Salla Simukka's Blog, page 12

Terveisiä Turusta!

Suomen parhailla kirjamessuilla riitti jälleen kuultavaa, nähtävää ja ihmeteltävää.

Suomen Nuorisokirjailijoiden osasto pullotti kiinnostavaa ohjelmaa. Voi kauhistus! -paneelissa Tiina Hautala, Mervi Heikkilä, Juha-Pekka Koskinen ja Magdalena Hai keskustelivat kummitus- ja kauhuteemoista lasten- ja nuortenkirjallisuudessa. Takanurkassa Roope Lipasti livekirjoittaa.

 

Vuorossa elävä kirjailija Jukka-Pekka Palviainen, jatkotarinan kimpussa. Livekirjoittamiseen osallistui kolmen messupäivän aikana liki 30 kirjailijaa, joille nostan piponi pilviin, minulta ei onnistuisi keskittyminen messuhälinässä.

Nuorisokirjailijoiden osastolla pääsi myös kurkistamaan noin 50 kirjailijan toiseen puoleen eli harrastuksiin. Kalastusta, pingistä, teatteria, käsitöitä, tanssia, lautapelejä, pokemonjahtia, puutarhaa, autiotaloja, vuorikiipeilyä, hiihtoa, laulua, nyrkkeilyä, sellonsoittoa…

Haastatteluissa kirjailijat kertoivat harrastuksistaan. Kuvassa Mimmu Tihinen ja tyyny, jonka hän on sekä suunnitellut että kutonut itse. Tyynyn nimi on Kätketty aarre.

Kirjailijat muistelivat myös lapsuuden lempilelujaan. Vuorossa Katri Alatalo Koalan ja Nessien kanssa. Katri koki kaverusten kanssa ikimuistoisia seikkailuja, kuten ilmeestä voi päätellä…

Grafomaanikko ja maailmanmatkaaja Raili Mikkasella riitti huimia tarinoita kaukomatkoistaan.

Grafomaanikko Heikki Niskan harrastus liittyy tarot-kortteihin! Tässä kuitenkin esittelyssä Satakieli ja lakaisukone -lastenrunokokoelma.

Toki messuilla oli säpinää muuallakin kuin Nuorisokirjailijoiden osastolla: muun muassa Fiore-lavalla Terhi Rannela avasi ja taustoitti kiehtovasti Frau-romaaniaan. Terhiä jututti Roman Schatz.

Oppitunti otsikolla Kirjailijan oivaltava pukeutuminen! Mallin tarjoilee Grafomanian ykkösfani Leena Lehtolainen, jonka mekossa komeilee hänen uutuusdekkarinsa Tiikerinsilmän kansikuva. Koululaiset haastattelivat Leenaa Turun seudun äidinkielenopettajien osastolla, joka on vuodesta toiseen yhtä upea ja vetovoimainen.

 

Hurmaava Donna Leon lupasi kirjoittaa Brunetti-sarjaa niin kauan kuin sen kirjoittaminen on hauskaa. Kiitos!

Vastapalkittu Tuija Lehtinen messujen ohjelmapäällikkö Jenni Haukion onniteltavana. Tuijalle myönnettiin Suomen Kirjailijaliiton Tirlittan-palkinto. Onnea, onnea!

Vielä takaisin Nuorisokirjailijoiden osastolle, jossa oli tietenkin myös perinteinen kirjankansiäänestys – koko seinällinen toinen toistaan komeampia kansia. Vaan ken on kaikkein kaunein? Palataan asiaan lähipäivänä…

… livekirjoittaminen eikun jatkuu, vuorossa Tiina Lehtineva. Lavalla Anu Holopainen haastattelee Tuija Lehtistä.

Tämän haastettelutuokion jälkeen tiedän, että Suomen henkevin ja lempein kirjailija on Esko-Pekka Tiitinen. Esko-Pekalle kaikenlainen taide on osa arkea. Kuvien, maalausten ja musiikin keskellä on tasapainoinen olo, suloisesti keskeneräinen. Niin on hyvä.

Ja loppuhuipennuksena Anu-tietokonepelaaja ja Kirsti-nykytanssija patsastelemassa harrastusseinän edessä.

*

Hui, aikamoiset messut taas. Ehkä mukavinta koko rupeamassa on kollegojen tapaaminen, iloiset kohtaamiset hulinan keskellä. Taas saa virtaa uuteen.

 

Kirsti

Kaukaa ja kotoa

Sisareni asuu Bostonin metron ulottuvilla Cambridge MA:ssa. Hän kävelee metrolle usein jo 1600-luvulla perustetun Harvardin yliopiston kampuksen läpi. Cambridgessä asustaa vanha, arvokas kulttuurihenki joka kolkassa, kauniisti kunnostetut talot ovat jopa 1700-luvun puolelta. Sisareni talokin on yli 150-vuotias. Turistin ei tarvitse tehdä oikeastaan juuri muuta kuin kävellä ympäriinsä ja nauttia taloista ja niiden puutarhoista, puiden reunustamien katujen kauneudesta ja vaikkapa villeistä kalkkunoista, joita kipittelee pensastoissa.

Ehdin lukea muutamia The New York Timesin kulttuurisivuja, joissa mm. kirjailijat kertoivat työstään. Palaan vielä näihin, mutta yksi puheenvuoro yllätti erityisesti. Kirjailija Kwame Alexanderinkin se oli yllättänyt. Hän oli kirjoittanut lastenkirjan kahden sammakon vaiheista. Kirjan ilmestymisen jälkeen alkoi tulla yhteydenottoja kouluista. Niissä toistui sama kysymys, joka oli jo ensimmäisessä suunnilleen tässä muodossa: ”Koulussamme on sekä valkoisten että mustien lasten ryhmiä. Koska emme tiedä, kummille ryhmille kirjaanne sopii lukea, kysymmekin, kumpia olette ajatellut sammakkojen olevan, valkoisia vai mustia?” – Varmuuden vuoksi olisi siis meidän jokaisen sammakoista tai muista eläimistä kirjoittavan syytä miettiä vastaus näin oleelliseen kysymykseen. Ainahan kirja voidaan julkaista jossain vaiheessa Yhdysvalloissa.

