Salla Simukka's Blog, page 45

Kesän kirjat

Ennen kesää haaveilen aina, mitä kaikkea luenkaan, “kun kerrankin on aikaa”. Aika loppuu aina kesken. Aina. Koskaan en saa luettua kaikkea haaveilemaani, mutta toisaalta haavekirjojen sekaan kiilaa aina yllätysnimiä, joita en ole tullut etukäteen ajatelleeksi.

[image error]Alkukesällä luin Herman Kochin Illallisen, joka oli lukulistallani sekä työ- että nautintomielessä. En uskalla sanoa kirjasta juuri mitään, sillä se perustuu niin vahvasti yllätyksiin ja koukuttaviin juonenkäänteisiin. Sanonkin siis vain sen, että ihailin kirjailijan kykyä rakentaa jännite. Jokaisen luvun lopussa teki mieli lukea heti perään seuraava luku.

Sain lukea myös erään syksyllä ilmestyvän nuortenromaanin käsikirjoituksen, ja olin todella vaikuttunut. Lukijoita odottaa kirjan parissa hieno matka. (Ei, kyseessä ei ollut oma kirjani.)

[image error]Kesän lukulistallani on odottamassa oikein perinteistä lomakirjallisuutta: romanttista viihdettä ja jännitystä. Ensimmäistä edustaa Sinä päivänä -teoksellaan maailmanmaineeseen nousseen David Nichollsin nyt suomennettu esikoisromaani Kaikki peliin. Oletan saavani Nichollsin kirjalta nasevaa ja hauskaa dialogia, suloisenkipeitä tunteita ja käänteitä, joissa aivan kaikille ei käy hyvin. Ei siis mitään kaikkein sokerisinta rakkaushöttöä, vaan pikemminkin paikoin kirpeää sitruunajäätelöä.

Jännityksestä vastaa Nesbø. Harry Hole -sarjasta minulta on lukematta vielä ensimmäinen osa eli Lepakkomies. Tartun kirjaan innokkaana mutta haikeana. Sen jälkeen minulla ei ole lukematta yhtään suomennettua Nesbøä! Onneksi kirjailija on luvannut, että vielä ainakin 10. Harry Hole -kirja on tulossa. Olen myös huomannut, että pari sarjan osaa on sellaisia, että olen unohtanut niistä jo suurimman osan. Voin siis lukea ne uudestaan.

Aivan kuten voin lukea uudestaan tämän kesän suurimman kirjaprojektini eli Maria Gripen neliosaisen Varjo-sarjan. Rakastin sarjaa lapsena ja jännitin hieman, miltä kirjat tuntuisivat nyt vuosien jälkeen. Olisiko taika kadonnut? Huoleni oli turha. Olen nyt ehtinyt lukea jo kaksi ensimmäistä osaa ja lumous on yhä tallella. Varjo-sarja ei tunnu lainkaan vanhentuneelta, vaan on vieläkin psykologisesti tarkkanäköinen ja jännittävä. Siinä on kaikkea, mitä kesän eskapismikirjalta voi toivoa: salaisia sisaruksia, valeidentiteettejä, linnoja, salakäytäviä, synkkiä kohtaloita, elämää suurempaa ystävyyttä ja salaisuuksia. Kertomus jatkuu -blogin Reeta Karoliina on kirjoittanut sarjasta seikkaperäisesti: http://kertomusjatkuu.com/blog/3241310/varjot/. Suosittelen lämpimästi, jos sarja on jollekulle vielä tuntematon tuttavuus. Myös saman kirjailijan Pörriäinen lentää hämärissä on mainio, kiehtovasti erilainen dekkari.

Yksi anekdootti vielä Varjo-sarjaan liittyen: Kun kävin etsimässä sitä Tampereen pääkirjastosta, se oli varastossa. Pyysin virkailijaa hakemaan kirjat, joiden nimet olin kirjoittanut lapulle. Hän katsoi minua yllättyneenä ja kertoi noutaneensa juuri samana päivänä samat kirjat varastosta eräälle toiselle asiakkaalle! Eikä hän ollut kuulemma koskaan aiemmin hakenut varastosta Varjo-sarjaa. Joku muukin oli siis saanut innostuksen täsmälleen samaan aikaan. Kuka tunnustaa?

Entä onko teillä kesän lukukirjat jo listattuina?

