Salla Simukka's Blog, page 31

Grafomania uudistuu

Kuten olettekin huomanneet, viime kuukausina horroksessa ollut Grafomania on heräillyt henkiin. Luvassa on lisää piristystä, sillä blogi uudistuu kovalla rytinällä. Ensi viikolla kuulemme lisää uusista kirjoittajista. 

Viisi kirjoittajaa astuu nyt sivuun ja tekee tilaa uusille äänille ja näkökulmille. 

Kiitos kaikille lukijoille kuluneista vuosista!

Olen aina pitänyt Grafomaniaa mukavana kahvilana, jonne pistäytyä jutustelemaan hyvässä hengessä kesken työpäivän – ja aion istua kommentoimassa jossakin nurkkapöydässä jatkossakin. Jatkan itse ”kirjoittelua” omassa blogissani.

Kiitos kollegoille tärkeistä keskusteluista!

Jään innolla odottelemaan tulevia keskustelunavauksia. 

Terhi

Pieninä palasina

Lupauduin joskus Grafomanian kirjoittajaksi. Sen jälkeen en tehnytkään oikeastaan mitään – siis täällä Grafomaniassa – enkä myöskään kotiblogissani A Writer´s Blogissa. Miksen? Olenko ollut laiskana? Ilmeisesti sitäkin, mutta keskeisimpänä (teko?)syynä pidän kuitenkin muita töitä.

Sain olla nelisen vuotta lähestulkoon vapaana kirjailijana. Se oli hienoa aikaa, toiveiden toteutumaa. Osan aikaa kirjoitin apurahalla, osan aikaa poltin aiemmassa elämässä pahan päivän varalle kerättyjä pennosia. Olen kuitenkin perheellinen ihminen, ja perheelliset ihmiset ovat vastuussa myös muusta kuin omasta syömisestään. Puolisoni käy töissä ja saa säännöllistä palkkatuloa, mikä on ollut eräänlainen perälauta ja turva, jonka varassa olen saattanut kirjoittaa. Mutta puolisoni ei tietenkään ole mesenaattini eikä hänen sitä tule ollakaan. Haluan olla yhteisvastussa perheen taloudesta, en taiteilijanvapaudesta nauttiva muun perheen kiviriippa,  joka vie enemmän kuin tuo.

Siksi olen nyt noin puolentoista vuoden käynyt päivätöissä noin neljänä päivänä viikossa. On mukavaa, kun tietää, että tiettynä päivänä tilillä on tietty summa rahaa. On kivaa, kun voi hankkia lapsille jotain muutakin kuin sen ihan välttämättömän. Ja onhan meillä yhteistä velkaakin kuitattavaksi ihan riittävästi.

”Vapaana” kirjailijanakin tein toki kirjoittamisen ohella kaikenlaista pientä keikkaa. Kirjailijavierailut olivat mukavaa vaihtelua kirjoittamiseen ja toivat tervetullutta taloudellista turvaa ainakin silloin tällöin. Melkein kaikki kirjoittajat opettavat kirjoittamista – minäkin. Monet kirjoittavat lehtiin. Mutta vakkaripäivätyöhön lupautuminen oli iso askel. Kun on osa työyhteisöä (ja vaikkei olekaan kuin määräaikainen osa-aikatyöntekijä), luopuu myös suuresta osasta niin sanottua taiteilijan vapautta. Oma luova kirjoittaminen on se, joka joutuu väistämään työelämän kiireitä ja deadlineja.

Kirjailijan leipä on yleensä pieninä palasina maailmalla. Minulla se koostuu ennakoista, myyntipalkkioista, apurahoista, lainauskorvauksista ja näistä ”kunnon töistä”. Tuntuu, ettei ikinä ole hyvin. Kun tekee palkkatyötä, haluaisi kirjoittaa enemmän. Kun kirjoittaa, tuntuu, että rasittaa muuta perhettä taloudellisesti. Ja koska haluan ehdottomasti kirjoittaa, minun on mahdotonta työskennellä täysiaikaisesti. Määrä- ja osa-aikaisena työntekijänä eläkekertymäni on naurettavan pieni ja koska työskentelen opetusalalla, tarvitsen koulujen loma-ajaksi muuta rahoitusta, so. apurahan. Minulle myönnettävät apurahat ovat pieniä, ja niistä ei sitten kerry eläkettä. Ja niin edespäin.

Onneksi kirjoittaminen on ihaninta mahdollista työtä. Ei kai tässä muuten olisi mitään järkeä.

