Salla Simukka's Blog, page 21
July 15, 2015
Se jolla syödään, ei veitsi vaan…
… sen kaveri, se jossa on piikit? Oikein, haarukka. Jokainen tiesi, eikö? Ilman miettimistä.
Olen huolestunut. Hukkaan sanoja, yhä enemmän ja useammin. En pelkästään sivistyssanoja, vieraskielisiä tai ihmisten nimiä, vaan jokapäiväisiä kuten haarukka, peili tai riippumatto.
Stressiä? Ei liity pelkästään siihen; ilmiö ei laimene luppoaikoina, on kestänyt jo vuosia ja pahenee iän myötä.
Myös lyhytmuistini on surkea, sen sijaan muistan vaivatta kansakouluaikaisten todistusteni arvosanat ja luokkakavereiden syntymäpäivät. Mutta kun pitäisi keskustella eilen nähdystä elokuvasta: ei välttämättä mitään mielikuvaa juonesta tai näyttelijöistä, vaikka elokuva olisi ollut miten hyvä ja vaikuttava. Tunnelman muistan. Sama homma kirjojen kanssa.
Kaiken tärkeän listaan lapuille. Joskus unohdan katsoa lappua tai hukkaan sen. Parempi muistutuskeino on esimerkiksi teemukin jättäminen keskelle olohuoneen lattiaa. Mutta on siinäkin riskinsä: ei muista, mistä muki muistuttaa. Pitikö tyhjentää pyykkikone, maksaa lasku vai soittaa kaverille?
Tämä toistaitoisuus häiritsee jonkin verran. Arveluttaa tavata uusia ihmisiä ja julkiset esiintymiset pelottavat. Tuskastun siihen, etten saa ilmaistua asioita kuten tahtoisin. Puhuminen on aina epätäsmällistä, siksi nautin kirjoittamisesta: saan minuuttitolkulla miettiä yhtä sanaa, kukaan ei hoputa (en edes kehtaa kertoa, mitä sanaa tänään etsin).
Kun haastattelussa unohtaa tavallisen sanan, tuntuu samalta kuin eksyisi tutussa maastossa. Sitäkin on tapahtunut. En yksinkertaisesti tunnista paikkaa, kaikki tyhjää. Kamala hetki, onneksi vain hetki – tähän saakka olen pysähtymällä ja hengittämällä löytänyt takaisin kartalle.
Onko teillä vastaavia kokemuksia? Mikä on normaalia hajamielisyyttä, mikä huolestuttavaa? Pitäisikö mennä muistitesteihin?
(Niin, se sana jota en tänään saanut millään päähäni oli vesiputous.)
Kirsti


July 10, 2015
Lanu-kirjailijan Parasta ennen -päivä?
”Miten kauan ajattelet voivasi kirjoittaa lapsille tai nuorille?” kysyi ystävä. ”Ihan vain siinä mielessä, ettet ole liian vanha.”
Hämmennyin, mumisin jotain omituista vastaukseksi.
Tottahan se on: olen ylittänyt sen kynnyksen, että takanani on luultavasti enemmän elämää kuin edessä. Se tuntuu hyvältä, luonnolliselta ja tärkeältä. Elämällä on aikansa, ja tämä on hyvä aika.
Silti tai ehkä juuri sen takia ensimmäinen nuortenkirjani ilmestyy ensi keväänä. Seuraava lastenkirjani ilmestyy ensi syksynä. Suunnitelmia on pitkästi eteenpäin.
Missä vaiheessa pitää lopettaa? Sitten kun kotona ei enää asu sopivia lähteitä? Sitten kun ei enää tunnista lasta itsessään tai muistikuvat omasta lapsuudesta ja nuoruudesta hapertuvat liikaa? Sitten kun luulee, että jumpperi, perunannostoloma, pankkikirja, moviebox, mummonmarkat ja kasetin vouaus korvalappustereoissa ovat kurantteja sanoja ja ilmiöitä? Kun täyttää x-kymmentä?
Vai eikö tarvi lopettaa koskaan?
Oletko koskaan ajatellut, että sinun olisi jo aika lopettaa? Tai ettet halua edes aloittaa, koska?
Johanna


