Kata Melander's Blog, page 11

Esikoiskirjailijan elämää: Vammaisuuden monet sävyt

Vuosi vaihtui, ja aika rytinällä vaihtuikin. Olin jo rentouttavan uudenvuoden jälkeen kuin uudestisyntynyt ja ajattelin, jospa sairauskierteet jäisivät viimein ainakin hetkeksi taka-alalle. Eivät jääneet.

Kipu alkoi joulun alla hiljalleen helpottaa, ja tuntui, että joulu teki tehtävänsä: se rauhoitti jonkinlaisen sotatilan kehossanikin. Krooninen kipu on myös yhdeltä ulottuvuudeltaan autonomisen hermoston häiriötila, ja seesteisessä ilmapiirissä kehonikin näytti voivan päivä päivältä paremmin. Aivan ennen joulua sain kuitenkin akuutin korvakäytävätulehduksen. Ennen vuodenvaihdetta hakeuduin lääkäriin, mutta vaiva jatkui pitkittymistään: tuli välikorvan tulehdus ja sain reaktion korvatipoista. Sain viime torstaina antibioottikuurin, uudet korvatipat ja toivoin, että jos nyt vaivat olisi taputeltu.

Mutta eivät vieläkään. Viime perjantaina sain voimakkaan oksennus- ja päänsärkykohtauksen, joka kourissa vietin koko viikonlopun ja alkuviikon. Pää tuntuu vieläkin, mutta tämä on ensimmäinen normaalia muistuttava päivä. Näiden syiden vuoksi täällä blogin puolella on ollut viime päivät aika hiljaista, vaikka kuulumisia minulla olisi teille toki ollut aiemminkin.

***

Oma tilanteeni on itse asiassa mainio vaikkakin suruinen johdanto seuraavaan aiheeseeni. Sekä joulukuinen Lumooja-haastatteluni että huomenna tehtävä Lilja-lehden haastatteluni käsittelevät vammaisuutta fiktiossa. Se on aihe, jota olen itse miettinyt hyvin paljon, ja vaikka itse vammaisuus koskettaa itseänikin, vammaisuuden ja fiktion yhdistelmä ei ole helppo. Vammaisuus on ensinnäkin niin uniikki kokemus, että vammaisuuden kuvausta on mahdotonta tehdä ilman, että joku siitä närkästyy; on syntymästään asti vammaisia ja myöhemmin vammautuneita, mikä jako jo yksin vaikuttaa vammaisuuden kokemukseen melko tavalla. Itse olen esimerkiksi törmännyt siihen, että Älä irrota -romaanin takakannen sanapari ”pyörätuoliin sidottu” on pohdituttanut useita, ihan aiheesta, väitän.

Miksi sitten minusta sanaparissa ei ole hirveästi ehkä vikaakaan?

Ei, en koe itse olevani pyörätuoliin sidottu, paitsi ehkä ennakkoluulojen tasolla. On satuttavaa, että joku ei halua nähdä persoonaani vain siksi, että istun pyörätuolissa. Satuttavinta se on ehkä silloin, kun ennakkoluulon kohtaa rakkaudessa. Silloin minäkin saatan ajatella, että minussa ja tuolissani on näkymättömät siteet – vaikka toisaalta itse en sanaparia valitsisi. Silti ymmärrän kommentoijia siksi, että aiemmin syntymästä asti pelkästään liikuntavammaisena moinen ärsytti. En ainakaan halunnut sääliä ja uhriajattelua enkä sitä tahdo vieläkään.

Sairastuttuani kipuun ajatustapani muuttui. En ole koskaan kävellyt, joten en ole ikinä rakentanut elämääni kävelykyvyn varaan – se on ollut täysi pyörätuoleineni päivineen. Sitten sairastuttuani aloin menettää rankasti; yksinkertaistettuna jouduin luopumaan vapaudestani päättää, koska kipu voi iskeä koska tahansa, pyörätuolin täristäessä liikaa mukulakivillä tai nostaessani liian raskasta kirjaa. On pakko levätä, tunteja kerrallaan. Laulaminen ja klassisen laulun tunnit vaihtuivat pelkkään musiikin kuunteluun. Ja loputtomat arvailut ja pelko, ne astuivat elämääni myös yhtä aikaa kivun kanssa: mikä on liian raskas kirja? Mikä määrä mukulakiviä, kuinka monta metriä, pysyy kivun ulottumattomissa? Ja tämän arvaattekin: ikinä ei voi varmasti tietää.

Tajusin, että joku joka onkin menettänyt kävelykykynsä, voikin olla hyvällä syyllä pyörätuoliin sidottu – ja se ajatusmalli on ihan yhtä lailla hyväksyttävä. Toisaalta on annettava myös vapaus ärtyä niille, jotka sanaparista ”pyörätuoliin sidottu” ärsyyntyvät. Se ärtymys on aivan yhtä oikeutettua.

***

Oma tilanteeni on nyt jokseenkin pelottava ja kivikkoinen. Jos perjantaina alkanut kohtaus oli migreenioire, ja minulla onkin puhjennut migreeni, se mutkistaisi tilannettani entisestään. Kehon eri kivut provosoivat toisiaan ja jäävät helposti päälle kroonisessa kivussa. Tänään on parempi päivä, mutta jatkuva olon tarkkailu on tarpeen juuri siksi, että kipu säilyisi edes jokseenkin hallittavuuden rajoissa. Mieleeni jäi kaiuksi sisareni sanat, kun viimeksi hän minulle puhelimessa sanoi surullisena olevansa huolissaan, kun minä olen jatkuvasti niin sairas.

