Salla Simukka's Blog, page 36

Omistuskirjoituksista

Punaisten kyynelten talo on omistettu

Chan Kim Srunille, Phnom Penhin paljasjalkaisille katulapsille ja Hannalle, matkasiskolleni.

Annelin ja minun yhteisteos, Kuparisaari-trilogian päättävä Kapinallinen on omistettu

Degerbyn Leenalle ja Lorukujan Tuulalle

*

Vuosi vuodelta omistuskirjoituksista tulee minulle entistä tärkeämpiä.

Punaisten kyynelten taloa kirjoittaessani ajattelin konkreettisesti romaanini keskushenkilön esikuvaa, punakhmer-johtajan vaimo Chan Kim Srunia, mietin, miltä hänestä tuntuisi, jos hän tietäisi minusta. Kädestä, jonka ojennan hänelle toisesta maasta ja toisesta ajasta.

Suru sydämessäni muistelin Phnom Penhin kaduilla tapaamiani kerjääviä pikkulapsia, jotka riemastuivat puoliksi juodusta vesipullosta. Ja ajattelin tietysti Hannaa, matkasiskoani, jonka kanssa olemme kokeneet paljon yhteisillä matkoillamme Pekingistä Senegaliin.

*

Degerbyn Leena ja Lorukujan Tuula? Trilogian aikana heistä kasvoi kannustavimmat luottolukijamme. Omistus oli itsestään selvää.

*

Minulle omistuskirjoitus määrittää oikeastaan teoksen sävyn. Tiedän heti tarinaan sukeltaessani, kenelle sanani omistan, ketä sillä kertaa sydämessäni kuljetan. Suurimpaan osaan kirjoistani on painettu omistuskirjoitus ja jokaisella omistuksella on tarinansa, tietenkin on.

Viime syksynä ilmestyneen tarinakokoelmani Yhden promillen juttuja omistin

Kaikille niille, joilla on rohkeutta vastustaa ryhmäpainetta.

Kirjoitusta siteerattiin yllättävän paljon ja se toimi keskustelun herättäjänä monilla keikoillani.

*

Tänä syksynä vastaan on tullut eräs riemastuttava omistuskirjoitus.

Vera Valan Kosto ikuisessa kaupungissa on nimittäin…

Tämä kirja on omistettu kaikille niille, joille ei ole aikaisemmin omistettu kirjaa.

*

Tämän postauksen julkaistuani kirjoitan omistuksen seuraavaan romaaniini.

*

Mikä on Sinun suhteesi omistuskirjoituksiin?

Nyt olen kirjoittanut painetuista omistuksista, kirjailijan terveisistä, mutta aivan oma lukunsa ovat ne terveiset, joita kirjoitamme vaikkapa joululahjakirjoihin. Kirjoitatko omistuksia lahjakirjoihin? Millaiset omistukset ovat jääneet mieleesi?

Päivää, täällä nro 387 (eli nillitystä osa 2)

Kirjailija J. S. Meresmaa kirjoittaa blogissaan ryhdikkäästä päätöksestään olla taipumatta kustantamon kohtuuttomiin vaatimuksiin.

Kirpoaa paljon kysymyksiä ja hautuneita ihmetyksiä.

Olen miettinyt muun muassa sitoutumista. Olen ehkä reliikki, koska tahtoisin sitoutua �”omaan”� kustantamooni, joka on julkaissut 14 kirjaani. Viime aikoina se on tuntunut vaikealta. Hylsyjä on helpohko niellä silloin, kun perusteet ovat taiteelliset ja laadulliset eli kässäri ei ole kustantamon mielestä tarpeeksi hyvä julkaistavaksi. Selvä peli, tarjoan toisaalle. Mutta joskus syy on lähes pelkästään kaupallinen: ei myy. Siinä kohdassa kirjailija tuntee itsensä petetyksi – tavaraksi tai numeroksi.

Idealistinen ihanne olisi, jos jokainen kustantamo pystyisi pitämään huolen omistaan eli sitoutuisi julkaisemaan omien kirjailijoidensa käsikirjoitukset silloin, kun ne kirjallisilta ansioiltaan täyttävät julkaisemisen kriteerit. Juu, kuulostaa päiväunelta nykyaikana, kun raha heiluttaa tahtipuikkoa. Silti haikailen mennyttä aikaa, jolloin kirjailijat saattoivat olla kustantamoille kuin omia lapsia; heidän kehitystään seurattiin, kannustettiin, kyseltiin kuulumisia ja tulevaisuuden suunnitelmia. Oli aikaa ja inhimillisyyttä.