June 30, 2015
Ollako vai kirjoittaako
Kesä on tosiasiassa outoa aikaa kirjailijan elämässä. Tai ainakin oletan sen olevan sitä muidenkin kuin omalla kohdallani. Yleensä kesällä puhutaan lomista, ilmasta, veden lämmöstä, reissuista, rantavartalosta, jäätelöstä, siis kaiken maailman kesäasioista. Entäpä me, peitämmekö koneen huolellisesti paksun peiton alle tai annammeko sen pölyttyä rauhassa, vai hiivimmekö muiden silmän välttäessä edes vähän naputtelemaan? Vai onko sellaisiakin, jotka tyynesti opastavat perhettä kiirehtimään rannalle päästäkseen itse töiden ääreen? Kirjailijallehan kirjoittaminen on usein varsin nautinnollinen olemisen muoto. Tunnustuksia!
Juu, minä tunnustan, olen aina tehnyt kirjoitustöitä kesällä. Päivätyömaailmassani viikonloput, lyhyet apurahavapaat ja kesälomat olivat ainoita mahdollisuuksia. Pitäisi oikeastaan kysyä lapsilta, miten paljon he siitä kärsivät. Vai kärsivätkö? Ainakin aina tiesivät, mistä äidin löytää. – Ihmeellistä muuten, että tätä kysymystä en ole heille koskaan esittänyt. Olisikohan korkea aika, vaikka vastaus ei enää mitään muutakaan. – Tottahan minä sentään osan lomasta pyhitin perheellekin, kai. Niin ainakin olen muistavinani.
Muisti on tosin melkoisen petollinen kaveri. Vastahan tässä taas lehdessä todisteltiin, miten samat tapahtumat muistetaan aivan eri tavalla. On ne tietysti voitu aikoinaan kokeakin eri tavalla. Miten paljon me lopulta tiedämme siitä, mitä tuttukin ihminen pohjimmiltaan asioista ajattelee, mitä jossain tilanteessa tuntee. Omien sisarusten kanssa tämän on huomannut selvästi. Meillä on vanhemmistammekin aivan eri käsityksiä. Aika paljon näitä myös on kirjallisuudessa käsitelty.
Huomenna tai ylihuomenna syöksyn Hämeenlinnan maakunta-arkistoon. Siellä on valtavasti tietoa Hämeenlinnan kuritus- ja työvankilasta pengottavaksi. Juuri oikeaa työtä lämpimänä kesäpäivänä!
Entä sinä? Miten päiviäsi vietät?


June 24, 2015
Matkalaukullinen tarinanalkuja
Terveisiä Englannista! Palasin reissulta vasta muutama päivä sitten. Pää sauhuaa vieläkin kokemuksia, joista ammennan kirjoitushommiin varmasti vielä pitkään.
Lontoon lisäksi kävin muun muassa Cornwallissa, St Ivesin pienessä rannikkokaupungissa. Paikka on todella kaunis vanhoine kivitaloineen, kapeine kujineen ja satamineen. Löysin sieltä mennyttä St Ivesiä käsitteleviä kirjoja. Lueskelin myös entisaikojen elämästä kaupungin sympaattisessa, kivilinnamaisessa kirjastossa, joka oli paikkakunnan väkilukuun nähden melko kookas. Otin kaupungista paljon kuvia ja videoita. Toivottavasti jotain näistä kokemuksista pilkahtaa joskus kirjassakin.
Ostin myös kirjoja vanhoista cornwallilaisista tarinoista. Niissä kerrotaan monenlaisista noidista, aaveista, merenneidoista, keijuista ja muista taruolennoista. Niistäkin saanen sytykettä joihinkin tuleviin kertomuksiini. Hauska oli myös kummitusjuttukierros, jolle St Ivesissä osallistuin. Kummitustarinannälkäisiä kierrätettiin muun muassa paikkakunnan hautuumaalla kuulemassa rutosta, haudanryöstäjistä ja kummituksista.
Lontoon luonnontieteellisessä museossa oli meneillään mielenkiintoinen merta ja koralleja käsittelevä näyttely. Rakastan merta ja luulen, että se on tavalla tai toisella tyrskyämässä mukaan tulevien vuosien töihini.

St Ives, rannalla.
Vaikka lähtee reissulle etsimään jotakin tiettyä asiaa, yleensä törmää moniin muihinkin tarinoihin ja ideoihin. Matkan ei tarvitse edes suuntautua kovin kauas. Yhden pienen kotimaanreissun aion vielä tänä kesänä tehdä. Talvella on varmasti paljon, mistä äyskäröidä tarinoita.
Mila

St Ives, satamaa.