 

Päivi L.

”Oletko viime aikoina kirjoitellut mitään?”

Kysymys on monelle kollegalle tuttu.

Asiallinen small talk -tiedustelu – mikä siinä niin ärsyttää?

Kysytäänkö kuvataiteilijalta oletko piirrellyt tai maalaillut?, kirurgilta oletko leikellyt?, Paula Koivuniemeltä oletko laulellut?

Niinpä, kirjoitella-verbissä on mitätöivä kaiku, ainakin vähättelevä. Kirjoittelu kuulostaa tytöttelyltä.

En myöskään ymmärrä, miksi kysytään, olenko tehnyt TYÖTÄNI. Ei kai hammaslääkäriltäkään tiedustella oletko tällä viikolla paikkaillut hampaita? tai opettajalta tulikos tänään opetettua? Tietenkin he ovat tehneet työtään, kuten kirjailija kirjoittanut – paitsi lomalla.

Useimmiten kuulen ko. kysymyksen joltain sukulaiselta, viimeksi serkkupojalta. Vastaus: kyllä, tänä kesänä olen kirjoitellut päiväkirjaa, postikortteja ja pari kirjettä, sen sijaan en ole kirjoittanut mitään, olen lomaillut töistä, hyvä niin.

Mitenkäs te, onko tullut kirjoiteltua?

 

Kirsti

 

 

 

 

 

 

Kirjailijan kesä 3

Vielä ei kannata luopua päivätyöstä…

On siis kesä, kuljen Jätkänkynttiläsiltaa…

Teen mökin kirjahyllystä toinen toistaan houkuttelevampia löytöjä. (taustalla pelataan kirjeshakkia).

Valokuvailen poroja parkissa, kirjaimellisesti. ”Ottaako ne virtaa noista sähkötolpista?” tekstaa ystävä.

Ihastelen luontoa ja kirjoitan Annelin postikorttiin (joka on yhä matkalla): Muonion sveitsiläisestä kahvilasta saa juustokakkua, joka vetää vertoja tamperelaiselle serkulleen!

Sunnuntai on hyvä päivä lähteä valokuvausretkelle.

Ja ottaa myös kaino selfie!

Kesä jatkuu, aina vain.

Nautiskelemisiin!

Terhi

 

PS.

Lisää pohjoisen tunnelmia omassa blogissani. 

Kirjailijan kesä 2

Kirjailijan kesä on erilainen tänä vuonna. Kesäkuun alussa olkapääni leikattiin, ja kesä menee toipuessa, yksikätisenä ja puolikuntoisena.

Miten monesti ajatteleekaan, että saisipa VAIN kirjoittaa. Kun ei tarvitsisi laittaa ruokaa, käydä kaupassa, pestä pyykkiä, kun saisi keskittyä vain kirjoittamiseen! Pahus tätä arjen kitkaisuutta, joka estää minua heittäytymästä kirjoittamiselle sieluineni, sormineni, aivoineni.

Nyt minulla on sellainen tilanne. Minulla on vain kirjoittaminen ja lukeminen. Yhdellä kädellä – tottakai leikattu on se parempi, vasen käteni – ei laiteta ruokaa, ei leikata ruohoa, ei nosteta pyykkiä narulle, ei edes tehdä voileipää. Mökille ei voi mennä, uimista tai saunomista voi vain muistella, autoa ei saa ajaa, mitään ei saa kantaa. Käsi on tukevasti kantositeessä ja kipujakin on. Mutta sormet onneksi toimivat, kunhan vain nostan käden tähän läppärille.

Siis kirjoitan, luen, kirjoitan, otan särkylääkkeen, luen… ja tylsistyn, vaivun horteeseen. Elämä kutistuu. Ymmärrän todeksi väitteen, että kirjoittaminen tarvitsee arkea, sosiaalisuutta ja toimintaa. Ei se ole kirjoittamiselta pois, se tuo kirjoittamiseen lisää. Liikettä, happea, vaikutteita, kuvia.

Saan myös perspektiiviä siihen, mitä tarkoittaa vapauden ja itsenäisyyden menettäminen. Olen kokonaan toisen ihmisen avun varassa. En voi lähteä kauppaan tai kirjastoon, kun huvittaa. On pyydettävä kyyti, sovittava monta asiaa ja siedettävä nuoren avunantajan nyrpeä ilme, kun pyyntöni sotkee hänen nettisessionsa. On alistuttava siihenkin, että omaishoitajalla on erilainen käsitys tiskeistä, pyykeistä, petaamisesta ja ruohonleikkuusta kuin minulla.

