Salla Simukka's Blog, page 44

Millaista lastenkirjallisuutta Eurooppa tarvitsee?

Näin juhlallisesta aiheesta keskustellaan 12. kansainvälisellä kirjallisuusfestivaalilla Berliinissä. Minulla on ilo nauttia Kirjailijaliiton residenssistä täällä viikon verran, joten olen päässyt festivaalia jonkin verran seuraamaan.

Komeata aihetta tukee EU:n projektiraha. Vink, vink, kotimaiset kirjafestivaalit! Jos nimittäin jotain kotimaisilta, loistavilta kirjafestareilta kaipaan, niin ulkomaisia vierailijoita.Täällä vierailee lasten- ja nuortenkirjailijoita ja kuvittajia Argentiinasta, Taiwanilta, Uudesta Seelannista, Zimbabwesta ja lukuisista Euroopan maista. Koska olemme viimeksi saaneet tavata Suomessa ulkomaisen lasten- tai nuortenkirjailijan festarivieraana? En muista. Olisi hienoa nähdä Suzanne Collins, Terry Pratchett tai vaikkapa Gunilla Bergström. Tai Shaun Tan…

Kuuntelin eilen paneelia, jossa esiintyi iranilainen lastenkirjailija Farideh Chalatbarie. Hän halusi lapsesta asti kirjailijaksi, mutta opiskeli matematiikkaa mm. Englannissa. Valmistuttuaan hän palasi Iraniin, alkoi kirjoittaa lapsille ja perusti kustantamon. ”Hyvin vaikeaa”, hän vastasi kysymykseen, millaista on olla nainen kirjailijana ja kustantajana Iranissa. Jokainen kirja tarvitsee kulttuuriministeriön hyväksynnän, ennen kuin se voidaan painaa. Chalatbarien linja on, että kirjaa tai sen kuvitusta ei muuteta tavuakaan, vaan kirja jätetään julkaisematta, jos se ei julkaisulupaa saa. Aina voidaan myös yrittää julkaisua ulkomailla. Chalatbarien saksalainen kustantaja korosti haluavansa julkaista maahanmuuttajien kulttuurista nousevia lastenkirjoja myös antaakseen näiden lapsille mahdollisuuden nähdä vanhempiensa kulttuuria ja olla ylpeitä siitä.

Chalatbarien kustantamo Shabaviz toimii siten, että joka tiistai kokoontuu kuvittajien työpaja käsittelemään kuvituksia, joka torstai on kirjoittajien paja. Näiden työryhmien kokouksissa työt kehittyvät prosessinomaisesti. Chalatbarien kuvakirja Bussimatka tuntemattomaan on juuri ilmestynyt saksaksi. Sen kuvitus on huima, ja niin on aihekin: kuljettaako bussikuski kuolleet matkustajansa helvettiin vai taivaaseen? ”Voi, me olemme hyviä helvetti-ihmisiä”, vakuuttaa muuan matkustajista.

Takaisin otsikkoon: millaista lasten- ja nuortenkirjallisuutta tarvitaan? Keskustelussa esiin tulleet ajatukset kuulostivat tutuilta. Kirjan on kasvettava yhdessä lukijansa kanssa – sekä lapsen, nuoren että aikuisen on löydettävä tekstistä itseään puhutteleva taso. Tematiikan täytyy olla monisyinen, mutta pienin yhteinen nimittäjä pitää löytyä. Myös esteettisyys on tärkeä – kuvituksenkin täytyy olla monitasoinen, ei lattea. Lukijat on otettava vakavasti, heitä ei saa aliarvioida.

Haluaisin lisätä luetteloon vielä laadun. Tekstin täytyy olla huippulaatua, joka kestää aikaa.

Festivaalilla oli esillä kirjanäyttely, johon festivaaliesiintyjät olivat nimenneet tärkeäksi kokemansa lasten- tai nuortenkirjan. Esimerkiksi nämä kirjat näyttelystä löytyivät:

Astrid Lindgren: Mio, poikani Mio ja Ronja Ryövärintytär

Jöröjukka

Anne Frankin päiväkirja

Philip Pullman: Kultainen kompassi

Homeros: Odysseia

Margaret Mitchell: Tuulen viemää

Paulo Coelho: Alkemisti

Ray Bradbury: Fahrenheit 451

Bambi

Bertrand Russell: Länsimainen filosofia

Olisi mielenkiintoista tietää, minkä kirjan sinä näyttelyyn asettaisit. Minun kirjani olisi Grimmin sadut. Tai mitä vastaisit otsikon kysymykseen. Vastaisin, että kirjallisuudelle ei saa asettaa tilausta. Kirjallisuus syntyy vapaudessa.