Ilta Atlantin rannalla.


June 16, 2015
Kapakasa ja paarisa
Tännään mulla on pitkästä aikaa kauhia rapula. Ihastuin Juan Gil-nimiseen punaviiniin. Se oli liian hyvvää.
Ensin aijoin kirijottaa tänne juhannuksesta, mutta sitte kirijojani selattua päätinki tehä yllätys yllätys, kapakkajutun, joten olokaapa hyvät!
(Ravintolamailmasa tuli oltua liki 30 vuotta, se on ollu varsinainen aarreaitta ja elämän rikastuttaja. Ilo, suru ja kaikki muukki tunteet on tullu sielä nähtyä.)
Piipahetaan ensin Pohojammaalla.
Kalajoen paarisa talavella 2003
Isä ja pojat ajjaa raktoreilla lunta. Pomo vettää tukkulapusta kynät ja lehtiöt yli. Eno tekstaa ruokalistoja: Raavia lohta. Tarijoilija pyörii pilivesä, tuo viskin eestä kalijan ja nisun. Kosmetolooki, kirsokuutti, lausahtaa elekantisti kavaljeerilleen: Tunnen makkaransyöjät ihosta. Tiskijukka viimmestellee vesikampauksensa, raapustaa kappaleitten perrään: Hijas. Nopia. Voksi.
(Kirsokuutti on ikivanahaa kieltä, taitaa tarkottaa hienostelevaa nirppanokkaa. Tarina on totta, vaikka tapahtu jo 80-luvun alusa Haapaveellä.)
Mennäämpä sitte Helsingin kapakoihin. Olin yli nelijä vuotta kokkina ravintolasa, josa meni aika vähä ruokaa. Monet kanta-asiakkaat tuli tuttuiksi. Välillä myin jopa kalijaaki. Ylleiskieltähän ne asiakkaat puhu, näisä mun juttuisa käyttävät mun murretta.
Yks rakkaimmista asiakkaista oli Sandra. Se oli omakustantanu yhen runokirijanki, jonka tietenki ostin.
Santra
Kanta-asiakkaitten onneniltana oli köyhän pijot. Rohomusin siiteriä ja pitsaa, käsilaukku pullotti mun kans kilipaa. Mää kajjautin tiivan elekein parit tangot ja sain hurijat aplootit. Sitte kaks pukuherraa alako tanssittaan ja tarijuaan votkaa! Mää lonkkavikanen lehemä olin niinkö hurvaton heitukkaa, puluppusin elämää ja raatasin mukavia. Miehet tahto mua jatkoille, johon mää: Ei minusta oo teille ilua, mun mirri on naftaliinisa vintillä!
Toinen vanahempi rouva oli skitsoreenikko, joka oli omakustantanu 500-sivusen rommaanin. Hänen käynnistään lounasaikaan seuraavasa:
Anna
Annalla on satteenharmaja tukka ja silimisä väsyneet taivaat. Se istuu einestäjien keskellä, valasee rommaania taskulampulla ja kaataa kanisteristaan kalijaa lassiin. Tarijoilija, lempiä jätti, antaa reivittären olla.
Sitte yhestä vanahan ajan herrasmiehestä, nimeltään
Akseli
Akselilla on kuirunkeltanen puku ja rypistyny naama, mutta silimät tuikkii. Se tuo mulle säkillisen leipää ja kilon jauhelihhaa. Paahan sille kiltisti leivät ja pyöräytän italialaiset lihapullat. Tarijoilija lämmittää kalijan mikrosa. Akseli kiittää, pohiskellee mailmanmenua ja pellaa sakkia. Kumaraisenki oot ulijas, murheesas komia, täynnä kentlemannin sarmia!
(Pari vuotta sitte näin Helsingin Sanomisa Akselin kuolinilimotuksen, tuntu vähä haikialta, vaikken sitä hyvin tuntenukkaan. Kuiru on kellertävän ruskiaa, (ussein vauvvan) löysää kurraa.)
Lemu-Teppo kävi asiakkaana vähä hienommasa paikasa:
Lemu-Teppo
Lemu-Teppolla on ruskia puku ja lohojennu ohta. Se ramppaa kolomen nelijän paarin väliä, ostaa Karijalaa ja sikkaareita. Teppo raataa ummet ja lammet talavisojasta, olumppialaisista ja polliisin urastaan. Se jauhaa suolapähkinöitä näläkäänsä ja hekottaa juttuilleen. Valomerkin jäläkeen se vahtaa akkunan takkaa tarijoilijjaa. Kammotus kyykkii autoin tykönä, seuraa plontia. Tomera Toini rökittää ryökälettä: Jätä Päivi rauhaan! Äijäpaha säikähtää, kutistuu pieneksi ku pullonkorkki.
Sitte kuvvaan vähä henkilökuntaaki. Alotetaan omakuvalla:
Itämainen tango
Kokilla on verinen essu ja herpes huulesa. Se tuijottaa pää kallellaan kaasuliekkejä ja juo jasmiiniteetä. Euken Mamsteeni laulaa ihanimmasta ihanimman Itämaisen tangon. Lihapullavuori, paskaset kattilat ja ölijynkäry katuaa. Kauneuven kaukomaa, hieno lootuskukka, aukiaa, se virran helemaan raukiaa.
(Raahasin pitkään ihte äänittämiäni kasetteja töihin. Laulut olivat enemmän tai vähemmän romanttisia, toisin ko arki.)
Yhesä paikasa huomioni kiinnitty apiaan siivoojapariskuntaan:
Pari
Pariskunta siivuaa yhesä pupisa. Pohojosesta puhaltaa jäinen viima. Mies kuuraa vessaa, nainen moppaa laattiaa. Sielu on liejusta likavettä, ohtan uurteisa ittäis pottu. Jätesäkit kahisee, toolit kolisee apatian aavalla. Kyrräilevä pari suhahtaa toistensa ohi, nainen sipisee mulle: Me ei olla puhuttu kolomeen kuukauteen. Ääni haalia niinkö peike pusero.
Sitte pikku muotokuva viinurista, joka raahas sisävilepihivin kotua töihin:
Olli
