Salla Simukka's Blog, page 30

Hälsningar från…

Edellisvuosina Tallinna, Kööpenhamina, Vilna, Varsova, Berliini ja nyt…

 

… Tukholma! Suomen nuorisokirjailijat ry tekee joka syksy jäsenreissun, tänä vuonna matkaan lähti 16 kirjailijaa, ja melkein yhtä monta ”kotikriitikkoa”.

Finlandsinstitutet otti meidät lämpimästi vastaan ja järjesti hienon Kirjatori-tapahtuman, jonne saapui iso salillinen suomalaisesta lasten- ja nuortenkirjallisuudesta kiinnostunutta väkeä.

Grafomaanikoista mukana reippailivat Johanna (vas.) ja Kirsti.

Yliopistolehtori ja kielenkääntäjä Janina Orlov jututti kirjailijoita, tässä Magdalena Hai soitettavassa mekossaan kertoo steampunkista:

Virallisen osuuden jälkeen jokainen pääsi oman nimikoidun pöytänsä taakse esittelemään tuotantoaan, ja yleisö sai vapaasti kierrellä salissa, kysellä ja kohdata. Myös kauppa kävi, kirja kuin kirja 100 kr. Kuvassa Sari Peltoniemi.

Herätimme myös median kiinnostuksen, ruotsinsuomalaisen Sisuradion toimittaja teki juttua, haastatteluvuorossa Markku Karpio:

*

Ilahduttavaa oli kuulla Finlandsinstitutetin aloittamasta kaksivuotisesta Lue lapsenlapselle! -projektista, jonka tavoitteena on kannustaa ruotsinsuomalaisia eläkeläisiä lukemaan perheen pienemmille, jotta suomen kielen osaaminen vahvistuisi. Loistoidea – toivotamme kampanjalle vahvoja siipiä ja myötätuulta!

Ja olihan meillä myös privaattiohjelmaa, kun ruotsinsuomalainen stand up -koomikko Janne Westerlund (mukana mm. Naurun tasapainossa) valotti, mistä aineksista stand up -esitys syntyy:

*

Enkä malta olla vinkkaamatta huimaa Fotografiskaa:

Valokuvamuseo sijaitsee vanhassa tullirakennuksessa Viking-terminaalin ja Slussenin välissä, ehdottomasti visiteeraamisen arvoinen.

 

Antoisa reissu, suurkiitokset kaikille kanssamatkaajille, ja tietenkin pääjehu Tuija Lehtiselle järjestelyistä! Minnehän ensi vuonna, jo jännittää.

 

Kirsti

*

 

 

Ps. Janne on rakas serkkuni. Puss och kram!

 

 

 

 

 

 

 

 

Kauhea kateus

Kauheaa huomata olevansa läpeensä kateellinen käppänä, vaikka muuten olen lähellä täydellistä. Kateuden iskiessä huumorintajukin katoaa.

Olen kateellinen kirjailijoille, joiden romaanit arvioidaan ennen kuin ne ovat hädin tuskin kaupoissakaan. Arviot ilmestyvät suurissa lehdissä tekijän kuvien kera, eivät missään Kuraojan Sanomissa. Onneksi tuolle yhdelle ylistetyimmälle prosaistille (hänen tuotantoaan on käännetty vielä kahdelletoista kielelle!) on ilmestynyt edes uurteita, lihonutkin on, heikon itsekurin merkki! Hykerrän vähän kun kriitikko löytää romaanista edes jotain negatiivista. Tekisinkö vähän jäynää, hipsisin kauppaan ja repisin bestseller-kirjailijan romaanista muutaman sivun? En nyt sentään, olenhan kunnollinen, kiltti ihminen.

Marttyyri sisälläni kitisee: Runoja ei tietenkään juuri arvioida. Muutaman rivin nippukritiikki on korkeintaan osani. Ja jos joskus tulee kutsu keikalle kuuntelijoita on korkeintaan kolme, palkkiona haaleaa vettä muovimukista, jos sitäkään. Jumankauta juu, tasan eivät käy onnen lahjat!