Menetin jopa sen matkan, joka oli tarkoitus elokuussa tehdä piristykseksi ja korvaukseksi kesän tylsyydestä. Ei saa matkustaa.

Tämä kesä on nyt tällainen. Ainakin se on unohtumaton.

Kirjailijan kesä, osa 1

Hiljaista on blogissa. Ei ihme, sillä kesällä kirjailijan kaiken ajan vie toinen toistaan kiinnostavampiin tapahtumiin osallistuminen. Oma suosikkifestarini kestää monta päivää ja vaatii kärsivällisyyttä. Tapahtuman nimi on Bongaa pesästä lähtevä linnunpoika.

 

Miltä maailma näyttää, joko uskaltaisin?

 

***

Ala nyt jo tulla sieltä, senkin mamelo!

***

Se on sitten saletti, että viimeistä kertaa saat murkinaa pönttöön.

***

 

Hii, meikä uskalsi, siivet kantavat!

 

***

 

Ensioksalla. Jaahas, jos avaisin nyt suuni, lentäisikö sinne joku maukas ötökkä?

 

***

Sinitiaisemojen kahden viikon väsymättömän ruokinnan jälkeen pöntöstä punki ulos kuusi poikasta. Osallistuin tapahtumaan istumalla kameran kanssa olohuoneen sohvalla.

Bonuksena punarinta kiikuttamassa herkkuja poikasilleen:

***

Lopuksi haastan kaikki grafomaanikot postaamaan pienen merkinnän otsikolla Kirjailijan kesä.

Iloa lämpenevään suveen, sirkutellaan kun tavataan!

 

Kirsti K.

 

 

 

 

 

Kirjailija maitohapoilla

Tässä kirjoituksessa pohdimme Annelin kanssa kirjailijan maitohappoja, henkisiä ja vähän fyysisiäkin – kumpikin omasta näkökulmastaan.

Terhi:

Juuri nyt olen fyysisesti maitohapoilla, en liikaa, mutta olen oppinut tunnistamaan merkit. Perjantaina on edessä kevään viimeinen esiintyminen, jonka jälkeen saan vetäytyä reiluksi kahdeksi kuukaudeksi hengittämään samaa ilmaa romaanihenkilöitteni kanssa. Pidän paikallaanoloa lomana. Pidän lomana mahdollisuutta keskittyä. Aamukuuden tai aamuviiden herätykset? Ei kesällä, kiitos!

Liikun, matkustan paljon, sekä töiden puolesta – kierrän, kokoustan, opetan – että huvikseni. Minulla on tapana ostaa kukkakimppu, kun saan olla kotona viikon peräjälkeen. Kukkakimppu merkitsee pysyvyyttä, asettumista, läsnäoloa. Viime sunnuntaina poimin uskaliaasti kieloja, vaikka tiesinkin, etten juuri ehtisi nauttia niiden kauneudesta.

On etuoikeus saada kiertää kertomassa kirjoistaan, kohdata lukijoita, ystävystyä. Niin, varsinkin Punaisten kyynelten talon myötä olen saanut lukijoista myös uusia ystäviä. Romaani voi muuttaa kirjoittajansa elämää yllättävällä tavalla.

En ole viime vuosina enää laskenut paikkakuntia, mutta arvioisin, että kymmenessä vuodessa niitä on kertynyt plus miinus sata. Monilla paikkakunnilla on menossa jo toinen tai kolmas kierros. Tuhansia ja taas tuhansia lapsia, nuoria ja aikuisia, kirjastoja, kirjakauppoja, liikuntasaleja, luokkia, auditorioita, messuhalleja.

Esiintyminen on etuoikeus ja tärkeä osa tätä työtä, mutta kyllä itsensä alttiiksi asettaminen, yleisön eteen astuminen, vie myös energiaa.

Vaikuttavimmista kohtaamisista saa itsekin voimia, oikein huomaa säteilevänsä esityksen jälkeen, mutta onpa niitäkin ryhmiä, joiden jälkeen kaadun sänkyyn migreeni seuranani.

Hassan Blasim olisi muutenkin yksi lempikirjailijoistani, mutta kirjailijan pisteitä nosti entisestään Aamulehden haastattelu. Hiljattain brittiläisen Independent-lehden kirjallisuuspalkinnon saanut, kovassa kansainvälisessä nosteessa oleva Blasim ilmoitti, ettei aio osallistua Frankfurtin kirjamessuille, vaan keskittyy mieluummin kirjoittamiseen.