Se on vammaiskuvan toinen haaste. Kuten Kynnys ry:n tiedottaja ja runoilija Sanni Purhonenkin sanoi, vammaiskuvat eivät kaipaa sosiaalipornoa ja asioiden ylivärittämistä. Ongelma tulee vastaan siinä kohdin, että kunpa sitä värikynää edes tarvittaisiin. Joku saattaa kokea Älä irrotan Saarankin sairauden raskaaksi ja ajatella, että onpas kirjoittajalla ollut mielikuvitusta.

Kylmä totuus kuitenkin on, että esimerkiksi Saaralla ei ole puoliakaan omista ongelma-alueistani. Selän kipujen lisäksi omaa arkeani ovat vaikeuttaneet huonokuntoiset lonkat ja hoitovirheen seurauksena vammautunut nilkka, toisessa lonkassani on proteesi. Tavatonta ei kai ole sekään, että jotkut vaikeasta liikekivusta kärsivät sairastavat myös migreeniä, miltä todella itse toivon välttyväni. Migreenin puhkeaminen tietäisi ainakin vähemmän terveitä päiviä, mutta en tahdo mennä asioiden edelle. Hyvin tavallista puolestaan on se, että perussairauksien yhteydessä flunssavaivat, kuten juuri esimerkiksi korvatulehdukset sun muut, iskevät ärhäköinä ja ovat vaarassa pitkittyä. Toisaalta on paljon tapauksia, että vammoista huolimatta ylimääräisiltä kivuilta ja pitkittymisiltä vältytään. Sekin on yhtä lailla osa vammaiskuvaa.

Joten ehkä ratkaisu on fiktion kannalta tarinassa ja asetelmissa. Erilaista sairautta voi olla paljonkin, mutta jokaiseen tarinaan mahtuu myös onnenhetkiä, naurua ja vammaisuuden kohdalla olen omassa elämässäni etenkin kokenut mustan huumorin hyväksi. Keitos on realistinen, mutta kuitenkin toiveikas.

Mitä laveammalla pensselillä vammaisuutta ajattelee, sitä paremmin sen monet eri sävyt tulevat esiin.

*Tämä Esikoiskirjailijan elämää -blogi kertoo esikoiskirjailijan arjesta ja ajatuksista. Esikoiskirjailijan elämää -blogia ylläpitää esikoiskirjailija Kata Melander. Klikkaa tästä profiileihini Facebookissa, Twitterissä ja Instagramissa.

Esikoiskirjailijan elämää: Kirjoittajan välipäivät, menneet pyhät

Joulu oli ja meni – hyvin menikin. Olen useasti varmaan täällä bloginkin puolella todennut sen, että vuoden loppu on minulle jotenkin summaavaa aikaa, vedän mielessäni kulunutta vuotta ja ehkä elämääkin yhteen sekä suhtaudun uuteen vuoteen toiveikkaalla odotuksella. Uusi vuosi, uusi toivo.

Joulunalusviikkoni olivat tänä(kin) vuonna rankkoja. Joulustakin uhkasi tulla kivulias, mutta onneksi kaikki kääntyi parhain päin, ja sain viettää joulun kivulta jokseenkin rauhassa. Olen ehdottomasti jouluihminen. Rakastan viipyilevää tunnelmaa ja sitä, ettei ole kiire minnekään. Ennen kaikkea voi uppoutua lahjakirjan ääreen useiksi toveiksi. Lahjakirjoistani WSOY:n ja Ellun kanojen novellikokoelmayhteistyö Toinen tuntematon loppui aivan liian lyhyeen. Joululahjani oli myös se, että kehoni kesti pitkästä aikaa painetun kirjan lukemista, eikä lukemisesta tai lukemisasennosta aiheutunut lopulta suurempia ylimääräisiä kipuja. Muistin, ettei mikään korvaa painettujen sivujen lehteilyä ja olen itse äänikirjan lukijaa paljon nopeampi, mutta olen jotenkin myös aiempaa paremmin hyväksynyt sen, että kehollani on kausia, jolloin perinteinen lukutapa ei yksinkertaisesti ole mahdollista. Siksi kiitänkin ilolla, että todella moni teos on nykyään painetun ohessa saatavilla äänikirjana. Kuka tietää Älä irrotakin joskus.

Esikoiskirjailijan elämää: Vastakohtaisuuksia

Maanantaina minua odotti vastakohtaisuuksien aamu. Seuraavaksi puhun kiertelemättä: jouduin ottamaan kipukohtauksiani varten tarkoitetun kohtauslääkkeen yötä vasten, koska selkäni ei katsellut hyvällä painavan gradukirjan nostelemista (selässä on nikama-, ranka- ja lihasrappeumaa ja virheasentoja, joten kipeytyminen ei suinkaan vaadi kivipaasia). Heräilin puolentoista tunnin välein, muutaman kerran tiheämminkin. Kuudelta päätin lopettaa nukkumisen. Ei mitään hyötyä. Avasin siviilimeilini, jossa vallitsee kauhistus: liikaa mainoskirjeitä ja isojen organisaatioiden postituslistaa. Avasin meilin sovellukselta, joka lähettää minulle tiedon silloin, kun nimeni mainitaan jossakin somessa.

Olen monesti leimannut sovelluksen mielessäni turhaksi. Käytän ilmaisversiota, eli se ei näytä kaikkia osumia. Usein olen sen lähettämistä osumista tietoinen, sillä monesti, jos minut mainitaan, minut myös merkitään julkaisuun vaikkapa Facebookissa ja Twitterissä, jolloin saan siitä tiedon ilman sovellustakin.

Sovellus kuitenkin kertoi, että minut oli Twitterissä mainittu. Aihetunnisteessa (hashtag), joten en ollut saanut siitä erikseen ilmoitusta. Romaaniani kiitti Finlandia-raatiin tänä vuonna kuulunut Heidi Backström.

