Salla Simukka's Blog, page 13

Ihme

Yli viikko ollut aikaa sulatella tätä. Yhä ihmetyksestä mykkä.

Kaikki sanat tuntuvat liian pieniltä levyn äärellä. En edes yritä.

Tai yritän vähän: Sävelten myötä runot ovat heränneet pakahduttavalla tavalla eloon – avartuneet ja nousseet korkealle. Levy on vieras ja tuttu yhtä aikaa. Tunnistan toki runot, mutta toisen tulkitsemana ne ovat oudosti enemmän totta. Raapaisevat syvemmältä. Karkaavat henkilökohtaisesta yhteiseksi sykkeeksi, helpommin jaettaviksi ja ystävällisiksi.

Hurmaava Runobändi Telakalla levynjulkkareissa 28.7. (Kuva: Jyrki Toivonen)

*

Minä rakastan lauluasi, Tanja! (Kuva: Henrietta Soininen)

*

”Yhtä hiljaa kuin kotkansiipi rullaa lehtensä auki, saari makaa meressä ja kettu heinikossa, yhtä hiljaa toivon löytäväni…” (Kuva: Henrietta Soininen)

*

Äiti-poikatoimintaa antoisimmillaan. Kiitos, rakas Oskari! (Kuva: Henrietta Soininen)

*

Oskari valitsi kirjasta sävellettäväksi ne kuusi runoa, jotka puhuttelivat häntä eniten, ja pureskeli niitä viisi vuotta. Kyllä kannatti! (Kuva: Jyrki Toivonen)

*

Me onnelliset (ja tärähtänyt Anneli, sori). (Kuva: Sirja Kunelius)

*

Häikäistyneen kiitollisena,

Kirsti

 

 

Kirjaideaa pukkaa

Olen ajatellut, suunnitellut ja haaveillut kirjoittavani hieman nykyistä interaktiivisempia kirjoja, sellaisia, joissa lukija pääsisi mukaan tekemään valintoja ja päätöksiä, jotka vaikuttaisivat lopputulokseen.

Mielikuvissani tällainen interaktiivinen kirja toimii äärimmäisen hyvin sekä lastenkirjoissa että dekkareissa. Molempiin olisi helppo tehdä kohtia, joissa pitäisi valita kahden asian välillä. Jo viisi lukijan tekemää valintaa johtaisi siihen, että vaihtoehtoisia loppuja olisi 32 kappaletta. (Ja niin sen pitäisi ehdottomasti olla, ei mitään mutkien kautta kiertelyä, joka päättyisi aina samaan lopputulokseen, vaan aidosti valinnoista riippuvaisia juonikuvioita.)

Olisihan se pirun työlästä. Mutta miten mahtavaa! Kirjaan (käytännössä sähkökirjaan) sisältyisi monenlaisia tarinoita. Aina voisi aloittaa alusta, tehdä erilaisia valintoja ja päätyä aina uusien vaiheiden jälkeen ihan erilaiseen loppuun. Ei olisi mikään kertakäyttökirja sellainen.

Joitain vuosia sitten ihan tosissani ehdoton tällaista kustantajalle, mutta idea ei oikein ottanut tuulta purjeisiin. Liian työlästä ja teknisesti vaikea toteuttaa mukamas. Pöh. En usko.

Vielä jonain päivänä…

Onnea, Kirsti!

Lämpöiset synttärionnittelut ja -halaukset Kirstille!

http://www.aamulehti.fi/kulttuuri/kirjailija-kirsti-kuronen-elaa-ilman-kannykkaa-tvta-ja-facebookia-some-olisi-minulle-hauta/

Jatketaanpa pisteestä

Kirstin rakkaus pisteeseen viehätti. Tolkun välimerkkihän se onkin, antaa lukijalle luvan hengittää syvään. Pilkku lupaa vain pikku hengähdyksen.

Olen saattanut kirjoittaa tästä aiemminkin, mutta kukapa vanhoja muistaa, ei kukaan ainakaan toisen ihmisen vanhoja juttuja. Kun itse en näköjään kokemuksestani toivu, puhun siitä taas.