Meresmaan esimerkki paljastaa, miten vähän kustantamo on kiinnostunut kirjailijastaan: jokainen Meresmaan blogia silmännyt tietää, ettei Mifonki-sarjaa ole suunniteltu trilogiaksi, mutta ilmeisesti kustantamossa kenelläkään ei ole ollut aikaa tai halua vilkaista kirjailijansa blogia. Harmi, jos näin on.

Kummastuttaa myös vetoaminen siihen, ettei fantasia myy. Ei kuulemma myy realistinenkaan, ainakaan nuortenkirjallisuus. Eikä runous tietenkään. Mikä myy?

No ihan sama, mikä myy. Kuten Meresmaa, en minäkään pysty kirjoittamaan muuta kuin sydän sanoo, toivokoon kustantaja mitä tahansa. Olen maailmoilleni rehellinen, sitoutunut. Mutta valehtelisin, jos väittäisin, etten surisi oman kustantamon etääntymistä.

Kirsti K.

Nillitystä

Koska blogit ovat mitä hedelmällisin paikka nillittää, kun ei mene niin kuin Strömsössä, niin nyt tulee vali vali ja vielä kerran vali.

Mitä teet, kun tulee vastaan epäonnistuminen? Tappio, huono onni, pieleenmennyt projekti, huono lopputulos, selvä petos tai huijaus? Miten näistä pääsee yli tai oikeastaan läpi? Aiheesta hyvä aika viestitellä juuri nyt, kun asianomaiset ovat saaneet kielteiset ja myönteiset apurahakirjeensa. 255 pettynyttä, 55 onnellista.

Kohtalon tai kanssaihmisten antamasta iskusta on toivuttava, jotta työkyky ja luomisen vimma säilyisivät. Katkeroituminen on syanidia laadulle. Tshehovin Lokissa nuori, kovia kokenut näyttelijätär sanoo, että tärkeintä on taito kestää.

Sillä näin voi käydä. Koska kirjailijat kirjoittavat nykyään monia lajeja, otan tässä huomioon myös teatterin, television ja elokuvan – ja huom. kaikki ei ole omaa kokemustani, vaikka toki kokenut kaikki tietää.

1. Projekti, johon olet käyttänyt aikaa, vaivaa ja rakkautta, kaatuu kalkkiviivoilla sinusta riippumattomista syistä. Ylempi taho päättää, että ei vaineskaan. Työryhmän avainhenkilö saa paremman tarjouksen. Päättävän tahon nais/miesystävä tekee kilpailevan ja luonnollisesti nerokkaamman tekstin. Rahaa ei saada kokoon. Siinä olet, kuollut käsikirjoitusparka sylissäsi. Pahimmassa tapauksessa syy projektin epäonnistumisesta kaadetaan sinun niskaasi, koska käsikirjoittaja on sopiva ja puolustautumiskyvytön syntipukki.

2. Luulet onnistuneesi kirjallisessa ponnistuksessasi, mutta julkisuus onkin toista mieltä. Se lukee tekstiäsi oudosti. Et saa ymmärrystä, vaan moitteita asioista ja pyrkimyksistä, joita tekstissä ei mielestäsi edes ole.

3. Luulet onnistuneesi, kirjoittaneesi tärkeästä aiheesta, jopa hyvin ja uudella tavalla, mutta et saa minkäänlaista vastakaikua. Kirja, näytelmä tai muu taiteellinen tuotos jää näkymättömiin ja kuulumattomiin.

4. Luulet löytäneesi tärkeän aiheen, kirjoitat siitä, mutta kas: joku muukin on löytänyt juuri saman aiheen. Hän saa julkisuuden, kiitokset ja palkinnot, sinun osasi on hiljaisuus.

5. Uskot löytäneesi tärkeän aiheen ja innosta pullistuen tutkit sitä, teet taustatyötä ja kirjoitat ensimmäiset sata sivua vain lukeaksesi syksyn kirjalistasta, että aihe on jo käytetty.