Juuri näin kirjailijalla on oikeus ja lupa suojella sitä kaikkein tärkeintä:

Aikaa, tilaa, vapautta k i r j o i t t a a.

Anneli:

Kirjallisuushistoria kertoo, kuinka kirjailijat potevat mustaa masennusta kirjan valmistuttua. Se on ikään kuin itsestään selvä seikka.

Puhun mieluummin henkisistä maitohapoista. Jos osallistuu kovaan liikunnalliseen treeniin tai pinoaa kaksi kuutiota polttopuita, seuraavana päivänä kroppaa särkee. Kun tekee intensiivisesti ja pitkään henkistä työtä ja saa sen valmiiksi, mieltä särkee. Olemusta ei valtaa helpotus siitä, että työ on tehty, vaan olo on hylätty, ahdistunut, kireä, epätoivoinen ja onneton. Ne ovat henkisiä maitohappoja, ja ne haihtuvat kyllä. Pitää vain hyväksyä omituinen tilanne, että työn valmiiksi saattaminen ei tuotakaan iloa vaan onhon olon. Pitää siis hoitaa henkeänsä ja malttaa odottaa, että väsynyt mieli virkistyy.

Lepo parantaa. Ihmisten seura. Uudet virikkeet, matkustaminen, puutarha, liikkuminen. Klassiseen konstiin, juopotteluun, en luota. Viina tuottaa alkoholismia eikä henkisen työkyvyn kohennusta. Dostojevski rupesi uhkapelaamaan. Ei ole suositeltava konsti sekään.

Projektityöskentelyn viimeiset vaiheet ovat työn valmiiksi saattaminen, itsensä kiittäminen, työstä irti päästäminen ja uuteen latautuminen. Itsensä kiittäminen on oleellinen asia. Se asettaa työlle pisteen ja auttaa mieltä irrottautumaan ja suuntautumaan uuteen.

Valtavan tuottelias Mika Waltari kärsi viimeiset vuotensa siitä, ettei tekstiä syntynyt. Kirjailijan painajainen, kadonnut työkyky. Kirjailijan blokista Stephen King kirjoitti kauhukirjankin, Hohdon. Waltari taas kipusi joka aamu vinttikamariin istumaan kirjoituskoneen äärellä, mutta mitään ei syntynyt. Todennäköisesti Waltari kärsi burn outista. Kunpa joku olisi osannut antaa hänelle tervejärkisen neuvon ja käskeä pitämään vuoden tauon kirjoittamisesta, kieltänyt kirjoituskoneen katsomisenkin. Olisi käskenyt sauvakävellä tai matkustaa Italiaan. Ei Waltarin lahjakkuus ollut mihinkään kadonnut. Vuosikymmenten armoton työ oli sen uuvuttanut eikä mieli virkistynyt, kun sitä joka päivä kuritettiin kirjoituskoneen tuijottamisella.

Työkyky on kirjailijan kallein omaisuus. Siitä on pidettävä hellää huolta.

Esimerkiksi tällaisia puhuimme viimeksi juustokakkuillessamme, vaikka olimme varsin terhakassa vaiheessa kirjoittamisen suhteen.

Olisi mukava kuulla, millaisia konsteja muilla on mielen väsymyksen hoitamiseen ja itsensä kiittelemiseen.

Juustokakkutreffeillä: ”Kirjoittaminenko yksinäistä?”

Anneli:

Kirjoittaminen on yksinäistä, me huokaamme (itsesäälisesti ja vain hiukkasen suuria kärsimyksiämme korostaen). Totta toinen puoli, mutta vain toinen. Ypöyksinäinen ei tarvitse olla.

Kun kirjailija kirjoittaa, tapahtumassa on vain kirjoittaja, kone ja kirjoittajan mieli. Kirjoittamisen ydintä ei voi delegoida eikä tehdä ryhmässä. Se on todellakin yksinäistä.

Jouko Turkka sanoi: Kaikki haluais sen menestyksen, mutta kukaan ei haluais tehdä sitä työtä. Käsikirjoitusguru Michael Hauge kirjoittaa: Monet meistä toivovat kirjoittaneensa käsikirjoituksen, mutta tärkeää on, haluatko kirjoittaa sen.