Täällä kotomaassa olen iloinnut ensi vuoden Suuresta lukuseikkailusta. Lukukeskus lähetti taannoin houkuttelevan viestin, jossa kutsuttiin kaikkia mukaan ideoimaan ensi kuun loppuun mennessä. Kirjailijoita siinä ei mainittu, mutta minusta meidän pitäisi ilman muuta myös osallistua, hieroa nystyröitämme oikein kunnolla ja tehdä ehdotuksia. Ne voivat omasta mielestäni olla miten huimia tahansa, ja vaikka ne eivät sellaisenaan toteutuisi, ne saattaisivat silti antaa vinkkejä suunnittelijoille.

Juttelin superaktiivisen tietokirjailijan, lasten- ja nuortenkirjakriitikon Ismo Loivamaan kanssa, ja hänellä oli jo monta hienoa ideaa mietittynä. Niistä voi ottaa vinkkiä, joten hänen luvallaan kirjaan niitä tähän:

Pakolaislapsille kirja käteen, kuten Ruotsissa jo annetaan. Siellä on käännetty Astrid Lindgreniä ja Gunilla Bergströmiä arabiaksi. Meilläkin on juuri nyt meneillään Katri Tapolan ja Sanna Pelliccionin ideoima  Toiveretki-suomalaisarabialainen näyttely, jossa on mukana mm. Marja-Liisa Tiaisen arabiaksi käännetty kirja.

Kouluhallitus/OPM voisi kouluttaa ensi vuonna muutaman somalin kirjavinkkariksi. Lukeminen mukaan kototuttamiseen!

Kotimaisia lstenkirjahahmoja maitotölkkien kylkeen sekä postimerkkisarja tunnetuista lastenkirjojen sankareista.

Huolehditaan, että lapsilla on Suomessakin oikeus lastenlehtiin. Me kirjailijat voimme muistuttaa, innostaa ja ehdotella lehtiä kirjastoihin.

Nuo olivat siis Ismon ehdotuksia. Itse olen nyt jo niin monia vuosia ollut mukana selkokirjatyöryhmässä, että olen vakuuttunut selkokirjojen tarpeellisuudesta. Muutamana viime vuonna hyvien kirjoittajien määrä on jo ilahduttavasti noussut, osaavia aktiivisia kustantajiakin on muutama, mutta suuri yleisö ei tiedä vielä selkokirjoista riittävästi. Selkokirjojen tarvitsijoita on todellisuudessa paljon enemmän kuin niitä lukevia. Osaksi Suurta lukuseikkailua toivoisin näidenkin aioiden esiin tuomisen. Heikosta lukijasta voisi hyvinkin kasvattaa hyvän lukijan, jos hän aloittaessaan löytäisi vetäviä kirjoja, joiden lukeminen ei olisi liian vaikeaa.

Siispä, huhuu kollegat! Miettikäämme, tehkäämme ehdotuksia, olkaamme aktiivisia! Eikä tämä toivomus suinkaan koske vain kirjailijoita, Lukukeskuskin houkuttelee mukaan kaikkia lasten parissa toimivia tahoja. Tehdään ensi vuodesta tosiaan Suuri lukuseikkailu!

Kun mustarastas laulaa

Linda Olssonilta on suomennettu romaanit: Laulaisin sinulle lempeitä lauluja (-09), Sonaatti Miriamille, Kaikki hyvä sinussa, sekä Kun mustarastas laulaa. Linda Olsson (s.1948) työskenteli lakimiehenä Tukholmassa ja muutti perheineen Keniaan 1980-luvun puolivälissä. Hän asui sen jälkeen monissa paikoissa ympäri maailmaa ennenn asettumistaan Aucklandiin, Uuteen-Seelantiin.

Kollegani, ystäväni Arja Kuisman kanssa vinkkaamme toisillemme kirjoja. Lähikirjastosta löytyi Olssonin Kun mustarastas laulaa. Takaliepeen mukaan se on viipyilevä kertomus uskalluksesta rakastaa ja ottaa vastaan rakkautta. Se kertoo myös syvästä yksinäisyydestä, eristäytymisestä, lapsuuden ja avioliittojen traumoista, muukalaisuudesta. Silti kirjan sivuilla läikehtii kevään ja kesän valo.

Päähenkilöitä ovat samassa kerrostalossa asuvat Elisabeth Blom, Elias Blom, sekä itävaltalaislähtöinen Otto Vogel. Samasta sukunimestä huolimatta Elisabeth ja Elias eivät ole toisilleen sukua.

Elias yrittää viedä hänelle erehdyksessä toimitetun paketin Elisabethille ja ihmettelee, kun uusi naapuri ei avaa ovea.Tästä alkaa haparoiden ystävyys. Elisabeth antaa lukihäiriöiselle Eliakselle lahjaksi Rainer Maria Rilken kirjan Kirjeitä nuorelle runoilijalle. Elias puolestaan lahjoittaa Elisabethille mustarastaspiirroksia. Elisabethia koskettaa piirros, jossa lintu näyttää luisevalta ja murtuneelta, tausta näyttää räntälumelta. Piirros on tehty niin taitavasti, että saatoin miltei kuvitella pienen rinnan kohoilevan, kun lintu haukkoi henkeään, Elisabeth tunnusti myöhemmin Otolle. Elisabethin vanhemmat kuolivat liikenneonnettomuudessa, kun tyttö oli 8-vuotias. Elisabeth ei saa otetta elämästään, muuttolaatikotkin ovat purkamatta.

Eräänä yönä Elisabeth kuulee ikkunasta vaikerointia. Hän rientää ulos ja löytää pahoinpidellyn Eliaksen. Elias pyytää: ”Hae Otto Vogel. Kerrosta ylempää.” Elias joutuu kolmeksi viikoksi sairaalaan. Otto ihmettelee, kun Elias ei tee lainkaan ilmoitusta poliisille. Elias vastaa:”Mitä se hyödyttäisi? Oli pimeää, ja minä tuskin näin heitä ennen kuin he olivat kimpussani. Ja sitten yritin vain suojautua parhaani mukaan. Sitähän tapahtuu koko ajan, eivät poliisit piittaa siitä tuon taivaallista. Ovat varmaan sitä mieltä, että oma vika.” Otto ihmettelee:”Miten niin oma vika? Eikö kaduilla sentään pitäisi voida kävellä pelkäämättä että joku käy kimppuun?” Elias vastaa:”Minunlaisteni on varmaan hyvä varautua siihen.” ”Sinunlaistesi? Mitä sinä tarkoitat?” Otto kysyy. Elias sanoo: ”No, kyllä sinä tiedät…” Sitten Elias vaihtaa puheenaihetta ja näyttää piirroksiaan.