Yksin ja yhdessä, kotona ja kaukana

Kirjoittaminen on yksinäistä työtä, senhän me muistamme aina parkaista, kun joku epäilee kirjailijan homman olevan liian kivaa. Asian toinen puoli on, että jotkut meistä, kuten minä, nauttivat yksinäisyydestä ja siitä, että työnsä saa tehdä aivan yksin.

Paljon ryhmätyötä tehneenä ja työyhteisöissä kiehuneena sekä kypsyneenä annan arvoa sille, ettei minun tarvitse ottaa osaa yhteisölliseen loiskiehuntaan, vaan että olen vastuussa vain omasta työstäni ja että työstä vastaan vain minä. Kirjoitan luullakseni parhaiten, kun elämä tasaista ja tylsää eikä mitään erikoista tapahdu.

Yksinäisyys, tasaisuus ja tylsyys, niin ihania asioita kuin ovatkin, alkavat syödä hyötyään, jos niitä on liikaa. Jos virikkeitä on liikaa, on vaikea keskittyä kirjoittamiseen. Jos niitä on liian vähän, alkaa puutua ja luovuuden kaivo kuivuu, näin tuoreesti asian ilmaistakseni.

Onneksi meillä on toisemme ja residenssit.

Kadehdin Goldbergin ja Cameronin suitsuttamia kirjoittajatreffejä niin hartaasti, että lopulta sain kirjailijakavereiden avulla sellaiset aikaiseksi tänne Tampereelle Pirkkalaiskirjailijoiden huomaan. Tapaamme kerran kuussa, käymme kuulumiskierroksen eli kerromme toisillemme, mitä meille kullekin kirjoittajana kuuluu juuri nyt, puhumme ehkä jostain aiheesta, joka tuntuu polttelevan. Treenikirjoitamme. Joka ainoa kerta palaan kotiin virkistyneenä ja energiaa saaneena. Iloisena!

Terhin kanssa olen kirjoittanut yhdessä, ja yhdessä kirjoittamisen mainioita etuja, kuten vertaistukea ja toiselta oppimista, olemme suitsuttaneet monessa yhteydessä. Meille on kuitenkin selvää, että yhteiskirjoittaminen on sivuraide, jonkinlainen virkistävä harrastus, ei se varsinainen ura.

Residenssit merkitsevät virikkeitä ja irtautumista tavallisesta: uusia visuaalisia elämyksiä, uusia tuoksuja, tuntemuksia, ruokia, erilainen ilmasto – kaikki on toisin kotona.

Olen tänä keväänä päässyt ensimmäistä kertaa elämässäni nauttimaan residenssielämästä. Olen aina hämmästellyt kollegoja, jotka pystyvät kirjoittamaan residenssissä. Minulle uusi paikka tuottaa niin paljon hämmennystä ja virikkeitä, että kirjoittaminen jää toissijaiseksi. Miksi istuisin sisällä asunnossa kirjoittamassa, kun voin ja haluan koluta taidemuseot, linnoitukset, kotimuseot (etenkin ne!), käydä torilla, kävellä kaupungilla, nauttia teatterista ja elokuvista, istua ravintolassa – hui hai, läppäri minulla on kotonakin, mutta vieraan paikan kulttuuritarjoomuksia ei.

Omituista kyllä, kun vietin kaksi viikkoa Pietarissa, onnistuin myös kirjoittamaan, vaikka se ei ollut aikomukseni. Ilma oli enimmäkseen kamala eikä huoneessa ollut televisiota, se on ehkä tämän ihmeen salaisuus.

Toukokuussa olin ”residenssissä”, joka yhdisti nämä kaksi: yhdessä kirjoittamisen ja residenssielämän. Seitsemän kirjoittavaa naista matkusti yhdessä Unkariin, keskelle ei-mitään, pölisevien paprikapeltojen keskellä sijaitsevaan maalaistaloon.

Tapahtui taas ihme. Sain tekstiä aikaan aivan yhtä paljon kuin normaalilla kotiviikolla, vaikka tunsin olleeni lomalla. Teimme joka päivä pari tuntia kirjoitusharjoituksia, kiitos Johannan, joka oli ne suunnitellut ja valmistellut ja vieläpä veti kirjoitussessiot. Kirjoitimme omiamme. Nukuimme päiväunia. Iltapäivisin lilluimme läheisen pikkukaupungin hämmästyttävän suuren kylpylän erilaisissa altaisissa ja päälle päätteeksi söimme hyvää ja rasvaista unkarilaista ravintolaruokaa. Kollega Terhin blogin kuvat kertovat, miten ihanaa Unkarissa oli.

