kuuma peruna – jotka kannustavat koko sydämestään, vaikka teksti ei olisi edes oma.

Paahtavaa aurinkoa olemme saaneet tähän mennessä lähes pelkästään vain odotella, mutta ajattelin vinkata teille nyt viisi kirjaa vaikkapa paahtavan auringon kaveriksi. Itse ajattelin suorittaa kesällä yhden kaunokirjallisuustentin, joten tämä nyt ei varsinaisesti ole oma kesäkirjalistani, mutta kuitenkin.

1. Kjell Westö: Missä kuljimme kerran TAI Kangastus 38

Westön tapa rakentaa romaani historiallisiin puitteisiin on vangitseva. Eilen tuli Westöstä puhuttua, ja muistin samalla, miten paljon Westöstä pidänkään. Missä kuljimme kerran kuvaa helsinkiläisten arkea lähes puoli vuosisataa 1900-luvun alusta alkaen näyttäen vuosisadan historialliset käänteet läpi kaikkien kansankerrosten. Kangastus 38 puolestaan tarkentaa kuvansa repivään sisällissotaan, jonka arvet eivät ole läheskään painuneet vielä maailmansodan kynnykselläkään.

2. Jane Austen: Ylpeys ja ennakkoluulo

Tarvitseeko tästä sanoa mitään – no ei oikeastaan – mutta Bennettin siskosten avioaikeet ovat täynnä sattumuksia ja herkullisia henkilöhahmoja. Niiden ohella pidin myös siitä, miten moderni naiskuva jo häivähtää teoksessa, sillä aivan kaikki kun eivät suostu tyytymään siihen, että naisen elämän ainut tarkoitus 1800-luvun alun englantilaisissa povarispiireissä oli mennä naimisiin ja varoa sotkeentumasta älyyn. Ylpeys ja ennakkoluulo oli tenttikirjani viime keväällä ja naurahdin yliopiston lukusaliin astuessani itsekseni, että tuskin kukaan oikeasti uskoisi, että luin tenttiin, viereisellä lukupaikallakin tankattiin keskittyneesti immateriaalioikeutta. Tällaiset tenttikirjat ovat kyllä yksi kirjallisuudenopiskelun helmi. Kesälukulistalle se tuo hieman romantiikkaakin.

3. Mika Waltari: Sinuhe egyptiläinen TAI Volter Kilpi: Alastalon salissa

Olkoon kolmospallukan osa virallinen järkälemäisen suomalaisen klassikon osa. Jos siis haluat modernisti etenevää juonta, mielikuvituksen iloittelua ja kielellisen taidonnäytteen, valitse Sinuhe. Myönnän, että jossain kohdin tiivistämisen paikkoja kyllä olisi ja kaikkia kirjan tapahtumia on hankala jälkikäteen muistaa tarkasti (sillä eri tapahtumapaikkoja on niin paljon), mutta Sinuhe on jo monessa kohdin yllättävän nykyaikainen romaani. Sinuhen maailman muotijuoma on Krokotiilinpyrstö (viinaa) ja jos haluat ilmaista sinuhelaisittain, että joku puhuu aivan läpiä päähänsä, voit tyynesti todeta hänelle ”on kuin hullu koira olisi purrut sinua”. Sinuhen lentävät lausahdukset. ❤

Ja tuota… Jos et pelkää haastetta tai tajunnanvirtaa, tunnelmoida piiippuhyllyllä, vilunkipelillä hankitulla totivedellä ja parkkilaivan rakennuttamisella, valintasi on Alastalon salissa. Sivussa tutustut myös merimiesten juonitteluun kieltolain aikaan ja kustavilaiseen sielunmaisemaan. Yhden luvun aikana saatetaan kävellä Alastalon sali päästä päähän tai ihmetellä piippuhyllyä, joten ehdit kaikkiin käänteisiin mukaan.

Esikoiskirjailijan elämää: Välitilassa

Heh. Esikoisromaanini julkaisemisesta on vielä ensi tiistainkin jälkeen vasta melkein puoli vuotta, mutta kuka nyt kuukauden tarkkuudella laskuissa pysyisi.

Esikoiskirjailijan elämää: Puoli vuotta Älä irrota -esikoisromaanini julkaisusta – miltä näyttää juuri nyt?

Tajusin tänään lounaalla, että Älä irrota -romaanini julkaisusta tulee kuluneeksi ensi tiistaina tasan puoli vuotta. Se herättää paljon erilaisia tunteita – ylpeyttä, helpotuksenhuokausta, jännitystä jatkosta. Moniin asioihin olin kirja-alaa tiivisti seuranneena ja romaanin tekemisen aikana hyvin informoituna osannut varautua, mutta ehkä yhtä moni asia sittenkin yllätti.

Kustannustapani on kokonaisuutena suhteellisen tuore, ja se tarkoitti ennen kaikkea yhtä: kaikki kortit olivat pöydällä, mutta vielä suhteellisen piilossa. Paljon olisi ratkaiseva kahden tahon suhtautumistapa: yhtäältä kritiikkijärjestelmän (sis. tämän sisar kirjablogit) ja toisaalta kirjakauppojen ja kirjastojen sisäänostajien.

