Salla Simukka's Blog, page 40

Helmikuussa tapahtui ja maaliskuussa tapahtuu lisää!

Helmikuun 27. päivänä vietettiin satumaista iltaa Tampereella Tulenkantajat-kirjakaupalla, kun keskustelun otsikkona oli “Aikuiset satumaassa” ja paikalla olivat lisäkseni juttelemassa J.S. Meresmaa, Sari Peltoniemi ja Johanna Sinisalo. Olin ajatellut, että voisin kirjoittaa pienen tiivistelmän illasta ja keskustelusta tänne Grafomaniaan, mutta mitä suotta tekemään sellaista, jonka joku toinen on jo hyvin tehnyt. Käykäähän siis lukemassa J.S. Meresmaan hyvä postaus:

Brothers Grimm, Sisters Grimmer

Satumaisesta tunnelmasta fantastiseen siirrytään maaliskuun alussa. Silloin luvassa seuraavaa:

Ohjelma:

Pe 8.3. ”Fantasiamaa – pako arjesta vai nykymaailman peili?” Tulenkantajien kirjakauppa, Hämeenpuisto 25, klo 17.00-17.45

La 9.3. ”Mistä mielikuvitusta riittää?” Pieni kirjakauppa, Sammonkatu 13, klo 13.00-13.45

La 9.3. ”Naissankaruuden monet kasvot”, Sampolan kirjasto, Sammonkatu 2, klo 14.15-15.00

Palautepaja pidetään Pirkkalaiskirjailijoiden tiloissa Sampolan Talvipirtti-rakennuksessa (Sammonkatu 2) lauantaina klo 15.30 alkaen.

Kiertueella mukana ovat kirjailijat Magdalena Hai, Anneli Kanto, Anne Leinonen, J.S. Meresmaa, Terhi Rannela ja Salla Simukka. Tapahtumaa tukevat Suomen tieteis- ja fantasiakirjoittajat ry ja Pirkkalaiskirjailijat.

Lisätietoja tapahtumasta tarvittaessa antaa J.S. Meresmaa, jsmeresmaa(at)gmail(piste)com.

Maaliskuun 20. päivänä on puolestaan Lahdessa tarjolla maksuton esiintymistaidon ja äänen virityksen koulutus. Kirjavinkkareille, kouluvierailijoille, kaikille esiintyjille.

Esiintymistaitoa ja äänen viritystä Lahdessa

Loppuun vielä linkki niille, jotka haluavat kuulla, mitä kaikkea sanottavaa minulla oli esimerkiksi nuorille kirjoittamisesta ja sämpylöistä YLE Radio 1:n Tekijä-ohjelman haastattelussa:

Tekijä: Nuortenkirjailija Salla Simukka

Kylpyankkojen ominaisuuksista

On hetkiä, on iltoja, joita ei ikänään unohda. Te teitte eilisestä sellaisen. Ammeveden lämpöiset kiitokset sanoistanne, katseistanne, kosketuksista, kukista ja kylpytarvikkeista! Seuraavaan kymmeneen vuoteen ei tarvitse mennä kylpyvaahto-ostoksille. Oli aika, kun en halunnut käyttää vaahtoa (katseen tiellä), mutta haisteltuani näitä toinen toistaan huumaavampia tuoksuja, tuskin tahdon enää koskaan kylpeä ilman vaahtoa.

Niin, itkettiin – jopa herkemmin kuin Bambi-elokuvaa katsoessa. Mutta enemmän naurettiin, olennaisten asioiden ääressä, muun muassa kylpyankkojen sukellusominaisuuksia vertaillessa. Tiedättehän, pieni pulpsahtaa aina pintaan pystypäin, iso tasapainoa vailla ja kellahtaa. Kuka miettikään, puhutaanko tässä kirjailijoista vai ankoista?

Olennaista 2: Nuoren miehen tulkinta Eva Dahlgrenin kappaleesta När jag längtar on yhtä tosi kuin alkuperäinen. “Jag bär hela livet inom mig, när jag vill kan jag höra dig.”  Huh. Ja turha pelko, ei se lausuminen kuulostanut yhtään kankealta, päinvastoin, todistaa Salla S. pohjoismaista filologiaa opiskelleena.