Muistin äkkiä monta oppia, mitä olen toimitustiimini kirja-alan ihmisiltä oppinut. Tärkeimpänä tajusin kuitenkin, että olin kuin olinkin osunut maaliini. Haluun saada pientä jalansijaa (nimi muistiin). Haluun vaikuttaa niiden ihmisten mieliin, jotka romaanini raadissa lukevat.

Backström kuvaili, miten romaani meni hänen aitojensa yli. Rajoja on siis rikottu. En tiedä, olivatko aidat konkreettisia (liittyivätkö romaanin näkyvyysasioihin), vammaiskuvaan ja ajatteluun vai kumpaankin. Joka tapauksessa hän iloitsi, että oli lukenut romaanini.

Häkellyin. Niin nopeasti ihminen pääsee äärimmäisyyksistä äärimmäisyyksiin – tai on kahden niin todella erilaisen äärimmäisyyden, iloisen ja ikävän – keskellä.

Backströmin twiitit sisälsivät myös toiveen kirjallisen urani jatkosta. Sitä kuulen yllättävän monelta. Olen tietenkin otettu, mutta minusta oman asemansa huomaaminen on hämmentävääkin. Olen nyt todellakin kirjailija, jolle on muodostunut omanlaisensa (ihana!) lukijakunta ja jonka uraa lukijat ja kirja-alan toimijat seuraavat.

Siinäpä se onkin. Kun minä tahtoisin luvata teille toisen romaanin nopeasti. Laadukkaan, koskettavan ja ajatteluttavan romaanin minä haluaisin teille kirjoittaen tarjota, palvella lukijaa. Mutta aika näyttää, miten nopeasti siihen pystyn.

***

Olen perinteinen teemalähtöinen kirjoittaja. Jotkut saattavat pitää sitä tylsänä ja vanhanaikaisena kuten sitäkin, että kirjoitan puhdasta realistista proosaa, ilman fantasia- tai scifimausteita, esimerkiksi. Vedin realismin esikoisromaanissani (tahtomattani) niin äärimmilleni, että eräs kirjailija eräältä käsikirjoituskurssilta kutsui minua romaanin käsikirjoituksen puolesta jo silloin klassiseksi realistiksi. Ja myönnettävähän se oli: yhteiskunnalliset aiheet ja epäkohdat (vammaisuus ja ennakkoluulot), naisen sisäinen maailma ja emansipaatio (Saara), aviorikosaihelma ja traaginen rakkaustarina (Saaran ja Petterin suhde). Käsitteet ovat kuin suoraan muistiinpanoistani (kotimaisen) kirjallisuustieteen viime vuosisatamme realismia käsittelevältä kurssilta. Romaanini on kuitenkin moderni (ja en malta olla mainitsematta, että itse kirjallisuustieteen kurssista ja loppuesseestä rapsahti erinomainen).

Joka tapauksessa. Ensin tuli kipu, josta halusin kertoa. Sitten siitä piti tehdä kehys. Tarina laajeni naiseuden ja vammaisuuden tutkimiseksi kivun kautta. Ja sitten tuli viimeinen kierros lisää. Suurin niistä on rakkaus. Lopulta päädyin kaiken ohella tutkimaan rakkautta, pelottavaa, polttavaa, mutta niin pelastavaakin. Minulla oli sanottavaa. Ja nyt tulen siihen, miksi minä realisminkin vedin tähän: olen aina nähnyt, klassisen realismin tavoin, että kirjallisuus toteuttaa yhteiskunnallista tehtävää, velvoitetta kertoa yhteiskunnasta aiheita kaihtamatta, velvoitetta ravistella lukijaa. Kajosin kipeisiin aiheisiin, koska tahdoin laittaa lukijan ajattelemaan. Pohtimaan ennakkoluulojaan, arvojaan ja elämää.

Mutta tällä hetkellä kaiken täyttävä pelko nielee kaiken sen, mitä haluaisin sanoa. Eräs asiantuntija nimitti tätä pahenemisvaiheeksi. Kipusairauteni on siis ollut päällä vahvasti koko syksyn. Kipu ei ole saatu poikki kuin maksimissaan päiväksi, pariksi. Kaiken päälle kipu on itseään ruokkiva kierre: mitä pidempään kipu on yhtäjaksoisesti päällä, sitä vaikeammin se lähtee pois pidemmäksi aikaa ja sitä helpommin se laukeaa eri asioista. Sairauden mekanismi on liikekivussa raaka.

Alun tästä merkinnästä kirjoitin kivuitta, loput kivun kanssa. Rakastan kielenhuoltoa, mutta tässä se jäänee nyt vähemmälle.

On aikoja, jolloin hyväksyn tämän kivun mekanismin paremmin, ja on aikoja, jolloin väsyn tähän enemmän kuten nyt. On raivostuttavaa ja turhauttavaa, että viikko viikon jälkeen, jos sovin jotakin menoa, jännitän hikikarpalot otsalla, pääsenkö sittenkään. Että jos nostan vahingossa selälle liian raskasta kirjaa. Tai selkä taipuu liiaksi taakse, kuten äsken (kyllä, tämä tilanne on tuttu myös eräästä romaanista. Ei käynyt nyt kuitenkaan niin pahasti kuin Saaralle, mutta lepäämään tästä on mentävä).

Tahdon kuitenkin luottaa siihen, että kun kipu ja kivun pelko taas hellittävät, sanottavaa löytyy taas. Kun elämä toivottavasti tasaantuu.

