Salla Simukka's Blog, page 32

Grafomanian kirjoittajat Tampereen kirjamessuilla 11.-13.4.2014

Tampereen kirjamessut järjestetään taas parin vuoden tauon jälkeen Tampereen Messu- ja urheilukeskuksessa (tunnetaan paremmin myös nimellä Pirkkahalli). Grafomanian kirjoittajia on paikalla seuraavasti:

Pe 11.4.2014

13.00 Terhi Rannela: Punaisten kyynelten talo, Karisto. Kirja-lava, haastattelijana Taija Tuominen.

La 12.4.2014

11.00 Salla Simukka: Lumikki-trilogia, Tammi. Kirja-lava, haastattelijana Helena Itkonen.

15.00 Vanhan kirjallisuuden päivien 30-vuotisjuhlakiertueen keskustelutilaisuus. Kirjan ja kirjallisuuden puolesta keskustelemassa ovat kustantaja ja Suomen vanhan kirjallisuuden päivien puheenjohtaja Leena Majander-Reenpää, Suomen kirjainstituutin puheenjohtaja Annamari Arrakoski, antikvariaatti Timo Surojegin sekä Salla Simukka. Tiedon jano -lava.

Su 13.4.2014

11.00 Kirsti Kuronen ja kuvittaja Jari Paananen: Vili Voipio kyhää ja kynäilee, Karisto. Tiedon jano -lava.

15.45 Kuvakirjapaneeli: Anneli Kanto (kuv. Noora Katto): Paavo Virtanen ja pimeys, Karisto. Annika Eräpuro (kuv. Mika Launis): Myrskykirja, Karisto. Riina Katajavuori (kuv. Liisa Kallio): Herra Paasio, Karisto. Kirja-lava, haastattelijana Anne Karppinen.

Tulkaa kuulemaan ja moikkaamaan!

Salla

Kun maa katoaa jalkojen alta

“Pidä jalat maassa.” Se on neuvo, joka on minulle taidettu antaa kaikkein useimmin kuluneen vuoden aikana. Toinen on ehkä ollut: “Nauti.” Olen pyrkinyt noudattamaan kumpaakin neuvoa. Sanon suoraan, ettei se ole aina ollut helppoa. Itse asiassa nauttiminen on ollut jopa vaikeampaa kuin jalkojen maassa pitäminen, ennen kaikkea tietenkin siksi, että kirjoitustahti on ollut sellainen, ettei nauttimishengähdyksille ole ollut kovin paljon sijaa. Lisäksi on ollut hankala nauttia jostain, joka ei ole ollut konkreettista, koska ei ole tiennyt, mistä nauttii. Käännössopimusten kasvavasta luvusta? Totta kai olen iloinnut siitä, mutta on ollut mahdoton hahmottaa, mitä se käytännössä tarkoittaa. Vasta ensimmäisten käännösten saaminen ihan konkreettisina ja todellisina käsiini on aiheuttanut spontaaneja, pidäkkeettömiä ilonläikähdyksiä: “Tässä se nyt on.”

Sain osallistua tänä keväänä, pari viikkoa sitten, Bolognan kirjamessuille. Tapasin siellä kansainvälisiä kustantajiani. Sain kuulla heidän suunnitelmiaan Lumikki-trilogian varalle. Ensimmäistä kertaa aloin ymmärtää, minkä kokoluokan tapauksesta voi olla kyse. Kustantajista hehkuva innostus oli hätkähdyttävää. Olin heille nouseva tähti, jonka kanssa jokainen halusi vaihtaa ainakin pari sanaa. Kuuntelin typertyneenä niitä sanoja, joita he käyttivät kirjoistani ja päähenkilöstäni ja minusta. Tunsin kuinka maa vähin erin katosi jalkojeni alta. Ymmärsin, että nyt ja tulevaisuudessa trilogialleni (ja siinä sivussa minulle) tapahtuu paljon asioita, joihin minulla ei loppuviimeksi ole valtaa. En voi kontrolloida kaikkea.