Anneli

Pitkään kyllästynyt

Viimeistellessäni tulevaa romaania olen alkanut yhä vakavammin vieroksua pitkää proosaa. Sisäistä logiikkaa, loputtomia lankoja, tarkistamista, toiston karsimista, kässärin ees-ja-taas hinkkaamista. En hallitse tuota kaikkea, enkä edes pidä siitä.

Tekstin ensimmäinen kirjoituskerta on aina lentoa ja iloista pirskottelua. Seuraavat kerrat eivät enää innosta, enemmänkin puuduttavat. Kieltä tykkään hioa, mutta juonen käänteet eivät tahdo pysyä näpeissäni. En myöskään hypi riemusta tarkistaessani faktoja tai selvittäessäni asiantuntijoilta asioita. Mieluiten kirjoitan siitä, minkä olen itse kokenut (haukotus) tai tunnen muuten, ettei tarvitse tehdä kovasti ennakkotutkimusta ja kerätä ulkopuolista materiaalia.

Ristiriita syntyy siitä, että olen kuitenkin tarkka faktoista ja haluan realistisessa romaanissa asioiden tapahtuvan niin kuin ne oikeasti voisivat tapahtua – ja toisaalta koen tämän kahleena. Tahtoisin päästellä, välittämättä siitä, miltä lehmän nännit oikeasti tuntuvat käteen tai kuka maksaa juoksijoiden kilpailulisenssit. Ja taas toisaalta: on ärsyttävää lukea kirjaa, jossa on virheitä.

Kaikista tunnontuskista huolimatta päädyin ennen kuulumattomaan ratkaisuun: jätin tulevaan romaaniini virheen. Sieltä löytyy normaalin käytännön vastainen toiminto, joka kuitenkin tukee tarinan dramaturgiaa ja luo jännitettä. Jos joku tämän virheen joskus kirjasta bongaa, vetoan taiteelliseen vapauteen ja näytän kieltä.

(Ei tämä ole niin helppoa, miltä kuulostaa…)

Voi olla, että keskityn jatkossa lyhyempiin teksteihin. Runoihin, pikkutarinoihin. Terhin promillejuttuja lukiessa tuli huojentunut olo, kun tajusin, miten kauniisti lyhyt pysyy kasassa, miten hallittua mutta silti sattumanvaraisen tuntuista teksti on.

Runojen kirjoittaminen taas on yksinkertaisesti ihanaa, se on siinä hetkessä, silmäyksessä. Olen alkujaankin kuvitellut olevani enemmän runoilija kuin prosaisti. Syntyneet romaanit ovat olleet jonkinlaisia vahinkoja, toivottuja toki.

Mitäpä te muut mietitte? Kumpi on tällä hetkellä luontevampaa kirjoittajanlaadullenne, lyhyt vai pitkä?

Syksyn sato on runsas ja hyvälaatuinen

Onnittelut meille kaikille. Kaikilta grafomaanikoilta ilmestyy taas tänäkin syksynä kirja tai kirjoja!

Aika moni meistä näyttää jatkavan sarjaansa, mutta singlejä ilmestyy myös ja jopa harvinaisia nuorille suunnattuja novelleja.

 Terhi:

Terhi Rannelan nuortenkirja Yhden promillen juttuja sisältää 19 tummanpuhuvaa ja todenmakuista tarinaa, joissa alkoholi näyttelee suurta roolia nuorten elämässä. (Savon Sanomat)

 Terhi ja Anneli:

Korkea puoliso jatkaa Tähystäjäneidossa tutuksi tulleen Amayan tarinaa. Yläkoululaisille sopiva sarja on täynnä vauhtia, dramatiikkaa ja suuria tunteita, mutta tarinasta voi löytää myös selkeitä yhtymäkohtia Euroopan historiaan. (Karisto)

 Salla:

Toisaalla on Jäljellä-kirjan hieno jatko-osa, palapelin täydentävä pala ja ratkaisun avain. (Risingshadow)

  Kirsti:

Alan tykästyä Kuitusiin kirja kirjalta enemmän. Tällainen vanhanaikainen mukavatempoinen ja turvallinen sarja löytää kyllä paikkansa. (Goodreads, Arja)

