Salla Simukka's Blog, page 15

Paha puuska palkittiin

Grafomaanikkomme Kirsti Kuronen on saanut Tampereen kaupungin kirjallisuupalkinnon teoksestaan ”Paha puuska”.

Luovan kirjallisen työn palkitsemistoimikunta luonnehtii teosta näin:”Kuronen käsittelee teoksessaan Paha puuska rankkaa ja ahdistavaa aihetta taitavasti ja luo runonkaltaisessa muodossa kauniin ja ehjän tarinan.”

Kirsti Kurosen lisäksi palkinnon saivat Siiri Enoranta teoksesta ”Surunhauras, lasinterävä”, Aino Havukainen ja Sami Toivonen teoksesta ”Tatun ja Patun ihmeellinen joulu”, Emmi Itäranta teoksesta ”Kudottujen kujien kaupunki”, Anneli Kanto teoksesta ”Pyöveli”, Katja Krekelä teoksesta ”Hurjalinna” ja Pekka Kytömäki teoksesta ”Ei talvikunnossapitoa”.

Tampereen kaupunki on jakanut kirjallisuuspalkintoa vuodesta 1944 lähtien. Palkinnot myönnetään vuosittain tamperelaiskirjallisuuden parhaimmistolle, joka on julkaistu palkinnonjakoa edeltävänä vuonna.

Lämpöiset onnenrutistukset Kirstille – ja onnittelut muillekin palkituille!

Hyviä kysymyksiä

Kouluvierailuilla minulla on usein ilo ja onni vastata koululaisten esittämiin kysymyksiin, jotka liikkuvat varsin laajalla skaalalla lähtien suosikkikirjailijastani aina penkkipunnerrusennätykseeni asti. Ihastuttavaa on oppilaiden into saada selville mitä merkillisimpiä asioita kirjailijasta, kirjoittamisesta ja kirjoista. On tiettyjä peruskysymyksiä, joihin saan vastata lähes aina, mutta tässä listattuna muutama vähän harvinaisempi kysymys vastauksineen:

Saako kirjoilla naisia? (kysyjä poika 15 v.)

Ainakin minun kirjojani lukemalla saa varsin kattava käsityksen siitä, mitä ei ainakaan kannata tehdä, jos mielii tehdä vaikutuksen ihastukseensa. Toisaalta, on luvassa myös onnistumisen riemua, mutta nämä vinkit saat vain lukemalla kirjani.

Laajemmin ajatellen kirjat ovat erinomainen työkalu ja salainen ase parisuhdemarkkinoilla. Paljon lukevalle kertyy valtava sanavarasto, jolla voi tehdä vaikutuksen ihastukseen. (Jos vain uskaltaa avata suunsa.) Kun luet paljon, osaat varmasti myös keskustella monista eri asioista. Kirjoista oppii paljon ihmisistä ja elämästä, ja niitä taitoja voi sitten käyttää ihan oikeassa elämässä.

Kirjaa kanniskeleva tai puiston penkillä lukeva herättää varmasti kiinnostusta, siinähän antaa itsestään hyvin fiksun vaikutelman. (Se että osaa lukea, on jo meriitti sinänsä, mutta kirjoilla ihan vapaaehtoisesti itseään sivistävä tai viihdyttävä tyyppi on jo tavoittelemisen arvoinen.) Kannattaa kokeilla eri kirjojen kanniskelua ja testata, mitkä toimivat parhaina houkuttimina.

Katso mitä tapahtuu, jos annat jollekin lahjaksi kirjan. Selvitä salaa, mistä ihastuksesi tykkää, ja etsi sitten hänelle sopiva kirja. Kirjoita alkusivuille henkilökohtainen viesti ja valmistaudu hurmaantuneeseen vastaanottoon.

Siis kyllä, kirjoilla saa naisia!

Mikä oli sinun toiveammattisi pienenä? (kysyjä tyttö 9 v.)

