Salla Simukka's Blog, page 18

Terapiassa

Takana kolmen tunnin terapia paikassa koti, olohuone, sohva. Todistettu: mieliala voi nousta parissa tunnissa järven syvimmistä mudista taivaanlakeen.

Kyseessä leikekirjaterapia.

Istunnon jälkeen.

Mihin terapian teho perustuu? Oivalluksiin, muistutuksiin ja päänsilityksiin, kuten 1) mitä kaikkea olenkaan saanut aikaan, 2) tullut paljon tunnustusta ja hyvää palautetta, 3) tutustunut kiinnostaviin ihmisiin, joista monista tullut ystäviä, 4) kutsuttu tapahtumiin ja paikkoihin, joihin vain villeissä unissa olin kuvitellut osallistuvani, 5) saanut jakaa ja kohdata, 6) tullut ymmärretyksi – ja niin edelleen, ja niin edelleen.

Päivitän leikekirjaa pari kertaa vuodessa, yleensä keväällä ja loppusyksystä. Hetkenä jolloin luhistuisin. Elän uudelleen puolen vuoden tapahtumat. Samalla selailen vanhoja leikkeitä. Olenko tämä minä, kirjoittanut nämä kaikki, liitänyt, nauttinut ammatin vapaudesta, saanut kiitosta ja huomiota? Kyllä. Saanko esitellä: onnenkirsti.

Ekan leikekirjan eka sivu. Tästä kaikki alkoi, Vili Voipiosta 2004. Tallessa jopa postin saapumisilmoitus tekijänkappaleista.

Tänään tuli täyteen numero seitsemän. Se on kaunis ja levollinen luku.

Oikealla tuorein, hyvänpunainen.

Pidättekö te muut leikekirjaa? Ja terapoitteko itseänne niillä?

Toiset keräävät juttuja idoleistaan. Onko egoismia haalia talteen kaikki itseään koskeva?

Täytyy vielä myöntää, että terapiani teho perustuu osaltaan fuskaamiseen ja valikointiin: kun luen vanhoja leikekirjoja, harpon yli paskat arviot. Voisin toki jättää ne kokonaan liimaamatta, mutta se olisi jo törkeää kaunistelua. Ainakin jälkipolville. Tai miksi ylipäätään oletan, että joku on kiinnostunut leikekirjoistani minun mentyä?

Tahdon lisää terapiaa. Menen ammeeseen ja luen rakkaan ystäväni Antjen ihmeellistä Linnun maisemaa.

Kirsti

 

 

 

 

Arkistoijan onnenpäivä

Jatkan samasta aiheesta kuin Raili edellä. Teknisiä ongelmia.

Olen käyttänyt tietokonetta vuodesta 1984, opiskeluajoista asti päivittäin. Vuodesta 1993 kainaloiseni on ollut tietokoneita ammatikseen räpläävä henkilö. Minulla on aina ollut kohtuullisen hyvä kone. Kun edellinen on alkanut tahmata ja väsyä, kodin tietotuki on loihtinut tilalle perustellun uuden, vuosiksi ehomman.

Koskaan aiemmin ei siis ole tapahtunut sitä, mitä saatui viime viikon torstaina. Tulin aamuyöstä hoitamaan koneelleni jotain tärkeää asiaa ja kohtasin sinistä vilkuttavan ruudun. Kun aamulla palasin, sama toistui.

Oli deadline viikko. Olin paniikinomaisesti takonut kasaan erästä käsikirjoitusta. Olin luvannut lähettää sen viime perjantaina kolmelle kollegalle, joiden kanssa pidämme tällä viikolla kässärityöpajan.

En päässyt käsiksi tiedostoon. En päässyt käsiksi myöskään oppitunteihin, joita olin juuri valmistanut, lastenkirjakäsikirjoitukseen jonka deadline on parin viikon päästä, en maileihini, en kalenteriini, en valokuviin enkä kymmeniin exceleihini, joiden pyörittäminen ja päivittäminen on lempiharrastukseni (minulla on taulukot mm. ensilumesta, taloutemme vedenkäytöstä ja vuosittain tekemästämme omenamehun määrästä).