Touhu-Olli on 160 senttiä kompleksikengät jalasa. Sillä on matkalaukunkokosesa salakusa työsopimus ja tanssikengät. Miestä alakaa heti hiukoon: Misä mun sisävile on? Perkele, se jäi kottiin! Taksi maksaa enämpi ku liha. Ei haittaa! Olli paistattaa pihivin, liekittää sen tesillä kossua.
(Kerran Olli tosiaan liekitti pihivinsä talon viinalla ja käkätti päälle.)
Meno äityy vielä pöhölömmäksi seuraavasa:
Kokkein kokkous
Mää ja Jelena pijetään kokkousta. Hälläsä ja lämpöhauteesa on terävät kulumat, molemmat pois!Kannatettaan! Koppautan pannaanilla pöytää. Ja listalle vaan kolome ruokaa: Kalapuikot, kananuketit ja HK:n lihapullat! Asiakkaille automaatti ja mikro salliin. Hyvä, hyvä, asia päätetty! Keittiöön uima-allas, kirijasto ja paari! Erinomasta, kannatettaan! Lähteisä kolome pullua viinaa mukkaan! Ja kartonki tupakkia! Joo ja kassasta kaikki setelit! Päätetty! Isken Sikkiitan pöytään.
(Arvatkaapa kahesti onko tämäki kokkous pijetty. Onhan se!)
Palataampa taas vähä ankiampaan paikkaan, ihimisten tykö, joihin elämä oli painanu raskaat jäläkensä.
Peerit
Perruukki-Peerit räpyttellee saivareisia ripsiään:
Mää lähin eilen yhen marokkolaisen matkaan.
Se haki Suomesta parempaa elintasua,
sairaanhoitajaa ja ommaa järviä.
Annoin sille ja sen viijelle kaverille.
Myin vielä mun pikkuhousut kympillä.
Pikku-Heiti
1
Nahkatakkinen molla-maija juo tiskillä likkööriä. Tukka kiiltää ku yön silikki, luomet on satumeren turkoosit. Pikku-Heiti tanssahtellee ja nauraa kihertää, mehtikanat puistaa päätään, että tuo kääpiö kehtaa!
2
Pikku-Heiti, herkkä höyhenkukka, pallaa paariin ja itkee ihtensä sokiaksi: Tulin raskaaksi! Tarijoilija lohuttaa: Älä ny märise, iso ihiminen!
Eräs surusa nainen jäi mieleen. Kelssomiina viitta La Stradan, tie-elokuvan Gelsominaan.
Kelssomiinan tanssi
Kelssomiina, ruhujottu lapsi, huuhtoo kalijalla pillerin, karvaan makiaisen. Sillä on sairaalan takki palttoonsa alla, hymy märystä märkä, ko mussiikki on ainua koto.
Siirtäkää toolit, Kelssomiina tanssii!
Samasa paikasa kävi kalijapalakalla, ns. ennustaja, joka sano jokkaisellelle: Jätä se nykynen, se on sulle väärä! Ennustajalla oli kerran entisiin elämiin perehtyny tuttava mukanaan:
Entiset elämät
Noijalla on nokan varresa herneenkokonen luomi. Asiakkaat on entisistä elämistä sekasin, mää oon ollu intialainen rinsessa, mää vaaraon hovineito, mää parriisilainen maalari! Innostus läikkyy, juotamma tietäjää, tyrkytämmä seteleitä. Määki haluan tietää tottuuen! Noita keskittyy, pannee silimät kiinni: Sää oot ollu pujopartanen merimies ja sufraketti. Ruipelo rottinen hihkuu: Mää olin Yrijö Jylyhä!
Eräs hilijanen mies syöpy mieleen:
Jukka
Jukkalla on partaa naaman peittona ja lonkeronhailakat silimät. Se heittää tavun tunnisa, hörähtää porukan mukana. Kapakka sulijetaan. Jukka jää istuun rappusille. Takseja suhahtellee sivu, pensa-asemalla toikkaroi tolovana. Mietteliäs mies polttaa pimmeyteen reijän. Yö on keikahtamasa aamuksi. Jukka kulukee putkikassin kans jätehuoneeseen, enkeli ahamii kauhusaan kukkaislunta.
Vallan hurijaksi meno yltyy täyskuulla:
Täyskuulla
Sänkitukkanen tummu tullee mettisenhoitajanpuku päällään kapakkaan, tekkee lautasliinoista keon ja sytyttää sen pallaan. Täyskuulla pöyvän alta tupruaa savua, äijänkäppyrä polttaa sielä piippua ja pelekää ratioaktiivista sätteilyä. Täyskuulla syöjään raakalihapihivejä ja juuaan Vernet rankkaa. Täyskuulla rammat ja seittemän kääpiyä tillaa Ville Vallattomat ja alakaa rokata. Täyskuulla varastetaan veihtet ja narsissit. Täyskuulla töhöritään vessa ja ennustetaan käjestä. Täyskuulla käyvään vieraisa ja rikotaan hommoin silimälasit. Täyskuulla jätehuoneesta kajahtaa laukaus ja enkelin peittää veri.
(Ejellisen tarinan Jukkahan oli tuo jätehuonemies. Jukka oli astellu roskalaatikkoon ja ampunu sinne ihtensä. Joku lapsi löysi ruumiin aamulla. Vein roskat keskiyöllä jätehuoneeseen. Tappauksen jäläkeen ajattelin aina, että laatikosta nousee Jukka verissään.)
Ihan lopuksi lähestyvän juhannuksen kunniaksi nätti tunnelmaruno:
Hahtuvatyttö
Tuulen hiuksesta ja voikukan henkäyksestä
synty hahtuvatyttö.
Se istuu mansikan alla, tuumii: Komia puu!
Se lukkee ulupukasa Peukaloisen retkiä, tuumii:
Hieno sohova!
Hassu hahtuvatyttö syö kastepisaran,
elämälleen väläkkyvän.
Se sukkii kiharansa kuunsäjekampallaan,
lukkee iltarukkouksen simpukankuoresa,
vettää terälehtipeiton päälleen.
Kaikki runot, proosarunot, lastut, mitkä lie olivat kirjoistani Ulijasta väkiä (Sammakko -03) ja Mehtätähtejä ja uuen kylän outoja (Sammakko -05).
Hyvää juhannusta kaikille, toivottaa Heikki