*Tämä Esikoiskirjailijan elämää -blogi kertoo esikoiskirjailijan arjesta ja ajatuksista. Esikoiskirjailijan elämää -blogia ylläpitää esikoiskirjailija Kata Melander. Klikkaa tästä profiileihini Facebookissa, Twitterissä ja Instagramissa.

Esikoiskirjailijan elämää: Täällä taas ja kaikkea siltä väliltä

Tuntuu oudolta palata tänne lähes kolmen viikon tauon jälkeen. Kipu on vaatinut voimia, opiskella on täytynyt kaiken keskellä ja Type & Tellin muutokset mietityttävät.

Täytyy myöntää, että T&T:n alasajon myötä sisältäni kumpusi paljon kysymyksiä: olenko minä kirjailija enää? Mitä tapahtuu jatkossa? Ehkä isoin pettymys aiheutui siitä, että suhtaudun Älä irrota -romaaniin ja kirjailijuuteeni määrätietoisesti ja kunnianhimolla. Teen pitkiä päiviä romaanin eteen, ja sitten kustannuspalvelu äkkiarvaamatta häviää maailmankartalta. Kustannustapaan liittyviä ennakkoluulojakin oli helppo hälventää, kun taustalla oli yhtä määrätietoinen ja kunnianhimoinen tiimi. Tärkeää oli myös se, että T&T:n taustalla on Bonnier, jolla on pitkät ja uskottavat perinteet kirja-alalta Pari viikkoa sitten kuitenkin tuntui, että olen saanut yliannostuksen ennakkoluuloista ja sen selittämisestä, että kustannuspalvelunkin kautta voi tehdä kunnianhimoisen ja taiteellisesti laadukkaan romaanin.

Mutta ehkä elämä kantaa tässä, jostakin minä ehkä kirjallisen paikkani löydän. Kieliopin ja tieteen puolella suunta on ollut kirkas jo hetken. Kun muita hidasteita ei ole liiaksi, suorastaan nautin graduni tekemisestä. On ihanaa löytää taas tiivis naputuksen rytmi, vaikka teksti ei fiktiota tällä kertaa olekaan.

En yhtään halua täällä vältellä myöskään sitä, että olen tällä hetkellä hyvin kipeä. Nousin nopeasti pystyyn, jotta saan tämän ja pari muuta asiaa hoidetuksi, sitten lepo jatkuu. Vielä eilen aamulla pitkään jatkunut kipu oli jo talttumassa, mutta iltapäivällä loukkaannuin siirtymätilanteessa. Olo on utuinen, särkyisä ja vähän epäuskoinenkin. Kun eilen aamulla kaikki oli vielä hyvin, nyt arkeani on värittänyt voimallisesti lepo. Sitä en kuitenkaan nyt erittele enempää, sen aika on myöhemmin, kunhan kipu ja kipu-uupumus helpottavat. Sen sijaan kiitän ystäviä, Twitteriä ja äänikirjoja. Teidän kannustuksenne ovat päivieni kirkas valo.

Tässä kirjoittaessani oivalsin senkin, että kohta on Älä irrota -romaanin ensimmäinen joulu. Odotan itse aina malttamattomana joululahjakirjojani, ja tuntuu lämpöiseltä, että Älä irrota voi löytyä tänä vuonna aivan hyvin jostakin joulupaketista.

Nauttikaahan teksteistä, tarinoista, romaaneista ja runoista. Minä pyörittelen vieläkin päässäni Tuntemattoman sotilaan tyrmäävän vaikuttavaa henkilögalleriaa ja armeijan tapaa toimia, JP Koskisen Venäjän keisariaikaan sijoittuva Ystäväni Rasputin on vielä kesken, mutta herättää huimasti ajatuksia. Lukeminen kannattaa aina.

*Tämä Esikoiskirjailijan elämää -blogi kertoo esikoiskirjailijan arjesta ja ajatuksista. Esikoiskirjailijan elämää -blogia ylläpitää esikoiskirjailija Kata Melander. Klikkaa tästä profiileihini Facebookissa, Twitterissä ja Instagramissa.

Esikoiskirjailijan elämää: Ainut varma on muutos

No niin. Eilen jo Twitterissä kerroinkin, että olisi täällä blogin puolella ihan kerrottavaakin, mutta särky esti enemmän kirjoittamisen gradunteon jälkeen. Ja uutinen on tässä: kustannuspalvelu Type & Tell, jota kautta minäkin Älä irrota -romaanini julkaisin, lopettaa toimintansa joulukuussa.

Asiaan liittyy tietenkin paljon käytännön asioita, kuten jakelun uudelleenjärjestelyt ja rutiinit muutenkin kustannuspalvelun lakattua olemasta, mutta ne selvinnevät ajallaan. Päällimmäinen tunne on ehkä kuitenkin hämmennys. Etenkin alkuvaiheessa sain paljon tukea myös kustannuspalvelusta kirja-alan asioihin, mutta nyt, kun romaani on ollut jo melkein vuoden ulkona, kirja-alalla osaa suunnistaa jokseenkin kyllä itsekin. Surullista on jotenkin se, miten nopeasti mielestäni hyvin kunnianhimoinen ajatus ammattimaisesti ja kustantamotyyppisesti toimivasta kustannuspalvelusta koki loppunsa. Jo elokuussa Type & Tell muuttui käytännössä pelkästään e-kirja-alustalla toimivaksi, kun muun muassa kirjakauppajakelu poistui uusien käyttäjien palveluvalikoimista. Toisaalta olen iloinen siitä, että sain kokea T&T:n alkuajan, sillä tuskin muuten Älä irrota -romaanikaan olisi voinut syntyä sellaiseksi, joksi se nyt syntyi: se sai lehtikritiikkejä ja pääsi kirjakauppojen hyllylle. Finlandia-palkintoonkin se osallistui, vaikka ei päässytkään ehdolle.