Traagisen tapahtuman jälkeen Elisabeth ja Otto hiljalleen tutustuvat toisiinsa. He tekevät pieniä kävelyretkiä, käyvät kahviloissa, puhuvat kirjallisuudesta ja kuuntelevat Mendelssohnia ja Rahmaninovia. Välillä Elisabeth ihmettelee kotonaan: Oliko hän todellakin ollut ulkona? Istunut auringossa sen miehen kanssa? Juonut kahvia ja syönyt voileipää? Ja jopa rupatellut vähän. Hän ei käsittänyt, miksi oli suostunut siihen. Olisi ollut niin helppoa vain sulkea ovi. Pysyä täällä sisällä. Hän olisi voinut välttyä huomaamasta lisääntyvää valoa ulkosalla, jos vain olisi pysynyt sisällä. Mutta nyt kaikki oli muuttunut peruuttamattomasti. Panssarin murtuminen ei tunnu lohdulliselta, vaan kivuliaalta.

72-vuotias Otto on hyvin sympaattinen, isällinen hahmo. Hän kutsuu tiistaisin Eliaksen luokseen illalliselle.Otolla on ollut antikvariaatti, joten kirjatkin ovat hänelle rakkaita.Välillä Otto muistelee Evaa, mennyttä vaimoaan. Eva oli ollut hänelle kuin alabasteripatsas, täydellinen joka kohdasta. Mutta kylmä.Otto oli elänyt Evan rinnalla mutta ei koskaan yhdessä tämän kanssa. Hän ei muistanut heidän koskaan tehneen yhdessä mitään. Ei sillä tavoin kuin minkä hän nyt ymmärsi mahdolliseksi. Ei edes kaikkein intiimeimpinä hetkinä. Miksi niin oli käynyt? Miksi hän oli antanut Evan istuskella puutarhassa yksinään? Oli katsellut tätä ikkunan läpi, kun olisi yhtä hyvin voinut mennä seuraksi? Vai johtuiko se hänestä itsestään?

(Sarjakuva)piirtäjä Elias on puhdas ja viaton, siksi jopa vähän tylsä hahmo esim. Elisabethin rinnalla. Elias on antanut kirjan alussa tietokoneen uudelle kansiolle nimen Mustarastas. Kansion piirrokset olivat pelkästään kuvitelmia hänen näkymättömästä naapuristaan (siis Elisabethista).Elias näyttää piirroksia parhaalle ystävälleen Majalle (joka vain vilahtaa kirjassa). Maja mykistyy Eliaksen piirroksista niin, että alkaa itkeä. Vaikka hän on kirjailija, Eliaksen kuviin ei ole olemassa sanoja. Lopulta Elisabeth kirjoittaa sanat Eliaksen kuvakertomukseen. Kuinka ollakaan Elisabeth paljastuu entiseksi elokuvakäsikirjoittajaksi. ”Särkyneet siivet” oli hänen kynästään. Siitä tehtiin elokuva, mutta se ei ollut Elisabethin käsikirjoituksen mukainen. Vaan muokattu sellaiseksi, että tarina on täysin käsittämätön.Näyttelijäkin Elisabeth on ollut.

Eräissä juhlissa Elias tapaa ranskalaisen valokuvaajan Paul Pascinskyn. Paul kiinnostuu, kun Elias kertoo että kolme hänen kuvittamaa kirjaa oli käännetty ranskaksi. Ruokailun jälkeen miehet istuvat kiviportaille.” Paul kurkisti taakseen, Eliaksen sääriä. Elias istui hievahtamatta aloillaan ja tunsi, kuinka Paulin selästä huokuva lämpö läpäisi hänen farkkujensa kankaan ja ulottui iholle asti.” Pian Paul matkustaa Ranskaan ihanalle lomalle. Paulin vanhemmat ottavat Eliaksen avosylin vastaan. Paulin äiti on kielenkääntäjä ja isä meribiologi.

Kirjan lopussa Otto kutsuu Elisabethin, Eliaksen ja Paulin yhden ystävänsä kesäpaikkaan, Tukholman saaristoon, josta kaikki ovat kuulleet. Se voi olla vielä Provenceakin tunnetumpi.Ennen matkaa Elisabeth antaa Otolle Gogolin Päällystakin, yhden entisistä lempikirjoistaan. Se sisälsi ennen Elisabethin mielestä kaiken inhimillisen.” Mutta kun luen tarinaa nyt, en enää näekään sitä samalla tavalla. Tietenkään teksti ei ole muuttunut. Siispä minä olen varmasti muuttunut. Tarinassa ei ole mitään toivoa. Se sisältää pelkkää pimeyttä. Sen minä näen nyt.

Sinä olet muuttanut minua, Otto. Sinä olet hyvin harvinaislaatuinen: hyvä ihminen. Ja sinä olet antanut minulle toivoa. En tiedä, miten käsitellä tätä, mutta niin se vain on. Haluan että sinä tiedät sen.

Elisabeth”

En tiedä oliko kaikki ironiaa vai ei, pidin kirjasta paljon. Kirjan lukiessa itkin pari kertaa vuolaasti,niin että lukeminen piti keskeyttää. Tämä ei ole vitsi. Olsson rakastaa ihmisiään, se lienee aika harvinaista. Minusta kirjassa oli paljon kauneutta, romantiikan nälkäkin tuli tyydytettyä. Nälästä puheen ollen kirjassa syödään paljon. Tillilihaa, lampaanviulua, silliä, varhaisperunoita, parsaa ja mansikoita.

Kirjaa lukiessa töhertelin paljon muistiinpanoja. Yksi hienoimpia kohtia alkaa sivulta s. 171 (jatkuen muutaman sivun verran). Elisabeth saarnaa Eliakselle: ”Aivan kaikki mitä sinä olet, on suojelemisen ja säilyttämisen arvoista, Elias. Ja juhlimisen. Muista olla oma itsesi ja ymmärrä, että sinua rakastavat todella yksinomaan ne, jotka rakastavat sinua omana itsenäsi. Katso itseäsi, Elias!”

Hyvät lukijat, ystävät! Mitkä kirjat teitä ovat oikein koskettaneet, jopa itkettäneet?

kyselee Heikki.