Koska sana ”residenssi” on aiheuttanut myös huonoa verta ja katkeruutta siitä, että valtion syöttiläät makaavat laiskoina valtion kustantamissa asunnoissa ulkomailla kittaamassa viinaa, kertaus on paikallaan. Kirjailijat tienaavat erittäin vähän. Heillä on harvoin mahdollisuuksia lähteä lomamatkalle tai muutoin hankkia virkistystä. Residenssit ovat eräänlainen säätiöiden ja yhdistysten kädenojennus. Residenssiä anotaan, useimmiten viikoksi tai muutamaksi. Jos sen sattuu saamaan, siitä maksetaan vuokra, joka toki on vähäinen tai ainakin kohtuullinen. Sinne matkustetaan ja siellä eletään omin varoin.

Anneli K.

Onnittelut Railille!

Raili Mikkaselle on myönnetty Anni Swan -mitali Suomen lasten linnakirjasta. Lämpimät onnittelut! Palkinto myönnetään joka kolmas vuosi erittäin ansiokkaasta lastenkirjasta.

Linnakirja on paitsi ansiokas, myös erittäin kaunis kirja, kiitos Laura Valajärven.

Uutinen palkinnosta täällä:

Saako kirjailija pitää välivuoden (julkaisemisesta)?

Olen julkaissut yhden tai kaksi kirjaa joka vuosi vuodesta 2004 saakka. Tänä keväänä huomasin olevani väsynyt, leipiintynyt, kyllästynyt. Aloitin uuden romaanin niin kuin joka vuosi, mutta huokaisin ensimmäisen luvun valmistuttua:

Liian tuttua, niin helppoa, olen kirjoittanut tämän eri sanoin monta kertaa. En enää. Nyt pitää löytää jokin uusi kulma, uusi reitti.

Kirjailijaystävä kysyi kuulumisia. Suustani pääsi:

- Minä olen aika väsynyt. Olen miettinyt, että mitä jos minulta ei tulisikaan kirjaa ensi vuonna?

Kun kysymyksen sanoo ääneen, se muuttuu pelottavan todeksi. Onko minusta siihen? Pitämään taukoa ajassa, jossa on muodikasta ylpeillä mahdollisimman suurella tuottavuudella? (jossa kysytään absurdeja kysymyksiä kuten: “Kuinka monta kirjaa sulta tulee tänä vuonna?”) Ajassa, jossa nopea tahti on monelle kirjailijalle myös taloudellinen pakko? Onko etuoikeutettua apurahakirjailijuutta haaveilla sellaisesta ylellisyydestä kuin tauko? On toki.

Minusta vastaus kysymykseen “Saako kirjailija pitää välivuoden?” on tietysti aivan itsestään selvä. S A A. Pitää, jos ei jaksa. Oikeastaan kirjailijan pitäisi ajatella lukijaa: puolivillainen, intohimoton tekele on loukkaus lukijaa kohtaan.

Luovuutta ei voi pakottaa, väkisin ei synny hyvää. Luovuutta täytyy hoitaa, ravita, sille tulee antaa aikaa. Minä kun ajattelin tästä työstä elämän mittaista ammattia.

Nyt näyttää epätodennäköiseltä, että pidän taukoa (vaikka olisinkin halunnut, että tämä postaus päättyy proosallisesti välivuoden valitsemiseen). Kustannustoimittajani sai minut innostumaan eräästä kirjasta viime viikolla, kotona nakuttelin konetta hyväntuulisena.

Mutta pelkkä tauon mahdollisuuden, tahdin hidastamisen pohtiminen on tehnyt hyvää, ollut jopa terapeuttista tässä kiihtyvässä oravanpyörässä.

 

Saako kirjailija pitää välivuoden?

Olen julkaissut yhden tai kaksi kirjaa joka vuosi vuodesta 2004 saakka. Tänä keväänä huomasin olevani väsynyt, leipiintynyt, kyllästynyt. Aloitin uuden romaanin niin kuin joka vuosi, mutta huokaisin ensimmäisen luvun valmistuttua:

Liian tuttua, niin helppoa, olen kirjoittanut tämän eri sanoin monta kertaa. En enää. Nyt pitää löytää jokin uusi kulma, uusi reitti.