Varmuuskopioita oli, mutta niin kuin niiden luonteeseen kuuluu, ne kuvaavat jotain hetkeä jossain kaukaisessa tai läheisessä menneisyydessä, eivätkä tätä ja nyt.

Levy kiidätettiin lääkärille. Kohtasin maahisen, joka oli naamioitunut ihmiseksi ja vielä joskus päätyy romaaniin.

Levyllä oli elämäni 90-luvulta asti sähköpostien ja dokumenttien muodossa. Kun siihen lisätään nurkissa tulvehtivat lapsuuden ja nuoruuden päiväkirjat, pahvilaatikot täynnä lasten askarteluja, erilaiset dokumentit sukuni historiasta, valokuvat, laskut, tiliotteet ja kirjapinot, työhuoneessa on vaatteita lukuunottamatta kaikki eloton, mitä minulla on.

En käynyt työhuoneessa neljään päivään. Se on pisin aika, jonka olen ollut poissa.

Mikä ilo, helpotus, riemu ja vapaus! Ei minkäänlaista ahdistusta kaikesta siitä, mikä ehkä on kadonnut.

Vietin neljä onnellista päivää. Makasin sohvalla, luin, kylvin vaahdossa, kävin kävelyllä, vesijumppasin, lauloin ja leivoin. Samaa siis kuin aina muulloinkin – jos nyt kirjoittamista ei lasketa mukaan – mutta vapaana kaikesta siitä painosta, joka ei poistu sydänalasta ja vatsanpohjasta muulloin kuin jouluaattona ja kesäloman keskimmäisinä päivinä.

Tekeminen loppui kertaheitolla. Ei mitään, mitä pitäisi tehdä.

Kun tiedostot toivusti saatiin parin päivän päästä palautetuiksi, jatkoin niin levänneenä ja iloisena, etten minkään loman jälkeen.

Kaikki olisi voinut mennä. Mikään ei mennyt. Olen aina tiennyt syntyneeni erityisen onnekkaiden tähtien alle. Kaupan päälle sain tavata maahisen. En aiemmin tiennyt, että heitä on oikeasti olemassa.

Johanna

Mihin se päivä taas hurahtikaan

Ainakin viime aikoina  aikaa on mennyt luvattoman paljon teknisiin ongelmiin. Kone on yrittänyt elää omaa elämäänsä, vähän kuin tuo vielä kasvatusvaiheessa oleva koiranpentuni. Kummatkin ovat totelleet, jos on sattunut huvittamaan.

Sille piti siis tehdä jotain.

Olin tosin yrittänyt jo pari kertaa aiemmin. Vienyt jopa lähihuoltoon, missä sitä kai viidenkymmenen euron edestä siliteltiin, sillä ei se ainakaan korjaantunut. Nyt olivat jo järeämmät hommat tarpeen.

Olen kerran aikaisemminkin ottanut yhteyttä Microsoftiin ja saanut silloin hyvän avun. Tulokseen pääsemiseksi on ensin hauska vaihe, jossa luovutan koneen hallinnan etäkorjaajalle. On vähän kuin videota katselisi, kun hiiri liikkuu näytöllä ja sitä sun tätä tapahtuu selvästi ohjatusti, vaikka itse istun tumput suorina. Niin tuo meni nytkin.

Joten pitäkää nyt peukkuja kaikki, että tämä taas toimisi. Ainakin palvelu oli nopeaa, hauskaa ja sain vielä lupauksen uudestakin sessiosta, jos on siihen tarvetta.

En oikeastaan pelkää teknistä puolta tässä työssämme, mutta en sitä riittävästi osaakaan. Olen työskennellyt teknisellä puolella televisiossa, mutta siitä on jo aikaa. Ei tämän nykytekniikan perässä sillä koulutuksella pysytä.

Olisi oikeastaan hauska tietää, miten iso prosentti kirjailijoista tosiaan hallitsee työhön liittyvät tekniset laitteet ja niiden ohjelmat, miten iso osa tulee niiden kanssa sentään juttuun ja miten isolle osalle ne ovat työn synkeä tuntematon osa.