June 11, 2015
Kuva-arvoitus: mitä puuttuu?
Alla on kuva Suuren Suomalaisen Kirjakerhon jäsenlehdestä 9/15. Siinä on esitelty kuukaudenkirjapaketti, johon kuuluu kaksi ruotsalaisen Mari Jungstedtin dekkaria. Silmätkääpä infolaatikkoa hetki ja miettikää, puuttuuko siitä mielestänne jotain.
*
Käännöskirjallisuutta ei olisi ilman suomentajaa. Miksi kääntäjän nimeä ei mainita? En ikinä osta käännöskirjaa katsomatta suomentajaa.
Puolisen vuotta sitten Kirjakerhon kuukaudenkirjojen esittelyistä katosi tieto suomentajasta. Asia jurppi sen verran, että otin lopulta viime viikolla yhteyttä kerholehden päätoimittajaan ja vaadin selitystä. Vastaus kuului: ”tietoja on karsittu taitollisista syistä ja tilanpuutteen vuoksi”. Luvattiin toki ottaa palautteeni huomioon ”kehityshankkeissa”. En tyytynyt selitykseen vaan jatkoin tuttuun tapaani jänkkäämistä: ”Tilanpuute ei ole kestävä syy kun on kysymys yhdestä lyhyestä rivistä. Suomentajan nimen jättäminen pois osoittaa kirjallisuuden ymmärtämättömyyttä.” Päätin sanoa irti 24 vuotta kestäneen jäsenyyteni ja palata asiaan, jos meno muuttuu tolkulliseksi. Siihen kohtaan päätoimittaja muisti kertoa, että ”kuukaudenkirja-esittelyyn kääntäjät on tarkoitus lisätäkin hetimiten”. No hyvä, en peru jäsenyyttä. Odotan. Mutta jos syksyyn mennessä suomentajien nimiä ei ilmesty, niin…
Kääntäjien sivuuttamiseen törmää usein myös kritiikeissä, mitä en koskaan lakkaa ihmettelemästä. Suomentaja muistetaan yleensä vasta siinä vaiheessa, jos on moitittavaa. Suurin osa teoksista on kuitenkin ammattitaidolla ja ajan kanssa suomennettuja, soisi työn tekijälle edes pienen kumarruksen.
Ai niin, Mari Jungstedtin dekkarit Viimeinen näytös ja Joka yksin kulkee on suomentanut Emmi Jäkkö.
Jotta ei menisi pelkäksi ruikutukseksi, liitän loppukevennykseksi kuvan takapihaltamme.