6. Aloitat innostuneena loistavalta kuulostavan projektin ja näet edessäsi ruusunhohteisen tulevaisuuden, mutta homma paljastuu a) tyhjiksi lupauksiksi ja ilmaisen työn hikipajaksi b) kaameaksi taistelukentäksi, jossa silpoutuneet psyyket lentelevät c) hikipajaksi, jossa työstä saatu korvaus ei yllä lähellekään työn määrää, mutta höykytystä on sentään määrättömästi.

7. Torjut tarjotun työn, koska epäilet, että projekti on juurikin kaikkea edelläkuvattua. Myöhemmin havaitset, että projekti onnistuu loistavasti, saa kehuja, tuottaa rahaa ja menestyy ulkomaita myöten.

8. Posti tuo jälleen kerran Ei-kuoren. Et pystykään aloittamaan romaania, jota olet suunnitellut jo useamman vuoden. On haalittava töitä, joista maksetaan, ja sydän verta valuen lykättävä kirjoittamista. Taas. Mehän emme vingu apurahoja ostaaksemme viinaa ja turkiksia, vaan ostaaksemme kirjoittamiselle aikaa.

9. Kustannustoimittajasi jää vanhempainlomalle, vaihtaa taloa tai irtisanotaan. Tämä ei ole kustannusmaailman myllerryksessä tavatonta. Siinä olet, kakkosversio käsissäsi, neuvottomana ja vailla vastapuolta. Kustantamossa kukaan ei aja asiaasi. Uusi kustannustoimittaja ei pidä ideastasi, ette ole samalla aaltopituudella tai yksinkertaisesti et saa uutta kustannustoimittajaa.

10. Hylsy. Olet mielestäsi kirjoittanut hyvin ja aihe on mielenkiintoinen, mutta kustantamo ei ole samaa mieltä. Saat hylsyn ja alat epäillä, että a) hylsyn syy ei ole kaunokirjallinen b) olet salaliiton kohde c) sinusta on tullut surkea kirjailija ja huono ihminen d) olet itse asiassa aina ollut surkea kirjailija ja huono ihminen, mutta onnistunut pettämään itseäsi koko elämäsi ajan.

11. Löysä hirttosilmukka –taktiikka. Lähetät käsikirjoituksen, mutta vastausta ei kuulu. Odotat, et kehtaa kysyä, puolen vuoden kuluttua kehtaat, luvataan vastata pian, ei vastata, odotat, mietit, kehtaatko kysyä. Lenkki alkaa alusta. Saattaa kestää parikin vuotta.

Listaa saa täydentää.

Anneli

Onnistuneen kirjoituspäivän tärkein edellytys on…

… onnistuinko laatimaan iltapäivälehtimäisen otsikon?

Niin.

Viime vuosina olen havahtunut siihen. Onnistuneen kirjoituspäivän ehdottomasti tärkein edellytys on UNI.

Joskus itsestäänselvyydet pitää sanoa ääneen.

Jos en pysy vuorokausirytmissäni ja saa kylliksi unta, pääni on täysin käyttökelvoton seuraavana päivänä. Puuromaisilla aivoilla voi kirjoittaa mekaanisia lehtitöitä tai editoida romaania (ei herkkua sekään), mutta uuden luomiseen niistä ei ole.

Ja se on turhauttavaa!

Minulla on ollut tällä viikolla kosolti kirjoitusaikaa. Olen iltaisin “unohtunut” koneelle tai katsonut seuraavaan historialliseen romaaniini liittyviä dokumentteja aavistuksen liian myöhään. Tarinasta innostuneena olen listannut ranskalaisia viivoja seuraavalle aamulle. Olen etsinyt muutamia käyttökelpoisia sanataideharjoituksia, joiden avulla pääsen loikkaamaan muutaman syvän rotkon yli.

Jään oikein odottamaan seuraavaa aamua: ihana päästä taas kirjoittamaan! Mahdollisuudet ovat rajattomat…

Mutta heräänkin kerrostalomme patteriremontin järkyttävään kolinaan pari tuntia liian aikaisin. Tuntuu kuin työmies seisoisi metrin päässä, vaikka hän on toisessa asunnossa. On noustava, vaikka tiedänkin jo, että kirjoittamisen ilo on poissa.