Sillä ikävän tärkeä osa työtämme tekninen puoli kuitenkin on.

Miksi kirjoitan kirjoja?

Monet maailman tapahtumat järkyttävät – viimeisimpänä Pariisin terrori-iskut. Joskus sitä kyseenalaistaa oman työnsä merkityksen tässä hullussa maailmassa.

Sitten taas usko työhön herää. Tarinoiden tekeminen, kirjojen kirjoittaminen ON tärkeää. Siitä huolimatta, että lukemisharrastus on vähentynyt. Ja etenkin siksi.

Tiedetään, että lukeminen auttaa meitä ajattelemaan ja tuntemaan empatiaa. Se tukee meitä ihmiseksi kasvamisessa.

Tällä viikolla sain kokea pari iloista kirjoihin liittyvää kohtaamista.

Kävimme kuvittaja Karoliina Pertamon kanssa torstaina Helsingissä lastenkirjakioski Toukassa. Siellä kuvattiin pätkä lastenkirjallisuusaiheiseen Kulttuuricocktail-ohjelmaan. Pieneen puotiin sattui samaan aikaan nuori pienen vauvan äiti. Nainen kertoi, kuinka hänen isänsä oli aikoinaan lukenut hänelle päivittäin koulun jälkeen. Nykyään isä ostaa tyttärelleen kirjan joka jouluksi. Nyt tämä nainen halusi välittää saman onnen omalle lapselleen ja oli aloittanut lukemisen vasta muutaman kuukauden ikäiselle vauvalleen.

Perjantaina olin vierailulla Myrskylässä. Kirjastonhoitaja kertoi lainauksien paikkakunnan kirjastossa viime vuosikymmeninä vähentyneen. Silti suurin osa koululaisten käsistä nousi, kun kysyin, kuinka moni lukee kirjoja. Lapset olivat innoissaan. Vierailun jälkeen olin jälleen kerran vakuuttunut siitä, että lapset janoavat edelleen tarinoita. Ja meidän aikuisten pitää puhua kirjoista innostuneesti ja kunnioittavasti. Onhan lukeminen sentään aikamoinen onni ja ilo.

Mila

Nämä kirjat otin esiin, kun valmistauduin puhumaan Myrskylän koululla eskareille sekä eka- ja tokaluokkalaisille.

Muun muassa lastenkirjakioski Toukassa Helsingin Kalliossa voi tavata kirjojen rakastajia.

Muutama marrasruno

Siskon 50-vuotispäivät Pohjanmaalla sattuivat huonoon saumaan (matkalle piti lähteä kesken hyvän luomiskauden). Sitten iski flunssa kuumeineen. Blogiaiheetkin pyörivät päässä kolme päivää.

Välillä kuuntelin Pasi Koivusen Hyvinvointia rentoutumalla cd-sarjaa. Toisena päivänä Antti Rimaajan Rentoutus-cd:tä (vuodelta -97). Molemmat levyt toimivat yleensä hyvin, suosittelen!

Rentoutuslevyjen jälkeen kokeilin punaviinilorausta, sekään ei auttanut stressiin.

Tänään kuuntelin Matti Rag Paanasen ja Anneli Saariston Aleksis Kivi-levyä. Väliin samojen tekijöiden Federico Garcia Lorca-levyä. Molemmissa levyissä oli syvän surun ja kuoleman teemoja. Itkin itseni tyyneksi.

Marraskuun kunniaksi valitsin muutaman kuolemarunon, joissa on makaaberejakin sävyjä.