Minulla ei ollut suunnitelmissa vielä toista romaania Type & Tellin kautta, jälkikäteen onneksi, sillä nyt se ei olisi edes mahdollista. Asian kääntöpuoli on nimittäin juuri se, että se ei ole jatkossakaan mahdollista; kirjallisen urani jatko on seuraavaksi epävarmaa, sillä se on pelkästään kustantamon vihreän valon eli kustannuskynnyksen ylittymisen varassa. **Näin siksi, että vaikka kustannuspalveluita toki on, Type & Tellin ammattimainen brändi ja kustantamovetoisuus ovat olleet ehdottomia edellytyksiä sille, että romaani on saavuttanut kirjallisen uskottavuutensa (esim. lehtikritiikit).

Ensimmäinen esikoiskirjailijavuoteni on ollut heittelehtivän hurja, iloineen ja suruineen. Romaani on saavuttanut lukijoita ja näkyvyyttä kustannustavastakin huolimatta paljon, mutta olen joutunut myös törmäämään siihen kirja-alan konservatiivisuuteen, että kustannuspalvelun kautta julkaissut ei ole oikea kirjailija eikä julkaisu ole oikeaa kirjallisuutta, vaikka Älä irrota -romaani esimerkiksi on ammattimaisesti toimitettu. Sekin oli etukäteen odotettavissa, joten sitä ei edes tarvitsisi erikseen ihmetellä, mutta ehkä olen saanut allergeeneja, kun pätevyyttään saa painottaa väliin myös siviilipuolella; kun istuu pyörätuolissa, on valitettavasti enemmän kuin kerran saanut jollekulle todistella, että on ihan ihminen siinä missä joku muukin tai että älyssäni ei ole mitään vikaa. ***Siksi haluan seuraavassa ratkaisussani pyrkiä asettamaan kirjallisen uskottavuuden etusijalle – haluan tosissani jatkaa kirjailijan uraani, mikäli vain pääsen toisen romaanin paineesta ja stressaavasta elämäntilanteesta seuraavaksi kuiville.

Kaiken kaikkiaan Type & Tell -rattaisiin hyppääminen oli omanlaisensa seikkailu, jota en kadu. Tulevaisuus on avoin. Lähitulevaisuuteni keskittyy opintojeni viimeistelemiseen ja kivun rauhoitteluun. Romaanikäsikirjoitus kuulunee kuvaan, kun aika on sille taas kypsä. Tällä hetkellä arki tuntuu vievän voimia paljon, mutta graduinnon suhteen elän omassa subjektikuplassani. Se todistaa jotenkin kovasti kirjoittamisen ja uppoutumisen voimaa kohdallani: aivan samoin kuin nyt graduuni pystyin pakenemaan esikoisromaaniini vuosi sitten, kun sitä vielä tehtiin. Toinen ilmeinen pakoreittini ovat kirjat, joista kivun vuoksi olen nyt kuluttanut hetken vain äänikirjoja. Tosin niissäkin on kielenrakastajalle puolensa: pystyy tarkasti keskittymään ilmaisuihin ja rakenteisiin, oppii niistä itsekin.

Kiitos paljon teille lukijoille, jotka olette edelleen matkassa mukana.

Esikoiskirjailijan elämää: Lauantain mietelmiä: Finlandia, kipu ja kirjallisuus

Eilen tuli perjantai, ja tämän vuoden kaunokirjallisuuden Finlandia-ehdokkaat julkistettiin. Itse koen olevani tietyllä tavalla jäävi kommentoimaan ehdokkaita, koska tänä vuonna osallistuin ensi kertaa myös itse, mutta sen kai voi aivan puolueettomasti sanoa, että ehdokaslista on kautta linjan hyvin yllättävä. Ja vaikka seuraava saattaa kuulostaa vähäpätöiseltä joidenkin mielestä, olen jo pitkään harmitellut sitä, että naispuoliset kirjailijat taitavat olla jo alamme enemmistöä, mutta tänäkin vuonna mieskirjailijoiden teoksia oli ehdolla neljä ja naiskirjailijoiden kaksi. Tasajako vaikuttaa pieneltä asialta, mutta mielestäni sillä olisi iso symbolinen merkitys. Kyse kun ei pitäisi lainkaan olla siitä, että miehet olisivat romaanikirjailijoina jotenkin naisia parempia.

Finlandia-esiraatiin tänä vuonna kuulunut tuottaja Heidi Backström jäsensi tuntojaan Finlandia-kokemuksestaan Kirkko ja kaupunki -lehdessä. Erityisesti minua ilahdutti tekstissä tämä kohta:

”Kisaan ilmoittautuu kiinnostavan paljon omakustannettuja sekä pienkustantamojen julkaisuja. Nämä ovat romaaneja, joita en suurella todennäköisyydellä muuten löytäisi. Taso on vaihteleva. Osa vastaa ennakkokuvitelmaani sisukkaasta harrastustoiminnasta, mutta osan kohdalla en ymmärrä, miksei teos ole päätynyt yhdenkään kustantamon ohjelmaan, niin vahvoja osa omakustanteista on suhteessa moneen kustannussopimuksen solmineeseen teokseen.”