Minusta piti tulla isona Tarzan. Sain äidiltäni auton leopardikuvioisista istuinsuojista ommellun lannevaatteen, sidoin puihin naruja liaaneiksi ja kutsuin kantavalla huudollani metsäneläimiä. Kaikki ei kuitenkaan suju aina niin kuin elokuvissa, ei edes pikku-Tarzanin seikkailut. Törmäsin pyykkinarussa roikkuessani puuhun, tietenkin, eikä metsästä rynnistänyt luokseni villieläimiä, ei edes pieniä, saati sitten norsuja tai leijonia. Painin kyllä pihanurmella suomenpystykorvaleijonan kanssa, mutta hävisin. Minni sai otteen lannevaatteestani, retuutti minua pitkin poikin nurmea, eikä sellainen sovi Tarzanin arvolle. Sittemmin vaihdoin toiveammattini Tarzanista rokkitähdeksi.

Onko sinun talossasi savupiippua, ja jos on, säilytätkö sinä siellä kirjoja? (kysyjä poika 9 v.)

Tällä hetkellä asunnossamme ei ole savupiippua. En ole ihan varma, mutta luulen, että jos meillä olisi savupiippu, siellä ei säilytettäisi kirjoja, ellei olisi ihan pakko. Jos kirjat eivät enää minnekään muualle mahtuisi, niin ehkä sitten.

Mikä on nolointa, mitä sinulle on tapahtunut?

Minulle sattuu noloja juttuja ihan yhtenään, olen vähän sellainen nolojen tilanteiden mies. Ehkä nolointa oli se, kun pyysin sähkömiehen katsomaan temppuilevaa valokatkaisinta, jota sai lyödä ihan kunnolla ennen kuin lamppu suostui syttymään. Osoitin katkaisinta, sanoin ”Näin käy, kun tästä painaa”, painoin katkaisinta kevyesti sormellani – ja lamppu syttyi. Sähkömies katsoi ensin lamppua ja sitten minua. Minä yritin hymyillä.

Viisi ehdolla kilistämään laivakelloa

Vuosittain jaettavan Laivakello-palkinnon ehdokaslista 2016 on komea: Aleksi Delikouras, Anu Holopainen, Jyri Paretskoi, Salla Simukka ja Kalle Veirto.

Laivakello myönnetään tunnustuksena nuortenkirjailijalle joko ansiokkaasta urasta tai yksittäisestä teoksesta. Palkinnon jakajana ovat vuorovuosin Väinö Riikkilä -seura ja Kotkan kaupungin kulttuuritoimijat. Palkinto jaetaan tänä vuonna Dreamwall-tapahtuman yhteydessä Merikeskus Vellamossa Kotkassa 11. toukokuuta.

Iloiset onnittelut kaikille ehdokkaille, ja grafomaanikko-Jyrille ekstrahalaus!

 

 

Millainen on hyvä kuvakirja?

Kuvakirjan tekeminen on oma taitolajinsa. Kuvakirja on usein ihmisen ensimmäisiä kosketuksia kirjallisuuteen ja kuvataiteeseen ja siksi erityisen tärkeä.

Olen tehnyt tähän mennessä neljä kuvakirjaa, kaikki yhdessä kuvittaja Karoliina Pertamon kanssa. Karoliina on kuvittanut yhteensä noin 30 kirjaa eri tekijöille.

Kuvakirjoista kiinnostuin alun perin luettuani niitä paljon omille lapsilleni.

Pidän kuvakirjoista, koska rakastan sanojen lisäksi kuvataidetta. Koen olevani myös visuaalinen ihminen, värit ja (mieli)kuvat ovat minulle tärkeitä. Kuvakirjassa siis yhdistyvät kaksi rakkauttani, kuvat ja sanat.