Ihmeellinen päivä

vierailin vanhan äitini luona raisiossa

jokatiistainen kohtauksemme

ihmeellinen hidas kävely

saatoin hänet hierojalle

pysähdyimme tämän tästä

tajusin elämän surun

sydämen haurauden

yksinkertaiset iänikuiset rutiinit

nordean pankkivirkailija kääpiöfarmaseutti

kauhuelokuvan kalakauppias

odotellessani täytin r-kioskilla teivon ravien kupongit

hidas ihmeellinen kävely takaisin kotiin

kaupan kautta

kanankoivet musta makkara pitosyltty hylamaito

hedelmät vihannekset perunalastut

katselimme tuntemattoman lapsenlapsen valokuvaa

ihmeelliset silmät

nojatuoliin nukahtavan äidin hiljaisuus

ihmeellinen hetki

kun suljin oven

(Markku Into, Hyvä yö, -03. Tässä samalla myöhästyneet syntymäpäiväonnittelut lokakuussa 70-vuotta täyttäneelle Innolle!)

Tuija Välipakka sai Runoratsu-palkinnon, jonka jakoi TaRu-ry. Onneksi olkoon, Tuija! Hänen kokoelmastaan Take Away on seuraava runo:

Kuoleman jälkeen pihaasi ajaa huomaamaton pakettiauto

ja vie sinut pois kuoleman jälkeen jalkasi sidotaan kiinni

ja äänesi puristuu paperilapuksi varpaaseesi

kuoleman jälkeen hermosolusi delaavat ja rigor mortis

tekee sinusta haravanvarren

kuoleman jälkeen sinua kohdellaan kunnioittavasti

kuoleman jälkeen patologi viiltää sinut auki kurkusta häpyliitokseen:

hän irrottaa kielesi ruokatorvesi henkitorvesi

keuhkot sekä sydämen

hän irrottaa pernasi haimasi mahalaukun

maksan ja lisämunuaiset

hän irrottaa virtsarakkosi ja peräsuolesi

kuoleman jälkeen hän poraa paineilmasahalla kallosi halki

sitten hän sulloo syynätyt elimesi takaisin

joskin satunnaisille paikoille

kuoleman jälkeen olet yhä se sama kaaos kuin eläessäsi

kuoleman jälkeen sinua kohdellaan kunnioittavasti

kuoleman jälkeen omaisesi hakevat Kotipizzasta perhepizzan

ja surevat sitä ettet enää näe näitä omenankukkia

Wislawa Szymborska jatkaa runollaan

Hautajaiset

”niin äkkiä, kuka olisi osannut aavistaa”

”stressi ja tupakka, minä varoitin häntä”

”mitäpä minulle, entä itsellesi”

”kukat pitää ottaa pois paperista”

”veljelläkin petti sydän, se kulkee suvussa”

”en olisi tuntenut sinua kun sinulla on tuo parta”

”hän saa syyttää itseään, aina sauhuamassa jotakin”

”sen uuden kaverin oli määrä puhua, mutta miestä ei näy”

”Kazek on Varsovassa, Tadek ulkomailla”

”sinä olet ainoa fiksu, osasit ottaa mukaan sateenvarjon”

”mitä siitä jos hän oli muita lahjakkaampi”

”ei, se on läpikulkuhuone, Barbara ei suostu siihen”

”totta kai hän oli oikeassa, mutta se ei ole mikään syy”

”arvaa vain kuinka paljon, peltityöt ja maalaus”

”kaksi munankeltuaista ja ruokalusikallinen sokeria”

”se ei ollut hänen asiansa, mitä se hänelle kuului”

”vain sinisenä ja pieniä kokoja”

”viisi kertaa eikä mitään vastausta”

”olisin tietenkin voinut, mutta niin olisit sinäkin”

”hyvä että edes vaimolla oli yhä työpaikka”

”en tiedä, sukulaisia kai”

”tuo pappi on ihan Belmondon näköinen”

”en ole ennen käynyt tällä puolella hautausmaata”

”näin hänestä unta viikko sitten, se tiesi tätä”

”tytär ei ole hassumman näköinen”

”se meillä kaikilla on edessä”

”sanokaa minulta osanotto leskelle, minulla on jo kiire”

”se kuulosti niin paljon paremmalta latinaksi”

”mennyttä mikä mennyttä”

”nyt maistuisi huurteinen”

”soitellaan”

”raitiovaunu numero neljä tai bussi numero kaksitoista”

”minä lähden tänne päin”

”me taas tänne”

Lopuksi sopinee eräänlainen iltasatu kokoelmastani Pitäkää kiinni hatustanne! (Ihme, -98)

Flora Simperi

Lapsi astelee luurangon puutarhaan. ”Hei! Minä olen Ritva, mikä sun nimi on?” Luuranko ojentaa kätensä ja hymyilee surumielisesti: ”Flora Simperi.”

