Salla Simukka's Blog, page 37

Ei kesää ilman kirjoja

Kesä on monille parasta lukemisaikaa. Grafomanian kirjoittajat ovat myös tehneet osansa tarjotakseen kesäksi tuoretta luettavaa. Tässä blogistiemme kesällä ilmestyvät kirjat:

Kesäkuu

Päivi Lukkarila: Venla ratsastusleirillä, Karisto

“Huippusuositun heppasarjan viides osa jatkaa sympaattisen Venlan ratsastusharrastuksen seuraamista. Alakoululaisille sopivassa sarjassa on suurikokoinen teksti ja Anu Mikkosen havainnollistava kuvitus, mukana myös asiantunteva hevosalan sanasto.

Äiti ja isä ovat luvanneet, että Venla pääsee kesällä esteratsastusleirille. Kaikki paikat on kuitenkin jo varattu, eikä Venla mahdu enää mukaan. Äiti yrittää pelastaa tilanteen ilmoittamalla Venlan Hirvikallion ratsutilan alkeisesteleirille, lähelle perheen kesämökkiä. Venlaa hirvittää jo etukäteen harjoittelu vieraiden hevosten ja vieraiden leiriläisten kanssa, mutta Krista kannustaa Venlaa tarttumaan tilaisuuteen, onhan Hirvikallio kuuluisa hienoista hevosistaan ja hyvästä opetuksestaan. Leirillä kuitenkin selviää, että Venla on joukon kokemattomin ratsastaja.”

Heinäkuu

Siri Kolu: Me Rosvolat ja vaakunaväijy, Otava

“Vilja Vainiston ja hänen perheensä elämä muuttuu hetkessä, kun heidän sukunsa paljastuu rosvovaltias Helmeri Kvistin jälkeläisiksi. Viljan ei enää tarvitse salailla yhteydenpitoa Rosvoloihin, Vanamo-sisko alkaa treenata huippumuodikkaaksi ja pelottavaksi superrosvoksi, ja isä-Vainistolle tulee identiteettikriisi. Vilja ja Rosvolat vierailevat kaikkien muiden rosvosukujen luona, jotta he saisivat selvitettyä kunkin suvun “vaakunatavun”. Tavujen avulla he uskovat pääsevänsä käsiksi Helmeri Kvistin kätkemään rosvousoppaaseen. Vierailuilla sattuu monta yllättävää ja kiperääkin tilannetta, ja Vilja oppii paljon uutta rosvoista ja rosvouksesta, ja ennen muuta neuvottelemisen taidosta.”

Anneli Kanto ja Terhi Rannela: Kapinallinen (Kuparisaari 3), Karisto

“Koukuttavan sarjan huima päätös.

Khalkosta hallitsee diktaattorin ottein suuri isä Radko, jonka mielestä väkivalta on kaunein vallan muoto. Hänen puolisonsa Snezana taas sovittelee ylleen filosofin viittaa. Amaya perheineen elää piilossa köyhässä kalastajakylässä, kunnes kapinalliset tuovat viestin. Amayan ja Miroslavin täytyy päättää, lähteäkö johtamaan kansannousua vai jäädä elämään turvallista arkea pienen tyttärensä kanssa… Tähystäjäneito Amayan viaton vierailu Khalkoksen saarelle aloitti seikkailun, joka on edennyt hurjien käänteiden kautta kohti yllättävää loppuratkaisua. Yläkoululaisille sopivan Kuparisaari-trilogian päätösosa on vetävä sekoitus romantiikkaa, juonittelua ja raivokkaaksi yltyvää valtataistelua.”

Elokuu

Salla Simukka: Valkea kuin lumi, Tammi

“Olipa kerran tyttö jolla oli salaisuus. Lumikki-trilleritrilogian piinaavan jännittävä toinen osa.