Tapasin Bolognassa myös sattumalta nuoren (vuonna 1991 syntyneen) kirjailijan nimeltä Samantha Shannon, sillä jaoimme taksin matkalla messuilta keskustaan. Hänen esikoisromaaninsa käännösoikeudet oli silloin myyty 28 maahan (voihan olla, että luku on näiden viikkojen aikana kasvanut). Taksimatkan aikana kävimme lyhyen ja absurdin keskustelun juuri tuosta käännösmaiden määrästä ja siitä, miltä se tuntuu. Shannon tunnusti, että paineita kieltämättä on. Näin hänen katseestaan, että hän puhui totta. Mietin niitä kymmentä vuotta ja suunnilleen samaa määrää julkaistuja kirjoja, jotka erottivat minut ikäni ja kokemukseni puolesta hänestä. Tunsin halua sanoa hänelle jotain rohkaisevaa, kannustavaa, isosiskollista, neuvoa häntä jotenkin. Ei ole helppo paikka olla 22-vuotias ja esikoiskirjansa kanssa tuossa tilanteessa. Mutta sitten tajusin: Millä ihmeen kokemuksella minä muka olisin häntä neuvonut? Ihan yhtä pihalla minä olen nyt 32-vuotiaana, vaikka ikää ja julkaistuja kirjoja onkin enemmän.

Ymmärsin sen, että tällaiset tilanteet ovat niin poikkeuksellisia, ettei mitään yleispäteviä neuvoja edes ole. Kukaan ei pysty kertomaan ennalta, minkä verran jalat irtoavat maasta ja millaisilla juurilla maaperäänsä silti kiinnittyy. Jokaisen täytyy itse selvitä paineiden ja odotusten kanssa. Jokaisen täytyy itse miettiä ja luoda se tapa, millä tahtoo olla kustantamoiden ja lukijoiden käytettävissä, miten esiintyy ja millä kielillä, minkä verran panee peliin omaa persoonaansa, mihin vetää rajansa, minkä kokee luontevaksi ja mistä tulee pakotettu olo, mistä asioista on valmis puhumaan, miten pukeutuu, kuinka sosiaalinen on, minkä verran antaa itsestään. Kukaan toinen ei pysty noita asioita määrittelemään. Eikä kaikkea voi ennakoida eikä kaikkeen voi valmistautua.

Ja kun törmää tällaiseen ylläolevaan näkyyn messuilla, pitää pysähtyä ja vetää henkeä. Ja muistaa, että vaikka tämä tapahtuu minulle, “minä” en ole vain tämä. Sisimpäni on sittenkin jotain muuta, paljon kaikkea muuta, joka pysyy ja säilyy sittenkin, kun kukaan ei enää muista koko Lumikki-trilogiaa. Se on ajatus, joka on turvaverkko silloinkin, kun jalat eivät ihan pysy maassa.

Salla

Juustokakkutreffeillä II: ”Olenko haukannut liian ison palan?”

Tapasimme Annelin kanssa taas tänään lempikahvilassamme La Famillessa juustokakkujen ja historiallisten romaanien äärellä.

Puhkun kirjoitusintoa!

Pöydällä oli pino inspiroivia kirjoja. Keskustelimme Halldór Laxnessista, joka on Annelin suosikkikirjailijoita ja jonka työhuoneessa Islannissa minä muutama vuosi sitten piipahdin. Puhuimme Mika Waltarin naiskuvasta (Waltari taas on minun suosikkejani ja annan hänelle anteeksi sentimentaalisen naiskuvan). Kerroin Annelille, miksi Jonas Gardellin Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin jätti minuun syvän jäljen. Esittelin Hilary Mantelin Susipalatsia, kirjaa, jota ”kaikki” ovat kehuneet, mutta jonka lainasin luettavaksi vasta tänään.

Juustokakkuilu huipentui Annelin valmistelemaan kirjoitustehtävään:

”Muotoile romaaniisi liittyviä kysymyksiä, jotka pyörivät mielessäsi juuri nyt ja keksi kysymyksiin spontaanit vastaukset”.

Minä onnistuin ymmärtämään näinkin simppelin tehtävänannon väärin ja kirjoitin muistikirjaani pelkkiä kysymyksiä. Eipä haitannut, kysymyksistämme ja Annelin vastauksista syntyi kiinnostavaa keskustelua. Erittäin käyttökelpoinen tehtävä, jonka aiomme tehdä uudestaan, jahka romaanimme ovat nytkähtäneet aavistuksen eteenpäin.

Meitä yhdistäviä kysymyksiä olivat esimerkiksi:

Olenko (taas) haukannut liian ison palan?

Kantaako aihe? (tietysti kantaa!)