”Sun etunimestä tulee markariini mieleen”, lausahtaa lapsi. Luuranko naurahtaa: ”Se tarkoittaa kukkien ja kevään jumalatarta.” Luuranko katselee nuokkuvia kasvejaan ja nyppii kuolleita lehtiä. Puussa visertää yksinään nukkavieru lintu. Luuranko yskii sille vastaukseksi. ”Mennään sisälle, täällä on niin kylmä”, sanoo Ritva.

He juovat kaakaota ja kuuntelvat Lauantain toivottuja levyjä. Lapsi tuijottaa takkatulta ja silittää mustaa kissaa, kun luurangon villatakista putoaa puulattialle nappi. Flora ojentaa sen Ritvalle: ”Ota tämä muistoksi tästä kultaisesta päivästä.”

(Kuten tiedättekin Floran kamuja löytyy Tampereen tuomiokirkosta, käyn niitä silloin tällöin siellä ihailemassa. Yhtä inspiroivia kuin Muuminäyttely!)

Uusin kirjailijalöytöni on hollantilainen Herman Koch. Luin hänen psykologisen romaaninsa Illallinen. En lainkaan ihmettele, että romaani on saanut arvostetun Publieksprijs-palkinnon. Suosittelen!

Tomerasti elämässä kiinni, marrasterveisin Heikki.

Finlandia Junior -ehdokkaat vuosimallia 2015 – lukekaa, ihastukaa!

Ehdolla kuusi komeaa kirjaa – kuusi kirjailijaa ja kaksi kuvittajaa:

Siiri Enoranta: Surunhauras, lasinterävä (WSOY)

Raadin perustelut:

”Surunhauras, lasinterävä piirtää esiin kokonaisen maailman erilaisine maailmakatsomuksineen ja kulttuureineen. Kaksi mannerta elää toisistaan tietämättöminä, sillä siteet ovat jo ajat siten katkenneet. Meren ylitys on paitsi huima seikkailu, myös matka yli ajatusmaailmoja rajoittavien horisonttien. Enoranta johdattaa tarinaa monen kertojan näkökulmasta muodostaen moniselitteisen tarinakudoksen, jossa mikään ei ole ennalta arvattavaa.”

*

Tuula Kallioniemi: Pako (Otava)

”Pieni mutta erittäin pippurinen kirja. Paikoittain aidosti pelottava, jopa ahdistava. Tuula Kallioniemen Pako nivoo yhteen neljän nuoren tarinat ja käsittelee tärkeitä ja vaikeitakin aiheita kuten vanhempien välinpitämättömyyttä, alkoholismia, koulukiusaamista sekä lapsikaappausta. Jännittävässä teoksessa ei ole mitään turhaa, kaikelle on paikkansa, ja vaikka lyhyeen tarinaan on pakattu paljon asiaa, mikään aihe ei tunnu päälleliimatulta. Erittäin rehellinen kirja, joka pitää tiukasti otteessaan ensimmäisestä virkkeestä viimeiseen.”

*

Elina Lappalainen ja Christel Rönns (kuv.): Nakki lautasella – Mistä ruoka tulee? (Tammi)

”Asiallinen ja samalla hauska tietokirja lapsille ruoan alkuperästä ja siitä, mistä syömämme ruoka oikeasti tulee. Kirja yhdistää asiatietoa ja lapsenomaista kerrontaa sopivasti ja ottaa huomioon myös ajankohtaiset eettiset näkökulmat ruoan tuotantoon. Kuvitus tukee tiedollisen sisällön sanomaa värikkäästi ja havainnollisesti.”