Uusi-Seelanti eli maorin kielellä Aotearoa, osa 2

Tässä nyt lupaamani maisemaosuus. Kaikki kuvat ovat Pohjoissaarelta, väliltä Auckland-Wellington. Tervetuloa retkelle!

Aucklandin suurkaupunkialueella asuu 1,4 miljoonaa ihmistä, yli neljännes maan asukkaista. Joka 8. asukkaalla on vene. Haurakin lahdessa lipuvan laivan yläpuolella näkyy Devonport, ja niemen keskellä Mount Victoria, joka on yksi kaupungin lukuisista vulkaanisista kukkuloista. Mt Victorian rinteellä osuin sattumalta Michael King Writers’ Centren pihaan. Upealla paikalla sijaitseva kirjailijatalo tarjoaa residenssejä myös ulkomaalaisille. Pauliina Haasjoki on ollut siellä kirjoittamassa tuoreinta runokokoelmaansa Planeetta. Eikun hakemaan… Devonportin takana komeilee tulivuorisaari Rangitoto. Kuva on otettu Sky Towerista 328 m, vrt. Näsinneula 168 m.

IBBY-kongressin jälkeen Northern Explorer -maisemajunalla koko Pohjoissaaren halki kohti Welllingtonia. Hapuawhenuan silta on liki 300 metriä pitkä.

Kyllä! Maisemajuna oli nimensä veroinen.

Tongariron kansallispuiston maisemia. Siellä myös Mordorin Tuomiovuori, todellisuudessa Mt Ngauruhoe, aktiivinen tulivuori, 2287 m.

Pääkaupunki Wellington Pohjoissaaren eteläkärjessä on viihtyisä, rento ja kultturelli.

Satama-altaassa hylje räiski saaliskalan kimpussa. Vartin kestänyt tainnutus tepsi.

 

Wellingtonissa helmat heiluen yli suojatien.

Katherine Mansfield oli kotoisin Wellingtonista. Synnyinkotinsa puutarhassa kirjailija elää yhä, toki hieman jähmettyneenä.

Sitten auto alle ja takaisin kohti pohjoista. Kiwi-varoituksista huolimatta lintua on vaikea nähdä luonnossa. Se on harvalukuinen, lentokyvytön ja kipittelee öisin puskissa. Mutta Kiwi House Otorohangassa on mainio paikka tavata tämä sympaattinen otus, joka vaikuttaa enemmän nisäkkäältä kuin linnulta. Höyhenpeitteen korvaa turkinkaltainen takki.  Ai niin, uusiseelantilaiset myös kutsuvat itseään kiweiksi.

Hiljainen ja jylhä Rivendell sijaitsee Kaitoken luonnonpuistossa. Sademetsää, rotkoja, jättisaniaisia (ponga, kansalliskasvi), virtaavaa vettä, riippusiltoja, jyrkkiä joenpenkereitä, ikivanhoja puita, juurakkoja, jos mitä onkaloita. TSH-lavasteet on purettu, mutta kuvauspaikoilta löytyy tauluja, joissa kerrotaan yksityiskohtaisesti, mikä kohtaus missäkin on kuvattu. Huh.

Muutamia lampaita.

Hengitän syvään kerran…

… ja heti perään toisen kerran. Ruapehu Tongariron kansallispuistossa on Uuden-Seelannin suurin aktiivinen tulivuori.

Kuuma aamukylpy luonnonaltaassa klo 8. Ilma +10, vesi +40. Parikymmentä metriä uimapaikasta Otumuheke-virta laskee Uuden-Seelannin pisimpään jokeen Waikatoon, johon myös pulahdin – hrrr, johan heräsin.

Tänne ei kannata pulahtaa. Waiotapun vulkaanialue salpaa hengen. Eri mineraalien sävyttämän avaruusmaiseman maagisuus pysäyttää. Kolmen kilometrin kävelykierroksella vastaan tulee ällövihreitä järviä, kirkuvankeltaisia kallioseinämiä, kuplivia lähteitä, paholaisenkirnuja, savuavia halkeamia…

… ja kiehuvia, pärskähteleviä muta-altaita. Ei uimareille.

Hobbiton Matamatassa ylitti kaikki odotukset! Kävi samoin kuin Disney Worldissa 1988: ennakkoon ei kiinnosta yhtään, ja sitten – oooh olen lapsi, keskellä seikkailua! Hobbiton on tavattoman tyylikäs, koskettava, kiehtova ja innostava. Konnun lavasteet purettiin TSH-trilogian valmistuttua mutta rakennettiin uudelleen Hobitti-trilogiaan 2012, ja tällä kerralla pysyviksi, kaikkien iloksi ja ihmeteltäviksi. Kontu on elävä kylä, kasvimaan antimet aitoja ja pyykit kuivuvat tuulessa. Vasemmalla Party Tree. Kukkulan laella Frodon ja Bilbon kolon yllä kasvava pienempi puu ei ole aito. Se on tehty teräksestä ja silikonista, Taiwanista tuotetut lehdet on liimattu yksitellen kiinni oksiin. Puu näkyi kuvissa kolme sekuntia.

Hobitin mentävä koti.

Yhteensä 39 hobittikoloa.

Marokopan putous Waitomon korvessa mykisti.

*

Kaunis, kaunis Aotearoa!

 

Raportoi

Kirsti, elämyksiä pullollaan

 

Ps. HUOM! Näköjään Jyrin kanssa samoilla minuuteilla päivitetty blogia…. Ja nyt tämä kolossaalinen kuvareppari jyrää alleen Jyrin hienon kirjoituksen, joka käsittelee kritiikkejä, mm. ”Liian yleinen tapa on, että hyvää ei huomata, mutta kaikkeen negatiiviseen tai edes siltä kalskahtavaan puututaan heti.” En osaa vaihtaa postausten paikkaa, mutta te osaatte rullata vähän alaspäin, ja löydätte Jyrin jutun. Kannattaa lukea ja kommentoida!

Vähän kritiikistä tai sen vierestä

Palautteen antaminen ja vastaanottaminen ovat kumpainenkin taitolajeja, olipa sitten kyseessä taide tai ihan vain arkipäiväinen elämä.

On helppoa töksäytellä, todeta kepeästi, suuttua pienestä tai suorastaan haastaa riitaa, mennä henkilökohtaisuuksiin tai jättää sanomisensa perustelematta. Liian yleinen tapa on, että hyvää ei huomata, mutta kaikkeen negatiiviseen tai edes siltä kalskahtavaan puututaan heti.