 

Jotakin yllättävää

Hyvä kuvakirja – niin kuin hyvä kirja yleensäkin – avaa maailmaan uusia näkökulmia. Siinä on jotakin yllättävää. Lastenkirjallisuus on erityisen vaativa laji siksi, että lapset itse ovat mestareita katsomaan asioita tuoreista, yllättävistäkin näkökulmista.

Tekstin on sovittava ääneen luettavaksi ja kestettävä useitakin lukukertoja. Kuvakirja on tehty etenkin lapsille, mutta se antaa paljon myös aikuisille.

Kuvakirjan tekstit eivät saa olla liian pitkiä. Kieli on kaunokirjallisuutta, jonka keinoista pienelläkin lapsella on oikeus päästä nauttimaan.

Pienet lapset käyttävät itsekin kieltä hyvin luovasti, kunhan heitä pysähtyy kuuntelemaan. Esimerkiksi ”Elli ja tuttisuu” -kirjaan päätyneet sanat ”huone katsoo ovelta” kuulin omalta tuolloin taaperoikäiseltä lapseltani.

 

Alussa oli sana – vai kuva?

Kun kuvakirjalla on kaksi tekijää, ensin tulee yleensä tarina. Siihen sitten etsitään kuvittaja, jonka kädenjälki sopii parhaiten kulloiseenkin tekstin henkeen.

Pohditaan myös, sopiiko tarina käsin vai tietokoneella kuvitettavaksi vai käytetäänkö näiden yhdistelmää (kuten esim. kirjoissa ”Olga Orava ja metsän salaisuus” ja ”Hämärinkäinen”). Jotkut kuvittavat vain käsin, toiset taas mielellään tietokoneen avulla.

Joskus kirja lähtee liikkeelle kuvaideasta. ”Olga Orava ja metsän salaisuus” -kirjamme syntyi Karoliinan ideasta sijoittaa tarina kokonaan erilaisten puiden oksille.

Karoliina muuntaa tarinat mielessään kuviksi heti ensi lukemalla.

– Kuvat voivat kertoa muutakin kuin teksti, hän kertoo. – Kunhan ne ovat samasta maailmasta ja kunnioittavat tekstin tyyliä. Eivätkä lisää kirjaan mitään sellaista, joka on ristiriidassa tekstin kanssa.

 

Tiivistä yhteistyötä

­– Kuvitusta tehdessä pidetään tiiviisti yhteyttä, kertoo Karoliina. – Lähetän kuvat aina samaan aikaan sekä kirjailijalle että toimittajalle sitä mukaa, kun ne valmistuvat.

Kuvakirja vaatii kahden tekijän hyvää yhteistyötä ja joustavuutta. Asioista on voitava puhua rehellisesti ja suoraan, ilman että pelkää toisen osapuolen loukkaantuvan.

– Tärkeää on, että molemmat ovat tyytyväisiä kirjaan, Karoliina painottaa.– Kuvittajalle saatetaan esittää vaatimuksia, joita tuntuu vaikealta toteuttaa. Joskus joutuu tasapainoilemaan oman tyylinsä pitämisen ja kirjailijan toiveiden välillä. Tosi harvoin tätä on kuitenkin tullut vastaan.

Kuvakirja hiotaan loppuun tutkimalla tekstiä ja kuvitusta yhdessä.

Miten sana ja kuva keskustelevat toistensa kanssa? Tekstin ei pidä toistaa sitä, mikä on kuvassa jo itsestään selvää.

Valitettavasti lastenkirjoja ei useinkaan pidetä yhtä hienona ja ”vakavasti otettavana” kirjallisuutena kuin aikuistenkirjoja. Se on kuitenkin paremman tiedon puutetta. Esimerkiksi juuri kuvakirja on parhaimmillaan taideteos, jossa tekijöiden näkemykset yhdistyvät kokonaisuudeksi, josta voivat nauttia kaikenikäiset.

Mila

 

Kuva: Karoliina Pertamo. Tässä ovat näkyvillä kaikki yhdessä tekemämme kirjat.