*

Veera Salmi: Mauri ja vähä-älypuhelin (Otava)

”Mauri ja vähä-älypuhelin on riemastuttavan omaperäinen tarina ystävyydestä, erilaisuudesta ja yhden ihmisen mahdollisuuksista vaikuttaa maailman epäreiluuteen. Mauri kaivaa toiveikkaasti tunnelia Egyptiin muuttaneen ystävänsä luo, vaikka projekti näyttääkin hieman suunniteltua hitaammalta. Veera Salmi tavoittaa ilmiömäisesti lapsen logiikan ja huumorin ja kuljettaa mukana isoja teemoja kepeällä kerronnalla. Kirjoittajan oma kuvitus tekee kirjasta vielä hauskemman ja helppolukuisemman.”

*

Nadja Sumanen: Rambo (Otava)

”Rambo tahtoo olla tavallinen 14-vuotias poika, mutta ei kuitenkaan ole. Tarinan teemana ovat tämän päivän yhteiskunnassa niin tavalliset syrjäytyminen ja perheen ongelmat, mutta se on silti valoisa ja toiveikas. Kirjailija maalaa viipyilevällä ja kauniilla kerronnalla elämänmakuisista henkilöistä kietoutuvan kertomuksen, joka pitää lukijaansa otteessaan loppuun asti. Ramboa tulee ikävä heti kirjan loputtua.”

*

Mila Teräs ja Karoliina Pertamo (kuv.): Hämärinkäinen (Karisto)

”Ehkä jopa hiukan vaisujen kansien sisältä avautuu lumoavan kaunis maailma, jollaista harvoin näkee lasten kuvakirjoissa. Kirjaa on ilo lukea jo pelkästään sen ainoalaatuisen tunnelman takia. Karoliina Pertamon upeat ja runsaat kuvitukset komppaavat Mila Teräksen runollisen herkkää tekstiä, ja lopputuloksena on hieno teos joka muistuttaa meitä, että välillä on hyvä hiljentyä ja unohtaa arjen kiireet. Hellyttävän hyvä kirja.”

*

Palkintoraatiin kuuluivat Tampereen kaupungin kirjastopalvelujohtaja Pirkko Lindberg (pj), nukketeatteritaiteilija Alma Rajala ja toimitusjohtaja Pablo Steffa. Palkinnon saaja julkistetaan 16. marraskuuta, sen valitsee Suomen Viron-instituutin johtaja Anu Laitila.

Finlandia Junior -palkinnon jakaa Suomen kirjasäätiö. Palkinto on suuruudeltaan 30 000 euroa.

Grafomania onnittelee lämpimästi ehdokkaita – fantastisia lasten- ja nuortenkirjojen tekijöitä!

Ps. Grafomaanikko Milalle tietenkin extra-rutistus ja suurkiitos lempeän jännittävästi kudotusta Hämärinkäisen tarinasta!

Mila Teräs (Kuva: Karisto)

 

Kanssailoiten uutisoi

Kirsti

Jopas löysi palkinto oikean osoitteen!

Suomen Kirjailijaliitto jakoi Helsingin kirjamessuilla Kirjailija kiittää -palkinnon. Se myönnettiin tänä vuonna suomalaisen kirjavinkkauksen uranuurtajalle Marja-Leena Mäkelälle poikkeuksellisen merkittävästä työstä suomalaisen kirjallisuuden hyväksi.

Kuva: Suomen Kirjailijaliitto

Monipuolinen Mäkelä on työskennellyt kirjastonhoitajana, läänintaiteilijana, runoilijana, kouluttajana ja kirjavinkkarina. Vuosikymmenien ajan hän on kiertänyt kouluja ympäri Suomen ja virittänyt lukuintoa lapsiin, nuoriin, opettajiin ja vanhempiin. Palkintoperusteita lainaten: ”hän on tehnyt työtä suomalaisten lukuharrastuksen hyväksi enemmän ja pitempään kuin mahdollisesti kukaan toinen yksityishenkilö”.