En tietenkään tiedä, kumpaan luokkaan Backström minut on laskenut, mutta ilahduttavaa on se, että myös erilaisilla kustannustavoilla tehtyjä kirjoja arvostetaan. Otin omaa kirjaprojektiani varten jopa velkaa, siis kustansin itse teokseni, mutta Älä irrota -romaani on tarkalleen ottaen palvelukustanne. Kustannuspalvelu on ollut projektissa mm. minun ja kirjakauppajakelun välissä ja suunnitellut esimerkiksi osan romaanin arvostelukappaleiden medialistasta, Älä irrota -romaanin kustannustapa kiinnostaa monia, mutta pakko myöntää, että toisinaan vähän harmistun, kun asia otetaan esiin; omakustanne-sanalla on niin huono maine. Minä kun en todellakaan ole kirjoittanut liuskoja ja painanut niitä noin vain kutsuakseni itseäni kirjailijaksi, kuten moni omakustanteet mieltää, vaan kasasin toimitustiimini luottolukijoiden lisäksi kustannusalan huippuammattilaisia sekä graafikon, romaanini on myynnissä kirjakaupoissa ja se on kirjastojen listoilla, olen niin tosissani urani suhteen kuin vain olla voi. Siksi pelkkä omakustanne-sanan käyttö voi johtaa joskus jonkin lukijan harmilliseen harhaan.

***

Ollakseni rehellinen, olen ollut jo useamman viikon enemmän tai vähemmän täynnä kipua, ja siksi tämän merkinnänkin kirjoittaminen on osin hankalaa. Kova kipu vääristää minäkuvaa, eikä minulla ole tällä hetkellä kovin ruusuista käsitystä itsestäni tai tekemisistäni. Mietin koko ajan, olenko tehnyt Älä irrota -romaanin kanssa tarpeeksi ja olisinko voinut tehdä jotakin toisin. Pohdin sitäkin, olenko tarpeeksi hyvä tälle alalle ylipäätään. Seassa vaikuttaa vielä se, että aina, kun keskityn opintoihini, tuntuu, että se on Älä irrota -romaanin ja kirjailijuuden ympäriltä jotenkin pois. Kumpaankin, sekä kirjailijuuteen että opintoihini, suhtaudun intohimoisesti.

Tänään herätessäni ajattelin, että olin sittenkin kirjoittanut Älä irrota -romaanista saturomaanin. Niin rujoa kipu osaa välillä olla. Lisäksi havahduin siihen, että kipu aiheuttaa tällä hetkellä melkoisia solmuja identiteettiini. Kun lähdin yliopistoon, halusin tutkijaksi. Kuulutin kaikille, etten missään nimessä halua opettajaksi enkä ainakaan teinien keskelle yläkouluun. Kipu hidastutti opintojani, mutta pääsin – kuitenkin  suureksi onnekseni – entiseen yläkouluuni töihin äidinkielen opettajan sijaiseksi. Tykästyin yläkouluikäisten kanssa töiden tekemiseen ikihyviksi. Suoritin myöhemmin opetusharjoittelun, jota pitkät kipusairauslomat värittivät, mutta olin varma, että haluan opettajaksi. Kirjoitin käsikirjoitusta, josta tuli lopulta romaani. Nyt olen ollut miltei vuoden enemmän kirjailija kuin mitään muuta.

Tuntuu silti tosi kipeältä huomata, että lähes kaikkea elämässäni määrittää jotenkin kipu. Kuten Saara, en harrasta viisivuotissuunnitelmia, mutta en osaa ajatella lähitulevaisuuttakaan. En tiedä, salliiko kipuni minun opettaa tai tehdä esimerkiksi väitöskirjaa. En tiedä, kuinka paljon kirjoittamista kipu hidastaa – mutta ainakaan tällä hetkellä se ei yksin elätä. Sikäli toisen romaaniaihioni kantava teema, pelko, on omassakin elämässäni hyvin ajankohtainen. Olen vain kirjoituslukossa, osin toisen romaanin paineen, osin pelon vuoksi. Aamulla mietin Älä irrota -romaania ja tajusin, että eihän minulla ole mielipidettä siitäkään, haluanko joskus lapsia vai en, koska tällä hetkellä kipulääkitys estää lastensaamisen automaattisesti. Oma raskauteni olisi esimerkiksi mahdollinen vasta, että olen siinä kunnossa, että kipulääkitykseni on järkevää ajaa alas ja lääkkeettömät kivunhoitomenetelmät kartoitettuna. Ehkä joskus mahdollista, mutta ei aivan yksinkertaista. Mikään biologinen kello ei todella vielä tikitä, mutta kurjaa on tajuta, miten moneen asiaan yksin kroonisen kivun sairastaminen vaikuttaa. Kivun kanssa toivo on silti siinä, että tilanteet voivat myös muuttua hyvin nopeasti, ja ehkä tulevaisuudessa kipuongelmani on paremmalla tolalla. Toivoa on aina, realistillakin, vaikka tällä hetkellä tulevaisuus tuntuu monelta osin pelottavalta. Ja onhan myös toisen romaaniaihioni, Saaran ja Petterin tarinan jatko-osan ja kosketusromaanin, teema itselleni sekin ajankohtainen. Tänään sisareni ennen lähtöään antama halaus on ollut jaksamiselleni maailman tärkeintä. Monet ihanat kannustustwiitit ovat nekin auttaneet, kiitos niistä.

Tärkeintä on myös kirjallisuuden kannaltakin se, että en ole yksin. Yli miljoona suomalaista kärsii kroonisista kivusta ja joutuu elämässään samantyyppisten kysymysten eteen kuin minä.

Siksi minulle oli erityisen tärkeää tuoda kipu kirjallisuuden kentälle.

*Tämä Esikoiskirjailijan elämää -blogi kertoo esikoiskirjailijan arjesta ja ajatuksista. Esikoiskirjailijan elämää -blogia ylläpitää esikoiskirjailija Kata Melander. Klikkaa tästä profiileihini Facebookissa, Twitterissä ja Instagramissa.