Anni Swanista ja kuvakirjoista

Tervetuloa Helsingin Villa Kiveen torstaina!

Netti kiinni, aistit auki

Tervehdys, alla muutamia syitä kolmisen viikkoa kestäneelle nettipimennolleni. Ollut tärkeämpää toimitettavaa, kuten…

Etelä-Toscanan lampaat.

*

Sienan pusuttelevat pulut.

*

”Nel mezzo del cammin di nostra vita…” Agricolan kollegan Danten kotimuseo Firenzessä. Muuten, italian kielessä helvetissä ja talvessa on vaivainen yhden  kirjaimen ero: inverno ja inferno (molemmat maskuliineja). Hiihtelyhulluna pidän samankaltaisuutta lievästi outona.

*

Korsikan karut autiorannat…

*

… ja jyleä vuoristo.

*

 

Miltei kolmeen kilometriin kohoavan Monte Cinton rinteillä oppii lentämään, kun katsoo mallia…

*

… isohaarahaukalta.

*

Korsikan kapoisilla teillä tapaa lehmiä, vuohia ja villejä kaikenkirjavia sikoja. Kuvan porsaassa oli jotain erityisen sympaattista.

*

Vertailussa ehta toscanalainen villisika. Tänä vuonna näin vain kaukaa ja iltahämärässä, ilmeisesti tykkäsivät piilotella vastasyntyneitä porsaitaan. Puolikas pikkupossu näkyy lehmän peräreiän yllä.

*

Tässä vähän paremmin.

*

Jo esiteltyjen lampaiden ja villisikojen lisäksi Toscanassa tutustui muun muassa liskoihin,

*

lehmähaikaroihin,

*

 

hevosiin,

*

turkinkyyhkyihin,

*

unikoihin,

*

ja Niki de Saint Phallen häkellyttävän tarot-puiston jättikokoisiin mosaiikkipatsaisiin. Isoimman sisällä taiteilija asui puiston rakennusaikana,

 

*

ja Petriolon hippikylpylään sillan alla rotkon pohjalla ikiaikaisten kylpyläraunioiden kainalossa. Luonnon muovaamia ammeita, mädän munan hajuista kuumaa mineraalivettä ja vieressä virtaavaa jääkylmää vuorivettä,

*

 

ja siihen ihmeeseen, että kirjakaupassa saa iltakymmeneltä selailla vapaasti kirjoja ja siemailla juomia. Näin Firenzen rautieaseman La Feltrinellissa. Kyllä, etualan teos on Lundbergin Jää. Kuvassa myös puolet matkaseurueesta.

*

Kiitos mitä parhaalle seuralle ja mielenlepomaisemille!

*

Nyt on pakko tunnustaa, että taidan nettipaastota seuraavatkin kolme viikkoa. Syy on tämän näköinen:

Pojan perheen uusi jäsen. 11-viikkoinen Chili, espanjanvesikoira.

*

Espanjattaren tulisesta luonteesta ei vielä havaittu merkkejä. Pehmolelun oloinen, vähän ujo, rauhallinen ja kiltti.

*

Juuri nyt unohdan olevani allerginen – ja hurahdan.

Kirsti

Runosi ovat hyviä ja selkeitä. Mutta

Runokokoelmia myydään keskimäärin 200-300 kappaletta, 500 kappaletta on jo huippua, kertoi taannoin Sanasadon Erkki Kiviniemi Aamulehden haastattelussa. Suuret kustantajat ovat lähes karsineet runokokoelmat valikoimistaan, vaikka tahkoavat suuria taloudellisia voittoja esim. dekkareillaan ja oppikirjoillaan. Eturivin runoilijoiden julkaisutahtiakin on harvennettu isoissakin kustantamoissa, minulle on henkilökohtaisesti kerrottu.