Lisäksi Mäkelä on kouluttanut uusia vinkkaajia, jotka puolestaan ovat jakaneet oppia eteenpäin. ”Mäkelä on voimallisesti luonut uskoa siihen, että lapset ja nuoret voidaan kasvattaa – tai pikemminkin houkutella – lukijoiksi ja että kirjallisuus kuuluu lapsiperheiden jokapäiväiseen arkeen.”

Kirjailija kiittää -tuunnustus myönnetään henkilölle, ryhmälle, yhteisölle tai projektille, joka on edistänyt merkittävästi suomalaista kirjallisuutta ja lukemisharrastusta sekä vaikuttanut kirjallispoliittiseen keskusteluun. Palkintoon kuuluu teos kuvataiteilija, kirjailija Hannu Väisäsen Kirjailijaliitolle tekemästä sarjasta Kaksivärikala. Vuosittain jaettava palkinto myönnettiin ensimmäisen kerran vuonna 2014 Erkki Tuomiojalle.

Grafomania onnittelee ja halaa Marleeta niin lämpimästi kuin ikinä osaa!

 

 

 

Kansitaidetta

Turun kirjamessuilla lokakuun alussa Suomen Nuorisokirjailijoiden osastolla järjestettiin perinteinen kirjankansiäänestys. Tarjolla oli laaja kattaus tänä vuonna julkaistua lasten- ja nuortenkirjallisuutta. Äänestäjiä oli noin 560. Äänten hajonta oli suuri, ja muutamat kannet jakoivat mielipiteet, esimerkiksi Anu Holopaisen Ihon alaiset sekä kiehtoi että pelotti, ihastutti että vihastutti.

Tässä pidetyimmät kannet eri ikäluokissa.

Alle 10-vuotiaat äänestäjät:

Jari Mäkipää Etsiväkerho Hurrikaani ja kettuliiga 24 ääntä
 Anneli Kanto Radio Korvatunturi 12 ääntä
 Päivi Lukkarila Ihana Panda 10 ääntä

Kansi: JII ROIKONEN

Kansi: JANNE HARJU

Kansi: KATRIINA VILJAMAA-RISSANEN

11-18-vuotiaat:

Siiri Enoranta Surunhauras, lasinterävä ja Elina Rouhiainen Vainuttu 24 ääntä
 Anu Holopainen Ihon alaiset 17 ääntä
Kirsti Kuronen Paha puuska 13 ääntä

Kansi: LAURA LYYTINEN

Kansi: LAURA LYYTINEN

Kansi: PIRTA SYRJÄNEN

Kansi: TUIJA KUUSELA

Aikuiset:

Siiri Enoranta Surunhauras, lasinterävä 26 ääntä
Anu Holopainen Ihon alaiset ja Kirsti Kuronen Paha puuska 18 ääntä
Riina Katajavuori Sumusaaren merirosvo 12 ääntä

Kansi: CHRISTER NUUTINEN

Kaikki esillä olleet kirjat on arvottu äänestäjien kesken ja postitettu voittajille. Silmänruokaa ja lukuiloa! Ensi vuonna taas uudet kujeet ja kannet.

 

Tinnitusta

Huminaa päivästä seuraavaan, korvassa maat ja kansat

keskustelevat toistensa päälle sivuun ohi

mistä ääni tulee, kuumetta, ei saa selvää

tutkitaan ilmastointi jääkaappi lattialämmitys

naapureitten ilmalämpöpumput

vesitorni kasvihuoneet viemärit

matalaa kohinaa huminaa bassoääntä

ei apua pumpulista eikä korvatulpista

tuleeko se kalliosta ilmasta järvestä

tuleeko avaruudesta

äänitetään huminaa

poistetaan taajuuksia

ollaan kuulevinaan

paitsi sinä: en kuule, en kerrassaan mitään

ole hiljaa ja kuuntele!

pauhaa nielua alas rintaan ja vatsaan

puhisee

varpaissa kihelmöi

taas tarkistetaan ilmastointi jääkaappi lattialämmitys

ja rouvan pää kuiskaat, sitä minä en kuule

pelkkää huminaa

*

*

Tinnitus on vaivan nimi. Vasen korva. Alkoi tammikuussa. Ei korkeaa vinkua vaan matalaa huminaa. Luulin ensin ulkopuoliseksi ääneksi, mutta päässähän se. Onko muilla kokemuksia?