Olennaista 3: Kustannustoimittaja kehuu kirjailijan taitoa kirjoittaa dialogia sen jälkeen kun kirjailija on lukenut näytteen, jossa vuoropuhelun toisen osapuolen repliikit ovat pelkkää plaa-plaa-plaa-plaa:ta.

Olennaista 4: Kirjan päähenkilön puoliso Juhani onkin sympaattinen uhrautuja vaikka kirjailijan mielestä tavallisen tylsä tyyppi. Uusi tulkinta Juhanista astuu valoon, kun edellä mainittu nuori mies (kirjailijan poika) siirtyy yllättäen haastattelijan paikalle ja perustellusti kyseenalaistaa kirjailijan jumittuneen käsityksen Juhanista. Miten sitä onkaan yksisilmäinen. Ja tämäkin vielä: Kielomies on itsekeskeinen paskiainen, hmm, saattaa hyvinkin olla.

Olennaista 5: Tulenkantajien kirjakauppa on yksi kotoisimmista paikoista järjestää julkkarikemut. Kiitos Erkki & kumpp., kiitos kaikki!

*   *   *   *   *

“- Kerttu lupasi laulaa hautajaisissa.

- Tyttö ei pelkää mitään.

- Ei enää. Kerttu tietää, että kaikki jatkuu.

Voin jutella tytön kanssa missä ajassa ja milloin tahansa. Vain pieni merkki ja yhteys aukeaa. Katso äiti, tässä on minun rakkaani, muutamme pian Lacosten kylään. Mikään etäisyys ei ole liikaa.”

(Ammeiden aika, Robustos 2013, s. 170)

Lumikki-trilogian kirjatraileri

Edellisen postauksen hengessä: Lumikki-trilogian kirjatraileri, joka syntyi eilisillan ja -yön aikana. Olen aiemminkin huomannut, että trailerin tekeminen on addiktoivaa puuhaa, jota ei malttaisi jättää kesken. Tässä postauksessa olen kertonut tarkemmin siitä, miten olen itse tehnyt kirjatrailerini:

https://grafomania.wordpress.com/2012/09/19/miten-kirjatraileri-syntyy/

Ei muuta kuin äänet päälle tietokoneeseen ja hyvää kahden minuutin trailerimatkaa!

Lumikkeja, Lumikkeja, Lumikkeja…

Sain vuonna 2011 saksalaisessa kirjakaupassa vision nuorten aikuisten trilleristä, jonka nimi olisi Rot wie Blut, Punainen kuin veri. Minulla ei ollut siinä vaiheessa vielä aavistustakaan kirjan sisällöstä. Lumikki-sadusta peräisin oleva nimi houkutteli kuitenkin luokseni heti saman tien kaksi muutakin kirjannimeä: Valkea kuin lumi ja Musta kuin eebenpuu. Siinä minulla oli sitten kokonaisen trilleritrilogian nimet. En voinut jättää niitä sikseen. Tiesin heti, että minun olisi kirjoitettava nimiä vastaavat kirjat.

Kirjojen nimet toivat eteeni myös päähenkilön, Tampereella asuvan Lumikki Anderssonin. En siinä vaiheessa vielä tiennyt, että pian Lumikkeja alkaisi vyöryä ovista ja ikkunoista.

Viime vuonna sai ensi-iltansa kaksi suuren budjetin Lumikki-elokuvaa: Snow White and the Huntsman ja Mirror Mirror. Molemmat ovat klassisen sadun uustulkintoja, ensimmäinen synkempi ja toimintaelokuvan suuntaan kallistuva, jälkimmäinen musikaalielementtejä hyödyntävä komedia. Puhuttiin suoranaisesta Lumikki-buumista. Kuin varmuuden vakuudeksi Suomen televisio alkoi esittää sarjaa nimeltä Olipa kerran (Once Upon a Time), jossa klassiset sadut ja arkitodellisuus kohtaavat. Koko sarjan kantavana kehyssatuna on, no tietenkin, Lumikki. Tampereen Komediateatterissa pyörii tälläkin hetkellä lapsille suunnattu satunäytelmä Lumikki ja aikuisten draama Lumikit. Olen luultavasti unohtanut listauksestani jotain. Viimeisen reilun vuoden aikana on kuitenkin tuntunut siltä, että minne tahansa käännän katseeni, vastassa on Lumikki. Toki tiedostan, että kyse on osin oman katseeni terävöitymisestä vastaanottamaan juuri punaisia, valkoisia ja mustia signaaleja.