Sisäänostajien kanssa kävi suhteellisen hyvin, kritiikkijärjestelmän kanssa vielä paremmin – sekä lehtikritiikkejä että blogiarvioita on ilmestynyt tasaisin väliajoin. Jokainen lehtikritiikeistä on aiheuttanut kunkin lehden alueen kirjastoihin varausjonopiikin. Myyntiluvuilla ei ole mitään asiaa Mitä Suomi lukee -listalle, mutta ei kirjan liikkuvuus nyt tyrehtynyttäkään ole. Sen sijaan lehtikritiikit vaikuttivat yllättävän paljonkin siihen, että uskalsin osallistua Finlandia-palkintokisaan.

Ja nyt sen voin jo paljastaa: alun perin Finlandia-palkintokisa ja muihin palkintoihin osallistuminen olivat erikseen yli valmisteltavien asioiden listalta, koska kritiikkijärjestelmän suhtautumisesta ei tiedetty vielä mitään.

Siksi voin ilolla todeta Älä irrota -romaanin kohdalla sen, että sisältö on todella ratkaissut, ei se, että kannessa lukee esimerkiksi WSOY, Otava, Tammi, Gummerus, Teos tai vaikkapa Kosmos.

Monessa mysteerikortissa oli kieltämättä myös vapauttavat puolensa. Kun ei ollut standardia, miten markkinat ja muut tahot suhtautuvat, töitä sai tehdä melko vapaasti. Sitä piti tehdä hyvin, hyvin paljon, venyttää tunteja pitkälle yöhön, aikatauluja, toimitustyötä, markkinointia. Mutta jokainen onnistuminen oli pieni voitto. Kääntöpuolena minua varjosti kuitenkin pelko: mitä, jos työ ei kannakaan?

Eniten tuotantovaiheessa olen edelleen vaikuttunut siitä, miten sydämellään romaanini jokainen osatekijä oli mukana. Kerran jätin tekstin toimitustiimille vartin yli yksi yöllä. Yksi tiimiläisistä kuittasi tekstin kaksikymmentä vaille kaksi. Totesimme molemmat hymiöin menevämme nukkumaan seuraavaksi. Tiimin esilukija sai vihiä tästä ja huomautti ponnekkaasti, pilkettä silmäkulmassa, että kyllä joskus nukkuakin pitäisi.

Ja me asianosaiset pystyimme vain hymyilemään.

Esikoiskirjailijan elämää: Uusi teksti, tuoreet sanat, epävarma maailma

Kirjoittajan elämässä ulkokirjallinen vaikuttaa aina kirjalliseen. Valitettavasti huonot uutiset eivät henkilökohtaisen elämäni puolella tosiaan jääneet vain toukokuun alkuun. Sain vielä ainakin asteen synkemmän sävyn koko uutiskirjoon.

Eikä minulla ole siksi ollut oikein sanoja, ei täällä eikä fiktion puolella. Olen etsinyt sanoja uuteen käsikirjoitukseeni yhtä hädissäni kuin olen välillä pohtinut tulevaa. Mutta lauantaiyönä käperryin puoli kolmelta lukuvuodenpäätösjuhlinnan jälkeen nukkumaan ja kirjoitin muistilappuun:

Minä rakastan sinua vielä silloinkin, kun aamuja ei enää ole, päiviä, jotka kääntyisivät illoiksi, tähtikirkkaita öitä. Niitä kaikkia olen odottanut vain siksi, että saisin viettää ne sinun kanssasi. Nyt minä sen tiedän.

Juhlan ilo katkaisi hädän ja toi toivolle tilaa. Teksti alkoi elää. Ystävät eivät katoa, vaikka lääketiede sanoisi mitä. Ja ensimmäinen Finlandia-osallistuminen, siitä tuli oikeasti totta.

Aloin heti ajatella armollisemmin. Sanat voivat kadota mutta ne palannevat kyllä. Ne ovat palatessaan tuoreita ja valmiina kertomaan kantamastaan. Selviytynyt on yhtä kokemusta rikkaampi. Kun mieli pitää kiinni haaveista ja käy sitkeästi niitä kohti, se uskoo jo itsessään parempaan huomiseen.

Yö tumma, aamu valoisa. Sanoista kasvaa käsikirjoitus, sumusta selkeys.

Näihin kirjailija Salla Simukan sanoihin seisahdin ensilukemalta:

Kun veteen heittää kiven, ei tiedä, minne asti aallot yltävät.

Kun paperiin kirjoittaa sanan, ei tiedä, millaiseen tarinaan se johtaa.

Kun toista ihmistä katsoo silmiin, ei tiedä, kuinka syvälle voi vielä upota.

Elämä on täynnä epätietoisuutta. Se on elämisen pelottava, juovuttava, turhauttava, riemastuttava onni.

Niihin haluan luottaa.

*Tämä Esikoiskirjailijan elämää -blogi kertoo esikoiskirjailijan arjesta ja ajatuksista. Esikoiskirjailijan elämää -blogia ylläpitää esikoiskirjailija Kata Melander. Klikkaa tästä profiileihini Facebookissa, Twitterissä ja Instagramissa.