 Siri:

Edellisen Me rosvolat-kirjan lopussa Vilja Vainisto löysi ratkaisen vihjeen siitä, minne Helmeri Kvistin legendaarinen rosvousopas on kätketty. On siis aika lähteä jahtaamaan opasta. (Kirjavinkit, Mikko)

Hannu:

Sadan asteen eskarikuume kertoo hauskasta ensimmäisestä päivästä eskarissa. Eskaripäivän aikana riittää touhua ja puuhaa, mutta kotiinpaluun varallekin on pieni yllätys… (Kirjavinkit, Mikko)

Anneli:

Pusu ja pokaali on Futistyttö -sarjan viides ja viimeinen osa, valitettavasti sillä sarja on hyvässä vauhdissa ja hyviä nuortenkirjoja urheilusta ei ole taatusti yhtään liikaa. (Hollolan kirjasto)

 Anneli:

Nuorille suunnatussa Uusi päivä –kirjasarjassa kerrotaan tv:stä tuttujen ihmisten elämästä siellä, mihin tv-kamerat eivät pääse. Ensimmäisessä osassa Vilma ja Ilari Haaviston perheen päättäväinen esikoinen ihastuu tanssinopettajaansa. (Gummerus)

 Anneli:

Kolmevuotias Perttu kihisee kateudesta, kun vietetään Kastehelmi-siskon syntymäpäivää. Hänkin haluaisi lahjoja. (Karisto)

 

Tekstin kokosi: Anneli

Kollaasit näperteli: Terhi

Olen selkä

Näin se meni:

Toukokuu. Toscanan syvin maaseutu. Ruusupergola keskellä oliivilehtoa. Villisikametsät. Loputtomat hiekkatiet yli peltojen. Kaksi viikkoa kirjoittamista, rauhaa. Ei nettiyhteyttä.

Jo toisena päivänä tein päätöksen: jatkan Suomessa samaan malliin, lopetan netin käytön kokonaan, luen vain sähköpostin.

H-U-O-J-E-N-N-U-S!

Netin helppous ja näennäinen kaikenkattavuus eivät sopineet luonteelleni. Netti vääristi suhtautumistani moniin asioihin ja nosti minussa pintaan kurjia piirteitä. Surffailu ja googlettaminen aiheuttivat tunkkaista oloa ja epämiellyttävää levottomuutta.

Kolmen kuukauden netittömyyden jälkeen olo on kevyt ja helpottunut. On jäänyt aikaa ihmisille ja asioille, jotka vahvistavat ja ilostuttavat.

Vain Grafomaniaa on ollut ikävä. Blogin kirjoittajia ja kommentoijia, vertaisia.

Nyt olen taas remmissä, mutta en jatkossa aio linkkailla tänne mitään, enkä uskalla myöskään avata teidän linkkejänne. Itsesuojelua, pelkään eksyväni. Haluan pysytellä turvallisessa Grafo-aitauksessa, jossa uskon riittävän pureksittavaa tarpeeksi.

I am back, olen selkä, sanoisi tähän Reuhurinteen Pulla.

Millainen on hyvä (lasten- ja nuortenkirjallisuudesta kirjoittava) toimittaja?

Vuosien varrella olen kohdannut monenlaisia toimittajia. Minusta on erityisen kiinnostavaa tarkkailla toimittajien työskentelyä, koska itsekin kirjoitan lehtijuttuja. Toisilta poimin hyviä käytännön vinkkejä, toisten, onneksi hyvin harvan, käytöksestä taas olen tyrmistynyt.

Iloitsen, kun kohtaan toimittajan, joka

* on lukenut kirjani (kaikkea muuta kuin itsestään selvää!) ja joka esittää teräviä, kriittisiäkin kysymyksiä, joita joudun itsekin puntaroimaan. Tällaisen toimittajan kanssa voi päästä hyvin syvälle kirjan maailmaan. Teksti on keskustelun lähtökohta.

* rakastaa työtään (intohimoisesti) ja jonka kanssa kirjoista voisi puhua tuntikausia. Näinä yt-neuvotteluiden kulta-aikoina tämä on aika paljon vaadittu, mutta onneksi ihan kaikki eivät ole vielä leipiintyneet työhönsä. Lisäsin sulut “intohimoiseen”, sillä tiedän, millaisen paineen alla monet kollegat uurastavat tällä hetkellä isoissa lehtitaloissa.