Itse lähetin mielestäni hiotun haiku-tankakokoelmani ensin kolmelle suurimmalle kustantajalle. WSOY ja Otavat vastasivat parin kolmen kuukauden sisällä, Tammen ein odottelu kesti puoli vuotta. Sitten päätin lähestyä erästä vanhaa kustantajaani. Kuinka ollakaan tekstini oli unohtunut kustantajan sähköpostien sekaan. Hän kirjoitti, että runoni ovat hyviä ja selkeitä. ” Mutta: En jaksa uskoa tämän kustantamisen taloudelliseen kannattavuuteen, meillä on muutenkin melkoisesti ns. kulttuurityöprojekteja (taloudellisesti kannattamattomia). Toivotan parempaa onnea ja vastaanottoa toisaalla.”

Onneksi vaihtoehtoja riittää. Täältä Tampereelta löytyy Sanasato, joka julkaisee tasokasta, vähälevikkästäkin kirjallisuutta. Niinpä toimitin käsikseni sinne.

Sitten on J. K. Ihalaisen luotsaama Palladium Kirjat, joka julkaisee runsaasti runoutta. Poesia lienee keskittynyt kokonaan runouteen. Teos on ainakin jonkin verran julkaissut runoutta. Nihil Interit tuli runouden saralta myös mieleeni. Paasilinna on julkaissut ainakin Tuija Välipakan runokokoelman. Netistä kustantajia löytyy vielä paljon lisää. Arvoisat lukijat, tuleeko teillä mieleen vielä muita runoutta julkaisevia kustantamoita?

Itse tykkään sanoa asiat napakasti, siksi kirjoitan runoja. Jotkut runot ovat vain muutaman sanan mittaisia, silti ne voivat sisältää koko elämän. Itseäni korostamatta mieleeni tulee eräs vanha haikuni: Vähän puhuivat/ minulle äiti, isä./ Enemmän joki.

En tiedä mistä voima minuun, meihin tulee. Elämämme on yhtä odottelua, vastauksen saanti kestä kuukausia, joskus yli vuodenkin. Jo sovitut projektitkin voivat viivästyä. Esim. runovärityskirjani ilmestyminen siirtynee vuoden päähän kuvittajan sairastuttua. Koko ajan kirjoitan, kirjoitamme odottelun ja epämieluisten yllätysten ohessa uutta. Eikö se olekin melkoinen ihme?

Joskus muinoin Arja Tiainen vieraili jollain kirjoittajakurssilla. Hän korosti, että kirjailijalla pitää olla toipumiskykyä. Totisesti! Ja paksu nahkakin, vaikka olemme herkkiä, lisään minä.

Ruikuttamatta, sisukkaasti kevättä kohti! Ja kirjoitetaan vielä runojakin, se kustantaja voi löytyä vaikka nurkan takaa.

Terveisin Heikki (hauskaa kun sukunimi Sitkiä löytyi kirkonkirjoista!).

Kirjoitan, siis puhun.

Mitäkö tuo nyt on olevinaan. Sitä vain, että jossain vaiheessa meille opetettiin puhe- ja kirjoituskielten olevan aivan erilaisia. Niin kuin useimmille ovat edelleen. Kasvava suuntaus näyttää silti olevan, ettei niillä enää eroa olekaan. Joskus se ärsyttää, joskus ei.

Äsken sentään hätkähdin, kun hyvää kirjakieltä kirjoittava tyttäreni oli naputellut sähköpostiviestinsä nykytyyliin ilman isoa kirjainta välimerkkien jälkeen ja välimerkkejä sinne tänne huiskien. En hätkähtänyt siksi, että hän oli tehnyt niin, ja huomautti lopuksi niin tahallaan tehneensä. Hätkähdin sitä, että en lukiessani ollut kiinnittänut asiaan mitään huomiota. Ei ollut siis ollenkaan ärsyttänyt, sisältö kiinnosti sillä hetkellä enemmän kuin kirjoitusmuoto.