Äänitarkkailijakurssilla Yleisradiossa kuuntelimme Aldous Huxleyn Uljaasta uudesta maailmasta tehdyn kuunnelman. Puheesta oli poistettu kaikki pisteet ja pilkut, siis leikattu pois hengitykset ja hengähdykset. Se oli jollain tavalla jopa pelottavaa ja ainakin hyvin väsyttävää kuunneltavaa. Silloin huomasin toista kuunnellessani hengittäväni samaan tahtiin. Kun kuunnelman henkilöt eivät hengittäneet ollenkaan, olin moneen kertaan tukehtumaisillani. Ainakin melkein.

Huxleyn dystopia on toki itsessäänkin pelottava. Sen yhteiskunnassa jokaiselle määrätään paikkansa jo munasoluina, ja kasvatetaan sen mukaisesti. Ihmiset ovat onnellisia, vaikkakin likipitäen robotteja. Onnellisuus taataan jokapäiväisellä Soma-annoksella. Kirjasta otettiin muutama vuosi sitten ties miten mones uusintapainos, joten saatavilla on, jos et ole sitä jo lukenut. 1930-luvulla kirjoitettu Uljas uusi maailma on antanut paljon vielä nykyiselle dystopia-aallollekin.

En koskaan ole kaivannut pisteetöntä enkä pilkutonta maailmaa, mutta joskus vaikeimpina hetkinä ehkä Somaa. Toistaiseksi olen sentään selvinnyt ilman rauhoittavia. Ehkä mukana siinä on ollut myös pelko. Jos lääkkeet laimentavat tunteita, ne laimentavat elämää. Kyky tuntea on ihmisen suurimpia rikkauksia.

Eikä se kyky ole vain ihmisten oikeus, vaikka pitkään on haluttu niin uskoa. Mitä paremmiksi tutkimusmenetelmät ja -laitteet ovat tulleet, sitä useammalle eläimelle, jopa onkimadolle, on löytynyt kyky tuntea, vaikka mato ja kala eivät huutamaan kykenekään.

Näin outoja teitä olen päässyt kesäiseen lempilauseeseeni: Onkiminen on elänrääkkäystä! M.O.T.

 

Rakastan pistettä.

Piste on rehellinen, selkeä ja asiallinen välimerkki. Olen aina fanittanut sitä.

Kunnes 20.6. Aamulehdessä kerrottiin, että pisteestä on tullut tyly, suorastaan töykeä. Surku kelpoa välimerkkiä.

No juu, nyt taidetaan puhua pikaviestittelystä, johon en omista tarvittavaa laitetta. Olen ymmärtänyt, että juuri lyhytviestinnässä piste tulkitaan epäystävälliseksi; parempi jättää se pois ja keskustelu avoimeksi. Tai keventää emojilla.

Sähköpostia käytän, mutta siinäkin alkaa hiljalleen huomata pisteen alasajon. Monet tolkulliset ja kirjoitustaitoiset kaverit lähettävät täysin (välimerkki)vajaita viestejä. Unohtavat surutta pisteet, samoin isot alkukirjaimet. Tähän kai kuuluisi hymiö, mutta en ole oppinut käyttämään sitä, enkä oikein huutomerkkiäkään. Olisi kannattanut. Tulen enemmän kuin usein väärinymmärretyksi. (Anteeksi kaikki.) Mitähän puolisokin ajatteli tästä ynseästä lapusta, jonka jätin eilen keittiön pöydälle?

*

Aion vastakin jatkaa rakkaussuhdettani pisteeseen. Ainoastaan kuoleman perään en pistettä pane, siihen kuuluu pilkku tai kaksoispiste

 

Kirsti

 

 

 

Sanoitusasiaa

Kirsti Kurosen Likkojen lipas-levyjulkkareiden lähestyessä mieleeni tuli jälleen kerran lähestyä säveltäjiä omine runoineni, koska osassa niistä on selviä kuulaita, laulullisia elementtejä.