En ole nähnyt yhtäkään näistä “toisista Lumikeista”. Olen ehkä tarkoituksellakin halunnut varjella itseäni liioilta vaikutteilta. Ehkä turhaan, sillä oma trilogiani ei ole sadun uustulkinta. Klassisen sadun elementit ovat siinä ainoastaan mausteina. Kirjat sijoittuvat nykyhetkeen, reaalimaailmaan eikä niissä tapahdu mitään yliluonnollista. Tiukan realistisia ne eivät toki ole – ellei pidä esimerkiksi James Bond -elokuvia realistisina.

Usein on niin, että jotkut asiat ja ilmiöt ovat enemmän “ilmassa” kuin toiset ja siksi ne alkavat näyttäytyä konkreettisen hahmonsa saadessaan buumina. On luultavaa, että vuonna 2011 saksalaisessa kirjakaupassa ensimmäisen idean saadessani olin alitajuisesti virittäytynyt siihen, että klassisista saduista tavalla tai toisella ammentavat teokset tekivät tuloaan tavallista voimakkaammin (jatkuvastihan niitä on, se on toki muistettava). Sitä en kuitenkaan osannut aavistaa, että juuri Lumikki tulisi olemaan sankareista vahvimmin esillä. Helmikuun 20. päivänä oma Lumikkini astuu esiin.

(Vaikka en tosiaan ole nähnyt Snow White and the Hunstman -elokuvaa, innostuin Florence And The Machinen leffaa varten tekemästä kappaleesta ja sen kautta koko yhtyeestä. Florence And The Machine on ollut voimakkaasti soundtrackina koko tähänastisen kirjoitusprosessin ajan, joka siis jatkuu kaiken aikaa.)

Enpäs kuole vielä tänään

Ammeiden aika -paketti tuli, lämpimäiset.

Näin se alkaa:

Enpäs kuole vielä tänään.

En tietenkään, en kiusallani.

Eivät kiurutkaan saavu talveen eikä tyhjää hammastahnaa kannata neljättä kertaa likistää. Niitä on, selvyyksiä.

Selaan muistikirjaa taaksepäin, vuosia vuosia. Kunnes punaisella tussilla 25.9.2004 Iiris eli ammeiden aika. Alla hajanaisia huomioita, jotka hyvin tunnistan, suurin osa matkannut kirjaan saakka:

- Iiris lapsesta saakka kulkenut huoneita

- lupa olla omanlainen, haihatella? oikeus

- hiihtäen järven yli kauppaan. korkeat paikat, näkyvyys.

- Katri V + Eva D

- liirumlaarumeiden totuus

- ei koskaan saa tietää, millaisia lapset ovat aikuisina

- palvoo Mumua, on pakko

- kynttilät palavat loppuun

- jotkut mandariinit tuoksuvat enemmän mandariineiltä kuin toiset

- mitä jää rajauksen ulkopuolelle?

- kaikkihan sen tietävät, ettei meillä ole koskaan tapahtunut mitään pimeää

- Lummehuone hienostelee

- Anna vie toisiin todellisuuksiin?

- kuivausjärjestys, kasvot ensin

- SEHÄN ON SELVÄ.

- Muuta ei ole.

Muuta ei ole nousee nyt voimakkaimmin pintaan. On vain se totuus, jonka Iiris itselleen antaa – menneestä, tästä hetkestä ja tulevasta. Eikä siihen ole kenelläkään mitään. Sanottavaa.

Kiitos Robustoksen herrat, että uskoitte.