Kirjailijan pitää tietysti pystyä erottamaan tyylit toisistaan, ja varsinkin nuorille kirjoittavat joskus jopa pilaavat kirjansa uskottavuuden kirjoittamalla muka nykykieltä, joka tosiasiassa on jo kuukausia sitten vanhentunutta. Esimerkiksi suoraan englannista otetut sanat, sanonnat ja lyhennykset yleistyvät sitä vauhtia, että välillä suorastaan huolestuttaa.

Mitä sanotte, onko huoleen aihetta? Vai myönnetäänkö rauhassa, että kieleemme on aina juuttunut uusia vierasperäisiä sanoja, nyt tahti on vain kiihtynyt. Tosiasiassahan monet niistä elävät jonkin aikaa ja jäävät pian unhoon. (Kuka muuten käyttää useinkaan enää sanaa unho?) Kun nyt taas olen istunut arkistossa lukemassa lehtiä 1900-luvun alusta, hämmästyn usein, miten tähän päivään kelvollista kieltä niistä löytää paljonkin. Paatos sentään on toiselta ajalta, ja sitä on.

Kieli nousi taas vahvasti ajatuksiini, sillä Vuotalon lukupiirissä vieraillessani siitäkin tuli puhetta. Siellä oli luettu viimeisimpäni Voidaan kutsua ulkopuolelle lain ja siitä keskusteltiin. Tunnustin joskus tekeväni paljonkin työtä juuri kielen vuoksi. Vanhat lähteet houkuttelevat välillä liiankin vanhanaikaiseen ilmaisuun, mutta se kultainen keskitie pitäisi vain löytää.

Kuinka moni pystyy kirjoittamaan kieltä, jossa ei ole korjaamista? Olen kuullut, että sellaisia ihmisiä on. Lause on jo niin valmiiksi mietittynä, ettei kaipaa muutoksia. Lupaan kadehtia jokaista ilmoittautujaa.

 

Yleisömenetys

Jyväskylän kirja-, viini-, ruoka- ja lemmikkimessuille osallistui tänä vuonna enemmän väkeä kuin viime vuonna, joten todennäköisesti tapahtuma järjestetään myös vuonna 2017. Toivotaan niin. Kyllä Suomeen mahtuu tapahtumia, eikä kaikkien tarvitse olla yhtä suuria kuin vaikkapa Helsingin tai Turun kirjamessut.

Minä olin Jyväskylässä lauantain viimeinen esiintyjä. Ennen minun vuoroani päälavan katsomon täytti Kummelin Heikkiä ja Timoa ihmettelemään tullut yleisömeri. Ajattelin tyytyväisenä, että ehkäpä suuri osa tästä porukasta jäisi kuuntelemaan minuakin. Arvatkaa, jäivätkö? No eivät nyt ihan kaikki tuolit tyhjentyneet, mutta olihan se kieltämättä aika masentavaa katsoa, kun oman vuoron koittaessa monet ihmiset kiiruhtivat pois.

Tietenkin on niin, että on ihan yhtä arvokasta esiintyä yhdelle tai sadalle ihmiselle, mutta kyllä minun täytyy rehellisesti sanoa, että joka kerta sitä vain toivoisi, että yleisöä tulisi mahdollisimman paljon. Joskus tuleekin. Aina ei.

Sekä haastateltavana että haastattelijana toivon, että ihmiset olisivat kiinnostuneita kuulemaan, mitä sanottavaa kirjailijalla on. Joskus vain käy niin, että syystä tai toisesta yleisö jää pieneksi. Kerran minä haastattelin erästä kuulua dekkaristia, jota kuulemaan odotettiin ilmeisen paljon väkeä. Tilaisuutta varten oli varattu suuri sali, johon olisi mahtunut lähes 500 ihmistä. Ei täyttynyt sali, mutta me pääsimme onneksi vaihtamaan hieman pienempään tilaan, jossa haastattelusta tulikin oikein mukava ja leppoisa, sellainen intiimi ja kotoisa.