Pari kolmekin intuitiolla valittua säveltäjäehdokasta minulla on jo mielessä, mutta arkuus jarruttaa yhteyden ottoa heihin. Vinkkejä saa tietysti myös kollegoilta, joiden tuotantoa on jo sävelletty. Eräs muusikko kertoi, että levy-yhtiöihinkin voi ottaa yhteyttä ja kertoa olevansa kirjailija. Mene ja tiedä tuosta? On myös Elvis ry, Mikseri.net, Muusikoiden.net vilkaisin nopeasti tänään, netistä löytyy myös Säveltäjä etsii sanoittajaa, syvennyn siihenkin tarkemmin. Ja tämäkin on vasta alkua.

Kaikenlaista ikävää tapahtuu tälläkin alalla. Eräs luotettava kollega oli tarjonnut runojaan eräälle musiikintekijälle. Kappale päätyi yllättäen Syksyn sävel-kilpailuun hieman muunnelluin sanoin.

Muutamia omia runojani on sävelletty ja esitetty konserteissa pyytämättä minulta lupaa teosteni säveltämiseen. Koko projektin olisi pitänyt alkaa niin, että sinulta pyydetään lupa teostesi säveltämiseen, kirjoitti Suomen Kirjailijaliiton silloinen lakimies Sonia Meltti pari vuotta sitten. Hän jatkoi: Tästä luvasta ei yleensä makseta mitään, mutta se pitää hankkia ennen kuin teoksia sävelletään. Kun teos valmistuu ja jos sitä on tarkoitus jossain esittää, se yleensä ilmoitetaan Teostoon, kertoi Sonia Meltti

Jo nelisen vuotta sitten lähestyin Suomen Kirjailijaliiton silloista lakimiestä Annaliina Rintalaa yleisissä sanoitusasioissa. Hän kirjoitti, että sanoittaminen tai laululyriikan kirjoittaminen on kirjailijalle hyvä oksa leipäpuuhun. Teostoon kannattaa liittyä, koska se maksaa laulujen tekstin tekijöille Teosto-korvausta musiikin esittämisestä. Kun olet yhteydessä artisteihin, laulajiin ja musiikin säveltäjiin, pitää ottaa aina puheeksi Teosto-ilmoituksen tekeminen. Sävelletyistä kappaleista tehdään Teostolle kirjallinen ilmoitus, josta näkyvät kaikkien tekijöiden tiedot: säveltäjän, sanoittajan ja esittäjän. Näiden ilmoitusten perusteella Teosto-korvaus kanavoituu oikeille ihmisille.

Runoja voi ja saa tarjota sävellettäviksi ilman kustantajan lupaa. Se on toiseen teoslajiin muuttamista ja tekijänoikeus on sinun. Voit muokata tekstejäsi vapaasti.

Kysyin myös tekstin varastamisesta, koska aivan kaikilla suurillakaan nimillä ei ole aina aivan puhtaita jauhoja pusseissaan. Annaliina kirjoitti, että säilyttämällä itselläsi kappaleen joka tekstistä voit osoittaa olevasi alkuperäinen tekijä.

Annaleena opasti edelleen: Suosittelen käyttämään omaa fiksua harkintaa, kenelle annat tekstejäsi. Eli tunnustele etukäteen keskustellen, onko lauluntekijällä toteutumiskelpoiselta kuulostavia aikeita. Aina on hyvä myös se, että jää jotakin mustaa valkoiselle. Esim. että laitat sähköpostitse viestin, että olet laittanut henkilökke tietyt, nimeltämainitut tekstit säveltämistä varten.

Tekstejä voi tarjota yhtä aikaa usealle.

Lopuksi P. Mustapään runo, jonka on levyttänyt Anneli Saaristo.

Laulu

Tein lasinkuultavan laulun.

Älä luule, että voit

sen alta paeta. Siihen jäät

ja siinä aina soit.

Ja laulu, jonka laadin,

oli aivan sanaton:

Olet kaunein, mitä tiedän,

olet kaunein, mitä on.

Tein lasinkuultavan laulun.