Lumikki Andersson matkustaa kesällä paahtavan helteiseen Prahaan. Kauan kaivattu yksinolo katkeaa alkuunsa, kun Lumikkia lähestyy nuori nainen, joka väittää olevansa hänen sisarensa. Nainen, Zelenka, vaikuttaa yhtä aikaa vilpittömältä ja salailevalta. Perheensä salaisuutta selvittäessään Lumikki joutuu tekemisiin kummallisen uskonlahkon kanssa, joka paljastuu vähin erin vaarallisemmaksi kuin hän olisi voinut koskaan kuvitella. Kohta lahkoa uhkaa suuri tragedia – ja joku aikoo vieläpä kääriä siitä suuret rahat. Zelenka on hengenvaarassa, mutta niin on Lumikkikin.

Prahan vanhat kadut ja hautausmaat tulevat Lumikille tutuiksi lomasuunnitelmista poikkeavalla tavalla, kun hän joutuu juoksemaan henkensä edestä estääkseen tuhoisat suunnitelmat. Armoton helle pitää kaupunkia otteessaan, ja Lumikin täytyy miettiä kerran toisensa jälkeen, kehen hän voi luottaa, kun kenenkään aikeet eivät tunnu olevan puhtaita ja valkeita kuin lumi.”

Koosteen laati: Salla

 

Yhteiskirjoittamisesta: Huviretkeilyä, sivupolkuja, juustokakkuja

Anneli Kanto ja Terhi Rannela pohtivat yhteiskirjoittamista Kuparisaari-trilogian valmistuttua. 

Anneli: “Yhteiskirjoittamisessa on koko ajan ollut jonkinlainen huviretkellä olemisen fiilinki. Mistähän sekin tulee? Ehkä siitä, että olen ollut iloisesti ja tietoisesti vierailla vesillä. Olemme kirjoittaneet – tai luulleet kirjoittavamme – fantasiaa, joka on kummallekin vieras genre.

Olemme kirjoittaneet yhdessä, joka sekin on normikirjoittamisesta poikkeava ja työmäärää keventävä juttu. Olemme kirjoittaneet reippaasti juonivetoista, rivakkaa ja käänteikästä tarinaa, mikä on tuonut kirjoittamiseen eväsretken tunnelmaa. Millainen tuntu sinulla on ollut?”

Terhi: “On ollut tuntu, että nyt teen jotakin omasta (soolo)kirjoittamisestani poikkeavaa, uutta, virkistävää. Turun kirjamessuilla puhuttiin viime syksynä sivupoluista. Kuparisaari on ollut sivupolku, jonne en olisi yksin rohjennut poiketa. Trilogian edetessä polusta on myös tullut aika synkkä ja vaarallinen; hyvä, että olemme olleet rytinöitten keskellä kaksin. Nyt kun Amayan tarina on valmis, suussani on pihlajanmarjaleivosten maku. Hyvä mieli, haikeakin. Minusta saamme olla ylpeitä trilogiastamme. Millaisia ajatuksia Sinulla heräsi nyt taittovedoksia lukiessa?”

Anneli: “Uutta, virkistävää, sivupolku – sama kokemus. Minusta tuntuu, että kirjalliselle ammattitaidolleni yhteiskirjoittaminen on antanut jotakin. Ainakin olen lopultakin oivaltanut, että oma tapani kirjoittaa ei ole ainoa toimiva. Yhdessä kirjoittaessa oppii myös jotakin kirjoittajakaverin ajatusprosesseista. Se on on ollut avartavaa. Taittovedoksia lukiessa tuli hiukan haikea olo: siinä se nyt on, valmis, pois annettava.

Ja trilogia! Aloittaessamme emme todellakaan suunnitelleet kolmea kirjaa. Olen tyytyväinen Amayan tarinaan. Minusta tuntuu, että olemme saaneet sanotuksi jotain yhteiskuntien kehityksestä. Oli myös hauskaa kirjoittaa monentyylistä tekstiä. Pidin päiväkirjanotteista, raporteista ja kirjeistä. Niissä oli mahdollisuus kirjoittaa monen minäkertojan näkökulmasta ja samalla rivien välissä paljastaa kirjoittajan minäkuvaa. Suosikkini kirjeiden kirjoittajana oli matroona Krasimira. Mitä sinä ajattelet trilogian teksti moniäänisyydestä?”