Kateellinen olen toki joillekin runoilijoillekin. Matka tähtiin alkaa kun Hesari ylistää jonkun runoilijan esikoisteoksen. Nuori, tumma ja komea/kauniskin tietysti on tämä ylistetty, uusi kyky, mokomakin paska! Nuori tähti on hetkessä jokaisessa naistenlehdessä, sanomalehdessä, televisiossakin. Toiset sitä saavat kirjoittaa viisitoistakin kirjaa ilman mainittavaa tunnustusta, mutta mitäs siitä, marttyyri sisälläni kitisee.

Kateus kiehuu yli kun kollegat saavat isoja apurahoja. On se niin väärin, raadissa täytyi olla tuon ja tuon toopen hyvä tuttu! Eräskin hyvän päivän tuttu ihmetteli minulle jossain tilaisuudessa, että ihan kolmivuotisen apurahan sai. Korrektina ihmisenä hymyilin nätisti, vaikka vihaksi pisti.

Palkinnotkin saavat kateellisen veren kiehumaan. Aina samat naamat, vuodesta toiseen! Jotkut kisaavat vieläpä yhtä aikaa Finlandia- ja Runeberg-palkinnosta, on se niin väärin! Meidät jotkut vain unohdetaan, ei edes vanha kotikaupunki millään palkinnolla muista! Tanssiva Karhu runopalkintokin kelpaisi, mutta siinäkin kisassa on aina ne samat, sitä paitsi ruotsiksi kirjoittavilla on siinä kisassa yliedustus, vievät jonkun (vaikkapa minun) paikkani, lempo soikoon!

Tässä murto-osa kateuden aiheista näin yösydännä.

Ainakin puoliksi tosissaan,

Heikki

 

 

 

Osaatko määrätä itsellesi sairaslomaa?

Syyskesän flunssa venähti. Olen jo muutaman viikon sairastellut, ollut puolikuntoinen.

Työntekoa on silti ollut vaikea vähentää.

Kun lapset ovat koulussa, hyvää ja rauhallista kirjoitusaikaa ei oikein millään henno ”heittää hukkaan”. Vaikka hyvin tietääkin, että lepo ja tekemättömyys ovat ammattikuvittelijan työlle yhtä tärkeitä kuin se varsinainen kirjoitustyö.

Sitä ajattelee, että kyllähän nyt aina kirjoittaa voi – vaikkei olisikaan täysin terve. Kunhan naputtaa vaikka sängyssä läppäri sylissä, jos ei muuten tolpillaan pysy.

Ja on kaikenlaisia tilaisuuksia ja menoja, joihin pitäisi osallistua. Eiköhän sitä nyt jotenkin mukana köhi ja yski, niin ei tarvitse selitellä kenellekään osallistumattomuuttaan.

Pieni tai vähän suurempikaan flunssa saa minut harvoin talttumaan.

Huomaan, että tunnollisena ihmisenä jatkan työntekoa liiankin pitkään.

Entä osaatko sinä levätä silloin, kun sen aika on?

Osaako freelancer ja vapaa kirjailija määrätä itselleen kunnollisen pituisen sairasloman ilman, että omatunto alkaa kolkuttaa? Onko siihen edes oikeasti mahdollisuutta?

 

Mila

Menovinkki

Helsingissä tänään liikkuville runon ystäville on tarjolla kiinnostavaa ohjelmaa Runokuun maratonilla Kansallisteatterin Lavaklubilla. Lavalle nousee mm. uunituore grafomaanikko Heikki Niska. Kannattaa tsekata!

 

Loppuja ja alkuja

Salla: Olen kirjoittanut tähän nykymuotoiseen, wordpress-pohjaiseen Grafomania-blogiin 122 postausta. Tämä postaus on 123. Yksi-kaksi-kolme. Se on hyvä lukujono, lähtölaskenta, aloitus jollekin uudelle. Koska Grafomania aloitti toimintansa vuonna 2005 ja olen ollut mukana alusta saakka, tänä vuonna minulle tuli täyteen yhdeksän vuotta blogin parissa. Se on pitkä aika, ja siinä ajassa ehtii kirjoittaa monta postausta tärkeiksi kokemistaan aiheista (muutamista jopa useampaan kertaan, sillä jotkut asioista eivät vain vuosien kuluessa muutu tai vanhene).