Unen merkityksestä on kirjoitettu paljon. Sen sijaan, että itse referoisin, linkitän tähän Tiede-lehden jutun 8 syytä nukkua.

Mitkä ovat Sinulle tärkeimmät kirjoittamisen edellytykset? Mitä teet niinä päivinä, kun pääsi on pelkkää puuroa?

Hyvää yötä! 

Kirjoituskilpailu: kirjoita romaanisarjan aloitusosa 8-12-vuotiaille

Karisto Oy julistaa kirjoituskilpailun, jossa etsitään 8—12-vuotiaille tarkoitetun romaanisarjan aloitusosaa. Kilpailun aiheena on ”Perhe on paras”.

Haemme elämänmakuisia tarinoita, joista löytyy arkipäivän iloja ja suruja, mutta kenties myös kommelluksia, jännitystä, seikkailua ja huulenheittoa. Tyyli ja tunnelma on vapaa, mutta tekstin tulee imaista lukija mukaansa ensi riveistä alkaen.

Käsikirjoituksen voi lähettää paperitulosteena 28.2.2014 mennessä osoitteeseen Karisto Oy / PL 102 / 13101 Hämeenlinna. Kuoreen on merkittävä tunnus ”Kirjoituskilpailu”. Mukaan liitetään käsikirjoituksen lisäksi suljettu kirjekuori, jonka päällä lukee osallistujan nimimerkki ja jonka sisällä on osallistujan nimi ja yhteystiedot. Käsikirjoituksia ei palauteta.

Kilpailuun voivat osallistua sekä ennen julkaisseet kirjailijat että ensikertalaiset. Kilpailuteksteille ei määritellä minimi- tai maksimimittaa, mutta useimmissa lastenromaaneissa on ainakin 80 000 merkkiä (välilyönteineen). Toivomme, että käsikirjoituksessa on sivunumerot ja tekstin fonttikoko on ainakin 12 pistettä. Saatteeksi käsikirjoitukseen on hyvä liittää lyhyt tiivistelmä tarinan sisällöstä ja ajatuksia sarjan jatkosta.

Kustantamon edustajat valitsevat loppusuoralle viisi käsikirjoitusta. Kirjavinkkari Marja-Leena Mäkelä valitsee finalistien joukosta kilpailun voittajan, joka palkitaan 3 000 euron stipendillä. Lisäksi Kariston säätiö palkitsee kaksi käsikirjoitusta 1 000 euron stipendeillä. Voittajateos julkistetaan valmiina kirjana Helsingin kirjamessuilla lokakuussa 2014 palkintojenjaon yhteydessä. Lisätietoja kilpailusta antaa kustannustoimittaja Sirja Kunelius, puh. 03-6315 202, sirja.kunelius@karisto.fi.

Seinäjokelainen Marja-Leena Mäkelä on ”suomalaisen kirjavinkkauksen kantaäitee”, kutsumuskirjastonhoitaja ja sanataideohjaaja. Hän on opettanut kirjavinkkausta kirjastolaisille ja opettajille parinkymmenen vuoden ajan, kehittänyt lasten kirjaseikkailutoimintaa, toiminut kriitikkona ja pakinoitsijana ja julkaissut itsekin kirjoja. Hän on ollut mukana sekä Topelius- että Finlandia Junior –palkintoraadeissa ja saanut lastenkulttuurin valtionpalkinnon vuonna 2000.  

Blogien kuolema

Blogien kriisi

Kirjailija Pasi Ilmari Jääskeläinen kirjoitti elokuussa blogissaan näin:

“Voisi siis sanoa, että tunnustukselliset kirjailijablogit ovat kriisissä. Ne kuolevat kuin erämaahan hyytyvät vedettömät vesipuhvelit. Niitä on liikaa, jotta yhdelläkään olisi kunnollista huomioarvoa, ja ne toistavat niin itseään kuin toisiaankin. Ne eivät tarjoa enää kenellekään mitään, ei tämäkään blogi, eikä kirjailija saa niistä teoksilleen näkyvyyttäkään enää. Ainoa mahdollinen hyöty on, että jos joku haluaa aivan tietyn kirjailijan työmaalle päästä tirkistelemään, se on mahdollista. Kun googlettaa kirjailijan nimellä, todennäköisesti löytyy kirjailijan oma blogi. Mitä vähemmän kirjailija myy, sitä todennäköisemmin hänellä on blogi nillittämistä ja lukijoiden kalastelua varten. Hyvin myyvät kirjailijat eivät bloggaa. Heidän ei tarvitse.”