 

Terhi: “Tämä on ehdottomasti ollut kiitollinen oppimisprosessi. Taskuihini on tarttunut monta dramaturgista niksiä, kiitos Annelin. Harvan oman kirjani kohdalla olen pohtinut kirjoittamisen olemusta tällä tavalla. En vie itseäni teelle parin viikon välein, piirtele juonikuvioita ja pohdiskele henkilöhahmojen syventämistä näin intensiivisesti. Neljä silmää panee myös kahta huomattavasti paremmin merkille juonen sudenkuopat. 

Kuparisaari on näennäisen humoristisesta otteestaan huolimatta purevan yhteiskunnallinen. Olemme hakeneet vaikutteita aina Pohjois-Korean, Kiinan ja kaatuneen Romanian diktatuureista asti. Jäänkin kaipaamaan pestiäni työryhmämme ns. “diktaattoriasiantuntijana”. Tällä hetkellä kahlaan Hitler-elämäkertaa. 

Moniäänisyydestä? Kuolemattomimmat säkeet löytyvät mielestäni Snezanan nerokkaasta pikku kirjasesta – josta en vielä uskalla kamalasti juonipaljastaa. Klassikkoainesta! 

Jatkatko fantasian parissa nyt omin päin vai jääkö laji trilogian mittaiseksi kokeiluksi?”

 

Anneli: “Toistaiseksi fantasia saa jäädä, mutta parempi kun ei koskaan sano ei koskaan. Suunnitelmissani on seuraavaksi historiallinen romaani, joka vie koko aivokapasiteetin ja ainakin vuoden. Olisi kuitenkin mukava jatkaa juustokakkuperinnettä. Vaikka kirjoitammekin kumpikin omaa tekstiämme, olisi kiva tavata ja puhua kirjoittamisesta, tekstin edistymisestä tai takkuamisesta. Kirjoittamisen prosessista puhuminen on ollut yksi yhteiskirjoittamisen hienoimpia puolia.”

Terhi: “Se tässä onkin huvittavaa, että olemme taas samassa kirjoitusvaiheessa ja genressä! Viimeistelen juuri ensimmäistä historiallista romaaniani aikuislukijoille – ja kesällä aloitan toista. Kuparisaari-juustokakkutreffimme muuttuvatkin nyt historiallisen romaanin olemuksen pohdinnaksi ja varmaankin eräänlaiseksi työnohjaukseksi. Odotan jo innolla, milloin pääsisin hehkuttamaan sinulle lähdemateriaaliani…”

Kuparisaari-trilogian päätösosa Kapinallinen ilmestyy heinäkuussa.

Kansikuvat: Anu Sallinen

Mikä onni antautua kirjalle

Jatketaan blogissa lukemisaiheen parissa. Kun lukee paljon työkseen, pääsee valitettavan harvoin antautumaan kirjalle. Tiedättehän kirjalle antautumisen: Kun ajattelee kirjaa, tahtoo päästä olemaan sen kanssa kahden, ahnehtii jatkuvasti lisää eikä silti tahtoisi sen loppuvan, jännittää, itkee, nauraa, saa ajatusmyrskyjä, lumoutuu sanoista, rytmistä, tunnelmista. Vielä yksi sivu. Jos vielä yksi, vaikka silmät jo uhkaavat painua kiinni…