Oravanpojat Tiku ja Taku eivät tajua, että kottaraisenpönttö on tarkoitettu kottaraisille.
*
Kirsti


June 3, 2015
Minkälainen on hyvä kesäkirja?
Niin omituista kuin se onkin, huomaan suhtautuvani lukemiseen eri tavoin kesällä ja talvella. Talvella luen luonnollisesti ja sen suuremmin pohtimatta, yleensä syksyn teoksia tai pitkään vuoroaan odottaneita kirjoja.
Kesällä luen niin sanottuja kesäkirjoja. Ne ovat usein romaaneja, joita olen odottanut ja säästänyt kesää varten tai pitkäaikaisia ystäviäni, lemppareitani vuosien varrelta.
Minulle kesäkirja ylitse muiden on Astrid Lindgrenin Veljeni Leijonamieli. Nyt kun omenapuut kukkivat pihassani, ajattelen päivittäin Ilon Wiklandin tekemää kirjankantta ja Korpun ja Joonatanin seikkailuja Nangijalassa.
On ylimääräistä luksusta, jos kesäkirjassa kuvataan kesää.
”Ensin saa herätä siihen, että aurinko paistaa ikkunasta ja linnut laulavat iloissaan pihapuissa, ja Joonatan puuhailee keittiössä ihan hiljaa, laittaa meille maitoa ja leipää pöytään, ja sitten kun on syöty, pääsee ruokkimaan omia kaniinejaan ja sukimaan hevostaan. Ja sitten lähdetään ratsastamaan, voi voi, ratsastamaan lähdetään, ja ruohikossa on kastetta ja joka paikka on yhtä kimmellystä ja säkenöintiä, ja mehiläiset ja kimalaiset pörisevät kirsikan kukissa, ja hevonen pinkaisee laukkaan, eikä pelota juuri ensinkään.”
Täksi kesäksi olen säästänyt ainakin Vilja-Tuulia Huotarisen Kimmelin ja Olli Jalosen Miehiä ja ihmisiä.
Mistä sinun kesäkirjasi on tehty?
Johanna