* ei suhtaudu vanhanaikaisesti kirjallisuuden genreihin – te tiedätte kyllä, mitä tarkoitan… vaan on avoin ja ennakkoluuloton kohdatessaan haastateltavan.

* Riemuitsen, kun kohtaan toimittajan, joka tuntee koko tuotantoni tai ainakin suuren osan siitä ja pystyy liittämään kirjani osaksi kirjallista traditiota. Tämä on jo hyvin ylellistä ja harvinaista, mutta tätäkin on.

Verenpaineeni taas nousee, kun tapaan toimittajan, joka

* sanoo ”Kyllä mäkin vielä kirjan kirjoitan, mutta en mä mitään nuortenkirjaa kirjoita!” Good for you. Enpä ole tämän henkilön julkaisuun sittemmin törmännyt…

* ei tiedä alastamme mitään, eikä ole vaivautunut edes ottamaan selvää. Sanotaan, ettei tyhmiä kysymyksiä ole, mutta kyllä niitä on, kuten: ”Ovatko kaikki suomalaiset nuoret todella tällaisia?” No eivät hyvänen aika ole, mehän puhumme romaanista, yhdestä kaunokirjallisesta tekstistä, FIKTIIVISESTÄ henkilöstä!

* päästelee suustaan sammakoita: ”Hoidetaan tää keikka tosi nopeesti. Kuvaaja ei olisi itse asiassa halunnut tulla, kun sillä on vapaapäivä, mutta muutakaan ei saatu…” ?!

Raapaisin vasta pintaa.

Jatka listaa!

Juoksee Sports Trackerin kanssa

Alkava syksy houkuttaa taas liikuntapostaukseen!

Huhtikuussa valitin selkäkivuistani. Kiitos loistavan fysioterapeutin, jumppanauhan ja säännöllisen treenaamisen olen taas varsin hyvässä hapessa. Olen hyvin kiitollinen veronmaksaja: 7,50 euroa per fysioterapiakäynti. Kiitos Suomi!

Välilevyn säästämiseksi lääkäri kielsi juoksemisen asfaltilla, mutta en masentunut, koska juoksen joka tapauksessa mieluummin keskellä metsää, järven rantaa mukaillen, lumpeita ja joutsenia ihastellen kuin autojen keskellä.

Alkava syksy tarkoittaa monille uuden alkua, puhdasta pöytää, uusia harrastuksia, energiaa. Minä merkitsen kalenteriini nykyisin ENSIN liikunnan, sitten kirjoittamisen. Syy on hyvin yksinkertainen: haluan herätä irvistämättä tuskasta.

Miten Sinä aiot pitää kunnostasi huolta?

Minun syyslajini ovat:

Juoksu & kävely

Lenkkipolku lähtee kotiovelta. Helppoa ja vaivatonta. Sain aivan uutta juoksumotivaatiota asennettuani kännykkääni Spotifyn (=lempimusaa) ja Sports Trackerin, ah tekniikkaa! Tracker pitää päiväkirjaa suorituskerroista ja miten mukavalta tuntuu, kun onnistuu parantamaan lenkkiaikaansa. Ja kotona odottaa lämmin sauna…

Kahvakuulatunnit

Tehokas ja riittävän haastava lihaskuntotunti. Kun kuula heilahtaa, selkä kiittää.

Zumba

Olen todella myöhäisherännäinen, sillä löysin zumban vasta viime viikolla… Meillä oli niin hauska naisporukka, että jo pelkästään se pakottaa palaamaan salille.

Ja ehkä: Prana Beats

Uusi laji, joka yhdistää joogaa ja tanssia. Kuulostaa eksoottiselta ja kokeilemisen väärtiltä.

Kuva: vagabondish.com

Kirjojen nimet

Paljastettakoon tässä ja nyt, etten pysty kirjoittamaan kirjaa kovin pitkään ilman, että minulla on sille sellainen nimi, jonka voisin kuvitella päätyvän kanteen saakka. En pärjää työnimien kanssa. Edes sarjaa tehdessäni en voinut ajatella kirjoittavani vaikkapa Tapio ja Moona kolmosta. Sillä piti olla nimi, ihan kunnon nimi. Minun täytyi tietää, että tämä kirjoittamani teos on nimeltään Takatalvi. Itse asiassa Tapio ja Moona -sarjan kaikkien osien nimet olivat olemassa jo hyvissä ajoin, jo ennen ensimmäisen osan ilmestymistä.