Kouluvierailuilla tiedän etukäteen, kuinka suuri yleisö minua odottaa. Kirjastoissa tai muissa kaikille avoimissa tilaisuuksissa on aina oma tietty jännitysmomenttinsa, kun paikalle voi saapua joko tosi paljon tai sitten tosi vähän väkeä.

Jos tuoleja on kaksikymmentä, ja ne kaikki täyttyvät, ehkä jopa lisätuoleja täytyy etsiä, tuntuu, että tilaisuus on yleisömenestys. Jos sama määrä kuulijoita ripotellaan suureen saliin, näyttää, ettei paikalla ole oikein ketään. Kaikki on niin suhteellista.

Koskaan ei minun kohdallani ole vielä käynyt niin, ettei kukaan olisi tullut minua kuuntelemaan. Mitähän sitä tekisi, jos ketään ei tulisikaan?

 

 

Noitapeili syntyi rakkaudesta kirjastoihin

Uuden kirjani, ”Noitapeilin”, pitäisi ilmestyä ensi viikolla. Elän siis taas vähän jännittäviä aikoja, vaikka olenkin jo ehtinyt julkaista aika monta kirjaa.

Saturomaani on minulle kuitenkin uusi laji. Aiemmin olen kirjoittanut kuvakirjoja, helppolukuisia Telma-kirjoja, nuortenromaaneja ja yhden romaanin aikuisillekin. Saturomaanin maailmaan lähtemistä rohkaisi ehkä se, että olen viime vuosina kirjoittanut alakoulun äidinkielen ja kirjallisuuden oppikirjoihin tarinoita samalle ikäryhmälle (noin 9–12 v.).

”Noitapeili” aloittaa Salainen kirjasto –nimisen sarjan. Tässä sarjan ensimmäisessä osassa 11-vuotiaat Hugo ja Lydia löytävät metsästä vanhan kirjaston, jossa vapaaehtoisvoimin vaalitaan unohdettujakin kirjoja ja tarinoita. Lasten asuinpaikkakunnalta on lakkautettu kaikki kirjastot lukuun ottamatta yhtä piskuista kirjakioskia, jota kukaan ei edes yritä kutsua kirjastoksi.

Tarina on surullista kyllä ajankohtainen, sillä täällä Lahdenkin seudulla on viime vuosina lakkautettu kirjastoja ja supistettu niiden aukioloaikoja. Tällä hetkellä Lahden pääkirjastokin aikoo remontissaan hävittää ison osan aikuisten kokoelmastaan. Olen koettanut puolustaa kirjastoja ja kirjoja muun muassa kirjoittamalla aiheesta lehteen.

”Noitapeili” on rakkaudentunnustukseni kirjastoille ja kirjoille, tarinoiden maailmalle. Lapsuuteni merkittävimpiin kokemuksiin kuuluivat ehdottomasti kirjastokäynnit. Kirjasto kirjoineen avasi minulle portteja maailmoihin, joita en tiennyt olevan olemassakaan.

Salainen kirjasto -sarjan vanhassa kirjastossa on monia osastoja, salaluukkuja, käytäviä ja kerroksia. Niistä pääsee eri maailmoihin. ”Noitapeilissä” päästään käymään Kyöpelin noitakaupungissa Suuren Noitakonferenssin aikoihin ja joudutaan peilin takaiseen valtakuntaan.

Noitamaailma oli minulle lapsena läheinen. Leikin mielelläni noitaa ja kirjoitin tarinoita noidista. Nyt sain vihdoin toteuttaa pitkäaikaisen haaveeni ja kirjoittaa aiheesta oikean kirjan.

Joten jännitystäkin suurempi tunne taitaa nyt olla ilo.

Mila

P.S. Törmäsin noitaan Lontoossa viime kesänä. Kuten kuvasta näkyy,

tulimme heti hyvin juttuun.