Kuinka onnistun välttämään tietokirjamaisuutta (infodumppausta), mutta silti antamaan lukijalle riittävästi taustatietoa?

Miksi paha vetää puoleensa?

Rannela raportoi tällä kertaa, koska Kanto valmistautuu intensiiviseen kouluvierailurupeamaan. Ehtiessään ja jaksaessaan kollega voi mieluusti täydentää ajatuksiani. 

Liikkumavara ja uudistuminen sarjan sisällä

Sarjakirjan kirjoittaminen on helppoa. Sen kun ottaa tutut henkilöt ja paikat, kerronnan ja rakenteen ja tyylin, nappaa edellisten kirjojen juonista sopivia elementtejä, keksii pari uutta juttua, heittää kaikki sekoittimeen, antaa palasten pyöriä vähän uuteen järjestykseen ja ravistaa esiin uuden kirjan.

Vai…?

On monia eri tapoja kirjoittaa kirjasarjaa. En väitä, etteikö edellä kuvaamani tapa voisi olla myös jollekulle kirjailijalle sopiva ja etteikö siten voisi syntyä mainioita kirjoja. Itselleni sarjan kirjoittaminen on kuitenkin aina ollut haaste juuri siinä mielessä, miten pystyn kirjoittajana sarjan sisällä uudistumaan ja liikkumaan, yllättämään niin lukijan kuin itsenikin.

Tapio ja Moona -sarjaa kirjoittaessani halusin tietoisesti tehdä jokaisesta kirjasta kerronta- ja rakenneratkaisuiltaan erilaisen. Sarjan tekeminen oli minulle itselleni siis myös henkilökohtainen muotoleikki. En tiedä, kuinka monelle lukijalle se välttämättä avautui eikä sillä ole oikeastaan väliä. Minulle itselleni oli tärkeää, että sarjan tekeminen mahdollisti samalla uudistumisen kirjasta toiseen. Jäljellä ja Toisaalla ovat kirjaparina tietysti varsin eri juttu kuin pidemmän sarjan kirjat. Niissäkin halusin kuitenkin tehdä kaksi toisiaan täydentävää palapelin palaa, jotka olisivat keskenään erinäköiset, erimuotoiset.

Lumikki-trilogiaa tehdessänikin minulle oli selvää, että kaikki kolme kirjaa saisivat olla keskenään erilaiset. Sama päähenkilö, jännitysgenre ja tietyt kerronnan elementit saisivat riittää yhdistäviksi tekijöiksi. Tietysti tällaisessa liikkumavaran ja vapauksien ottamisessa on se riskinsä, että tietyin odotuksin kirjaa lähestyvät lukijat torjuvat sen, jos se poikkeaa heidän mielestään liikaa “linjasta”. Otan riskin kuitenkin mielelläni, jos se pitää minut kirjoittajana enemmän valppaana ja läsnä tekstissä.

Kun ajattelen omia suosikkisarjakirjojani, niissäkin on monesti uudistumista sarjan sisällä. Maria Gripen Varjo-sarjan viimeinen osa poikkeaa täysin edellisistä – ja on oikeastaan juuri siksi niin hieno. Tove Janssonin Muumi-kirjatkin ovat keskenään monessa mielessä hyvin erilaisia. Ja viimeinen kirja, Muumilaakson marraskuu, rohkenee jopa jättää sarjan tutut päähenkilöt, muumit, täysin syrjään.

Luulen, että kirjasarjan osien keskinäistä erilaisuutta ja erityislaatuisuutta ei anna tunnisteta, kun keskitytään vain katsomaan, että päähenkilöt ovat samoja ja siltä pohjalta oletetaan, että totta kai rakennekin on sama. Rohkenen väittää, että sarjojen sisällä on paljon enemmän liikkuvaraa ja uudistusmahdollisuutta kuin ensisilmäyksellä voisi arvata.

Salla

Juustokakkuja & historiallisia romaaneja

Terhi:

Kun me Annelin kanssa kirjoitimme yhdessä Kuparisaari-trilogiaa, meillä oli parin viikon välein tapana tavata suosikkikahvilassamme, popsia juustokakkua ja keskustella tulevista juonenkäänteistä.

Jäimme kaipaamaan tätä.

Kirjoittamisen sosiaalisuutta, lennokkaita keskusteluja, toisesta tarttuvaa intoa ja energiaa.