Tähän mennessä kaikki kirjani ovat saaneet sen nimen, jonka olen itse niille antanut. Olen vasta nyt ihan viime vuosien aikana ymmärtänyt (kollegoiden puheista), että se on hyvin harvinaista. Tosin näin jälkikäteen ajatellen ei olisi ehkä haitannut, vaikka joku olisi aikoinaan vihjaissut, ettei Kun enkelit katsovat muualle ole ehkä se kaikkein iskevin kirjannimi. Se on auttamatta liian pitkä ja vaikea taivuttaa. Ensimmäisen kirjani jälkeen pysyinkin monta vuotta kaidalla tiellä ja annoin teoksilleni yksisanaisia, perusmuotoisia nimiä kuten Viimeiset tai Ylivalotus. Jäljellä ja Toisaalla lipsahtivat taas tähän hankalasti taivutettavien kategoriaan ja ensi vuonna ilmestyvän kirjani nimessä on kolme sanaa (silläkin oli muuten nimi jo pitkään ennen kuin olin kirjoittanut ensimmäistäkään merkkiä varsinaista käsikirjoitusta). Noh, aina ei voi ottaa opikseen.

Jäljellä on ollut kirjoistani se, jota olen joutunut kirjoittamaan pisimpään pelkän työnimen turvin. Työnimi oli The Empty World. Sille on syynsä, miksi työnimi oli englanniksi, mutta se paljastukoon sitten Toisaalla-kirjan myötä. Olin hermostunut, kun en päässyt kirjoittamaan oikean nimen kanssa. Onneksi se sitten eräänä päivänä valkeni minulle.

Miksi oikea nimi on minulle niin tärkeä? Olen ajatellut, että kirjan nimi on kuin magneetti. Se vetää puoleensa niitä asioita ja ajatuksia, jotka ovat kirjan kannalta merkittäviä. Se helpottaa omaa hahmottamistani. Kirja kasvaa nimensä ympärille ja saa nimestään voimaa. Nimi on kiintopiste, jota kohti kirjan sisältö kurottuu ja jonka ympärille se kiertyy.

Kustantamoissa monilla muillakin kuin vain kirjailijalla on sanansa sanottavana kirjan nimestä. Kuten tuli jo todettua, en ole tähän mennessä joutunut luopumaan yhdestäkään itsekeksimästäni nimestä, mutta ymmärrän hyvin, että näin voi joskus tulevaisuudessa käydä. Enkä pidä lainkaan pahana asiana sitä, että joku toinen saattaisi nähdä kirkkaammin, mikä olisi kirjalleni paras mahdollinen nimi.

Suomentajana olen tottunut siihen, että suomentamani kirjat ilmestyvät jollain aivan muulla nimellä kuin sillä, jonka olen suomennoskäsikirjoitukselle antanut. Yleensä suomennan kirjan nimen melko sananmukaisesti, eikä se välttämättä toimi suomeksi nimenä kovin hyvin. Ajattelenkin suomentaessani nimeä vain työnimenä. Suomentajilta ei läheskään aina edes kysytä mielipidettä kirjan nimestä. Joskus sen saa tietää vasta siinä vaiheessa, kun bongaa teoksen katalogista. Suomentajia ei siis kannata syyttää joidenkin käännöskirjojen pöljistä nimistä (eikä toisaalta kiittää nerokkaista).

Miten te koette kirjojenne nimet? Teettekö työtä työnimen kanssa? Ovatko nimet muuttuneet usein? Jos joku rohkenee paljastaa työnimiä tai omia nimiehdotuksiaan, niin antaa palaa! Niitä olisi erittäin herkullista kuulla.

Ai niin, valitsin postauksen kuvaksi kannen kirjasta, jolla on periaatteessa täysin omien kirjannimimieltymysteni vastainen nimi. Tolkuttoman pitkä ja hankala taivuttaa. Silti se on nerokas ja hieno, yksi parhaista.

Kesken jääneet

Joidenkin kirjojen lukeminen jää syystä tai toisesta kesken. Listaan tähän muutamia, joita olen aloittanut mutta en ole päässyt loppuun ja yritän samalla hahmottaa, miksi kirjat ovat jääneet minulta kesken.