Siri: Ehdin olla Grafomaniassa vain muutaman, mutta äärimmäisen tärkeän vuoden. Näiden vuosien aikana minusta tuli vapaa kirjailija. Grafon tuki monessa tärkeässä saumassa on ollut korvaamaton. Olen saanut pompotella täällä ideoita, jakaa ujoja haaveita ja tehdä kirjallisuuspolitiikkaa. Olen kokenut tämän kirjallisen areenan ja keskustelun hyvin keskeisenä omalla kirjoittajuudelleni. Grafomania on oikea yhteisö. Oma elämäni on muuttunut niiden ystävyyksien myötä, joita olen kirjoittajista saanut.

Salla: Olen aina ajatellut, että olen mukana Grafomaniassa niin kauan, kun se tuntuu minusta mielekkäältä. Kanssakirjoittajat ovat vaihtuneet moneen kertaan (vain Terhi on ollut alkuperäisestä joukosta mukana), on ollut hiljaisempia jaksoja ja vilkkaampia jaksoja, äärimmäisen tärkeitä keskusteluja, kollegiaalista tukea ja jakamista. Koskaan blogiin kirjoittaminen ei ole tuntunut pakolta tai rasitteelta. Tänä vuonna olen kuitenkin huomannut, että olen etääntynyt blogista. On tuntunut siltä, että olen jo kirjoittanut kaikesta siitä, mistä olen halunnut Grafomaniassa kirjoittaa. Silloin on oikea hetki luopua ja antaa tilaa uusille äänille ja ajatuksille.

Siri: Oma kirjoittajanääneni täällä hiljentyi, kun työtahti kiristyi. Olen aloittanut kymmeniä postauksia ja jättänyt kirjoittamatta. Jätän areenan vilkkaammille kirjoittajille ja siirryn mielelläni kommentoimaan. Kiitän hienoista keskusteluista.

Salla: Lisäksi olemme Sirin kanssa käynnistämässä uuden blogiprojektin, joka tulee viemään sen ajan ja energian, joka meillä on bloggaukseen kohdistaa. Kyseessä on nuorten- ja nuorten aikuisten kirjallisuuteen ja sen eri ilmiöihin keskittyvä blogi. Pysykää kuulolla.

Siri: Salla sen sanoikin jo. :) Metkut jatkuvat. Infoamme, kun sivu on pystyssä. Tulkaa kommentoimaan.

Salla: Grafomania tulee aina pysymään minulle blogina, jota seuraan tiiviisti ja jonka keskusteluihin tulen varmasti myös osallistumaan aktiivisesti. Odotan jo malttamattomana kaikkia uusia postauksia!

Salla & Siri

Kirja poistaa vanteen pään ympäriltä paremmin kuin tabletti

Täällä on uutinen, jossa kirjallista tätiä järkytettiin kertomalla, että puolet 15-vuotiaista pojista ei lue vapaa-ajallaan.

Ilahdutus kuitenkin voitti järkytyksen, kun luin Lukuinto-ohjelmassa ideoidusta kirjakassista, joka roudataan mukaan kauhajokisten korisjunnujen pitkille bussimatkoille. Matkoille on vielä määrätty erillinen lukuaika.

Tästä pidän. Mitä muita konkreettisia ideoita mekin voisimme ideoida siihen, että kirjat tulisivat lasten ja nuorten ulottuville aidosti kilpailemaan erillaisten kämmentimien viemästä ajasta?

Pitääkö tietää syysvehnän väri?

(Tuula Kallioniemi pohdiskeli edellisen postauksen kommentissa kielikuvia ja niiden ymmärtämistä, nostan tekstin tähän keskusteltavaksi, ettei mene ohi.)

Kuinka monen lukijan pitää ymmärtää jokin kielikuva ennen kuin kirjailija sen voi tekstiinsä kirjoittaa?

Meidän alalla tulee usein vastaan kysymys siitä, tunteeko lukija asian tai ymmärtääkö sananparren. En nyt tarkoita Wanhoja suomalaisia sananlaskuja vaan vaikkapa sitä, minkä värinen on syysvehnä. Jos lukija ei tiedä, minkä värinen kyseinen otus on, pitääkö se selittää eli tarkentaa. Vai pitääkö vallan jättää pois? Vai voiko mahdollisesti päätyä jättämään vertauksen tekstiin ja toivoa, että tietämätön lukija joko aavistaa tai ottaa selvää?

Tuula

 

Grafo, olet ainoain!