Olen saanut viime aikoina antautua kahdelle kirjalle, ja se on enemmän kuin monesti kuukausiin. Ensimmäinen näistä kahdesta on Gillian Flynnin Gone Girl, joka on pian ilmestymässä suomeksi nimellä Kiltti tyttö. Kirja on avioliittotrilleri, nokkela, taitavasti kirjoitettu, epäluotettavilla kertojilla leikittelevä, koukuttava, karmaiseva. Luin kirjaa Edinburghissa puoliväliin englanniksi. Sitten minun oli jätettävä kirja sinne. Odotin suomennoksen ilmestymistä ajatusteni taustalla jyskyttäen cliffhanger, johon lukemisen jäi. Osa minusta itse asiassa nauttikin tästä piinasta, odotuksen pitkittämisestä. Jos kirja olisi ollut minulla heti käden ulottuvilla, en olisi tehnyt mitään muuta kuin ahminut sitä loppuun. Tällä tavoin sain kokemukseeni lisää päiviä. En voi silti kieltää, ettenkö olisi hihkunut riemusta, kun minulle saapui arvostelijan ennakkokappale. Nyt olen päässyt jatkamaan cliffhangerista eteenpäin, mutta onneksi loppuun on vielä matkaa.

Minun oli varsin helppo antautua Gone Girlille. Olin kuullut siitä paljon hyvää ja lähdin lukemaan sitä oletuksenani, että saisin viihtyä ja jännittää. Tietenkin pelkäsin vähän, odotinko kirjalta liikoja. En. Jo parin ensimmäisen luvun jälkeen minulta oli hurmattu jalat alta. Gone Girl onnistui myös yllättämään siinä, kuinka se puhutteli minua tunnetasolle ja herätteli uusia ajatuksia.

Karo on kirjoittanut kirjasta näin:

http://karohamalainen.wordpress.com/2013/05/14/juonia-juonia/

Toinen kirja, jolle antauduin, oli Kirstin täälläkin hehkuttama John Greenin Tähtiin kirjoitettu virhe. Lähestyin kirjaa epäluuloisemmin kuin Gone Girliä. Sarkastisten syöpäsairaiden nuorten rakkaustarina kuulosti pahasti siltä, että minulta yritettäisiin heruttaa tunnereaktioita ja jopa kyyneliä melkein väkisin. Liikutu nyt! Itke!

Myönnän suoraan: kamppailin vastaan. Ensimmäiset kymmenet sivut tarkkailin kyynisesti kauempaa, kuinka kirjailija rakensi sympaattisia henkilöhahmoja. Taitavaa, nyökyttelin, taitavaa. Mutta onhan näitä nähty. Niin kuin on surullisesti päättyviä rakkaustarinoitakin. Sitten tapahtui jotain. Luin kirjaa Edinburghin lentokentällä, lennolla Edinburghista Lontooseen, Lontoon Heathrow’n kentällä ja lennolla Lontoosta Helsinkiin. Koko tämän ajan taistelin kyyneliä vastaan. Minun oli pidettävä lukemisessani taukoja ja hengitettävä syvään, etten olisi alkanut itkeä vieraiden ihmisten ympäröimänä. En muista, milloin minulle olisi viimeksi käynyt kirjan kanssa näin. Vastahakoisuuteni murrettiin pala palalta – ja nautin antautumisesta.

Etukäteen ei läheskään aina tiedä, mikä kirja viettelee puolelleen. Viime jouluna ryhdyin esimerkiksi lukemaan Jenny Kangasvuon Sudenverta ihan positiivisin odotuksin, mutta se yllätti minut silti tunnetasolla viemällä jalat alta. Sellaiset ovat hienoja, hämmentäviä hetkiä.

Analyyttinen lukutapa, josta työkseen lukevan ja kirjoittavan on käytännössä mahdoton päästä eroon, ei onneksi minulla estä kirjalle antautumista. Kun näkee, miten hyvin ja taitavasti kirjailija on kudelmansa rakentanut, millaisia kerronnan keinoja hän on käyttänyt ja miten hienosti ne toimivat, se vain syventää ihastustani entisestään. Minua ei haittaa lainkaan, vaikka näen, miten hurmaaminen tapahtuu. Se saa pikemminkin minut ajattelemaan, että näin paljon viettelemisekseni on nähty vaivaa – ja olen myyty.