Torstaina tapasimme taas pitkästä aikaa juustokakkujen äärellä, merkitsimme jo kalenteriin seuraavankin tapaamisen ja aiomme taas jatkaa parin viikon välein (kunnes romaanimme ovat valmiit?).

Nyt emme kirjoita yhteistä kirjaa, mutta kirjoitamme samaa lajia, historiallista romaania. Niin kiehtova ja puoleensavetävä kuin genre onkin, on se myös vaativa ja suuritöinen. Sparraajasta, rinnallakulkijasta, takapuolelle potkaisijasta, ystävästä, kuuntelijasta, vertaistuesta on valtavasti hyötyä ja iloa.

Aiomme tuoda jokaiselle kahvittelukerralle jonkin meitä inspiroineen historiallisen romaanin ja keskustella siitä, mikä tekee teoksista hyviä, miten ne voisivat auttaa omassa kirjoitusprosessissa.

Anneli toi mukanaan Michel Tournierin Keijujen kuninkaan (alkuperäisteos 1970), minä Hans Falladan Yksin Berliinissä (1947). Pohdimme myyttejä, tarinan eri syvyystasoja, symboleita, erilaisia rakenteita, näkökulmia.

Historiallisesta romaanista ei tee kiinnostavaa pelkästään historiallisuus. Jokin juju tulee olla, kehikko, rakenne, oivaltava näkökulmaratkaisu. Jokin, joka tekee romaanista erityisen.

 Anneli:

Terhi kertoo edellä oleellisen juustokakkutreffeistämme. Eikä pidä luulla, että juustokakku olisi epäoleellista. Ei. Synnillisen herkullinen leivonnainen, tuoksuva kahvi ja hyvä seura ovat palkinto, jota kannattaa odottaa ja joka motivoi. Sekä Julia Cameron että Taija Tuominen painottavat itsensä palkitsemisen tärkeyttä.

Kaikki vetoapu on tervetullutta ja tarpeellista.

Juustokakkutreffien tuloksia:

Sain Terhiltä lainaksi Taija Tuomisen kirjoittajaoppaan Minusta tulee kirjailija, jonka ahmaisin heti. Löysin monta inspiroivaa, vahvistavaa ja opastavaa lausetta, jotka tuntuvat osuvan juuri tämänhetkiseen kirjoittamistilanteeseeni. Vaikkapa luku Mikä estää kirjoittamista. (Ihailen tapaa, jolla Taija tekee kirjoittamisoppaasta henkilökohtaisen, omaan elämäänsä limittyvän.)

Ehkä luen Keijujen kuninkaan uudelleen. Synkronisiteetista olemme Terhin kanssa puhuneet useasti, nyt se tuli heti eteen Juha Siron blogista: Juha oli juuri ostanut ao. kirjan pokkarina itselleen ja mainitsi sen blogissaan.

Olen aloittamassa romaania, ja ratkaistavana on kymmeniä asioita. Tekstin äänen, värin, tyylin löytäminen on niistä ratkaisevimpia. En ole tyytyväinen kehitelmiini. Jotain puuttuu. Se erityinen, josta Terhin kanssa puhuimme. ”Ihan kiva” ei riitä. Juustokakkutreffien innoittamana päätin: back to basics. Taustatyöhön takaisin. En tiedä vielä tarpeeksi. Miten olen voinut unohtaa tämän perusasian, johon näytelmiä tai tv-käsikirjoituksia tehdessäni olen törmännyt kerta toisensa jälkeen? Kun alkaa tökkiä, palaa taustatyöhön. Ei tarvitse kiirehtiä. On ensin ruokittava mielikuvitusta, jotta sieltä voisi ammentaa.

Asialliset ja asiattomat kirjailijaesitelmäkysymykset

Etenkin kevät on aikaa, jolloin kouluissa tehdään kirjailijaesitelmiä/-kansioita/-tutkielmia. Kirjailijana huomaan tämän siitä, että meiliin saapuu noin kerran viikossa kysymyksiä esitelmäntekijöiltä. Vastaan kaikille, sillä koen tärkeänä, että lukijoilla voi olla suora kontakti kirjailijaan. Lisäksi aivan ehdoton valtaosa, sanoisin 95%, kysymyksistä on ihania, pohdittuja ja monesti sellaisia, joihin vastatessani opin jotain itsestäni. Monesti esitelmäntekijät laittavat viesteihinsä samalla myös palautetta kirjoista ja se on äärimmäisen arvokasta. Vastaan kysymyksiin siis oikeasti mielelläni. En ehkä aina saman tai seuraavan päivän aikana, mutta yleensä viikon sisään, jos en ole jossain reissussa tai uupumassa työtaakan alle.