Esikoiskirjailijan elämää: Jännitystä ja ratkaisuja sekä ajatuksiani niistä

Pyydän anteeksi klikkiotsikolta vaikuttavaa merkinnän otsikkoa, sillä samalla tulee selitys: jos olisin esimerkiksi kirjoittanut tuohon suoraan, että Finlandia-jännitykseni on ohi, siitä olisi voinut saada väärän kuvan; ehdokkaat julkistetaan vasta perjantaina. Kuitenkin tiedän varmuudella, että ilmoitus ehdokkuudesta olisi pitänyt jo tulla, jos se olisi ollut tullakseen. Älä irrota -romaani ei ole ehdokkaiden joukossa.

Olihan tämä odotettavissa. Tiesin jo Finlandia-kisaan lähtiessäni, että mahdollisuuteni ehdolle ovat pienet. Valtava pettymys tämä ei missään tapauksessa ole, mutta kieltämättä harmittaa Älä irrota -romaanin puolesta pikkuisen. Erityisesti siksi, että olisin tahtonut erityisesti sen teemoista kivun ja vammaisuuden suuren yleisön tietoisuuteen ja tapetille. Haikeutta itselleni nousee lisäksi vähän siitä, että en tiedä, milloin minun on seuraavaksi kisaan mahdollista osallistua – Finlandia-fanille se on niin iso juttu, vaikka mikään palkinto ei yksin romaanin arvoa määrittelekään, saati ole pelkästään syy kirjoittaa, tietenkään. Joka tapauksessa uutta romaania ei ole missään nimessä tulossa ensi vuonna. Vuosi 2019 on myös kysymysmerkki, sillä haluaisin opintoni valmiiksi, mutta tällä hetkellä(kin) opiskelu on jatkuvaa tasapainottelua sairauslomien ja opintojen välillä. Siksi on tehtävä painotuksia, ja päähuomioni on nyt muutaman hetken ainakin opiskelussa. Kirjoittamista en missään vaiheessa edes pysty jättämään kokonaan. Uusi teksti valmistuu omalla painollaan, vaikka saattaa hyvin olla, että kiskaisen luotto-ohjaajiani hihasta melko piankin, jotta saisin lisätukea vielä hauraalle synopsisidealleni. Liuskoja tekstissä on vielä alle 20.

Runeberg-ehdokkaita ei ole vielä julkistettu, joten se on vielä kohdaltani ratkeamatta. Runebergiin lähdin melko samoin odotuksin kuin Finlandiaankin, eli uteliain mielin katsomaan, mitä tuleman pitää.

Mutta jotenkin Finlandia-matkastani muodostui myös seikkailu, vaikka en olekaan ehdokaslistalla. Se oli aivan omanlaisensa, minulle uusi prosessi. Juuri nyt ajattelen lämmöllä muun muassa toimitustiimiäni ja muuta tukijoukkoani. Olen kokenut Älä irrota -romaanin kanssa niin paljon, vaikka Finlandia-ehdokkuus jäi nyt saamatta. Se kaikki on myös toimitustiimini ja tukijoukkojeni ansiota.

*Tämä Esikoiskirjailijan elämää -blogi kertoo esikoiskirjailijan arjesta ja ajatuksista. Esikoiskirjailijan elämää -blogia ylläpitää esikoiskirjailija Kata Melander. Klikkaa tästä profiileihini Facebookissa, Twitterissä ja Instagramissa.

Esikoiskirjailijan elämää: Ja äkkiä onkin marraskuu

Hyvää marraskuuta. Kiputilani on kestänyt tänään jo yhtäjaksoisesti kaksi viikkoa, joten pakko myöntää, että ajatukseni ovat melko hajanaisia. Lepo on kuulunut arkeeni vahvasti, ja on hankala koota ajatuksia, mutta tahdon silti tulla kertomaan tänne kuulumisia. Dialogi lukijoiden kanssa on aina raikastavaa ja omaa ajattelua haastavaa. Yksi monista lempiasioistani tässä työssä.

Marraskuu on ollut minulle myös nyt jo perinteisesti lukukuu. Koko marraskuuni on pyhitetty nimittäin lukuhaasteelle (tapahtumaan voit Facebookissa liittyä tästä). Ideana on lukea vähintään 30 sivua kirjallisuutta joka päivä. Mainio tapa juurruttaa lukemista pienin annoksin osaksi jokapäiväistä elämää, jos kirjat ovat päässeet syrjään vaikkapa syyskiireiden tieltä. Huomaa, että vaikka kirjaan ei ole aikaa uppoutua tunneiksi, pieni piipahduskin fiktion tai tiedon maailmassa tekee hyvää. Oman lukuhaasteeni aloitin Karo Hämäläisen Yksin-romaanilla. Koska kiputila ei salli perinteistä lukemista, sovellan haastetta: kuuntelen äänikirjaa vähintään puoli tuntia.

Ensi viikolla kirja-alan kattila kuumenee, kun Finlandia-palkintoehdokkaita aletaan julkistaa kategoria kerrallaan. Kaunokirjallisuuden Finlandian ehdokkaat julkistetaan ensi perjantaina. Kyllähän jännitys jo kirjojen puolesta kuplii. En ole vieläkään tajunnut oikein kunnolla, että osallistuin itse. Pidän itseäni edelleen vanhana Finlandia-penkkiurheilijana, vaikka tänä vuonna olin jo lähtöviivalla. Silti teen penkkiurheilijan roolissa veikkauksen: Rosa Liksom, Kjell Westö, Miki Liukkonen, Tiina Laitila Kälvemark ja Selja Ahava ovat mielestäni kirjoineen vahvoilla.

Itseäni en tohdi kuitenkaan veikata, vaikka varmasti jokainen osallistuja ehdokkuutta kohdalleen toivookin.