Kirjailijaystävä kysyi kuulumisia. Suustani pääsi:

- Minä olen aika väsynyt. Olen miettinyt, että mitä jos minulta ei tulisikaan kirjaa ensi vuonna?

Kun kysymyksen sanoo ääneen, se muuttuu pelottavan todeksi. Onko minusta siihen? Pitämään taukoa ajassa, jossa on muodikasta ylpeillä mahdollisimman suurella tuottavuudella? (jossa kysytään absurdeja kysymyksiä kuten: “Kuinka monta kirjaa sulta tulee tänä vuonna?”) Ajassa, jossa nopea tahti on monelle kirjailijalle myös taloudellinen pakko? Onko etuoikeutettua apurahakirjailijuutta haaveilla sellaisesta ylellisyydestä kuin tauko? On toki.

Minusta vastaus kysymykseen “Saako kirjailija pitää välivuoden?” on tietysti aivan itsestään selvä. S A A. Pitää, jos ei jaksa. Oikeastaan kirjailijan pitäisi ajatella lukijaa: puolivillainen, intohimoton tekele on loukkaus lukijaa kohtaan.

Luovuutta ei voi pakottaa, väkisin ei synny hyvää. Luovuutta täytyy hoitaa, ravita, sille tulee antaa aikaa. Minä kun ajattelin tästä työstä elämän mittaista ammattia.

Nyt näyttää epätodennäköiseltä, että pidän taukoa (vaikka olisinkin halunnut, että tämä postaus päättyy proosallisesti välivuoden valitsemiseen). Kustannustoimittajani sai minut innostumaan eräästä kirjasta viime viikolla, kotona nakuttelin konetta hyväntuulisena.

Mutta pelkkä tauon mahdollisuuden pohtiminen on tehnyt hyvää, ollut jopa terapeuttista tässä kiihtyvässä oravanpyörässä.

Ehkä ei vielä ensi vuonna, vaan sitä seuraavana…

Loppu hyvin, kaikki hyvin?

Olen miettinyt viime aikoina paljon loppuja. Erityisesti nuortenkirjojen loppuja. Kun luin Suzanne Collinsin Nälkäpeli-trilogian viimeisen osan, Matkijanärhen, loppuun, olisin halunnut repiä epilogin irti ja heittää pois. Tosin eihän se olisi auttanut, sillä olin jo lukenut sen. Epilogi niittasi kirjaan imelän “ja he elivät elämänsä onnellisina loppuun saakka” -lopun, joka ei enää suostunut katoamaan ajatuksistani. Epilogi harmitti minua, sillä olisin halunnut mieluummin edes hieman avoimemmaksi jäävän lopun. Ettei aivan kaikkea olisi pureskeltu minulle valmiiksi.

Nautin lukijana lopuista, joiden jälkeen ajatukseni ei ole: “Jaahas, näin se sitten päättyi.” Mieluummin ajattelen: “Jaahas, mitäköhän tämän jälkeen voisi tapahtua?” Tiedän, että on paljon myös toisenlaisia lukijoita. Heitä avoimet loput ärsyttävät. He kokevat, etteivät ole saaneet kokonaista tarinaa. Jäljellä-kirjani loppu on esimerkiksi herättänyt hyvinkin voimakkaita tunteita, joista osa on ärtymystä. Se on minusta ymmärrettävää, sillä kirjan lukijoilla on tiedossa, että kirjapari on täydentymässä Toisaalla-teoksella. He asennoituvat siten tietenkin jo lukiessaan niin, ettei Jäljellä kerro kaikkea. Osa olisi halunnut kaiken kerralla, samassa kirjassa. Otin tietoisesti tämän riskin, kun halusin tehdä kirjaparin, kaksi toisiinsa lomittuvaa palapelin palaa.

[image error]Välillä tuntuu kuitenkin siltä, että nuortenkirjoilta odotetaan suljetumpaa loppua kuin aikuistenkirjoilta. Nuortenkirjan avoin loppu tuntuisi aiheuttavan hämmennystä. Anu Holopaisen Molemmin jaloin sai monet uumoilemaan, että jatkoa on oltava tulossa. Terhi Rannelan Taivaan tuuliin loppuu tilanteeseen, joka voi olla erittäin suuren tragedian alku. Karo Hämäläisen Barrikadirakkauden lopussa ase laukeaa eikä ole selvää, mitä sitten tapahtuu. Mika Wickströmin Sebastian päättyy karmeaan ratkaisuun, joka myös jättää jatkon avoimeksi. Minusta nämä kaikki loput ovat hienoja. Mistä sitten kumpuaa halu suljetumpiin loppuihin? Ja odotetaanko niitä enemmän nuortenkirjoilta vai onko kyseessä vain oma perspektiiviharhani?