Joko huomaat, tajuat:

se vaimentaen vahvistaa

suven äänet ihanat,

veden solinan, airojen kohahtelun

ja suhinan kaislikon.

Olet kaunein, mitä tiedän,

olet kaunein, mitä on.

Kertokaa kokemuksistanne, kun olette lähestyneet musiikintekijöitä, kiitos.

T. Heikki

Kirjailija ja yksinäinen työ

Kirjailijan ammatti vaatii tunnetusti kykyä olla yksin. Itse viihdyn hyvin yksikseni, olen aina viihtynyt. Ja yksinäisyys on oikeastaan kovin suhteellista, työpäiväthän kuluvat mitä erilaisimpien tyyppien kanssa – jotka tosin ovat vaan itse keksittyjä.

En liiemmin kaipaa työyhteisöä; kustannustoimittajan ja kenties kuvittajankin ajoittaiset yhteydenotot riittävät. Lapsillani on vielä melko lyhyet koulupäivät, ja osan työpäivästäni hoidan koululaisten elämän keskellä, joskus mukana on lasten kavereitakin. Saatan siis työn ohessa arkena tarkistaa läksyjä ja kaivaa kaapista välipalaa.

Toisinaan ”erakkokin” kaipaa seuraa. Työstä palauttavat hyvin perheen lisäksi harrastukset ja ystävät. Muutakin elämää on!

Myös kollegoiden seura ilahduttaa ja antaa voimia. Sen vuoksi toimin paikallisen kirjailijayhdistyksen johtokunnassa ja pyrin osallistumaan joihinkin Nuorisokirjailijoiden, kustantajien ja liiton järjestämiin tapahtumiin ja retkiin.

Somessakin on ryhmiä, joista kirjantekijä saa henkistä tukea. Myös tämä blogi on yksi keino olla yhteydessä muihin. Oma lukunsa ovat esiintymiset, joissa tapaa ihmisiä ja on oltava hyvinkin sosiaalinen.

Kirjailijan ammatin yksinäisyyttä on mahdollista vähentää monilla keinoilla. Millaista yhteyttä toisiin sinä kaipaat? Tarvitsetko virtuaalitukea vai tapaatko ihmisiä mieluummin?

Mila

Inspiksistä

Inspiraatio, tuo salaperäinen innoituksen lähde, merkitsee minulle – no, eipä kovin paljon. Jos jäisin odottamaan, että jostain putkahtaisi valmista tekstiä, jolle minä toimisin vain välikappaleena, sormina näppäimistöllä, voisipa tulla aika aika pitkäksi.

On ideoita ja ajatuksia, sekalaisia möykkyjä ja palleroita, pätkiä sieltä täältä, mielikuvia ja suunnitelmia, jotka kaikki saavat alkunsa jostain, mutta mitään maagista siihen ei liity, ei ainakaan minun kohdallani. Ajatustyötä sitten sitäkin enemmän. Pyörittelen teemoja, henkilöitä, tapahtumia ja ideoita pitkään mielessäni, jotkut saattavat kulkea tooooosi pitkään mukana, kunnes ne ovat mielestäni valmiita siirtymään paperille.

En koskaan ryntää suin päin kirjoittamaan jotain yhtäkkistä ideaa tietokoneelle. Minulla on sitä varten muistikirja, johon kerään hyviä ja ”hyviä” ajatuksia, ihan vaan siksi, että en unohda niitä vaan voin palata niihin myöhemmin uudelleen. Joskus muistiinpanoni ovat siinä mielessä huonoja, että ne ovat niin vaillinaisia, etten saa enää kiinni huikeasta ajatuksesta, joka minulla aivan selvästi joskus ollut. Kaikkein käsittämättömimpiä ovat yksittäiset sanat tai lauseet, joita ei ole selitetty mitenkään. Kuukausien tai vuosien päästä ne saattavat näyttäytyä vain hassuina tai typerinä tai käsittämättöminä ja irrallisina raapustuksina, joiden alkuperäistä tarkoitusta on mahdotonta parhaalla tahdollakaan selvittää.