Esikoiskirjailijan elämää: Lääke ja vastalääke; kipu, läheisyys ja kosketus

Voi, kunpa osaisin edes jotenkin sanallistaa, mitä päässäni nyt liikkuu. Seuraavaksi yritän:

Olen sikäli harvinaisessa tilanteessa, että kipukohtaukseni (tai kohta voinee puhua jo kipujaksosta) täyttää huomenna viikon. Nykyisin nimittäin kohtaukseni ovat yleensä talttuneet 2–4 päivässä, mutta kipusairauteni alussa toisaalta saattoi olla hyvinkin tavallista, että kohtaukseni kestivät kaksi viikkoa, joskus kuukaudenkin. Pari kertaa kiputilani on pitkittynyt niin, että paras keino tilanteen rauhoittamiseksi on ollut sairaalahoito.

Olen ollut kipukohtausten edessä niin monesti, että olen oppinut jo niiden niin sanotun psykologisen kaavan. Ensinnäkin ihminen alkaa häkellyttävän nopeasti pitää uutta tilannetta vallitsevana normina. Eilen olin ystävättäreni kanssa TS Kirja -klubi-illassa kuuntelemassa kirjailija Laura Gustafssonia ja niin ikään kirjailija Jaakko Yli-Juonikasta (suosittelen lämpimästi tätä tapahtumaa kerran kuussa: rennosti mutta punnitusti puhetta kirjallisuudesta). Tsemppasin eilen yöpaidastani mekkoon ja sipaisin meikkiä kasvoihini ja sanoin oitis ystävälleni, että on tämä kipupotilaan elämä melkoista larppaamista. Katsoin itseäni peilistä pitkään ja hämmästelin pitkään kuvajaistani, vaikka kivuttomina päivinä oma normini on tismalleen sama, siistit vaatteet, tietynlainen meikki.

Kipu kosti tänään, ja paluu yöpaitaan koitti. Kirjailijan elämän kannalta kivussa mielenkiintoista on, että kivun yllättäessä ja pitkittyessä ei oikein pääse pakoon itseltään. Jos on yrittänyt huijata itseään, että ei, ei ole stressiä, tai ei, tuo ei ärsytä, paljastuu. Ei mene läpi. Ja silloin paljastuu usein myös sellaisia ristiriitoja, joita fiktiivisetkin päähenkilöt, silloisista tilanteistaan huolimatta, yrittävät peittää. Ja jos ei muuta, tekeehän oman sisimmän kuunteleminen välillä todella hyvää – vaikka paineisissa olosuhteissa ei aina välttämättä muuten edes uskaltaisi.

Ja kivun huijaaminen teki sekin hyvää. Teki hyvää katsoa eheännäköistä kuvajaista, nähdä ihmisiä, juoda lasi viiniä, nauraa ja keskustella.

Kolmanneksi kivun psykologiseen kaavaan kuuluu väistämättä sen kiehtovuus, miksi sellaiselle asialle kuin kipu, joka on vielä monilta osin lääketieteen asiantuntijoillekin mysteeri, läheisten ihmisten ja kosketuksen vaikutus on niin voimakas. Vastikään on tutkittu, että mielimusiikilla voi olla lähes sama vaste kuin kipulääkkeellä. Samoin on kaikenlaisen hellän kosketuksen laita. Olennaista näissä on kuitenkin tunneside: mikä tahansa musiikki tai kenen tahansa kosketus ei vastetta tuota. Vain aito tunne pystyy ohittamaan kipuradat, mikä asettaa pysäyttävän suoran rehellisyyden eteen. Keho kyllä kertoo, jos jostakusta pitää todella paljon. Sitä ei voi juosta pakoon eikä teeskennellä.

Tämä on itse asiassa ydin, jota minua kiinnostaisi tutkia lisää Älä irrota -esikoisromaanini Saaran ja Petterin kanssa yhden kirjan verran – sillä onko mitään lohdullisempaa ja toiveikkaampaa kuin se, että niin lamauttavaa kuin kipu onkin, juuri rakas tai läheinen ihminen voi auttaa, periaatteessa, välittämisellä tai rakkaudellaan?

Siinä on toivoa jos missä. Sillä kaikkia kipua aiheuttavia rakenteellisia ongelmia ei välttämättä pystytä korjaamaan. Kuntoutuksella, lääkityksellä ja muilla kivunhoitomenetelmillä on tietenkin keskeinen merkityksensä eikä mikään kipuongelma poistu yksin halaamalla, mutta meillä on ainakin yksi inhimillinen keino: toisesta välittäminen ja toisen rakastaminen.

Itseäni hätkähdyttävin vastikään lukemani tutkimustulos on se, että jopa rakastetun tai ihastuksen kuvan katseleminen puhelimen ruudulta tai perinteisistä kuvista lievitti informanttien kipuja.

Miten kiehtovia läheisyys ja kosketus näissäkinu lottuvuuksissaan ovat.

*Tämä Esikoiskirjailijan elämää -blogi kertoo esikoiskirjailijan arjesta ja ajatuksista. Esikoiskirjailijan elämää -blogia ylläpitää esikoiskirjailija Kata Melander. Klikkaa tästä profiileihini Facebookissa, Twitterissä ja Instagramissa.

Esikoiskirjailijan elämää: Älä irrota -romaani ja kirjoittajan peili

Hotkautin äsken alas tulikuuman teen. Pedantti opiskelija minussa laittoi äsken tentin blogimerkinnän edelle. Kohta vastaanotan nk. kummikissani, siskonkissa Nellin, hoitoon – ja ehkä luemme Nellin kanssa hieman lisää, ja tietenkin kirjoitamme tätä.