Mika Waltari: Sinuhe egyptiläinen

Sinuhen keskenjättöön ei liity mitään dramaattista. Olin muistaakseni yläasteella, kun otimme äitini kanssa tavaksi kuunnella Sinuhea äänikirjana ja neuloa samalla. Äänikirjan kesto on liki 40 tuntia, joten aikamoisen määrän villasukkia tai kaulahuiveja olisi saanut neuloa. Elämään tuli muita kiireitä, joten kuunteleminen jäi kesken. Jatkoin jonkin ajan kuluttua Sinuhen parissa, tällä kertaa lukien itse, mutta meillä oli kotona vain iso, kuvitettu laitos, jonka lukeminen oli hankalaa. Sinuhe joutui syrjään helpomman kokoisten kirjojen tieltä. Tarkoitukseni on kyllä lukea se vielä joskus, ihan alusta loppuun saakka.

Alfred Döblin: Berlin Alexanderplatz

Muuttaessani Berliiniin vuonna 2005 aikomuksenani oli lukea Alfred Döblinin Berlin Alexanderplatz. Aloitin kirjan ennakkoluulottomasti, mutta jostain syystä se ei tempaissut mukaansa. Ehkä kieli tuntui hankalalta, kerronta raskaalta. Oli miten oli, muut kirjan kiilasivat väliin ja Berlin Alexanderplatz jäi. Yritän joskus uudestaan, toivon mukaan hieman kärsivällisempänä.

Anthony Burgess: Kellopeli appelsiini

Aloitin Kellopeli appelsiinin lukemisen innokkaasti, ja minulla oli selvä mielikuva siitä, millaista kirjaa ja kieltä odotin. Ensimmäisten kymmenien sivujen aikana romaani ei vastannut odotuksiani, joten keskenhän sekin jäi. Syynä ei varmastikaan ollut itse kirjan laatu vaan teoksen ja odotusteni kohtaamattomuus. Uusi yritys jossain vaiheessa ilman odotuksia.

J. R. R. Tolkien: Silmarillion

Kun Hobitti ja Taru sormusten herrasta oli kulutettu kannesta kanteen jo useamman kerran, rupesin lukemaan Silmarillionia. Mutta kun ei. Vakavat ja raskaat jumaltarut eivät jaksaneet kiinnostaa minua silloin noin 13-vuotiaana, ja luulen, etten tule tarttumaan kirjaan nytkään. Kaipaisin liikaa hilpeitä hobitteja pullistelevan mahtipontisuuden rinnalle.

Nick Hornby: Hornankattila

Olin lukenut Hornbyä aiemminkin ja pitänyt lukemastani. Kaipasin jotain kevyehköä ja hauskahkoa luettavaa, joten tartuin Hornankattilaan. Tajusin kuitenkin hyvin pian, että nauttiakseni kirjasta kunnolla minulla pitäisi olla jotain todellista kokemusta jalkapallojoukkueen fanittamisesta. Jos tahdon lukea Hornbyä, on olemassa muitakin vaihtoehtoja, joten Hornankattila jää luultavasti ikuisesti kesken.

Minulta jää kirjoja nykyään kesken aika harvoin. Se johtuu pitkälti siitä, että lukemiseni on jakautunut entistä selvemmin työlukemiseen ja huvilukemiseen. Arvostelukirjat luen tietenkin loppuun. Omaksi ilokseni lukemani kirjat puolestaan valitsen yhä tarkemmin. Juuri nyt tosin tilanne on se, että pari kesälomakirjaa on kesken, mutta syksyn arvostelukirjoja on pinossa jo sen verran, että niitä on pakko alkaa lukea. Haruki Murakamin Suuri lammasseikkailu on siten ainakin vaarassa jäädä kesken. Onneksi se on pokkari, joten se on helppo ottaa matkalle mukaan. Matkakirjat tulee lähes aina luettua loppuun.

Kesken jääneet omat kirjakäsikirjoitukset ovatkin sitten aivan toinen juttu ja ansaitsevat joskus myöhemmin oman postauksensa.

Tyttösankareista epäsankareita?