Joskus lomaillessa, silloin kun kirjoittamista ei pitäisi miettiä yhtään, minulle tulee tarve kirjoittaa jotain ihan muuta kuin tavallisesti. (Ja jos on pakko kirjoittaa on pakko kirjoittaa.)

Praha esimerkiksi oli minulle paikka, jossa tekstiä syntyi vahingossa ja yrittämättä. Ehkä siellä sittenkin jokin inspiraation poikanen pääsi puraisemaan, vaikken sellaiseen oikein uskokaan.

Kaarlen silta on vielä hiljainen,

sumu peittää sen,

Vltavan,

meidät,

lempeästi.

Vilja-Tuulia kirjoitti, että

takanamme Dvorak värjää Kaarlen sillan

ja meidät osaksi konserttoa.

Ei se meistä puhunut,

vaan niistä,

tai muista.

Muotokuvamaalarit pystyttävät telineitään

ja jo valmiita kuvia.

Joku osaa tehdä näköisiä,

joku irvokkaita.

Pidän enemmän jälkimmäisistä.

”Ajattele, että tämä silta on tehty jo 1300-luvulla.”

”Se on edelleen kaunis.”

”Niin sinäkin.”

Vanhassa kaupungissa

nainen työntää rattaita,

tanssahtelee,

kuulee musiikkia jostain.

Sillä on kaikki hyvin, ajattelen.

Ja hyvä perse.

Neljä tuntia kauneutta

sattuu jalkoihin.

En haluaisi vielä lähteä.

”Hotellille ja oluet?”

”Mennään.”

Maailman tärkein asia

Lapset pyytävät: Aikuiset lukekaa meille ääneen (Aamulehti 30.6.2016)

Toimittaja Matti Kuusela kävi jututtamassa 10-vuotiaita poikia ja tyttöjä: ”Kirkkaimmin äänen lukemisen autuuden ilmaisee Alli Järvinen. – Äiti lukee mulle ääneen Pate-kirjoja. Se tuntuu hyvältä, voin vain olla siinä, kuunnella äidin ääntä ja rauhoittua. Saan paremmin kiinni ideasta ja voin eläytyä tarinaan, kun ei tarvitse itse lukea sitä vaan kuunnella, miettii Alli niin viisaasti että melkein hirvittää.”

Ei lisättävää.

Kirsti

 

 

Osaako kirjailija viettää lomaa?

Juhannus alkaa olla ohi, mutta kesä jatkaa kohisemistaan. Ihmiset vetäytyvät ansaituille lomilleen.

Entä kirjailija? Kirjailija on aina töissä, kesälläkin, lomalla – vai onko?

Ainakin kirjailija on aina aistit auki havainnoimaan, ottamaan vastaan kirjaideoita tai materiaalia päässään kehräytyviin tarinoihin.

Kauniin kesämaailman keskellä hän kirjoittaa muistiin kielikuvan myöhempää käyttöä varten.

Kesäkirjaa lukiessaan hän pohtii, miten kirjan kirjoittaja on ratkaissut joitakin  rakenteellisia asioita. Lapsille iltasatua lukiessaan hän miettii, mistä aineksista syntyy juuri tämän kirjan vastustamaton imu.

Lehtiä lukiessaan hän saksii talteen ideoita uusin kirjoihin. Ihmisten joukossa hän painaa mieleensä jotakin kuulemaansa.

Kesäisessä runotapahtumassa vieraillessaan hän kenties huomaa joutuneensa sellaisen runovirran imuun, että hänestä itsestäänkin alkaa läikkyä yli runoja.

Matkoilla sitä vasta uusin silmin asioita näkeekin. Ja taas on kynälle käyttöä.

Sitten, kun kirjailija yrittää yksinkertaisesti vain maata ja levätä, mieli vapautuu – ja alkaa taas kehittää tarinaa.

Kirjailijuus on elämäntapa. Työtä ei voi oikein irrottaa elämästä. Miten te muut sanatyöläiset vietätte lomaa? Mitkä ovat parhaat konstinne irtautua työstä?

 

Mila

 

Kesäinen luonto on täynnä inspiroivia yksityiskohtia.