Onneksi sentään löytyy paikkoja, joissa vain luonto humisee.

Kirsti

Täydellinen koulukeikka

Olen kuullut sellaisista huhua, mutta nyt olen kokenut sen itse: täydellinen koulukeikka!

Nokialaisen Alhoniityn koulun opettaja Minna Eskola kertoo, kuinka luokka valmistautui vierailuuni:

”Sain ensin kirjaston järjestämään luokkaamme lukupaketiksi 25 kappaletta viidestä ensimmäisestä Geoetsivät-kirjasta. Oppilas sai valita, minkä kirjan lukee, ja luki sen koulussa. Nopeat lukivat useamman. Luettuaan kirjan oppilas vastasi itsenäisesti tekemiini sisältökysymyksiin (joka kirjasta n. 18 kpl). Tämän jälkeen oppilas ratkaisi mysteeritehtävän, joka oli lukemansa kirjan takana.

Annoin myös kaikille lukutehtäväksi tietotekstin kirjan takaa, joka oli siis geokätköilysanasto.

Kun kaikki oppilaat olivat määräaikaan lukeneet vähintään yhden kirjan, jaoin oppilaat kirjakeskusteluryhmiin. Sisältö ja tapahtumat muisteltiin omassa porukassa.

Seuraavana päivänä jaoin ryhmät niin, että jokaisessa ryhmässä oli eri kirjan lukeneet, jotka kertoivat vuorollaan muille mitä hänen lukemassaan kirjassa oli tapahtunut. Sitten pyysin miettimään kysymyksiä valmiiksi kirjailijavierailua varten.”

Keikan aluksi Minna kantoi opettajienhuoneesta nojatuolin koulun jumppasaliin. Lapsille järjestettiin patjat ja penkit tuolin ympärille. Suuren voimistelusaliin saatiin mukava tunnelma erillisellä lukunurkkauksella.

Juttelimme lukemisesta ja sen merkityksestä, kirjoittamisesta, geokätköilystä ja kirjoistani. Kysymykset kertoivat poikkeuksellisesta valmistautumisesta ja luetun tajusta.

”Onko jokaisessa Geoetsivät-kirjassa aina joku pahis?”

”Tuleeko jokaiseen kirjaan aina yksi uusi henkilö?”

”Onko Raparperillä äitiä?”

”Mikä on Raparperin isän nimi?”

Tässä kohden innostukseni vain kasvoi. Eihän isällä nimeä kirjoissa ole, mutta ehdottomasti hän tarvitsisi sellaisen.

Sain luokilta kaksi ehdotusta. Sitten lapset äänestivät etunimen. Nyt minä ja Alhoniityn koulun 3A ja 3B sen tiedämme.

Minna jatkaa:

”Teimme vielä jälkikäteen tietokoneella etsien Nokia-aiheiset mysteeritehtävät. Aiomme vielä kirjoittaa omat pienet aineet omista geoetsiväseikkailuistamme. Yritän myös saada keskustellen ideoita lähetettäväksi Sinulle ehkä tulevaisuutta varten…

Saatamme vielä kuviksessa tehdä työn olemassaolevista tai tulevista Geoetsivät -kirjoista. Aiomme myös käydä yhdellä oikealla kätköllä.”

Mitä tähän voi enää sanoa? Olen kiitollinen, että sain kokea tämän kaiken. Haluni ja motivaationi kirjoittaa etsiviä niin hyvin kuin ikinä osaan, pompahti korkealta vieläkin korkeammalle. Kiitos, Minna, ja alhoniittyläiset.

Niin ja se isän nimi, kerrotaan se nyt teillekin. Hän on Tommi Kalle.

Kuvia Alhoniitystä ei valitettavasti ole, mutta tässä muisto Naantalin Kirjahyrrän kirjajurtasta.

Johanna