PI kirjoitti paljon muutakin, mutta tähän jäin kiinni. Rupesin epäilemään, että PI puhuu asiaa. Blogien kriisi tai kuolema on totta.

Kirjailijablogeja on paljon. Kuin myös kirja-, ruoka-, leipomis-, käsityö-, vauva- ja muotiblogeja. Niitä en seuraa.

Mutta muutamaa kirjailijablogia seuraan satunnaista useammin: Kirsti Ellilän Häiriöklinikkaa, Anu Holopaisen Kävelyretkiä, Terhi Rannelan blogia, entisen kustannustoimittajani Tero Liukkosen blogia ja silloin tällöin myös Juha Siroa ja Tommi Melenderiä, jotka tosin masentavat minut lukeneisuudellaan ja älyllisyydellään.

Omaa blogia en edes kuvittele pitäväni. En jaksaisi opetella sellaisen rakentamista enkä keksisi sinne kirjoitettavaa. Enkä kestäisi niitä anonyymeja ilkeyksiä ja henkilökohtaisia loukkauksia, joita tunnustuksellisiin blogeihin ehtymättä virtaa.

Enkä keksi, mitä myönteistä blogista saisin itselleni.

Teimme Terhin kanssa (Terhi sen enimmäkseen teki) blogin Kuparisaari-trilogiallemme. Näimme vaivaa ja ideoimme. Blogissa on niin kuvittaja- kuin kustannustoimittajahaastattelu ja mielestämme muitakin kivoja osioita. Mutta ei lukijoita.

Tällainen ryhmäblogi sopii sielulleni paremmin kuin yksilöblogi, mutta onko tälläkään mitään merkitystä? Saavatko tänne kirjoittavat kirjailijat Grafomaniasta itselleen enää mitään? Saavatko lukijat? Keksimmekö kiinnostavia aiheita vai jauhammeko entisellä uralla?

Muistaako kukaan vielä pulinalinjoja? 90-luvulla puhelinyhteyksien tekniikka kehittyi, niin että ryhmäpuhelut olivat mahdollisia. Niistä tuli suosittuja. Ihmiset maksoivat siitä, että saivat puhua lörpötellä tuntemattomien kanssaihmistensä kanssa kaikenlaista palturia, enimmäkseen kai puhuttiin seksistä.

Ihminen on otus, joka kaipaa kommunikaatiota lajitovereidensa kanssa. Siihen tarpeeseen blogit ovat vastanneet. Mutta onko niille käynyt kuin pulinalinjoille: aika on ajanut ohi?

Anneli

Kirjoittamisen visuaalisuus

Viimeistään nyt Lumikki-trilogian myötä olen huomannut yhä selvemmin olevani visuaalinen kirjoittaja. Koko trilogiahan sai alkunsa saksalaisessa kirjakaupassa, jossa sain vision jännityskirjasta nimeltä “Rot wie Blut”. Kirja siis ikään kuin ilmestyi silmieni eteen aivan konkreettisena esineenä. Tiesin, että minun on kirjoitettava se. Nimi toki suomentui mielessäni saman tien: Punainen kuin veri. (Välihuomio: En osaa vielä edes kuvitella, miltä tuntuu sitten aikanaan, kun näen saksannoksen…)

Kun ensimmäisen kirjan tarina alkoi hahmottua mielessäni, sekin sai alkunsa kuvasta: Viidensadan euron seteleitä roikkumassa narulla kuivumassa. Päänsisäistä kuvaa katsoessani tiesin, että setelit oli pesty verestä. Kuva oli niin voimakas, että minun täytyi rakentaa juonta siten, että päätyisin tuohon kuvaan. Myöhemmin oivalsin, että olin alitajuisesti varastanut tilanteen Bound-elokuvasta, mutta sillä ei ollut väliä. Näinhän me kirjailijat toimimme eli keräämme päämme lipastonlaatikoihin erilaisia kuvia, hetkiä, sanoja, tunnelmia, jotka pulpahtavat tekstiin, kun on niiden aika. Sitä paitsi Bound on loistava elokuva. Jos voin tehdä sille pienen kumarruksen Punaisessa, se on minulle vain ilo ja kunnia.