Mille kirjalle sinä olet viimeksi saanut antautua?

Salla

Miten minusta tuli lukija – tutut lasten- ja nuortenkirjailijat kertovat

Posti toi ihanan kirjalämpimäisen. Se on esineenäkin kaunis ja kutsuva; odottaa vain nojatuolia ja teepannua!

Kiitos Ismo Loivamaalle, kustannustoimittaja Katja Jalkaselle  ja Avaimelle kevään hauskimmasta kirjoitustehtävästä. Oli hykerryttävää puhaltaa pölyjä lukemiseen liittyvistä muistoista.

Ismo Loivamaan toimittamassa teoksessa tunnetut lasten- ja nuorten kirjailijat kertovat siitä maagisesta hetkestä, kun he oppivat lukemaan – ja ennen kaikkea siitä, mitä sen jälkeen tapahtui.

Kirjailijat muistelevat lapsuutensa tärkeitä kirjoja – ikivihreitä klassikoita ja sarjakirjoja. Pääsemme lukijoina lähelle kirjailijoiden lapsuuden maailmaa: rakkaimpia lukuelämyksiä ja salaisia lukunurkkauksia. Entä millaisia muistoja liittyy kirjastoon ja kirjakauppaan?

Miten minusta tuli lukija -kirjan kertojat ovat syntyneet 1930–1980-luvuilla. Antologian henkilökohtaiset ja nostalgiset tarinat houkuttelevat muistelemaan, vertailemaan kokemuksia ja – nauttimaan taas lastenkirjoista.

Kirjailijat ovat: Maijaliisa Dieckmann, Paula Havaste, Hannu Hirvonen, Tuula Kallioniemi, Kirsti Kuronen, Tuija Lehtinen, Raili Mikkanen, Heikki Niska, Sinikka Nopola, Timo Parvela, Pia Perkiö, Terhi Rannela, Marja-Leena Tiainen, Kari Vaijärvi ja Maria Vuorio.

***

Jatketaan keskustelua täällä.

Milloin Sinä opit lukemaan?

Millaisia kirjastomuistoja Sinulla on? Tai kirjakauppamuistoja? 

Mitkä ovat lapsuutesi ja teini-ikäsi merkittäviä kirjoja? 

Pelkäsikö joku muukin Noidan käsikirjaa kuin minä? (tai siis: pelkääkö)

Entäpä rankka huume- ja rock-kuvaus Nancy?

Yläasteella Deborah Spungenin Nancy oli minulle kuin potku palleaan. Jotkut asiat eivät muutu: viimeksi eilen keskustelin vantaalaisten kasiluokkalaisten kanssa Nancyn vaikutuksesta.

Mitä olet aina halunnut kysyä kulttuurikriitikolta?

Entä jos tämänkertainen Grafomanian lehti olisi ystäväkirja, johon voisi kerätä lausumuksia, kysymyksiä tai huomioita kulttuurikriitikoille.

Minulla olisi tällaisille kysymyksille suoraa käyttöä. Joudun itse pohtimaan kysymystä, mitä olen aina halunnut kysyä kulttuurikriitikoilta. Mutta koska kysymys on jälleen kerran erinomaisen hyvä, näen viisaimmaksi joukkoistaa sen.

Mitä TE olette aina halunneet kulttuurikriitikoilta kysyä?