Koska kysymyksiä kuitenkin tulee aika paljon, joukkoon mahtuu myös sellaisia, jotka ärsyttävät tai ainakin saavat kysymään, millä tavoin esitelmäntekijöitä on ohjeistettu. Seuraavat huomioni ovat siis yhtä lailla oppilaille kuin opettajillekin tarkoitettuja.

- On erittäin asiallista kysyä teosten sisällöstä, aiheista, ideoista ja inspiraatiosta. Ei ole asiallista pyytää kirjailijaa kertomaan jonkin teoksensa juonta lyhyesti. Jos esitelmää varten pitää kertoa jotain kirjailijan kielestä, sitä ei ole tarkoitus kysyä kirjailijalta itseltään. Minua on pyydetty esimerkiksi kuvailemaan, millaisella tyylillä olen kirjani kirjoittanut. Tällaiseen kysymykseen esitelmäntekijän pitäisi itse löytää vastaus teoksia lukemalla.

- On vallan asiallista kysyä harrastuksista, lempielokuvista tai -musiikista, siitä mitä muuta tekee elämässään kuin kirjoittaa. Mitä ilmeisimmin monia esitelmäntekijöitä ohjeistetaan myös kysymään perheestä ja perhesuhteista tai lapsuudesta. Toisinaan kysytään jopa, onko elämässäni ollut jotain kriisiä tai traumaa. Itse koen, että nämä ovat henkilökohtaisia kysymyksiä, enkä oikein näe, mitä tekemistä niillä on äidinkielen ja kirjallisuuden kanssa. Minusta ei siis ole asiallista pyytää kirjailijaa avautumaan elämänsä rankoista hetkistä tai tunne-elämästään.

- Yleisesti ottaen on asiallista kysyä sellaista, mihin ei ole löytänyt vastausta netistä muuten (ja ei, vartin googletus ei välttämättä vielä riitä). Ei ole asiallista kysyä syntymäaikaa tai esikoisteoksen nimeä tai julkaistujen teosten määrää, koska kaikki nämä tiedot löytyvät netistä. Varsinkaan ei ole asiallista todeta: “Sinusta ei löydy netistä yhtään mitään tietoa.” Olen pari kertaa hillinnyt haluni vastata: “Voi harmi. Meillä on ilmeisesti käytössä eri netti.”

- Ei ole asiallista kysyä teosten myyntilukuja. Se nyt vaan ei ole. Rahaan liittyvien kysymysten kanssa kannattaa muutenkin olla aika tarkkana. Eivätkä nekään oikeasti liity minusta olennaisesti kaunokirjallisuuden käsittelyyn.

- On asiallista kysyä kirjailijantyöstä, työpäivästä, tavoista kirjoittaa. Itse ainakin kerron mielelläni kirjojen syntyprosesseista.

- Ja nämä nyt ovat itsestäänselvyyksiä, mutta syytä ilmeisesti kuitenkin toistaa: Koskaan ei ole asiallista pyytää kirjailijaa kertomaan “omin sanoin itsestään ja tuotannostaan kaikki”. Ei, en vieläkään tee sitä esitelmää kenenkään puolesta. Ei ole myöskään asiallista vaatia tai odottaa vastausta saman päivän sisällä tai edes seuraavan. Jos haluaa vastauksia, kannattaa oikeasti olla ajoissa liikkeellä.

Tämän marmatuksen loppuun täytyy sanoa, että olen iloinen ja otettu jokaisesta kirjailijaesitelmästä, joka teoksistani ja minusta tehdään. Tsemppiä ja intoa jokaiselle esitelmäntekijälle ja rohkaisevaa kannustusta heitä ohjaaville opettajille!

Salla

Tule, tule hyvä kirja!

Perjantaina 7. 3. klo 13 pääkirjasto Metso, Pietilä-sali

Työstään ja kirjoistaan keskustelemassa lasten- ja nuortenkirjallisuuspalkintoja saaneet kirjailijat Tuula Kallioniemi (Lastenkirjapöllö- ja Tirlittan-palkinto 2013), Johanna Hulkko (Arvid Lydecken -palkinto 2014), Jyri Paretskoi (Topelius-palkinto 2014) ja Netta Walldén ( Anni Polva -tunnustuspalkinto 2013). Tilaisuuden juontaa kirjailija Kirsti Kuronen (Topelius-palkinto 2011).