Grafomaanikkojen kirjallista tuotantoa keväällä 2013

Vuosi 2013 on pyörähtänyt vauhdilla käyntiin ja sen myötä myös uusi kirjavuosi. Kevätkaudella 2013 on tulossa moneltakin Grafomanian kirjoittajalta kirja tai muuta kirjallista tuotantoa. Tässä listaus kuukausittain:

Tammikuu 2013

Anneli Kanto ja Pekka Saaristo: Talvisodan tytöt, näytelmä

“Suomen Teatteriopiston näyttelijäntyön jatkolinjan toinen opinnäytetyö on kertomus Tampereen tyttölyseon, Tipalan, abiturienteista sodan puristuksessa talvella 1939-40. Aito ja koskettava kertomus Tipalan likkojen viimeisestä kouluvuodesta esitetään raikkaasti Tampereen Komediateatterin katetulla ulkoilmanäyttämöllä tammi-helmikuussa 2013.”

Helmikuu 2013

Kirsti Kuronen: 4×100, Karisto

“4×100 kuvaa taitavasti tyttöporukan urheilun siivittämää ystävyyttä, jota erikoinen Siri perin pohjin hämmentää. Yleisurheilumaailmaan sijoittuva tarina on raikas tuulahdus nuortenkirjallisuudessa – palkitun kirjailijan hieno uusi avaus.”

Salla Simukka: Punainen kuin veri, Tammi

“Olipa kerran tyttö, joka oppi pelkäämään.

Punainen kuin veri aloittaa uuden, nuorten aikuisten trilleritrilogian, jonka pääosassa on vahva ja itsenäinen Lumikki Andersson. Tapahtumien taustalla talvi on kylmempi kuin vuosiin, ja pakkanen kurittaa Tampereen katuja.”

(Kevään aikana tulee televisiosta myös jokunen Uusi päivä -sarjan jakso, jotka olen käsikirjoittanut. Uuden päivän käsikirjoittamisesta voin tehdä myöhemmin myös aivan oman postauksen.)

Kirsti Kuronen: Ammeiden aika, Robustos

“Ammeiden aika on kaihonaivistinen melodraama Iiris Klingstenistä, jonka elämän täyttää Ammela, persoonallinen kylpylä keskellä kaupunkia, ja kourallinen pieniä suuria hetkiä – ja yllätyksiä. Se on Kurosen ensimmäinen romaani aikuisille.”

Maaliskuu 2013

Päivi Lukkarila: Venlan hoitoponi, Karisto

“Suositun heppasarjan neljännessä osassa Venla kohtaa jälleen uusia haasteita kehittäessään ratsastustaitojaan. Alakoululaisille sopivan sarjan teksti on helppolukuista, ja havainnollistavien kuvitusten lisäksi kirjoissa on aina mukana myös hevosalan sanasto.”

Anneli Kanto: Pala palalta pois – Kertomuksia Alzheimerin taudista, Gummerus

“Äiti älä jätä. Rakasta minua.

Omakohtainen teos siitä, mitä on elää Alzheimerin tautiin sairastuneen äidin tyttärenä. Teos näyttää piiruakaan kaunistelematta kaikki raskaan matkan varrella tulevat tunteet, ärtymyksen, vihan, katkeruuden, väsymyksen, surun, ikävän ja pelon. Kanto on kerännyt teokseen oman tarinansa lisäksi muiden dementiaan sairastuneiden ihmisten läheisten kertomuksia. Yhteiskunnallisesti kantaaottava teos on väkevä puheenvuoro jaksamisensa rajoilla päivittäin kamppailevien omaisten puolesta.”

Huhtikuu 2013

Anneli Kanto: Veera Virtanen ja esikoulu (Viisi villiä Virtasta 5), Karisto

“Esikoulun aloittaminen on jännää, varsinkin jos päiväkotikin on ihan vieras paikka. Anneli Kannon sympaattinen teksti ja Noora Katon raikas kuvitus saattelevat Veeran ja pienen lukijan haskasti uuteen elämänvaiheeseen. Mainio tarina on viides osa lasten suosikiksi nousseeseen kuvakirjasarjaan.”

Yksi kirja vai kaksi kirjaa?