Kysymyksen lyhyet taustat (jonka voi ilolla skipata):

Kulttuurikriitikoiden kysymyskartelli on osa Luetko sinä -kampanjan tulevan syksyn painatetta. Luetko sinä -kampanja lähtee syksyllä kolmanteen kampanjavuoteensa. Kampanja tähtää yläkoulun kahdeksasluokkalaisten lukemiseen innostamiseen ja pyrkii synnyttämään luokassa kirjallisuuskeskustelua. Kirjallisuuskeskusteluun kannustetaan kirjallisuuskritiikin keinoin. Kaikki kampanjaan osallistuvat koulut lukevat yhteisen kampajatekstin, purkavat ja analysoivat sitä harjoittein ja lopuksi kirjoittavat siitä kirja-arvion. Kirja-arvioilla voi osallistua ensin alueelliseen ja siitä edetä valtakunnalliseen kilpailuun, jossa voittajat palkitaan.

Kampanjassa on ollut mukana parisenkymmentä alueellista sanomalehteä. 2011 lehdissä julkaistiin minun ja  2012 Vilja-Tuulia Huotarisen pieni jatkokertomus (tai kolmeosainen novelli. ) Tulevana syksynä kampanjakirjailijana on Christel Rönns. Mukana olevat sanomalehdet julkaisevat myös kampanjatekstistä tehdyn alueellisen voittaja-arvion.

Luetko sinä juhlii kolmen vuoden taivaltaan painatteella, josta löytyvät minun ja Vilja-Tuulian kysymykset kulttuurikriitikoille. Pidän haastetta hienona ja hien nostattavana. Itse katson, että kirjallisuuskeskustelua käydään tässä maassa vielä melko hennosti ja vähän, osin katveessa ja kanveesissa, toisten varpaiden päälle astumista peläten.

Palataan takaisin ystäväkirjaan: mikä kysymys on se, jonka itse naputtelisitte, jos mitä tahansa kerran saisi?

Siri

PS: Ehkä ihan reiluuttamme meidän pitäisi avata dialogin toinen puoli johonkin myöhempään blogaukseen: mitä olette aina halunneet kirjailjalta kysyä/ tai jopa: mihin haluaisitte kirjailijan haastaa. (Hei te kriitikot, kirjabloggarit, libristit, kirjavinkkarit ja muuten vain kirjallisuuden äärelle eksyneet.) Mutta se on eri blogikirjoitus se.

Grafomania onnittelee Katriina Kauppilaa!

Grafomania muistaa aina onnitella palkittuja kirjailijoita, mutta kirja ei kuitenkaan koskaan synny yksin.

Tärkeät taustajoukot jäävät liian usein vähälle huomiolle.

Siksi olikin ilahduttavaa lukea uutinen:

Ansioituneen kustannustoimittajan Alvar Renqvist -palkinnon on saanut kustannuspäällikkö Katriina Kauppila.

Kauppila aloitti työnsä kustannustoimittajana Otavan lasten- ja nuortenkirjallisuuden osastolla vuonna 1993. Palkitsemisperusteluissa Kauppilaa kiitetään huippuammattilaiseksi, jonka osaaminen on syvällistä, monipuolista ja jatkuvasti kehittyvää. Hän on kotonaan lasten- ja nuortenkirjallisuuden kaikilla eri osa-alueilla, ja hänen työssään on nuoren lukijan näkökulma aina aidosti mukana.

Tekijät kiittävät hänen tapaansa antaa rehellistä palautetta, tukea, avata solmuja ja rohkaista eteenpäin vaikeinakin hetkinä. Hän on myös pidetty työtoveri, jonka mielipiteitä kuunnellaan ja osaamista arvostetaan laajalti.

Suomen Kirjasäätiö perusti vuonna 1998 Alvar Renqvist -palkinnon tunnustukseksi ansioituneelle kustannustoimittajalle. Palkinto jaettiin nyt 16. kerran, ja sen arvo on 3000 euroa.

Tänä vuonna palkintolautakunnan jäseninä toimivat kustannusjohtaja Minna Castrén, kustantaja Niko Aula ja kustantaja Aleksi Siltala.

***

Minulla on ollut ilo saada tehdä kaikki Otavalta ilmestyneet nuortenkirjani Katin kanssa. Voisin listata roppakaupalla hyviä kustannustoimittajan ominaisuuksia. Yksi tärkeimmistä on kannustava. Kustannustoimittaja uskoo, kun kroonisesti epävarmalta kirjailijalta loppuu usko.