Pitää tehdä se työ. Itse ja yksin. Rivi riviltä, lyönti lyönniltä. Carveria, kuten tiedätte. Romaanin, novellikokoelman tai runojen kirjoittaminen on niin vaativa ja raskas työ, että kaikki vetoapu on tervetullutta. Vetoapu on mahdollinen ja yksinkertainen asia: se tarkoittaa myötätuntoista ja ystävällistä kanssakulkijaa. Esimerkiksi juustokakkutreffimme ovat vetoapua. Puhumme kirjoittamisesta, mutta vain sen verran, ettei tarinasta pihise räjähdysvoima ulos. Enimmäkseen puhumme kirjoittamisesta, siitä kuinka sujuu tai ei suju, emme varsinaisesta käsikirjoituksesta. Kuuntelemme toisiamme. On tärkeää saada puhua jollekulle, joka kuuntelee.

Kirjoittamisprosessi on herkkä. On syytä olla tarkka, kenen kanssa prosessin tai varsinkin tekstin jakaa. Myötätunto, asiantuntemus ja tuki ovat avainsanat. Väärään aikaan heitetty epäilys, vähättely, peitelty ilkeys tai myrkyllinen kommentti tekevät pahaa jälkeä ja voivat luhistaa motivaation ja työtarmon. Mielenkiintoista, että veteraaniurheilija Lätsä-Pekka Päivärinta puhui televisiossa lähes näillä sanoilla urheiluvalmentajan tarpeellisuudesta. Valmentajaa tarvitaan kannustamaan, katsomaan suoritusta ulkoapäin ja vahvistamaan urheilijan luottamusta itseensä.

Tällä viikolla ajoin toiselle puolelle maata tapaamaan myötätuntoista, asiantuntevaa valmentajaa. Tankkasin voimia, uskoa tekemiseeni ja varmuutta siitä, että olen oikeassa suunnassa. Henkinen olalletaputus auttaa ja kirkastaa silmät. Vetoavusta saa olla kiitollinen.

Tällä kertaa juustokakkutreffeillä keskusteltiin Pär Lagerkvistista, Eeva Kilvestä ja brittiläisen hienostorouvan varhaisesta Suomen-matkasta.

Terhi:

Viikko alkaa mukavasti, kun huomaa kalenterissa perjantain kohdalla merkinnän: juustokakkutreffit.

Tällä kertaa seuraamme liittyi myös ihana kollegamme Johanna Hulkko, joka tiettävästi ryhtyy kirjoittamaan historiallista romaania. Olin pyytänyt Johannaa tuomaan mukanaan inspiroivan kirjan – sellaisen, joka juuri nyt vaikuttaa häneen kirjoittajana.

Anneli yllätti ja toi mukanaan Pär Lagerkvistin teoksen Barabbas vieläpä på svenska, Johanna kertoi hauskoja anekdootteja kahden brittirouvan varhaisesta matkakirjasta Matkalla Suomessa 1896 ja minulla oli mukanani äänikirjaversio Eeva Kilven lapsuuden talvisotamuistoista.

Teimme viisi lyhyttä (4-5 min.) kirjoitusharjoitusta. Samaa kohtausta, vaihtaen välillä tyyliä (”Kirjoita runsaasti adjektiiveja”, ”Kirjoita seuraavan viiden minuutin aikana vain yksi pitkä lause”, ”Kirjoita lista”…).

Juustokakkutreffit ovat tärkeät. Erityisen tärkeää on sopia jokaisella tapaamiskerralla seuraava tapaamisaika: kiinnitymme viikkoihin ja kuukausiin. On motivoivaa kirjoittaa ja edistää tekstiä, kun pian taas siitä voi keskustella.

Anneli kirjoitti vetoavusta. Ilahduin, kun kannustava kustannustoimittajani kysyi tällä viikolla, onko romaanini kirjoittaminen edennyt niin kuin olen toivonut. On joku, joka on aidosti kiinnostunut. Joku, jonka kanssa tulevaisuudessa siintää hedelmällinen toimitusprosessi. Joku, jolle jakaa (kroonisen) epävarmuutensa.

Tämän kevään aikana olen vahingossa (mikään ei ole sattumaa, romaani on magneetti) tutustunut ihmiseen, joka on aihealueeni asiantuntija. Olen lukenut aiheesta ja ajankuvasta kymmeniä kirjoja, mutta mikään ei voita kävelevää tietosanakirjaa, kasvotusten tapaamisia, keskustelua.

Viime viikolla tein naisen työn, tyhjensin kirjahyllyni, pyyhin pölyt ja järjestelin kaiken uudestaan. Nyt minulla on upea inspiraatiohylly, joka on täynnä sanataideoppaita ja kirjoja kirjoittamisen prosessista – keräilen niitä.