Tunnen, että olen kulkenut Jäljellä- ja Toisaalla-kirjojen kanssa nyt jonkin polun päähän. Polku alkoi kutsua minua keväällä 2010. Se sai minut juoksemaan tarinan kanssa, joka poikkesi vahvasti aiemmistani. Tarinassa juoni ja käänteet kiskoivat minua eteenpäin. Polku oli minulle outo ja tiesin olevani vieraalla maaperällä, mutta halusin kiivaasti nähdä, mihin päätyisin. Tein käsikirjoitusta aluksi työnimellä Ainoat, jonka tiesin joka hetki vääräksi. Väärä nimi ärsytti minua kuin kutittava villapaita. Kun löysin viimein oikean nimen, Jäljellä, solahdin miellyttävään veteen. Oikea nimi kannatteli minua ja tarinaa. Olen nyt nähnyt, mihin polku on johtanut. Kirjat jatkavat toivottavasti elämäänsä vielä pitkään, mutta itse en kulje enää tiiviisti niiden rinnalla.

Kirjaparin saamassa palautteessa on korostunut kysymys siitä, onko kyseessä yksi vai kaksi kirjaa. Mielipiteet ovat vaihdelleet jyrkästi. Osa on ollut sillä kannalla, että kahteen kirjaan jako on keinotekoinen ja kyseessä on todellisuudessa vain yksi kirja. Osa taas on ollut sitä mieltä, että kaksi erillisissä kansissa olevaa kirjaa on ollut ainoa oikea ratkaisu kertoa tarina. Koska aiheesta on kysytty minulta niin useita kertoja, päätin kertoa oman näkemykseni siitä. Pahoittelut kaikille jo etukäteen siitä, jos postaus menee liiaksi kategoriaan: “Kirjailija selittää tekemisiään.”

Olen luultavasti ilmaissut joissain haastatteluissa tai keskusteluissa itseäni epätarkasti, kun osalle lukijoista on jäänyt se kuva, että olisin ensin kirjoittanut yhden käsikirjoituksen ja jakanut sen sitten kahteen osaan. Niin ei tapahtunut. Ensimmäinen käsikirjoitusversio sisälsi Jäljellä-kirjan tapahtumat ja niiden lisäksi lopussa noin kymmenen sivun mittaisen selityksen tyhjän maailman mysteerille. Tajusin melko pian, että se oli rakenneratkaisuna kehno. Koko tarina lässähti. Aloin miettiä kuumeisesti, miten saisin vastattua Jäljellä-kirjan kysymyksiin niin, että vastaukset olisivat itsessäänkin kiinnostavia, eivät pelkkiä kysymysmerkkien poistajia.

Luokseni tuli Samuel, toisen kirjan päähenkilö. Ja hänen kauttaan, hänen näkökulmastaan, kokonaan uusi tarina, jonka ytimessä on Samuelin oma, eettinen kamppailu. Kun toinen kirja vielä löysi nimensä, Toisaalla, minulla ei ollut epäselvyyttä siitä, etteikö kyseessä olisi ollut juuri kirjapari, toisiaan täydentävä teoskaksikko.

Jäljellä kuvaa ennen kaikkea Emmin yksinäisyyttä ja myös havahtumista siihen, että kaikkiin kysymyksiin ei välttämättä ole vastausta. Halusin tietoisesti jättää lukijan kirjan lopussa hetkeksi tyhjän päälle. Halusin myös antaa lukijalle mahdollisuuden tehdä omat ratkaisunsa, keksiä omat vastauksensa. Vaikka kirjat lukisi peräjälkeen, yhden kansien sulkeminen ja toisen avaaminen suo mielestäni ajatuksille merkittävämmän tauon kuin se, että Samuelin tarina jatkuisi Emmin tarinan perään vain sivua kääntämällä. (Kirjoissa on myös mielestäni erilainen kerronnan dynamiikka, mutta tämä nyt on tällaista kirjailijan hifistelyä.)

Mutta toimivatko kirjat erikseen, itsenäisinä teoksina? Minun on oikeastaan mahdoton vastata siihen. Ehkä jollekulle toimivat, toiselle eivät. Voihan myös kysyä: Tarvitseeko niiden toimia ja millä tasolla? Jos palapelin kaksi palaa muodostavat yhdessä kuvan, pitäisikö palojen olla jo alunperin kiinni toisissaan? Toimiiko lukko ilman avainta, avain ilman lukkoa? Minulla ei ollut tällaiselle kirjaparille esikuvaa, josta olisin voinut etsiä suuntaviivoja. Täytyi luottaa omaan vaistoon, ottaa riski.