En koskaan unohda sitä, mitä Kati sanoi minulle Amsterdam, Anne F. ja minä -kirjaa toimitettaessa:

- Suomalaiset tytöt menettäisivät paljon, jos sinä et kirjoittaisi heille.

Tätä lausetta kannan mukanani.

Aurinkoiset onnittelut, Kati! 

Terhi

Lapset ja nuoret palkitsivat Siri Kolun Me Rosvolat Belgiassa!

Van harte gefeliciteerd, Siri en de Rovers!

Kinder- en Jeugdjury Vlaaderen eli Belgian hollanninkielinen lasten- ja nuortenraati on tänään 12.5.2013 Bruggen kirjafestivaaleilla palkinnut Siri Kolun Me Rosvoloiden hollanninkielisen käännöksen Ik en de Rovers (kääntänyt Annemarie Raas) toiseksi parhaana ikäkategoriassa 10-12-vuotiaat.

Grafomania hihkuu ylpeänä Sirin ja Rosvoloiden puolesta!

KJV on laaja lapsista ja nuorista koostuva raati, johon kuuluu osallistujia 4-vuotiaista 16-vuotiaisiin. Raatilaiset ovat jakautuneet kuuteen ikäryhmään. Jokainen ryhmä lukee kymmenen ikäryhmälle esivalittua kirjaa ja palkitsee niistä kolme parasta. Ryhmille on järjestetty lukupiirejä, joissa lapset ja nuoret voivat keskustella kirjoista ja vaihtaa niistä mielipiteitään. Raatiin on mahdollista osallistua myös etänä internetjuryn jäsenenä. Jokaisen äänestykseen osallistuvan tulee kuitenkin olla todistettavasti lukenut kaikki ikäryhmän kymmenen kirjaa, ennen kuin hän voi äänestää suosikkiaan. Toiminta on siis hyvin ammattimaista ja mahdollisimman tasapuolista. Belgian pääosin hollanninkielisellä Flanderin alueella on asukkaita reilut kuusi miljoonaa eli kokoluokka ei aivan hurjasti heitä Suomesta. Olisiko tällainen järjestäytynyt, laaja ja lukemaan innostava raatitoiminta mahdollista myös meillä?

Rosvolat ovat selvästi ryövänneet lopullisesti hollanninkielisten lukijoiden sydämet, sillä vuosi sitten Ik en de Rovers palkittiin Hollannissa Zilveren Griffel -palkinnolla, joka on paras tunnustus, jonka käännetty lastenromaani voi siellä saada.

Lisätietoa KJV:stä (samalla voi testata hollannin kielen taitojaan):

http://www.kjv.be/home/

Täältä löytyvät kaikki palkitut:

http://www.kjv.be/home/_docs/Winnaars2013.pdf

Salla

Out in office

Ystävät ihanat, olen seuraavat kolme viikkoa kirjaimellisesti out in office, työhuoneeni näyttää tältä:

****

Erakoiduin viime vuonna samaan aikaan samaan paikkaan. Riemullisinta oli olla ilman nettiä. Kevyt ja puhdas olo. Päätin heti perään olla koko kesän pois netistä, ja senkin jälkeen olen pystynyt suojelemaan itseäni koukuttumiselta, siltä levottomuudelta ja tunkkaisuudelta, jota maaninen surffailu ja googlettaminen saivat aikaan.

Nyt tunnen kaipaavani taas täydellistä nettipaastoa. Vapisen pelkästä odotuksesta: jo ylihuomenna istun lyijykynä kädessä pergolassa keskellä oliivilehtoa ja annan ajatusten muuttua värikkäiksi leijoiksi, nousta liitoon ja hulluun poukkoiluun.