Taiteen arvioiminen, arvostelu ja arvottaminen ovat aina, ihan aina, vaikka kuka mitä sanoisi, loppujen lopuksi subjektiivisia näkemyksiä mitä tulee vaikuttavuuteen, hyvyyteen tai huonouteen. Pitkän linjan kriitikko voi olla täysin eri mieltä kuin laaja yleisö. Joku arvostelumenestys, jos nyt puhutaan vaikkapa kirjoista, voi olla lukijan mielestä olla aivan sietämättömän huono ja lukukelvoton räpellys. Tai päinvastoin. On onni, että meitä on monenlaisia, ei kaikkien tarvitse samoista asioista tykätä, tietenkään.

Palautteesta, arvioinneista, arvosteluista tai näkemyksistä ei tarvitse olla samaa mieltä niiden antajien kanssa, mutta hyvä taito on ainakin yrittää ymmärtää, miksi joku on sitä mieltä kuin on. Parhaassa tapauksessa itsekin voi oppia jotain, ehkä jotain, mitä ei ole itse aiemmin edes huomannut, tai ehkä oma näkemys vain saa lisää vahvistusta.

Hupsuimpia ja tökeröimpiä kritiikkejä ovat sellaiset, joissa väitetään jotain, mutta ei kuitenkaan vaivauduta perustelemaan väitettä millään tavalla, todetaan vain ikään kuin itsestäänselvyytenä. Tämä pätee sekä hyvää että huonoa hakevissa kritiikeissä. Vaikka kyseessä oli oma näkemys tai vaikka tunne, tulisi sekin osata jotenkin avata ja perustella.

Pika-arvostelu tähtien tai muiden pompuloiden muodossa on aika erikoista. Ne eivät kerro yhtikäs mitään muuta kuin että arvostelija on nyt tätä mieltä. Arvoitukseksi jää miksi. Minusta sellainen on ihan yhtä tyhjän kanssa. Fiilis tällä hetkellä: 3 tähteä. Syksy: 2 tähteä. Murot: 5 tähteä. Pöh.

Kuin kuunvaloa syyskuussa

Kirjoitan kaikenikäisille. Se on ilo ja rikkaus sekä tuo kirjoitustyöhön vaihtelua. Vaikka rakastan ja arvostan lasten- ja nuortenkirjoja, valmistelen tällä hetkellä myös toista romaaniani aikuisille.

Aika monen käsitys tuntuu edelleen olevan, että aikuisille kirjoittamisen täytyy olla lapsille kirjoittamista haastavampaa – aikuisten kirjoja kun usein pidetään sinä oikeana (ja vakavasti otettavana) kirjallisuutena.

Minusta mikään tähän mennessä kokeilemani kirjallisuudenlaji ei ole toista helpompaa kirjoittaa. Joskus jokin tarina ottaa kuvakirjan muodon, toinen taas aikuisten romaanin. Ja kirjojen ikäluokitukset ovat lähinnä vain viitteellisiä.

Lastenkirjoja kirjoittaessani haasteena on loihtia pieniäkin lapsia kiinnostava tarina, joka kestää useita lukukertoja ja antaa jotakin myös entisille lapsille. Lastenkirja on usein ihmisen ensikosketus kirjallisuuteen. Olisi hienoa, jos oma kirja ei ainakaan karkottaisi potentiaalisia lukutoukkia kirjallisuuden laajoilta rannoilta.

Nuortenkirjan kirjoittajana olen pohtinut, miten puhutella nuorta(kin) lukijaa, millaisella tarinalla ja kielellä yrittää koskettaa hänen maailmaansa.

Taustatyötä vaatii jokainen laji. Kaikkien kirjojen kohdalla koetan miettiä, mitä uutta ne tuovat maailmaan ­ ­– ja kirjojen laajaan mereen.

Perimmäinen syyni kirjoittaa niin lapsille kuin aikuisille on kuitenkin ihme, jonka olen lukiessani kokenut.

Kun tavoittaa hyvän tarinan, tekstin, hahmon, jotakin ihmeellistä kirjan kansien välistä, se tuntuu yhtä ihanalta kuin kuunvalo syksyisessä illassa. Kirjoitan tuosta valosta jo kauan sitten huumaantuneena: saisinko minäkin loihdittua kipinän esiin, edes hetkeksi?

Olen ylpeästi osa lukijoiden ja tarinankertojien pitkää ketjua, pitämässä yllä ja siirtämässä eteenpäin pientä valontuikahdusta. Se kipinä on kaikkein tärkein. Kirjan muodosta ja ikäsuosituksista viis.

Kirjoitatko sinä sekä aikuisille että lapsille? Jos kirjoitat vain tietylle ryhmälle, niin miksi?

Terveisin Mila

Kirjat ovat täynnä valoa. Kuvassa Las Palmasin kirjasto.

 

 

 

Pahan puuskan siivin planeetan toisella puolen

Kia ora!

En tiedä mistä aloittaisin, sen verran iso elämys.

Jospa suoraan asiaan: kävin Uudessa-Seelannissa vastaanottamassa IBBY:n kunniakirjan, jonka sain säeromaanistani Paha puuska.

Hi-hii, siinä se.

 

Kaikki upeat kunnialistan Suomen edustajat! Sarianna Silvonen: Tyttö joka putosi Satumaan alle ja juhli varjojen valtakunnassa (kääntäjä), Elina Helander-Renvall: Auringon tytär (saamenkielinen kirjailija), Kirsti Kuronen: Paha puuska (suomenkielinen kirjailija), Tove Appelgren: Vesta-Linnea i månskenet (ruotsinkielinen kirjailija) ja Elina Warsta: Koira nimeltään Kissa (kuvittaja).

Kunniakirjat jaettiin IBBY:n maailmankongressissa Aucklandissa. Avajaisissa lapset hurmasivat maorien perinteisellä haka-tanssilla.

H-hetki perjantaina 19. elokuuta. Mitä mössöstä, kun tunnelma välittyy! Kunniakirjaa jakamassa IBBY:n presidentti Wally de Donker (vas.) ja toiminnanjohtaja Liz Page.

Oi, onnea ja iloa! Lizin syleilyssä australialaiskirjailija Felicity Castagnan kanssa, jonka nuortenromaani The Incredible Here and Now oli kunnialistalla.