Joskus avoin loppu ärsyttää lukijoita, sillä he kokevat, että kirjailija panttaa tietoa. Monesti kai on silti niin, ettei kirjailija osaa itsekään sanoa, miten tapahtumat jatkuisivat. Tai hänellä voi olla monia erilaisia näkemyksiä, joista hän ei ole halunnut lukita vain yhtä “ainoaksi oikeaksi”.

Minusta on ollut hienoa kuulla erilaisia tulkintoja ja spekulaatioita Jäljellä-kirjan tapahtumista ja lopusta. Ne vahvistavat ajatustani siitä, että riski kannatti sittenkin ottaa.

Millaisista kirjojen lopuista te nautitte ja millaiset ärsyttävät? Tuleeko mieleen nuortenkirjoja, joissa on avoin loppu?

Alasti koulussa

 

 

Kun Kirjailijaliitosta ehdottivat jutun kirjoittamista liiton nettisivuille, tiesin heti, mihin tartun:

 

Kirjailija nakuilee koulussa

 

Mitä sinä vastaisit kysymykseen Miksi kirjoja pitää olla?

Hanna van der Steenilta ja minulta kysyttiin sitä Kiuruvedellä, sävy oli melkoisen tuskastunut. Kysyjä eskarilainen.

Kirjallisuuden valtionpalkinto Tuula Kallioniemelle!

Kuva: Otava/Suvi Laine

Vuoden 2012 kirjallisuuden valtionpalkinnot, 15 000 euroa, on myönnetty kirjailija Tuula Kallioniemelle (s. 1951) ja suomentaja Juhani Salokanteleelle (s. 1946). Ne myönnetään tunnustuksena edellisen vuoden aikana valmistuneesta ansiokkaasta työstä tai pitkäaikaisesta ja ansiokkaasta toiminnasta kirjallisuuden hyväksi.

Tässä lautakunnan perustelut Tuula Kallioniemen osalta:

“Tuula Kallioniemi (s. 1951) kirjoittaa lapsille ja nuorille suurella sydämellä ja laajalla tunnerekisterillä. Hänen monipuolinen ja laaja tuotantonsa kattaa lähes kaikki lasten- ja nuortenkirjallisuuden lajityypit.

Kallioniemi on ansioitunut kotimaisen lastenkirjallisuuden kehittäjänä. Hänen tavaramerkkejään ovat naseva dialogi, tilannekomiikka ja jäljittelemätön kallioniemeläinen huumori. Hänen kirjojaan on ilo lukea ääneen, mikä takaa niiden suosion lasten ja aikuisten keskuudessa.

Tuula Kallioniemi on tehnyt kunnianhimoisia kokeiluja lasten ja nuorten lyhytproosan alueella ja madaltanut etenkin poikien kynnystä tarttua kirjaan. Lukuharrastustaan aloittelevat lapset ja varhaisnuoret tuntevat hyvin hänen kirjasarjansa, joissa seikkailevat Karoliina, Totti ja Tiitus, Konsta, Reuhurinteen alakoululaiset sekä Tossavaisen veljekset. Kallioniemi seuraa virkeästi lasten- ja nuortenkirjallisuuden trendejä, mutta rohkenee myös kyseenalaistaa niitä.

Suvaitsevaisuus laajasti tulkittuna on tunnusomaista Tuula Kallioniemen koko tuotannolle. Erityisesti 2000-luvulla hän on tehnyt tärkeää ruohonjuuritason asennemuokkausta kuvatessaan adoptiolapsia, maahanmuuttajia ja erilaisia oppijoita päiväkoti- ja koulumaailmassa.

Kallioniemi kirjoittaa usein lapsen arkeen liittyvistä ja vaikeiksi mielletyistä aiheista. Hänellä on poikkeuksellisen herkät anturit myötäelää lapsen ja nuoren elämän erilaisia kipupisteitä. Kallioniemen kirjallinen resepti lasten ja nuorten pahoinvointia vastaan koostuu eri sukupolvien luontevasta yhdessäolosta ja kiireettömästä elämäntavasta.