Visuaalisuus kirjoittajana tarkoittaa minulle juuri sitä, että vahvat kuvat, värit ja sävyt ohjaavat kirjoittamistani. En ole ylenpalttinen tai järin yksityiskohtainen kuvailija. Luotan mieluummin siihen, että visuaalisesti virittynyt lukija voi maalata eteensä itse haluamansa kuvat sanojeni pohjalta. Uskon että yksi vahvasti kuvaileva lause on enemmän kuin kymmenen kevyempää.

Klassisten satujen käyttäminen viittauksina ja assosiaatioina kiehtoo minua osin juuri siksi, että ne kantavat sisällään voimakasta ja runsasta kuvastoa. Yksi nimi (“Ruusunen”, “Saapasjalkakissa”, “Pieni merenneito”) laukaisee yleensä mielikuvien vyöryn. Minusta on kiinnostavaa olla osaltani mukana vuosisataisessa, jopa vuosituhantisessa tarinaperinteessä, joka piirtää eteen linnoja ja ruusuja ja veripisaroita ja lasiarkkuja ja veitsenteriä ja merenalaisia maailmoja.

Käytän visuaalisuutta ja kuvia myös tietoisesti inspiraatiomielessä. Netin tarjoama mahdollisuus päästä näkemään niin uutta kuin vanhaakin kuva- ja valokuvataidetta on huikea. Kuvat vaikuttavat minuun. Ne sysäävät ajatukset eteenpäin, näyttävät uusia kulmia ja mahdollisuuksia. Ne virittävät tunnelmia.

Kun katson elämääni taaksepäin, näen, että kuvat ja teksti ovat aina kulkeneet minulla rinnakkain. Lapsena olin tarinoita kehittelevä visualisti. Ainoan lapsen suosikkileikkeihini kuului mielikuvittelu, jota harrastin piirtäessäni. Tein kuvan ja samalla kerroin itselleni mielessäni tarinaa siitä. Jossain vaiheessa aloin kirjoittaa tarinoitani paperillekin. Nykyään ehdin yhä harvemmin piirtää itse, joten nautin muiden tekemistä kuvista ja saan niistä iloa ja voimaa.

Mitä visuaalisuus merkitsee teille kirjoittajina tai lukijoina?

Salla

Miten kirjoitat?

Mikä ihmeen kysymys tuo nyt on? “Miten kirjoitat?” No, istun tietokoneen ääreen ja alan naputtaa. Niin yksinkertaista se on. Vai onko?

Olen huomannut vuosien kuluessa yhä vahvemmin, että kirjoitan ajattelemalla. Olen sanonut joskus puoliksi leikilläni, että kirjoitan ensimmäisen romaaniversion päässäni, mutta siinä taitaa olla totta jopa enemmän kuin toinen puoli. En osaa kirjoittaa, jos en tiedä, mitä olen kirjoittamassa. Rakennan juonta, henkilöitä, kirjan rakennetta ja tunnelmaa pitkälti ajatuksissani, ennen kuin konkreettisesti kirjoitan yhtään sanaa. Annan kirjan ensin tulla minuun. Täytyn siitä. Sitten ryhdyn kirjoittamaan sitä itsestäni ulos.

Tänä kesänä olen kokenut metodini tavallista vahvemmin. Viimeksi kuluneet kaksi viikkoa olen uinut romaania, pyöräillyt romaania, kävellyt romaania, istunut auringossa silmät auki tai kiinni romaania, uneksinut romaania. En ole tänä aikana avannutkaan tekstitiedostoa. Olen avannut ainoastaan mustan muistikirjan, johon olen raapustellut avainsanoja, hahmotellut lukujen ja niiden tapahtumien järjestystä, kirjoittanut katkelmia, jotka ovat ajatuksissani muotoutuneet jo lauseiksi, sanoiksi saakka.