Paha puuska kiinnosti valtavasti. Oli mukava vastata kysymyksiin ja kertoa siitä. Tässä kirjaa tutkii Susana Notti Argentiinasta.

The Boring Book, mikä mahtava nimi – ja muutenkin ihana teos! Uusiseelantilainen Vasanti Unka on sekä kuvitanut kirjan että kirjoittanut tarinan. Kunnialistalla hän oli kuvittajana.

Kongressiin kuului paljon mieleenpainuvaa ohjelmaa. Yhtenä päivänä osallistuin kirjastokierrokselle. Kuvassa vierailemme Westlake Girls High Schoolin kirjastossa. Opettaja-kirjastonhoitaja Megan Davidson vinkkaa (book talk) luokalle 10 minuuttia, minkä jälkeen kirjoista ensin tapellaan(!) ja lopputunti luetaan niitä. Oli kiva huomata, että ekojen joukossa lukuun lähti Stephanie Lyonsin Dating Down, säeromaani.

Seuraavaksi vuorossa Pigeon Mountain School, jossa oppilaat tutustuttivat meidät koulunsa kirjastoon. Hemadri Chandin (vas.), Emily Woodsin ja Kyle Chenin yhteinen lempikirjailija on australialainen Paul Jennings.  Emily pitää myös Muumi-kirjoista, on lomaillut Helsingissä ja tavannut joulupukin Rovaniemellä.

Redoubt North Schoolin kirjastossa meille esiteltiin tekniikkaa, josta en juurikaan ymmärtänyt mitään, mutta kiehtovalta vaikutti. Tabletissa on sovellus, jolla pääsee seikkailemaan kirjan sisään. Lapset innoissaan. Inspiroivat ja monipuoliset koulukirjastot ovat arvossaan ja voivat paksusti ainakin Aucklandissa.

Pienemmät koulut, joilla ei ole omaa kirjastoa, voivat lähettää toivelistoja kansalliskirjastoon, joka välittää pinokaupalla kirjoja ympäri Uuden-Seelannin. Niin, maassa on kaksi kansalliskirjastoa, sekä pääkaupungissa Wellingtonissa että tämä Aucklandin kirjasto, jonka tehtäviin koulujen palveleminen kuuluu.

Kirjastokierros päättyi Devonportin julkiseen kirjastoon, jossa oppainamme toimineet Trish Gribben (vas.) ja Tessa Duder kertoivat omasta tiestään kirjailijaksi ja teoksistaan.

Nelipäiväinen kongressi tarjosi yltäkylläisesti ohjelmaa. Kiinnostuneena kuuntelin mm. Aucklandin yliopiston kirjastohoitaja Helen O’Carrollin esitelmää nuorten säeromaaneista (verse novel). Muoto on maailmalla hyvin tunnettu ja jatkuvasti kasvava, erityisesti vaikeissa aiheissa. O’Carrolin mukaan säkeisiin kirjoitettu tarina on ylivertainen tunteiden ilmaisemisessa, piilottelevien ajatusten välittämisessä ja intiimiydessään, antaa mahdollisuuden mennä suoraan nuoren pään sisään. Plussaa myös nopea luettavuus. O’Carrollin jälkeen tutkija-kirjailija Chris Crowe kertoi Death Coming Up the Hill -säeromaaninsa synnystä. Crowe yritti ensin normaalia proosaa (kuten minäkin Paha puuskan kanssa), mutta Vietnamin sodan traumoista kertova tarina heräsi henkiin vasta lyhyissä säkeissä, tässä tapauksessa haikuna.

Markus Zusak kertoi eläväisesti lapsuudestaan, vaikutteistaan, tarinannälästään ja Kirjavarkaan taustoista.

Ja olihan siellä toinenkin suomalainen! Kirjallisuuden monipuolinen freelancer Niklas Bengtsson, jonka kongressiin valittu juliste tutki pläräyskirjoja.

Saanko esitellä: Uuden-Seelannin lastenkirjallisuuden kirsikunnas, Joy Cowley! Kongressin tiimellyksessä juhlistettiin pienellä viiveellä hurmaavan kirjailijan 80-vuotispäivää. Päättäjäisissä Joy tarinoi yhdessä koululaiskuorojen kanssa.

Enkä tietenkään voi päättää raporttiani ilman tätä naista. Margaret Mahy. Legendat eivät kuole.

*

Antoisa, ikimuistoinen matka. Hyvällä tavalla pyörryttävää viettää neljä päivää samoista asioista kiinnostuneiden ihmisten seurassa. Kirjailijoita, kirjastoväkeä, opettajia, kustantajia, kuvittajia, kääntäjiä, tutkijoita. Jokaisen intohimona lasten- ja nuortenkirjallisuus.

Kiitän sydämellisesti Kirjallisuuden edistämiskeskusta ja kustantajaani Karistoa, jotka tukivat taloudellisesti kerran elämässä -retkeäni maailman laidalle! Ja luonnollisesti myös IBBY Finlandia kirjani valitsemisesta kunnialistalle!

Onnen läikässä,

Kirsti

Ps. Ai niin, Uuden-Seelannin häikäisevät maisemat, huh, koostan niistä oman jutun.

Ps 2. Lopuksi tahdon vielä esitellä mainiot kirjat, jotka mahtuivat reppuuni kotimatkalle (kyllä, olin reissussa kaksi viikkoa pelkällä selkärepulla).

Kate De Goldi ja Jacqui Colley: Clubs – A Lolly Leopold Story, Gavin Bishop: Taming the Sun – Four Maori Myths, Tom E. Moffatt: Barking Mad ja Felicity Castagna: The Incredible Here and Now. Puolet luettu ja hyviksi havaittu. Kaikissa signeeraukset❤

 

 

 

 

Tuikahduksia

Olen ollut jo erinäisiä vuosia mukana Lyhdyn valtuuskunnan toiminnassa. Toissapäiväinen kokous oli uuden kaksivuotisen kauden ensimmäinen. Lyhty ei vaivaa meitä liioilla kokouksilla, vain kaksi varsinaista vuodessa, mutta sen lisäksi on tarpeen mukaan päättäjätapaamisia erilaisilla kokoonpanoilla.

Ja mikä tämä Lyhty sitten on? Se on luovan työn tekijöiden ja yrittäjien yhteenliittymä, jonka tehtävä on luovan alan toimintaedellytysten puolustaminen tekijänoikeuden näkökulmasta. Ei siis mikään pikkuinen eikä aivan helppokaan tehtävä.