Muutama viikko sitten istuin rakkaan ystäväni ja mentorini Taija Tuomisen kanssa New Yorkissa Strandin, Barnes & Noblen ja Bluestockingsin kirjakauppojen lattialla valtavien kirjaröykkiöiden keskellä (vaikka Barnes & Noblesissa oli erillinen kieltolappu lattialla istumisesta!) ja täytimme matkalaukkumme ”creative writing” -osaston helmillä. Amerikassa myydään paljon ”Kirjoita menestysromaani 30 päivässä” -kuraa, mutta on joukossa ilahduttavia yllätyksiäkin.

Erityisen lääpälläni olen Amy Petersin teokseen (ruskea samettikantinen, kaunis esineenäkin) The Writer’s Devotional – 365 inspirational exercises, ideas, tips & motivations on writing.

Taustat

Kolmansilla juustokakkutreffeillä puhuimme taustatyöstä. Terhi tiirailee mikrofilmejä ja valmistelee tutkimusmatkaa, minä kahlaan kirjoja ja niiden lähdeluetteloita, sukeltelen Finnassa tai arkisto.fi:ssä ja hakuammun Amazonissa. Tapahtumapaikoilla kävin viime kesänä ja seitsemän vuotta sitten – silloin tietämättä, että tätä kaupunkia vielä tulen tarvitsemaan.

Taustatyö on tärkeää. Välttämätöntä. Kivaa. Kiehtovaa. Viettelevää. Se ojentaa auttavan käden.

Kaikkeen kirjoittamiseen tarvitaan taustatutkimusta, uskon. Kirjoittaminen ei synny tyhjästä. Ainakin kirjoittaja on kokenut ja ajatellut jotakin – sekin on eräänlaista taustatyötä. Historialliseen romaaniin vaaditaan sitä paljon, mutta kuvakirjanikaan eivät ole syntyneet ilman. Kirjoittaessani Vilma Virtasta ja uimataitoa otin selvää, miten uimakoulussa edetään. Veera Virtasen lähtiessä esikouluun minulla oli Taimi-agentti, joka paljasti, mitä esikoulussa tapahtuu.

Johanna Sinisalo luennoi taustatyöstä Finncon-tapahtumassa Tampereella joku vuosi sitten (kyllä, scifin, spefin ja fantasian kirjoittaja tarvitsee taustoja). Opin häneltä sanan immersio, jota käytetään pelien maailmassa. Se tarkoittaa pelin tai tarinan maailmaan uppoutumista. Jotta lukija voisi uskoa kirjan maailman todeksi ja eläytyä siihen, taustojen täytyy pitää. Jos lukija törmää virheeseen tai epäloogisuuteen, maailma särkyy. Äskettäin petyin, kun lukiessani hienoa historiallista romaania töksähdin tämän päivän sanontoihin, joita menneen ajan ihmiset eivät totisesti käyttäneet.

Taustatutkimus selvittää faktoja, mutta fiktion kirjoittaja etsii paljon muutakin, ennen kaikkea konkretiaa: tapoja, sanontoja, ruokaa, vaatteita, rahaa, mittayksikköjä, säätiloja, nimiä, asenteita. Tutkimus pyrkii yleistyksiin, fiktio kaipaa yksityiskohtia. Niinpä kirjat eivät riitä. Kirjoittaja hakee myös ajan esineitä, tuoksuja, ilmapiiriä, paikkoja. Paikat kantavat historiaansa ja niistä voi aistia tunnelmia. Paikka selittää kärsivällisesti, miltä romaanin henkilöstä tuntui, kun hän kiipesi tämän jyrkän kallion laelle ja näki sieltä tuon järven ja tunsi järventuoksuisen tuulen kasvoillaan.

Kirjat ovat käteviä ja antoisia, ja työtä helpottaa paljon, että arkistomateriaalia on digitoituna verkossa, mutta jotain taianomaista on kadunkulman talossa, aidossa kirjeessä, matkalaukussa tai huonekalussa. Henkilöni on asunut näin pienessä asunnossa ja katsonut kadulle tuosta ikkunasta, kirjoittanut tämän kirjeen, tuo on hänen käsineensä, tuossa sängyssä hän on nukkunut. Esineen kohtaaminen on maagista.