Lämpimästi tervetuloa kyselemään, keskustelemaan, kuuntelemaan!

Tapahtuman järjestävät Suomen nuorisokirjailijat ry ja Tampereen kaupunginkirjasto.

Mistä puhumme, kun puhumme realismista ja fantasiasta?

Kirjoitan nyt aiheesta, joka on mietityttänyt ja ärsyttänyt minua pitkään. Koettakaa siis kestää, tämä on ärtyneen ihmisen tekstiä.

Luulin jo jossain vaiheessa, että realismin ja fantasian(/dystopian/scifin) välisestä vastakkainasettelusta olisi päästy. Olen saanut huomata olevani väärässä. Ja kyllä, puhun nyt tietenkin kirjallisuudesta ja etenkin lasten- ja nuortenkirjallisuudesta ja ennen kaikkea jälkimmäisestä, koska se nyt sattuu olemaan oman palavimman kiinnostukseni kohde. Kun fantasiakirjallisuutta alkoi rantautua Suomeen enemmän, ja kun kotimaisetkin tekijät ryhtyivät kirjoittamaan sitä, genren ystävät huokailivat onnellisina: “Ihanaa, vihdoinkin jotain muutakin kuin sitä iänikuista kyökkirealismia.” Aivan viime vuosina on pelätty realistisen lasten- ja nuortenkirjallisuuden katoavan ja riemuittu siitä, kun palkitaan tai nostetaan ehdokaslistoille “jotain muutakin kuin sitä iänikuista fantasiaa”.

Sanon suoraan: Suurin osa kommenteista, joita olen aiheesta “realismi vs. fantasia” kuullut, ovat yksinkertaisia, mustavalkoisia, perusteettomalla tavalla yleistäviä tai ihan vain hölmöjä. “Vain fantasia myy. Siksi kirjailijat kirjoittavat fantasiaa.” “Nuoret tahtovat lukea todellisista ihmisistä, todellisessa maailmassa.” “Lapset tahtovat lukea vain Harry Potteria.” “Nykyajan nuoret eivät lue enää muuta kuin fantasiakirjallisuutta.” “Realismi on kuivaa ja tylsää.” “Fantasia on pelkkää seikkailua ja ohuita henkilöhahmoja.” Tympeää. Yleistävää, perehtymätöntä ja tympeää.

Kaikkein eniten minua kuitenkin tympii se, kuinka harvoin tunnutaan pysähtyvän miettimään, mitä ihan todella tarkoitamme realismilla ja fantasialla. Onko meillä toisessa kädessä Täällä Pohjantähden alla ja toisessa Taru sormusten herrasta? Sellaisten painolastien pohjaltako teemme määritelmiämme ja arvostelmiamme? Vai voisiko olla, että (hui!) rajat ovat liudentuneet jo aikaa sitten?

Kun luen nykyistä lasten- ja nuortenkirjallisuutta (varsinkin kotimaista), ilahdun kerran toisensa jälkeen siitä, millä rajat ylittävällä rohkeudella kirjailijat kirjoittavat. Perinteisesti realistiseen kirjallisuuteen ajatellut elementit ovat löytäneet tiensä fantasiaan ja toisinpäin. Tarinat pelosta, rohkeudesta, rakkaudesta, perheestä, oikeudenmukaisuudesta, historian painolastista, identiteetistä, ystävyydestä, kuolemasta, yhteiskunnasta tai nykyajan ongelmista eivät kysele sitä, onko niiden miljöönä nykyhetken Suomi, tulevaisuuden Suomi, Suomi jossa onkin myös ihmissusia tai jokin maa, jonka nimi on vieras, mutta kaikki muu tuttua. Monia kirjoja lukiessani minulla ei ole minkään maailman tarvetta alkaa luokitella, onko kirja nyt realismia vai fantasiaa vai jotain siltä väliltä.