Uhkaavan näköisestä tehtävästään huolimatta Lyhdyn kokoukset ilahduttavat joka kerta. On varsin terveellistä kuunnella kaikkien eri luovien alojen tekijänoikeus- ja toimeentulohuolia, saada kokonaiskuvaa, sillä yleensähän näkee vain ne omansa.

Tarkoitus ei silti missään nimessä ole istua valittamassa ja yrittämässä lyödä toiset alat omilla vaivoillaan, vaan löytää tapoja kertoa julkisuudessa tai kasvokkain asioistamme niille, jotka työmme tuloksia käyttävät sekä niille, jotka niistä päättävät.

Tekijänoikeusbarometrilla mitataan yleisön käsityksiä tekijänoikeuksien tarpeellisuudesta tekijöille. Niinä vuosina, jotka olen ollut mukana, barometri on liikkunut selvästi myönteiseen suuntaan. Viimeisin on juuri valmistunut ja varmaan kohta julkisuudessa. Lyhdyllä on nettisivut, joista löytyvät mm. annetut lausunnot. Ne ovat juuri nyt uudistumisessa, mutta käykää ihmeessä lukemassa niitä aina välillä.

Yhden ainoan kerran olen tullut tapaamisesta päätäni pyöritellen. Piraattipuolueen edustajien vakaat käsitykset tekijänoikeuksien tarpeettomuudesta eivät hätkähtäneet tippaakaan meidän todisteluistamme. Miten oikeastaan olisivat voineetkaan, koko puoluehan pohjaa tietämättömyydelle. Oli silti valaisevaa käydä sekin keskustelu.

Ja ettei koko tämänkertaiseni olisi pelkkää tiukkaa asiaa, pakko vähän taivastella omasta puolestani. Juuri näinä päivinä tulee täyteen 40 vuotta ensimmäisen kirjani ilmestymisestä. Kalpeat naamat ei ole aiheeltaan hiukkaakaan vanhentunut, ikävä kyllä, sillä se käsittelee kiusaamista, isommat pienten kimpussa. Eikä ole vanhentunut liioin muisto siitä, miltä tuntui hakea ensimmäinen oma kirja ruokatunnilla Otavalta. Ei siinä iltapäivällä työpaikalla oikein pystynyt työhön keskittymään. Siitä tämä alkoi.

Kiitos, Kirsi Kunnas!

Kirsi Kunnaksen iki-ihanat, usein humoristiset ja pippuroidut lastenrunot lienevät useimmille varsin tuttuja.

Tiitiäisen satupuu ilmestyi 1956. Nyt on tämän oivallisen kirjan 60-vuotisjuhla. Kirjaa lukiessani hämmästyn, kuinka hyvin runot ovat kestäneet aikaa. Ne ovat yhä raikkaita, vuoroin nonsense-henkisiä, hulvattoman hulluja ja hauskoja,väliin haikeita ja tunnelmallisen kauniita.

Minulla oli perjantaina ilo olla vieraana Kirjallisessa pihajuhlassa Käpylässä. Kirsi Kunnas esitti siellä runonsa

Kattila ja perunat

Oi olen aivan höyrypäinen,

ihan kiehun ja sihisen

kuin sähikäinen,

sanoi kattila

ja nosti hattua

pshiih

ihan kiehun ja kihisen

ja puhisen, pihisen

syljen, sihisen

sähisen, kähisen

ja kiukusta rähisen,

sanoi kattila

ja nosti hattua

pshiih

Voi tätä hoppua hoppua hoppua

huusivat peunat, voi tätä hoppua

eu tule loppua loppua loppua

polkata täytyy polkkaa, polkata polkkaa

kiireistä aikaa, tulta on kengissä

laukata täytyy laukkaa, laukata laukkaa

ei ole tolkkua millään, ei ole tolkun tolkkua

kolkata täytyy kolkkaa, kolkata kolkkaa

hyvä jos pysymme hengissä, hengissä, hengissä

voi tätä hoppua hoppua hoppua

ei tule loppua.

Vanhan vesirotan, Haitulan, Tunteellisen siilin ja Herra Pii Poon lisäksi pidän erityisesti huimasta runosta, nimeltään

Jansmakko Erikois

Marjan pikku sammakko

hiivapalan söi,

paisui niin kuin taikina

ja päänsä kattoon löi.

Ja puhkas katon huis hais hois

ja hotki pilvet huis hais hois

ja popsi tähdet huis hais hoi

ja kuustakin söi palan pois

ja aamusella auringon,

huh auringon

se vahingossa nielaisi

ja poltti suunsa pahasti.

Marjan pikku sammakko

Jansmakko Erikois

sanoi silloin kvo kvo kvo

kvo vadis vadis kvo kvo kvo

ja noitui noitui: trekators

simsalabim pors vors vors

ja sitten loikki pois.

Runo Piirespaares-maan kuningas eli pitkän nenän tarina jäi mieleeni tänään Tiitiäisen satupuuta lukiessani. Jotenkin minulla tuli mieleen eräs presidentti itänaapuristamme!

Piirespaares-maan kuningas

eli pitkän nenän tarina

Tämä kuuluu nyt jo historiaan

ja siksi se teille kerrotaan:

Ei koskaan enää ketään somista ei

sellainen nenä. Kukaan omista ei

niin pitkää nenää kuin kuningas

kuningas Piirespaares-maan.

Piirespaares-maassa oli kuningas

ja kuningas oli pelokas.

Hän pelkäsi niin että joku toinen vois

kuninkaaksi tulla ja heittäisi pois

hänet kellariin, ihan unohduksiin.

Semmoinen oli kuningas.

Siis kuninkaan käsky kuului niin,

että kaikilta nenänpää leikattiin.

Hän määräsi lain ettei kukaan muu

kuin sellainen vain, jolla ulottuu

nenä taivaisiin, ihan korkeuksiin,

maata hallita saa.

Nenäänsä liimas hän nenänpäät

ja taivaisiin asti nenän nousevan näät.

Vaan kuningaskaan kyennyt ei

sitä kantamaan, se hänet turmioon vei,

sillä nenälleen, ihan kumolleen,

se nenä kaatoi kuninkaan.

Tiitiäisen tarinat (-57) on minulle vieras kirja. Panenpahan sen syksyn lukulistalleni.