Tervetuloa minunkin puolestani uudet immeiset, hurja joukko!

Tietysti olo on myös haikea – tulee ikävä Sallan, Terhin, Annelin, Sirin ja Markun teräviä avauksia ja viehkoa seuraa. Porukassanne on ollut turvallista kulkea, KIITOS. Toivon teidän kaikkien jatkossakin kommentoivan ja osallistuvan keskusteluihin.

Tänään teroitin kynäni, terä katkesi seitsemän kertaa. Oliko se merkki: nainen, olisi sinunkin jo aika lopettaa Grafossa. Onko mitään sanottavaa?

Mutta en osaa enkä halua lopettaa, koska

A) olen koukussa,

B) en ole Facebookissa enkä sekaantunut mihinkään sosiaaliseen mediaan,

C) Grafo on ainoa blogi, jossa olen mukana ja jota seuraan,

D) olen saanut saaveittain vertaistukea, lohtua ja iloa tämän blogin kautta.

Uusien kirjoittajien kanssa aiomme jatkaa samalla hyväksi havaitulla linjalla: saa paasata, intoilla, esitellä, kehua, purnata, väittää vastaan, hurrata, näyttää kieltä, silittää, naurattaa, itkettää, provosoida, ironisoida, höpistä – saa olla oma itsensä.

Otamme mielellämme vastaan ideoita myös blogin lukijoilta. Minkä aiheen haluaisit nostaa pöydälle? Olemme helposti innostuvaa sorttia, joten ehdottakaa ihmeessä, niin pannaan tuulemaan.

Kirsti

Tervetuloa, Grafomanian uudet kirjoittajat!

Grafomania on saanut neljä uutta, innokasta kirjoittajaa. On hienoa, että blogi uudistuu ja saa uutta virtaa uusien tekijöiden myötä.

Uudet tekijät ovat:

 

Johanna Hulkko

Tuula Kallioniemi

Heikki Niska

Mila Teräs

Tekijöiden nimiä klikkaamalla pääset lukemaan heidän esittelynsä.

Lämpimästi tervetuloa!

Olen itse blogista poistuvien joukossa, mutta kirjoitan vähän myöhemmin jäähyväispostaukseni ja pienen katsauksen vuosiini Grafomaniassa (niitä ehti kertyä monta).

Uutta kohti!

Salla

Naisneron metsästys

Olen yksi niistä viidestä, jotka jättävät Grafomanian. Kiitos kollegagrafomaanikoille, lukijoille ja kommentaattoreille näistä vuosista!

Grafomania on ollut juuri sopiva blogimuoto minulle. En jaksaisi yksin ylläpitää blogia eivätkä nettitaidotkaan ehkä riittäisi. Menisin tolaltani, jos saisin ilkeämielisiä kommentteja. Graffassa on ollut ystävällinen ja kannustava ilmapiiri. Vastuu on ollut riittävän vähäistä mutta vertaistuki suurta. Usean kirjoittajan blogissa on myös mukavasti vaihtelua ja erilaisia näkökulmia.

Nyt kuitenkin tunnen sanoneeni sanottavani. Hiipumista on muutoinkin ollut havaittavissa. Iloista kuitenkin on, että vaikka kirjoittajat vaihtuvat, Grafomania pysyy. Odotan suorastaan innoissani, mihin suuntaan uudet kirjoittajat blogia vievät.

Mutta mihin käytän bloggaamisesta vapautuvan energian? Paljastan sen teille tässä ja nyt: ryhdyn etsimään NAISNEROJA.

Ne ovat nimittäin yhtä harvinaisia kuin villasarvikuonot. Tänäkin syksynä on lehtien (kutistuvilla) kulttuurisivuilla esitelty monta miesnerolöydöstä. Yhtäkään naisneroa en ole bongannut.

Siinä siis missioni. Ryhdyn jäljittämään kirjallisuuden naisneroja. Niin kuin lumimiehen etsijät Himalajan vuoristossa, uskon minäkin lujasti, että sellaisia on, vaikka kriitikot eivät ole heitä toistaiseksi löytäneet. Vielä jonakin päivänä saan vilpittömästi huudahtaa: Katsokaa, tämä NAINEN on NERO!

Etsintäretkikuntaan saa liittyä.

Anneli