(Aivan samaa ajatuksissa kirjoittamista teen paljon lyhyempien ja arkisempienkin tekstien kanssa, kuten tekstiviestien, sähköpostien, FB-päivitysten, blogikirjoitusten… Muokkaan ja stilisoin päässäni. Jaan kappaleiksi. Vaihdan sanojen järjestystä.)

Tietenkään tätä ei voi jatkaa loputtomiin. Loistavinkaan romaani ei ole oikeasti olemassa, jos se on vain päässäni. Ja vasta kirjoittaminen näyttää, toimivatko kaikki ideat ja ajatukset, millaisiksi tunnelmat lopulta muodostuvat, mihin järjestykseen sanat viimein asettuvat. Hienoinkin ajatusrakennelma voi hajota osiin tai osoittautua liian huteraksi, kun sitä ryhtyy kirjoittamaan. Dialogi ei kuulostakaan hyvältä. Minulle ajatuksissa tehty työvaihe on kuitenkin äärimmäisen tärkeä, enkä usko, että tapani lähestyä kirjoittamista ja romaanin tekemistä tulee koskaan muuttumaan.

Miten sinä kirjoitat?

Salla

Viivamaalari ja yhdeksän muuta

Kotona taas. Olin toukokuun lopun Toscanassa kirjoittamassa, kuten myös viime keväänä. Taidan ottaa tavaksi – niin oli mehevää lento. Kirjoittamisen lisäksi luin, luin paljon. Hotkin kymmenen kirjaa kahdessa viikossa. Se on valtava määrä minulle, koska lukunopeuteni on etanan.

Ylpeänä esitän listan, lukemisjärjestyksessä:

1. Donna Leon: Oman käden oikeus

2. Helmi Kekkonen: Valinta

3. Leena Lehtolainen: Harmin paikka

4. Lee Harper: Kuin surmaisi satakielen

5. Donna Leon: Kuolema oopperassa

6. Päivi Koivisto (toim.): 16 tarinaa toivosta

7. Tuomas Anhava: Kuuntelen, vieras

8. Patti Smith: Woolgathering

9. Donna Leon: Kuolema väärissä vaatteissa

10. Anne Leinonen: Viivamaalari

Sikäläisellä suomalaissyntyisellä vuokraemännälläni on loistava kirjasto, vain muutaman kirjoista kannoin repussa kotoa. Kaikki olivat hyviä, imivät sisäänsä. Yhtäkään kirjaa en olisi mistään hinnasta jättänyt kesken. Tekisi mieleni vuolaasti kehua jokaista erikseen, mutta rajallisen tilan vuoksi poimin lähempään tarkasteluun vain Anne Leinosen Viivamaalarin (Atena 2013), jonka luin viimeisenä. Tosin siitäkään en uskalla sanoa paljon, etten paljastaisi liikaa lopun hurjasta virityksestä. Tarinan tunnelma ja pelottavasti vinksalleen nyrjähtänyt maailma ovat suloisesti sukua Pasi Ilmari Jääskeläisen hullunomituisille teoksille, ja ehkäpä myös tv-sarjalle The Prisoner ja The Truman Show -elokuvalle. Tai niin minusta tuntui, kun tunnen lajityypin kirjallisuutta rikollisen vähän.

Harvoin enää teen alleviivauksia kirjaan – tiedättehän, niitä ajatuksia jotka ravistelevat, jotka haluaa muistaa – mutta Viivamaalaria lukiessa hamusin kynää monta kertaa. Tässä yksi oivallus, joka avasi silmäni: “Älykkäillä on käsitys siitä miten asiat ovat pielessä ja miten pielessä ne ovat, ja he tietävät myös että olisi tehtävä lähes ihmetekoja, jotta kaikki älyttömyydet saataisiin korjatuksi.”…”Vähemmän älykkäät voivat tyydyttää oikeudenmukaisuuden halunsa uskonnolla, ihmissuhteilla tai viihteellä tai keskittyä nauttimaan syömisestä, juomisesta ja rakastelusta ja joutenolosta. Se riittää heille, he ovat onnellisia.” (s. 125) Mitä vanhemmaksi tulen, sitä enemmän kuulun jälkimmäiseen porukkaan. Kun taas muutamat ystäväni vaikuttavat ensin mainitussa ryhmässä, ehdottoman älykkäitä. Alan vähitellen tajuta, miksi toisinaan puhumme ohi, kellumme eri aalloilla, tulkitsemme väärin.