Valitsemani historiallisen hetken alkuperäistekstit ovat taianomaisia nekin. Tutkimukset ovat korvaamattomia, ja ne myös auttavat oleellisten alkuperäistekstien luokse. “Oleellinen” on tärkeä sana. Kaikkea tietoa on mahdotonta hakea alkuperäisaineistosta, mutta kun luen alkuperäisen päiväkirjan, kirjeen tai pöytäkirjan, voin kohdata kirjoittajan, hänen ajatuksensa ja tunteensa suoraan ilman välikäsiä. On kuin tapaisin Ljungo Tuomaanpojan, kun luen hänen vaivalloisen lainkäännöksensä “joka Kuningan wala sakon ricko, ehkä quinga monda heitä ouat ioukosa ia seurassa coska teko tehdän”. Terve, Ljungo! Olet tehnyt ison työn ja sinulla on ollut vaikeaa. Niin minullakin, tiedätkö. Liikutun.

Taustatutkimus ei ole taakka, vaan apu, sanoi Sinisalo. Se on totta. Taustatutkimus on antelias. Se suorastaan tuputtaa tarinoita, henkilöitä ja yksityiskohtia. Jännittävää ja melkein mystistä on, miten kuviteltu onkin faktaa. Olen mielikuvitellut tapahtumakulun, joka tuleekin taustamateriaalissa tarinana vastaan. Olen hahmotellut henkilön, luonteenpiirteet ja elämäntarinan – kas, tuossa minulle kerrotaankin juuri hänestä, todellisesta, eläneestä henkilöstä, annetaan nimi ja kohtalo.

Niin viekoittelevaa kuin taustatutkimus onkin, pitää ymmärtää aikanaan rajoittaa sitä, tulla ulos ja hypätä kirjoittamista odottavaan tarinaan. Taustatyö on niin kiehtovaa, että siihen jää helposti kiinni: on pakko lukea vielä tutkimus, katsoa dokumenttielokuva, kuunnella seminaari, käydä museossa… Ei, vaan on pakko tyytyä tähän ja kirjoittaa. Osaan jo kulkea valitsemassani maailmassa, tiedän keitä ja mitä siellä on, joten on aika lähteä matkalle. Voin palata taustatutkimukseen, kun kirjoittaessani huomaan tarvitsevani faktan tai detaljin.

On myös maltettava jättää iso osa taustatyöstä tarinan ulkopuolelle. Joskus romaanista paistavat taustatyön rakennustelineet. Kirjoittaja on rakastunut faktoihinsa ja tarjoilee niitä liian anteliaasti. On kerrottava vain se, mikä on tarinan kannalta välttämätöntä. Tarinaan kuuluu kylläkin myös ajankohdan maailma, ja se ilmenee vain yksityiskohtien kautta.

On todennäköistä, että tekstiin jää virheitä kaikesta taustatyöstä ja asiantuntija-avusta huolimatta. Siihen on varauduttava. Aina on joku, joka tuntee alueen paremmin, tietää enemmän, on tarkkasilmäisempi ja viisaampi. Itseään voi lohduttaa sillä, että joka tapauksessa tiedän aiheesta ja maailmasta enemmän kuin suurin osa lukijoista ja että jos tarina on hyvä ja kiehtovasti kerrottu, lukija antaa anteeksi satunnaisen virheen.

Kuin viimeistä päivää valoa ja iloa

*

Eilen Tampereen kirjamessuilla Pienen Kirjakaupan osastolla keskustelin kirjailija Ata Hautamäen kanssa vakavan sairauden vaikutuksesta luovaan työhön. Meillä molemmilla on krooninen syöpä, Ata kuuli diagnoosin viime vuoden helmikuussa, minä huhtikuussa 2008. Kokosin tähän yleisön (Terhin) toiveesta muutamia sirkeiden syöpäsiskojen ajatuksia:

Ata: Olin ulkomailla, kun sain kuulla sairaudestani. Kaipasin suomen kieltä, mieheni kantoi minulle sairaalaan kasapäin suomalaisia kirjoja. Luin, luin ja luin. Rakastuin uudelleen suomen kieleen.

Kirsti: Kun jouduin sairaalaan, kuudennen kirjani käsikirjoitus oli puolivälissä. Hätä sen loppuun saattamisesta oli suuri. Olin varma, että kynäni tylstyy samaan tahtiin ruumiin pettämisen kanssa.

Ata:  Aika pian tuli tunne, että nythän se kirjoittaminen vasta alkaa! Ei enää kipuja, olo oli kaikkivoipainen.

Kirsti: Kirjoitin sairaalassa päiväkirjaa, mutta keskeneräisen käsikirjoituksen tiedoston uskalsin avata vasta kotona. Valtava helpotus, kun tajusin solahtavani vaivatta takaisin tarinan maailmaan ja henkilöiden nahkoihin.