Ymmärrän vielä sen, että vähemmän lukevat ihmiset tekevät rankkoja yleistyksiä ja arvottavat kirjoja sen mukaan, onko niissä mahdollisesti jokin yliluonnolliseksi tai arkirealismista poikkeavaksi tulkittava elementti (arvotus voi siis olla joko plus- tai miinusmerkkinen). Voisimmeko me kirja-alan ihmiset kuitenkin edes jotenkin katsoa kirjallisuuttamme muualta kuin epävarmuuden ja pelon syventämistä poteroistamme käsin? Ei ole pakko olla kiinnostunut kaikesta. Ei ole pakko lukea kaikkea. Mutta en arvosta lainkaan sitä, että tehdään yleistyksiä perehtymättä ja lukematta (ns. LP-tekniikka eli “lukematta paskaa”).

Ovatko omat Lumikkini esimerkiksi fantasiaa? No eivät todellakaan. Ovatko ne realismia? Ihan varmasti eivät ainakaan siinä mielessä, missä realismi on perinteisesti käsitetty. Alitajunnan ja satujen maagisuuden taso on niissä keskeinen elementti, jota ilman ne olisivat täysin muunlaista kirjallisuutta. Realistisen uskottavuuden rajat eivät myöskään ole trilogialle sillä tavalla relevantteja kuin toisentyyppisille kirjoille. Trillerissä saa ja pitääkin tapahtua asioita, joita arkirealismissa ei tapahtuisi.

En siis ole huolissani realismin tai fantasian asemasta kotimaisessa lasten- ja nuortenkirjallisuudessa. Kaiken lukemani perusteella ne voivat molemmat hyvin, monesti jopa yhden ja saman kirjan sisällä.

Salla

Nuorten- ja NA-kirjat (2013) Kainon päivän kirjakutsuilla

Tampereen kaupunginkirjaston lasten- ja nuortenkirjallisuuden kirjakutsuja on järjestetty jo 10 vuotta. Kirjastolaiset tekevät hienon ja kattavan työn käydessään läpi aina edellisen vuoden koko lasten- ja nuortenkirjatarjonnan. Minulla oli ilo istua tänään 18.2.2014 kuuntelemassa innostuneita ja perehtyneitä esityksiä. Tähän omaan raporttiini en yritäkään mahduttaa kaikkea oppimaani vaan keskityn suosiolla siihen omimpaan alaani eli nuortenkirjoihin ja NA-kirjoihin ja siihen, mitkä teokset näistä lajeista nostettiin erityisesti esiin. Tuija Mäki esitteli nuortenkirjat yleisesti ottaen ja hän ja Matti Karjalainen yhdessä fantasiakirjallisuuden.

Tuija Mäki nosti varhaisnuorten jännitystä ja arvoituksia sisältävästä, helppolukuisesta kirjallisuudesta esiin etenkin Johanna Hulkon Geoetsivät ja Kalle Veirton Kivimutka-sarjan ensimmäisen osan (Henkka on jäänyt nyt kelkasta ja Kivimutka on vähän vanhempi kuin aiemmissa kirjoissa, joissa parivaljakko seikkaili). Hevoskirjoista positiivisimman maininnan sai Satu Heimosen Sonjan hevoskesä. Huumorikirjoissa mainittiin myös mokailun “tietokirja” Mikä moka!

Tyttöjen chick lit -kirjallisuudesta tai mimmikirjallisuudesta Mäellä ilahduttavina esimerkkeinä olivat Jussi Siirilän Barrikadikesä, Holly Smalen Geek Girl ja Jacqueline Wilsonin Salainen siskoni.

Urheiluaiheisista nuortenkirjoista Mäki nosti erityisesti Kirsti Kurosen 4×100-kirjan ja totesi, että sitä on helppo suositella myös niille, jotka eivät lue paljon. Hän kehui myös ylipäänsä Karistoa urheiluaiheisten nuortenkirjojen julkaisemisesta. Poikapäähenkilöiden huumoripitoisessa kirjallisuudessa Aleksi Delikouraksen Nörtti 2 kiilaa kuulemma selvästi muiden edelle. Mäki kiitti Laura Lähteenmäen Iskelmiä niin kauniista kielestä, hyvästä kerronnasta kuin aiheenvalinnastakin. John Greenin Tähtiin kirjoitettu virhe ja Marja-Leena Tiaisen Khao Lakin sydämet käsittelevät hänen mielestään kumpikin hienosti kuolemaa. Samoin Lisa O’Donnellin Mehiläisten kuolema, joka löytyy kirjastosta aikuisten puolelta, mutta sopii NA-kirjaksi. NA-puolen jännityskirjallisuudesta Mäki nosti ennen kaikkea omat Punainen kuin veri – ja Valkea kuin lumi -kirjani (kiitos siitä).