Viime viikonlopun Finncon Tampereella oli hieno tapahtuma – ja ilmainen! Paneeleja, upeita luentoja, kirjatiskejä ja paljon kävijöitä. Olipa hyvä, että tuli käydyksi. Sitä paitsi aina on ilahduttavaa nähdä tuttuja, kuten ruskettunutta Kirsti Koota, jonka kanssa ehdimme vaihtaa kuulumisiakin, kirjoittajaparia Anne Leinonen – Eija Lappalainen vauvoineen, kirjavinkkari Markku-setää ynnä muita. Johanna Sinisalon luennolle taustatyön tärkeydestä taputin äänettömästi: juuri niin, niin totta. Jumaluus kuin myös uskottavuus on yksityiskohdissa. Sopimus lukijan kanssa särkyy, kun tekstiin ilmestyy epäloogisuus tai väärä yksityiskohta.

Osallistuin J.S. Meresmaan ja Magdalena Hain kanssa Anne Leinosen vetämään paneeliin fantasiakirjallisuuden romantiikasta ja naishahmoista. Opin mm. termin ”steampunk”, joka tarkoittaa vaihtoehtohistoriaa, jatkumoa viktoriaaniselle höyrykoneiden ajalle. Jäin pohtimaan tyttösankareita, koska tytöistä nyt oli puhe. Esitettiin nimittäin yleisökysymys suunnilleen näin:

– Tarinat ovat usein nuorten tyttöjen kehitystarinoita. Alussa päähenkilö saattaa olla ajattelematon, itsekäs tai vastuuntunnoton, mutta tarinan kuluessa hän kehittyy. Kehittyykö hän täydelliseksi? Tuleeko päähenkilöstä virheettömän hyvä?

Täydellisyys on ikävää ja epädynaamista tai ainakin se on suunnattoman ärsyttävää. Magdalena kertoi, ettei hänen päähenkilönsä ole kehittymässä suinkaan hyväksi ihmiseksi. Minä puolestani arvelin, että kehittyessään henkilö kehittää samalla itselleen uusia heikkouksia tai sokeita pisteitä. Vaikkapa vastuuntuntoisuuteen kehittyessään ihmisestä voi tulla omahyväinen tai vallanhaluinen. J.S. taas lausui ääneen tärkeän pointin: täydellisen hyvä henkilö on tylsä, mutta ärsyttävä henkilö voi olla niin ärsyttävä, että lukija heittää kirjan käsistään.

Magdalena Hain pieni paljastus tulevasta trilogiastaan jäi askarruttamaan minua. Onko kielteiseen suuntaan tapahtuva kehityskulku seuraava trendi? Ainakin se on jotain, mitä on vähemmän kirjoitettu. Ajatus oli valtavan kiehtova: huonoksi ihmiseksi kehittyvä päähenkilö! Heti halutti kirjoittaa sellainen. Mutta miten pitää lukija tarinan matkassa, jos päähenkilö muuttuu epämiellyttäväksi? Mitä tapahtuu samaistumiselle? Onnistuuko nuortenkirjallisuudessa? Käyvätkö kriitikot kimppuun nuorten sielujen turmelemisesta, jos nuortenkirjan päähenkilö kehittyy, ei hyväksi vaan pahaksi ihmiseksi?

Ajatukseni ovat tässä yhtä raakoja kuin sateisen heinäkuun hedelmät, mutta ehkä joku kommentoi kypsemmin.

Intiaanikesää toivoen ja toivotellen Anneli

Siri Kolun Me Rosvolat palkittu Hollannissa

Siri Kolun Me Rosvolat eli hollanniksi Ik en de Rovers (kääntänyt Annemarie Raas) on saanut Zilveren Griffel -palkinnon ikäkategoriassa 6-9 vuotta. Se on paras palkinto, jonka käännetty lastenkirja voi saada Hollanissa. Muut palkitut teokset ovat hollantilaisia ja ne ovat ehdolla siten myös Gouden Griffel -palkinnon saajiksi. Palkintoa on jaettu vuodesta 1971 saakka.

Tässä linkki palkintotiedotteeseen (hollanniksi): http://web.cpnb.nl/cpnb/actueelbericht.vm?ab=321

Tässä tietoa palkinnosta ja palkinnonsaajat vuosittain (hollanniksi): http://nl.wikipedia.org/wiki/Zilveren_Griffel

(‘Griffel’ on muuten suomeksi ‘rihveli’ eli kivikynä, jolla aikoinaan kirjoitettiin tai piirrettiin kivitauluun.)

Grafomania onnittelee Siriä ja Rosvoloita lämpimästi! Muistakaa myös, että kolmas Rosvolat, Me Rosvolat ja Iso-Hemmin arkku, on juuri ilmestynyt.

[image error]