May 28, 2015
Miten omatunto vaiennetaan?
Milan kesäsuunnitelmat ja vastaukset niihin saivat oikein miettimään taas kerran tätä kirjailijan tai minkä tahansa luovan alan ammattilaisen osaa. Niin onnellinen kuin se monelta osin onkin, yksi huono puoli siinä piilee: lähes jatkuva huono omatunto. Kunnon luterilaisen kasvatuksen saaneelle on yksinkertaisesti tungettu liikaa työmoraalia, joten:
Jos ei ehdi kirjoittaa, omatunto ihmettelee, miksi ei muka. Miksi ei vaikka väkisin käytä aikaansa asiaan, jota niin halajaa, kirjoittamiseen.
Jos kirjoittaa, omatunto muistuttelee, miten hirveän monta asiaa on retuperällä. On siis parempi tuijottaa tiukasti ruutua eikä erehtyä vilkaisemaan ympärilleen tai tehtävälistaan.
No joo, niihin hyviin puoliin kuuluu tosin tietysti myös se hirmuisen hyvä olo, kun on voinut keskittyä kirjoittamiseen oikein kunnolla. Mutta kieltämättä myös kiukku siitä, että ainako mun pitää. Sillä niinhän se menee, että kun kirjailija kerran on kotona haahuilemassa, kyllä se sen kodin siinä sivussa hoitaa.
Hoidatteko te kaikki? Tai osaatteko sanoa itsellenne, että ei mun tosiaankaan aina tartte? Että hyvä kirjoitusvire on hieno ja niin tärkeä asia, ettei sitä saa hukata touhuamiseen. Jos, niin kertokaa, miten se onnistuu?
Miten omatunto ei vain vaienneta vaan nujerretaan?


May 25, 2015
Kirjailijan kesä
Kuukaudet ovat vierähtäneet töiden tuiskeessa. Nyt tuomi pihalla on jo roihahtanut valkeaksi soihduksi. Yöt ovat ihmeen vaaleita.
Kesä on käsillä.
Kesäloma? Aion viettää sitäkin. Koululaiseni ovat vielä tämän viikon koulussa, ja sitten alkaa loma.
Pakolliset hommat on kesälläkin tehtävä, esimerkiksi kolumnit juoksevat. Enkä varmasti malta olla pitämättä näppejäni kokonaan erossa joistakin keskeneräisistä kässäreistäkään.
Kesälomamatkallakaan en täysin irrottaudu töistä, sillä osa reissusta tehdään tausta-aineiston keruuta varten. Ilokseni perheeni on lähtenyt kanssani vaikka maan ääreen, jos työ on kutsunut. Myös lyhyemmän kesäreissun aion tehdä tausta-aineisto mielessä väikkyen.
Kotona on vähän puutarhanhoitoa ja puutarhahoitoa. Minä hoidan puutarhaa, mutta suurimmaksi osaksi puutarha kyllä hoitaa minua. Luonto auttaa pysähtymään, hengittämään, olemaan läsnä – kirjoittamaan. Kirjoittaminen kun on aika pitkälle havaintojen tekemistä. Kun on aikaa pysähtyä puunlehden tai pienen ötökän äärelle, tarina saattaa avata polkunsa tai runonalku sykähtää esiin.
Kesällä on myös valoisia iltoja lukea. Ja kaikki lukeminen ruokkii kirjoittamista. Varsinkin iäkkäiden kirjojen harvinaisemmat sanat saattavat sytyttää lisää sanoja.
Loma ja kesän ilot ravitsevat siis monin tavoin kirjoittamista.
Miten sinä vietät kesää ja lomaa?
Valoisia, lämpimiä ja tuoksuvia kesäpäiviä ja -iltoja!
Mila
P. S. Yritin lensimmäistä kertaa liittää kuvia postaukseeni. Lumipallopuu kasvaa pihallamme, ja toinen kuva on otettu Vesijärveltä Lahdesta.