Fantasiakirjallisuus käsitti kattoterminä fantasian, scifin, dystopian, pararomantiikan ja steampunkin. Esittelyn Tuija Mäki ja Matti Karjalainen aloittivat dystopiasta ja totesivat, että kotimainen dystopia päihittää monesti mennen tullen käännetyn, vaikka käännöstenkin puolelta löytyy loistoteoksia. Karjalainen kehui niin Reeta Aarnion Hän joka ei pelkää -kirjaa kuin Siri Kolun PI – Pelko ihmisessä -teostakin. Hän piti kumpaakaan omaperäisenä ja kiinnostavana, lajityypin kliseitä väistävänä. Mäki oli innostunut etenkin Siiri Enorannan Nokkosvallankumouksesta ja sanoi, että jos lukee Enorannalta jonkun teoksen, niin kannattaa lukea juuri tuo. Myös Maria Turtschaninoffin Anaché oli voittanut Mäen sydämen puolelleen ja hän suositteli lukemaan kirjan ruotsiksi, jos vain kielitaito antaa myöten. Käännöksistä Karjalainen kehui Rick Yanceyn 5. Aaltoa ja Mäki Moira Youngin Julmaa maata.

Jatko-osista erityismaininnan saivat Karjalaiselta Magdalena Hain Kellopelikuningas, Elina Rouhiaisen Uhanalainen ja Sari Peltoniemen Haltijan poika. Mäki piti Laura Lähteenmäen Kaiken peittävästä tulvasta jopa enemmän kuin trilogian ensimmäisestä osasta.

Karjalainen ja Mäki olivat koonneet myös yhteisen top10-listan viimeisen kymmenen vuoden aikana ilmestyneestä lasten ja nuorten fantasia-, scifi- ja dystopiakirjallisuudesta. Heidän kymppinsä näyttää tältä:

1. Emmi Itäranta: Teemestarin kirja, Teos

2. Reeta Aarnio: Maan kätkemät, Otava

3. Timothee de Fombelle: Tobi Lolness, Tammi

4. Naomi Novik: Kuninkaan lohikäärme, WSOY

5. Suzanne Collins: Nälkäpeli, WSOY

6. Philip Reeve: Kävelevät koneet, Karisto

7. Neil Gaiman: Hautasmaan poika, Otava

8. Maria Turtschaninoff: Arra, Tammi

9. Salla Simukka: Jäljellä, Tammi

10. Terry Pratchett: Suuri ajomatka, Karisto

Täytyy sanoa, että tunnen suurta ylpeyttä saadessani olla mukana tuollaisella listalla.

Suuret kiitokset kirjastolaisille hienosta ja innostavasta päivästä!

Oman raporttinsa on kirjoittanut myös Päivi Heikkilä-Halttunen:

http://lastenkirjahylly.blogspot.fi/2014/02/kuuminta-hottia-paljon-haukuntaa-ja.html

Salla

Vaaskivi-plaketti oikeaan osoitteeseen!

Grafomania onnittelee lämpimästi kriitikko Päivi Heikkilä-Halttusta ansiokkaalle kriitikolle myönnettävästä Vaaskivi-plaketista, joka jaettiin eilen Tampereella Elävän Kirjallisuuden Festivaalilla!

Ote palkintolautakunnan perusteluista: “Päivi Heikkilä-Halttunen pureutuu laajalla skaalalla asiantuntevasti ja analyyttisesti koko lastenkirjallisuuden kenttään. (…) Päivi Heikkilä-Halttunen on kirjoittajana samaan aikaan sekä akateeminen että kansantajuinen. Hän puhuu arvostaen ja palavasti lastenkirjallisuuden puolesta aikana, jolloin kyseinen kirjallisuudenlaji on jäänyt mediassa vähälle huomiolle.” Heikkilä-Halttunen on julkaissut kritiikkejä 1980-luvun lopulta lähtien lukuisissa lehdissä, tällä hetkellä etenkin Helsingin Sanomissa. Lisäksi hän on pitänyt Lastenkirjahylly-blogia vuodesta 2009.

Vaaskivi-plaketti on nimetty kirjailijakriitikko Tatu Vaaskiven mukaan. Palkinto on perustettu Tampereen yliopistossa, ja se on jaettu ensimmäisen kerran vuonna 1962.