Kirjailijan työnsä ohella Tuula Kallioniemi on suomentanut lasten- ja nuortenkirjoja sekä osallistunut erilaisiin oppikirja- ja aapistyöryhmiin. Hänen teoksiaan on käännetty ruotsiksi, tanskaksi, viroksi ja saksaksi.”

Grafomania onnittelee erittäin lämpimästi!

Uskottavaa vai uskomatonta?

 

 

Kirjojeni henkilöistä tai tapahtumista sanotaan silloin tällöin (=melko usein), että ne eivät ole uskottavia. Ok, jos kerrotaan syy. Mutta siitä saan ihottumaa, kun lätkäistään pöytään epäuskottavuuskortti perustelematta.

 

Kirjoitan aina totta.

 

Realistisissa teksteissä olen pilkuntarkka siitä, että kaikki voisi tapahtua oikeasti, kenelle tahansa. Selvitän aina taustat ja tarkistan yllättävien käänteiden todenmukaisen etenemisen. Perustelen itselleni, miksi kaikki menee kuten menee, ja yritän tehdä asian selväksi myös lukijalle. Tilanteiden faktat tarkistan tarvittaessa asiantuntijoilta. Silti en onnistu läheskään aina vakuuttamaan lukijaa.

 

Ovatko henkilöni niin latuskoja, että heidän ratkaisunsa ja reaktionsa eivät tunnu uskottavilta? Vai ymmärränkö uskottavuuden liian kirjaimellisesti? Ehkä ongelma ei olekaan tapahtumien epäuskottavuus, vaan se millä tavalla asia kerrotaan. Hurjiakin käänteitä on helppo uskoa, jos ne esitetään tarpeeksi vakuuttavalla tyylillä.

 

Samastuminen ja uskottavuus kulkevat mielestäni käsikynkkää. Epäuskottavaan on vaikea samastua. Viimeisintä nuortenromaaniani on sekä moitittu epäuskottavaksi ja kehuttu helposti samastuttavaksi, mikä on jälleen todiste lukijoiden ihastuttavasta kirjosta. Sydäntäläpättävimmän palautteen antoi Lukufiilis-lehdessä Aino Vuorinen: ”Lukiessa oli fiilis, että mikä tahansa on mahdollista.” Oi, nuori lukija on osunut nappiin, löytänyt mottoni.

 

Päähenkilö Elias kirjoittaa runossaan:

 

 

Näen hirven

istumassa omenapuussa,

tänään kaikki on mahdollista.

Vaivihkaa hirvi sanoo päivää

jokaiselle madolle,

sanoo sarvipäivää.

 

Näen hirven uivan sammakkoa.

Tänään kaikki on mahdollista.

 

 

Eipä järin uskottavaa. Mutta mahdollista. Se tärkeintä.

 

 

Mikä sinun mielestäsi tekee tarinasta tai henkilöstä uskottavan tai epäuskottavan? Osaatko

vakuuttaa lukijan? Jos osaat, kerro vinkki.

 

 

Leikekirjoista

Kevätsiivouksen keskeltä päivää!

Kotitoimistoni nurkassa lojuu kaksi paperikassillista täynnä lehtileikkeitä ja lehtiä, joista en ole jaksanut leikata juttuja irti. Mietin, mitä minun pitäisi pusseille tehdä. Käydä vihdoin läpi vai jättää keräämään lisää pölyä?

Ensimmäisten kirjojeni ilmestyttyä pidin ihanan tunnollisesti leikekirjaa. Liimasin haastattelut, kritiikit, kolumnit ja ties mitkä kirjamainokset varta vasten perustettuun leikekirjaan. Vaikka askartelemisen into hiipuikin aika nopeasti, tänä 24/7 online -aikana leikekirjaa on silloin tällöin suloisen nostalgista selailla.

Mietinkin:

Pidätkö Sinä leikekirjaa? Vai onko se yhtä vanhanaikaista kuin kirjoittaa kirjeitä tai pitää paperista päiväkirjaa? (jotka molemmat ovat minulle edelleen tärkeitä kirjoittamisen väyliä). Vai nakkaatko haastattelut / kritiikit paperinkeräykseen ne silmäiltyäsi?

Paperipinot ovat onneksi madaltuneet nettikritiikkien ja PDF-tiedostojen myötä. G-mailini arkistoi pölyttömästi viime vuosina ilmestyneet arvostelut.

Jätän paperikassit toistaiseksi nurkkaan odottamaan. Niissä on muistoja. En ainakaan raaski heittää niitä kokonaan pois…