 

Suoniin tungetaan

pusseittain vierasta

 

ehkä rocktähden

ehkä opettajan

ehkä palomiehen

 

kenties kukaan heistä

ei osaa kirjoittaa.

 

Veri leikkii tuttavaa

suhisee ja laulaa

metsän tyttö tahdon olla

piupalipaupalipiupalipaupali

enhän mä tunne ketään.

 

(Kirsti Kuronen: Väärää verta, Myllylahti 2014)

 

Ata: En ole aiemmin kirjoittanut kaunokirjallisuutta vaan dekkareita (Kirsti: dekkarit ovat kaunokirjallisuutta), ja olen ajatellut kirjoittaessa enemmän itseäni kuin lukijaa. Nyt haluan antaa valoa lukijoille, kirjoittaa heidän historiaansa. Tuntuu kuin toisen ihmisen lukevat aivot olisivat kirjoittamisen hetkessä koko ajan läsnä. Tahdon myös perehtyä kieleen ja lauseeseen. Tavoitteeni on selkeys mutta monimerkityksellisyys. Kohtalona Rauhaniemi (Myllylahti 2013) jääköön viimeiseksi dekkariksi, en halua enää tappaa ihmisiä.

Kirsti: Olen kirjoittanut yli puolet tuotannostani syöpäsairaus kaverinani. Kirjani ovat olleet aina valoisia, mutta sairastumisen jälkeen haaveilu ja toiveikkuus ovat entisestään nousseet pintaan. Lohduttaudun kirjoittamalla unelmia todeksi, saan elää ne. Mielikuvittelu suojaa, jos on rikki ja pelottaa. Kirjoittajana olen edelleen yhtä itsekäs kuin ennen, lukijaa en juurikaan ajattele. Anteeksi.

*

 

 

*

Ata: Sairastumisen myötä usko omaan tekemiseen on kasvanut.

Kirsti: Juuri näin, rohkeutta ja uskallusta on tullut lisää. On lupa tehdä, mitä ikinä mieleen juolahtaa.

Ata: Pidän nykyään kirjoittamista haasteena, tahdon hioa ja viilata omaan tahtiin. Uskon sen vaikuttavan myös laatuun.

Kirsti: Tuleeko sinulle joskus tunne, että et ehdi toteuttaa kaikkia kirjallisia suunnitelmiasi?

Ata: Kyllä! Väistämättä ajattelen, että seuraavan kirjani pitäisi olla jollain tavalla merkittävä. Se voi jäädä viimeiseksi.

Kirsti: Niinpä, viime vuosien julkaisutahtini on ollut melkoinen. Varmasti osasyynä on korostunut tietoisuus elämän rajallisuudesta, ei ole aikaa jahkailuun. Diagnoosin jälkeen kaikki pöytälaatikkoni kässäriraakileet alkoivat pitää kamalaa meteliä. Eipä silti, tykkään vastata niiden vaatimuksiin ja kutsuihin. Eikä pohjaa näy. Ja aikaa on niin kauan kuin on, hyväksyn.

Ata: Sairaus vapauttaa ymmärtämään ajankäytön merkityksen. Ja aikaansa saa käyttää ihan miten haluaa – vaikka laulamalla ratikassa!

Kirsti: Tai hyppäämällä laskuvarjolla. Olen myös huomannut sen, että pystyn hidastamaan ajan kulua rauhoittamalla päivärytmiä, kävelemällä metsässä, erakoitumalla paikkoihin, joissa ei ole mitään tekemistä, ei ensimmäistäkään velvollisuutta. En omista kännykkää enkä televisiota, en ole Facebookissa, kirjoituskoneessani ei ole nettiyhteyttä jne. Valintoja, jotka auttavat hallitsemaan ajoittaista kiirettä.

Ata: Minulle tärkeitä keitaita ovat Helsingin puistot ja rannat, joissa kävellessä luovuus puhkeaa ja ideat kukkivat.

Ata ja Kirsti: Kaiken kaikkiaan sairaus on tuonut mukanaan valtavasti iloa,  rohkeutta ja uusia mahdollisuuksia!

 

Älä marise.

Onhan sinulla kynä.

Ja kieli

jota haukata.

 

(Kirsti Kuronen: Väärää verta, Myllylahti 2014)

*

*

Kirjasi: Kirsti K.

 

Kuvat: Jyrki Toivonen