Viivamaalarin luettuani olen varma, että olen olemassa. Sen sijaan suhteeni enkeleihin muuttui radikaalisti.

Kiitos Anne häikäisevästä lukukokemuksesta!

***

Palataan vielä Toscanan tuliaisiin: Kuka arvaa, mikä on tuo raidallinen puikko Viivamaalarin edessä?

Kirsti K.

Kauhun hetket

Kirjan kirjoitusprosessin viimeisistä vaiheista puhutaan yleensä irti päästämisenä, vähän haikeanakin maailmalle lähettämisenä, helpotuksena. Vähemmän puhutaan viimeisten vaiheiden kauhusta. Tyynenä tai tyyneyttä teeskennellen voi sanoi: Nyt se on valmis. Se ei muutu enää paremmaksi. En voi enää tehdä sille mitään. Samat lauseet voi myös huutaa päänsä sisällä kauhuissaan: Nyt se on valmis! Se ei muutu enää paremmaksi! En voi enää tehdä sille mitään!

Facebook on tarjonnut mahdollisuuden päästä näkemään vilauksen myös kollegojen kauhusta. Milloin paskatekstikeiju on käynyt yön aikana muuttamassa aiemmin täysin kelvollisen tekstin silkaksi sonnaksi, milloin olkapäällä istuu kiusaaja, joka kuiskuttelee korvaan epävarmuutta ruokkivia sanoja. Osa vannoo, ettei ikinä enää kirjoita mitään, ei ainakaan romaania, ei ainakaan tällaista, ei koskaan tällä aikataululla. Muiden kirjailijoiden kauhun näkeminen on tietysti myös helpottavaa: En ole ajatuksineni yksin.

Kauhu nousee osin siitä, ettei kirjan vastaanotosta voi vielä tietää mitään. Vaikka kirjan olisi lukenut jo useampi ihminen (kustannustoimittaja, muu kustantamon väki, luottolukija/t, puoliso…), heidän palautteensa ja kommenttinsa eivät mitenkään voi antaa kokonaiskuvaa tai varmuutta. Kirjan viimeisissä vaiheissa kyky nähdä tekstin kokonaisuus hämärtyy. Mieli askartelee pienissä yksityiskohdissa, joilla ei välttämättä ole tuon taivaallista merkitystä. Tai sitten kokonaisuudesta näkeekin äkkiä jotain, mitä ei ole nähnyt aiemmin – vain tajutakseen, ettei ole enää aikaa tai mahdollisuutta tehdä isoja muutoksia.

Kauhu on myös häpeää ja noloutta: Enkö todella pystynyt parempaan? Tässäkö on se, mihin juuri nyt kykenin? Mitä jos kirjan ilmestyttyä kaikki ovatkin sitä mieltä, ettei keisarilla todellakaan ole vaatteita? Ei mikään ihme, että monet kollegat kertovat klassisista alasti julkisella paikalla -painajaisista tai (kuten itselläni) unista, joissa paljastuu, ettei olekaan suorittanut lukiota loppuun vaan kursseista puuttuu vielä suuri osa.

Vaikka kirjailija ei ole teoksensa vaan paljon, paljon muutakin, jokainen kirja on kuitenkin eräänlainen summaus ja tiivistys siitä kaikesta kirjallisesta osaamisesta, joka hänellä, minulla, meillä on sillä hetkellä (ainakin siihen genreen liittyen). Ja vaikka pitää erottaa kirja ja kirjailijan persoona, emme voi kirjoittaa mitenkään muuten kuin itsemme kautta. Jokainen kirjan sana on kulkenut meidän ajatustemme, kokemustemme, tietämyksemme ja tunteidemme läpi.

Voin rehellisesti tunnustaa kadehtivani niitä kollegoja, jotka pystyvät päästämään kirjan käsistään maailmalle vailla kauhua. Itse en ole vielä tähän päivään mennessä siihen kertaakaan kyennyt.

Kertokaa muut omista kauhunhetkistänne kirjaprosessin aikana. Kauhu on miellyttävän kevyt aihe näin alkukesään.

Salla