Topelius ja Lydecken

Suomen Nuorisokirjailijat ry:n kirjallisuuspalkinnot 2013:

Topelius-palkinto vuonna 2012 ilmestyneistä nuortenkirjoista:

Salla Simukka: Jäljellä ja Toisaalla (Tammi)

Palkintoraadin perustelut:

Salla Simukan kirjat Jäljellä ja Toisaalla on eheä kahden kirjan kokonaisuus. Molemmista kirjoista nousee esille useita tärkeitä teemoja niin yksilön näkökulmasta (mm. uskaltaa olla oma itsensä) kuin yhteiskunnallisestikin (suorittaminen, valinnanvapaus ja valta).

Kirjat ottavat myös kantaa nyky-yhteiskunnan arvomaailmaan. Virtuaalimaailmasta tulee todellinen maailma liian monen nuoren kohdalla.

Simukan kirjoissa perhesuhteet kuvataan arkirealistisesti ilman suuria ongelmavyyhtejä, ja tämä osaltaan vaikuttaa siihen, että perustarina pysyy vahvana.

– - – - – - – - – - – - – - – - – - – - – - – - – - – - – - – - – - – - – - –

Arvid Lydecken -palkinto vuonna 2012 ilmestyneistä lastenkirjoista:

Kirsti Ellilä: Majavakevät (Karisto)

Palkintoraadin perustelut:

Kirsti Ellilän kirjassa yhdeksi vahvaksi teemaksi nousee rasismi sivutuotteineen kuten syrjiminen ja yksinäisyys, mutta Ellilän kirjassa myös luonto ja eläinten suojelu saavat oman vahvan merkityksensä.

Majakevät kertoo hyvin vakuuttavasti pienen henkilön sinnikkyydestä ja periksi antamattomuudesta, joiden avulla saadaan aikaan suuria asioita. Kirjassa on ihailtavaa sen kieli ja rakenne yhdessä useiden eri teemojen kanssa.

# # # #

Topelius-palkinto on maamme vanhin lasten- ja nuortenkirjallisuuspalkinto, joka perustettiin jo vuonna 1946. Nykyisin se jaetaan nuortenkirjalle.

Arvid Lydecken -palkinto on perinteinen lastenkirjapalkinto, jota on jaettu 1960-luvulta lähtien. Se myönnetään vuosittain korkeatasoisesta lastenkirjasta.

Molempien palkintojen jakajana on Suomen Nuorisokirjailijat ry ja palkintoja tukee Kopiosto.

Palkintoraadin puheenjohtajana on toiminut lasten- ja nuortenkirjallisuuden kriitikko, kirjastovirkailija Marja Welin, ja muina jäseninä äidinkielen ja kirjallisuuden lehtori Marja Rikaniemi, freelancer-kriitikko Emma Saure ja erikoiskirjastonhoitaja Markku Kesti.

Hylsy

Hylsy eli hylkäyskirje on ohittamaton osa kirjailijuutta. Jokainen on joskus saanut hylsyn. Joku kertoo voivansa paperoida makuuhuoneensa seinät hylsykirjeillä, jos nyt niin perverssi mieliteko sattuisi yllättämään.

Aloittelevalle kirjailijalle tai julkaisukynnyksen ylitykseen ponnistavalle kirjoittajalle hylkäys on tuttu juttu. Se tiedetään. Yhtä tuttu juttu ei ole, että myös paljon julkaisseet, palkintoja saaneet, vakiintuneet ja tasokkaat kirjailijat tulevat torjutuiksi.

Tuntuu siltä, että näinä kustannusalan myrskyisinä aikoina hylsyt ovat lisääntyneet ja iskevät yllättävistä suunnista. Myös käsikirjoituksen hylkäämisen perusteet saattavat kuulostaa yllättäviltä ja jopa jälkikäteen haetuilta, selittelyiltä. Vaisto sanoo, että takana on jotain muuta: kustantamon uudelleenjärjestelyjä tai tulevaisuudessa siintäviä yrityskauppoja, nimikkeiden vähennystarvetta, huonoa taloustilannetta tai kaupallista laskelmointia.