Tiitiäisen pippurimyllystä (-91) runosikermää tasapainottamaan poimin seuraavat tekstit:

Leskenlehti

Kun leskenlehti ilmestyy

siihen on hyvä syy:

painotuore lehtinen

kertoo meille uutisen

ja otsikoi sen huolella:

OLLAAN KESÄN PUOLELLA!

Mistä sinä pidät?

Minä pidän

pilkuista

vilkuista

ja tilkuista.

Niitä ei kukaan varasta.

Se niissä on parasta.

Kukapa edes mahtaisi?

Kukapa säkkiinsä ahtaisi

pientä peltotilkkua,

taivaan tähtivilkkua

ja kauneutta,

sen pilkkua!

Tiitiäisen tuluskukkarosta (-00) on runo

Rikas etana

Muistatko rikasta etanaa,

joka söi vain smetanaa,

hummeria haisteli

ja lohenpalaa maisteli.

Piippukin oli merenvahaa

ja taskut täynnä rahaa!

Toki sellainen elellä jaksaa,

jonka ei tarvitse vuokria maksaa!

Tiitiäisen tuluskukkaro sisältää yhteensä 140 (!) runoa A niin kuin Ajatuksesta Ö niin kuin Öhky-Ölppösten sukutarinaan.

Kuinka ollakaan tykästyin N-runoon, nimeltään

Nokikolarit

– Mustaa hikeä ja verikin pikeä,

sanoi nokikolari Olarissa.

– Sama juttu täällä, tämänkin piipun päällä,

sanoi toinen Kolarissa.

– Värillisiä ollaan tässä ammatissa

sanoi kolmas Sammatissa.

– Hampaatkin mustan mustaa plakkia

kuin pelkkää salmiakkia!

Syksyn satoa odotellessa, napakka runo

Huono omenasato

Asuntopula,

sanoi omenamato.

Hanhiemon iloinen lipas sisältää 100 pikku runoa, jotka Kirsi Kunnas on riimitellyt vanhojen englantilaisten lastenlorujen aiheista.

Itse olen välillä aika tohelo, ehkäpä siksi pidän erityisesti runosta:

Timperin Taavi

”Kaivossa vettä on niukasti,

ja sekin on siellä tiukasti!”

tuumi Timperin Taavi,

kun kaatui saavi,

ja kuperiskeikkaa meni Anni ja Taavi.

”Pää meni varmasti poikki”,

tuumi Taavi ja kotiinsa loikki.

Hän otsaansa sitoi kääreen

ja hieroi rohtoa sääreen

ja sanoi seuraavan määreen:

”Jos ei laastari auta

ja linimentti ja rauta,

niin sitten kaivetaan hauta.”

Monen monta Kirsi Kunnaksen kirjaa on minulta lukematta. Niin sanotuista lastenkirjoista esim. Kani Koipeliinin kuperkeikat, sekä Puupuu ja käpypoika.

”Aikuisten” tuotanto (lähes 10 runokokoelmaa) on jäänyt minulta melkein unohduksiin, alkaen esikoisteoksesta Villiomenapuu (-47).

Lukematta on myös Leena Kirstinän kirja Kirsi Kunnas- sateessa ja tuulessa (-14).Tuo elämäkerta on varmasti huikea.

Ajattelen positiivisesti, itseäni tuomitsematta: mukavaa, kun oivallista luettavaa on vielä paljon, niin Kunnakselta kuin monilta muiltakin.

Mitkä Kunnaksen runoista (aikuisten tai lasten) ovat teille rakkaimmat?

kyselee

Heikki

50 + 8 runoilijaa

Levynjulkistamisen yhteydessä Telakan lavalle nousi 50 runoilijaa. Tai lopulta 58. Hurmaavankirjavassa kavalkadissa oli mukana paitsi konkareita myös sanataideharrastajia, pöytälaatikkorunoilijoita ja muutama prosaistikin. Yksi luki kirjasta, toinen oli kirjoittanut runon tapahtumaa varten, kolmas palasi teinivuosiin, neljäs räppäsi… Vain kahden kriteerin tuli täyttyä: itse kirjoitettu ja minuutin aikaraja.

Näin ilta eteni:

Päivi Alasalmi, Elina Lätti, Jori Willandt, Sari Harsu ja Siiri Enoranta.

Kirsi Kunnas, Seija Ahomäki, Kristiina Wallin, Jukka-Pekka Palviainen ja J.S. Meresmaa.

Rauni Anita Martikainen, Johanna Hulkko, Sinikka Laitinen, Seija Gauffin ja Erkki Kiviniemi.

Pertti Laine, Emily Hallfast, Reetta Saine, J.K. Ihalainen ja Anna Elina Isoaro.

Vilja-Tuulia Huotarinen (Kirsti Kurosen hahmossa), Antje Sariola, Jyrki Vainonen, Sari Peltoniemi ja Risto Ahti.

Vesa Etelämäki, Jukka Laajarinne, Päivi Wallin, Simo Ollila ja Heikki Niska.

Terhi Vedenkivi, Heidi Willandt-Shipway, Aino Suonio, Pekka Kytömäki ja Juha Rautio.

Satu Lepistö, Anneli Kanto, Terhi Rannela, Tuija Välipakka ja Juho Hakkarainen.

Tiina Poutanen, Archie Ahola, Leena Lehtolainen, Raisa Jäntti ja Kari Aronpuro.

Alan Shipway, Mikko Mankinen, Linda Huhtinen, Juha Siro ja Mikko Lensu.

Pirkko Soininen, Solina Riekkola, Alexandra Salmela, Silvana Berki ja Maria Syvälä.

Janette Hannukainen, Mari Laaksonen ja Kirsti Kuronen. (Kaikki kuvat: Jyrki Toivonen)

*

Oho, vasta nyt kuvia lataillessa äkkäsin homman koko komeuden, hui. Suurkiitos jokaiselle kavalkadiin osallistuneelle ja kaikille teille, jotka saavuitte Telakalle saamaan voimaa runoista! Idean saa vapaasti varastaa. Monipuolinen kattaus ja lyhyet maistiaiset uppoavat helposti myös ei-runon-ystäville. Kuten rakas veljeni totesi: ”Ei ollutkaan niin kamalan tylsää, mitä kuvittelin. Oikeastaan ihan kivaa.”

 

Kirsti