Luulin pitkään, että osaan kirjoittaa vain kotona. Toisaalta en myös halunnut lähteä pitemmäksi aikaa pois kuvioista, kun poika vielä asui kotona, tykkäsin tehdä voileipiä ja passata. Olikin mukava yllätys huomata, että  uusi ympäristö virkistää niin, että pää alkaa rakentaa tuoreita polkuja, maisemat avautuvat hassuihin suuntiin ja pintaan nousevat sattumanvaraisuus ja rohkeus. Pidäkkeetön rohkeus, ainakin tunne siitä.

Olisi kiva kuulla, mikä teidän mielestänne on parasta residenssityöskentelyssä.

Lähden nyt unikkoja moikkaamaan, nähdään kesäkuussa!

 

Kirsti

Tulppa irti!

Minulle ei ole koskaan aikaisemmin käynyt näin.

Luin Eeva Kilven Kuolinsiivouksen - ja valtava pato aukesi!

Vajaassa viikossa kirjoitin 84 000 merkkiä.

Se tarkoittaa lähes 42 liuskaa, kahdeksaa laajaa lehtijuttua, kolmasosaa tavanomaisesta romaanistani.

Istuin keittiön pöydän ääressä kirjoittamassa täysin hypnoottisesti, ei tullut mieleenkään keskeyttää. Harvoin soittelen tällaisia puheluita:

- Pulu, nyt on sellainen tilanne, ettei minusta ole ruokakauppaan moneen päivään…

Se oli ihanaa. Kirjoittamista intensiivisimmillään, maagisimmillaan, kauneimmillaan.

Nyt viimeistelen syksyllä ilmestyvää romaania, mutta kesäkuussa palaan kirjoittamiini liuskiin. Odotan jo…

Onko Sinulla samankaltaisia kokemuksia?

Lämpimät kiitokseni Eeva Kilvelle valtavan inspiroivasta teoksesta!

Terhi

Vau, näinkin voi arvioida!

Olenpa liikuttunut, hyrisen. Syynä kehräämiseen on Tytti Karangan blogin arvio kirjastani.

Kyllä, kyllä, kriitikko on tykännyt kirjasta. Mutta eniten ihailen hänen oivaltavaa kirjoitustapaansa. Karanka on paitsi hengittänyt romaanin sisällön myös kirjan kielen ja tyylin – ja kutoo ne viehkosti arvioonsa, leikkii. Seikka ei tietenkään aukea kuin kirjan lukeneille ja kirjailijalle itselleen, mutta toimii myös lukuvinkkejä etsiville, koska näin kirja tulee tykö aivan erityisellä tavalla.

Tässä muutama esimerkki, kursiivit ovat arviosta:

Sehän on selvä on päähenkilön lempitokaisu, joka toistuu läpi tarinan.

Hyrr-yrr hyrrääväksi, kirjassa käytän samaan tapaan alkusoinnuttelua ja tavutusta.

Ai niin, tässä tarinassa…  Jep, pienet huudahdukset ja jutustelumaisuus kuuluvat olennaisesti romaanin tyyliin.

… kaikilla nimillä on kasvot – ja tarkoitus. Kaikki elävät. Jopa ullakolla asuva… Haa, tuttu rytmi ja lauserakenne: niukkaa, tynkälauseita – tunnistan!

… kirjahyllyssä riippumatossa takan reunalla kuistilla… Luettelo ilman pilkkuja, kyllä.

Jokaisella aukeamalla uusi aika. Olla-verbi uupuu, tuttua.

Virkistävä idea kriitikolta! Tykkään. Sehän on selvä. Näitä lisää, toivon ma.

Bonuksena Karanka on oivaltanut asian, jota en kirjoittaessa tullut ajatelleeksi: kerrontatapa ja -koukut saavat tekstin vaikuttamaan ystävän kirjeeltä. Niinpä, loistohuomio.

Tuleeko sinulle mieleen jokin arvio, joka olisi sykähdyttänyt, iskenyt suoraan sydämeen?

Kirsti