Siitä ei päästä mihinkään, että kustannusala on myös bisnestä. Se on syytä muistaa ja ymmärtää. Kustantamon pitää myydä kirjoja voitollisesti tai kustantamo on nopeasti entinen kustantamo. On silti ankeaa, jos käsikirjoituksen julkilausuttu hylkäämisen syy on taiteellisen tason tai omaperäisyyden puute (niitäkin toki käsiksessä voi olla), kun todellinen syy on arvio huonosta myynnistä.

Tämä on tietenkin mutuhuttua eikä ehkä pitäisi munata itseään julkisesti lausumalla näin, mutta on sellainen olo, että muutaman vuoden runsaan nimikemäärän ja kirjanmyynnin vähenemisen jälkeen kustantamoissa kiristetään nyt linjaa ja supistetaan julkaistavien teosten lukumäärää. Se tarkoittaa lisää hylsyjä.

Hylsyn sietäminen vaatii sankaruutta ja selkärankaa. Se on kova paikka kenelle tahansa, olipa sitten kirjoittamisen harrastaja tai paljon julkaissut kirjailija.

Kun kirjoittaja saa vaivalloisen työnsä valmiiksi ja antaa sen luettavaksi, tilanne on sama kuin lapsen kiikuttaessa piirustuksensa äidille: hän toivoo hyväksymistä, kehumista ja kiittelyä. Isku on kauhea, jos tuleekin torjunta. Silloin ihminen ropisee sirpaleina lattialle, tuntee tulleensa mitätöidyksi kokonaisuudessaan, jopa häpeää, vaikka siitä ei tietenkään ole kysymys. Järki kertoo, että kustantajalla on hylkäämiseen perusteet, mutta tunne huutaa, että tämä on verinen vääryys ja mieleen hiipii epäilys, että en koskaan enää pysty kirjoittamaan mitään.

Tulee tyhjä olo. Tuntee putoavansa, ei tiedä, mistä ottaisi kiinni.

Varsinaisesti en ole saanut äskettäin hylsyä, mutta muuan toiveikas ja kiva kirjaprojekti karahti kiville ja käsikirjoituspuolella on ollut vastoinkäymisiä. Yllättävän kipeää puraisu on tehnyt.

”Tahtoisin ostaa kirjasi, mutta en löydä sitä mistään”

Otsikon sitaatti saattaa kuulostaa absurdilta, mutta meille marginaalista kirjoittaville kirjailijoille se on aika yleinen ongelma.

Puolituttu lapsuudenkotikaupungistani olisi halunnut ostaa kirjani joululahjaksi, mutta paikallinen kirjakauppa laittoi lapun luukulle. Lähin kirjakauppa 50 kilometrin päässä Joensuussa myi ei-oota. Kuten tiedämme, monet lasten- ja nuortenkirjailijat (ja muut vähälevikkisen kirjallisuuden edustajat) saavat olla kiitollisia, jos kirjakaupan hyllystä löytyy yksikin oma kirja. Hip hei.

Syksyisen kouluvierailun jälkeen eräs opettaja lähetti hyväntahtoista meiliä:

”Haluaisimme tilata kirjojasi koulukirjastoon. Tilataanko niitä sinulta suoraan?”

Ei. Niitä ei tilata minulta suoraan. Kirjailija saa toki vapaakappaleita kirjoistaan, mutta minä jaan ne ystävilleni. En ole koskaan myöskään ryhtynyt kirjakauppiaaksi, myyminen on kustantajan tehtävä.

Mistä kirjoja sitten saa? Myös niitä ei-bestsellereitä, joita kirjakaupat eivät pidä näyteikkunoissaan ja prameilla myyntipöydillään?

Vaikkapa kustantajan nettikaupasta. Niin, mutta harva tietää tuosta vain, mille kustantajalle me kirjoitamme, koska kirjoitamme nykyisin niin monille. Ehkä kaikkein yksinkertaisinta on googlettaa ja vertailla hintoja. Kyllä niitä kirjoja nimittäin saa.

Oletko sinä törmännyt tähän ongelmaan?