May 23, 2015
Hurjan Hyrrän hurmiossa
Pyörryttävät terveiset Kirjahyrrä-festareilta Naantalista! Nelipäiväinen lastenkirjallisuusfestivaali on ensimmäinen laatuaan Suomessa. Monipuolinen ohjelma levittäytyi laajasti ympäri Naantalia. Tarjolla oli työpajoja, kirjailijavierailuita, musiikkia, teatteria, satujen luentaa, kirjavinkkausta ja paljon mukavaa yhdessäoloa.
Festivaalin avajaistilaisuudessa jaettiin myös alan palkintoja. Anni Swan -mitalin sai Vilja-Tuulia Huotarinen teoksestaan Kimmel (Karisto 2014). Ote palkintoperusteista: ”Kimmel tarkastelee ja purkaa nuortenkirjallisuudessa tyttöhahmoihin ja tyttöyteen liitettyjä mielikuvia. Kliseitä osoitetaan, muunnetaan ja niillä leikitellään niin temaattisella kuin rakenteellisella tasollakin. Tyttöjen maailmasta ja elämästä Huotarinen kirjoittaa ilmeikkäästi ja iskevästi. Kimmel on kunnianhimoinen ja kaunokirjallisesti erittäin korkeatasoinen teos.” Anni Swan -mitali jaetaan joka kolmas vuosi, sen myöntää IBBY Finland.

Vilja-Tuulian kauniit kiitossanat.
*
Kirjahyrrän avajaisohjelmaan kuului myös Onnimanni-palkinnon jako. Palkinnon myöntää Lastenkirjainstituutti, se jaetaan vähintään joka kolmas vuosi yksilölle tai yhteisölle, joka on edistänyt lasten- ja nuortenkirjallisuutta tai sen asemaa. Vuoden 2015 Onnimannin pokkasi Lukuinto-ohjelma lasten ja nuorten lukemista edistävästä työstä. Palkinnon vastaanotti Oulun yliopiston humanistinen tiedekunta ja kasvatustieteiden tiedekunta.
Ensimmäistä kertaa järjestettävä festivaali vaatii paitsi hyvän idean myös lukemattoman määrän innostuneita ihmisiä, suunnittelutunteja ja organisointia. Yksi Kirjahyrrän alullepanijoista ja pyörittäjistä on kirjailija ja lastenkulttuurin läänintaiteilija Tittamari Marttinen, jolle suuri kiitos muun muassa esiintyjien huolenpidosta ja naurun helskeestä.

Kirjahyrrä-leivos ja Tittamarin ilo.
Festivaalipäiviin kuului myös kirjailijoiden kouluvierailuita. Itse kävin Markku Karpion kanssa juttelemassa kirjailijantyöstä Rymättylän koulun viitos-kuutosille ja Suopellon yläkoulun seiska-kaseille. Sanokaa mitä sanotte, lasten ja nuorten kiinnostus kirjoittamiseen ja lukemiseen on voimissaan. Olisitte nähneet takarivin poikien ilmeet, kun Markku paljasti, miten koulussa kaverit eivät olleet yhtään kiinnostuneita hänen jutuistaan, kunnes hän kerran päätti sepittää ison ja ruman valheen. Johan heräsi kiinnostus. Samalla Markku hoksasi, että kannattaa kirjoittaa kirjoja, jos haluaa tulla kuulluksi – kukaan ei keskeytä ja saa valehdella silmät päästään.

Markku eläytyy ja porukka kuuntelee hipihiljaa.
*

Markku ja Lehtisen Tuija Naantalin orastavassa kesässä matkalla uusiin tarinoihin.
*

Runoilija Kári Tulinius, Anna Swan -palkittu Vilja Tuulia ja kirjailija Kari Levola Kirjahyrrän avajaisissa.
*

Kirkon takaa löysin ihastuttavan huvimajan, josta avautui kunnon näkymä satamaan.
*

Majan olivat minua ennen löytäneet Antti ja Jade.
*

Ei hotellihuoneen ikkunan näkymässäkään ollut valittamista. Majapaikka oli Amandis ja huoneen nimi Kaisla. Sängyn yläpuolelle ripustettu Saaristomeren kartta, siinä keskellä Vänö, minun saareni. Oih.
*

No juu, töissähän siellä oltiin. Tässä vielä Markku iskussa Rymättylän koulussa.
*
Kiitos Naantali. Kiitos Kirjahyrrä. Hienosti pyörähti käyntiin, hyvä jatkaa. Iloa ja pitkää ikää uudelle festivaalille!
Kirsti


Salla Simukka's Blog
- Salla Simukka's profile
- 309 followers
