Salla Simukka's Blog, page 16

Jyväskylässä 12.-13.3.

Ensi viikonvaihteessa Jysäskylä on taas kirjamessujen kaupunki. Ja tietenkin siellä näkyy myös Grafomanian edustus. Tässä tekstit suoraan messuohjelmasta:

12.3. lauantaina  klo 16.30

Canth-lavalla Jyri Paretskoi: Shell’s Angles ja beibit

Jyri Paretskoin vauhdikas ja hyväntuulinen nuortenkirjasarja mopojengi Shell’s Anglesista on valloittanut niin lukijat kuin kirjallisuusraaditkin – sarjan ensimmäinen osa voitti Topelius-palkinnon, toinen osa oli ehdolla Finlandia Juniorille ja kolmas osa, Shell’s Angles ja beibit, oli ehdolla jälleen Topelius-palkinnolle.

Shell’s Angles ja beibit jatkaa siitä mihin Shell’s Angles ja Kalajoen hiekat jäi: Mopojengi Shell’s Angles on mennä hiljaiseksi, kun Rudin tyttöystävä Hanna ilmoittaa olevansa raskaana. Vakavuutta ei Henrin ja Samun kohdalla kuitenkaan kauan kestä, ja Henrin tyttöystävä Milla keksii testata poikien hoivataitoja Henrin pikkusiskon Pinjan nukeilla. Kun yksi vauvanukeista kidnapataan, on Shell’s Anglesin nokkeluudelle taas kysyntää, ja onpa menossa mukana muitakin beibejä…

Haastattelijana Taija Tuominen

 

13.3. sunnuntaina klo 12

Tapper-lavalla Raili Mikkanen: Voidaan kutsua ulkopuolelle lain

Raili Mikkasen uutuusromaani sijoittuu sodanjälkeiseen Suomeen ja Jyväskylään, jossa nuori konttoristi joutuu tahtomattaan mukaan vakoilurenkaaseen. Pian valheen vyyhti on vaarantanut kaiken.

Voidaan kutsua ulkopuolelle lain on mm. Topelius-, Tietopöllö- ja Finland Juniorilla palkitun Raili Mikkasen 62. teos. Järjestäjä Robustos

Haastattelija: Jouni Lehtinen

Teille muille tämä on helppoa, sen kun tulette kuuntelemaan ja huutelemaan!

Helmet

Tahdon jakaa. Kaksi hidasta, kirkasta ja syvää.

Kristiina Wallinin uunilämmin runokokoelma Valon paino (Tammi 2016), olkaa hyvä.

Runot puhuvat surusta, muistoista, käsittämättömästä ja keskeneräisyydestä. Hellästisilittävää, lohduttavaa.

olisin mieluummin jokin konstailematon kukka. (s. 22)
olivatko päivät aina/ toiselta syrjältä leikki? Suuri lintu lentää ohi, siipi hipaisee niin/ ettei sitä ymmärrä mutta. (s.22)


olen pikkulikkaririmppakinttu ja sanon: mikään paha ei yllä. Sanon sen/ kolme kertaa: kuolema ei yllä, ei kuolema, kuolema. (s. 28)


kuinka syvä on meren materia kuinka/ loputtomia kierteet, kierteissä etenevä ajan oikku. (s. 35)


jokainen metsä on metsänkaltainen poikkema metsästä, jokainen/ meistä on. Kun käsittämätön tulee, tulee maanuumenhiljaisuus/ pakkaslumisuuden aika (s. 45)
jokin selittämätön tulee näkyväksi/ kuin appelsiinien tuoksu. (s. 50)


Ehkä käsittämätön tekee kaikesta hieman/ enemmän totta. (s. 59)

Kiitos. Jäin valoon, kevenevään.

*

2. Elina Lätin tuore blogi Leipäteksti, olkaa hyvä.

Kaiken hulinaviestinnän keskellä on huojentavaa pysähtyä pitkälle mietityn tekstin ääreen. Lätti kirjoittaa vivahteikkaasti ja perehtyneesti. Ja miten kiinnostavista aiheista!

Makupala ensimmäisestä postauksesta 11.2.2016: Minulle kirjoittaminen on tapa jäsentää sisäistä kaaosta. Ajatus hidastuu, aivot keskittyvät yhteen lauseeseen ja kappaleeseen kerrallaan. Saan harkita sanoja, kokeilla eri vaihtoehtoja ja tunnustella mitä vaikutelmia mielessäni ja kehossani herää. Ilman tekstiä ajatus on ”valmis” nopeammin, mutta jotain tärkeää jää huomaamatta tai unohtuu.

19.2.2016: Tapasin pari kuukautta sitten erään toimittajana pitkään työskennelleen miehen, joka kertoi kirjoittaneensa 17 romaania. Yhtäkään ei ole julkaistu. (… ) Jos vaihtoehtoina ovat nälkätaiteilijuus tai kirjailijan työhön sopivan puolison hankinta, valitsisin mieluiten kolmannen vaihtoehdon niin kuin Sofi Oksanen. Kirjoittaisin kirjoja, jotka myyvät.

26.2.2016: Tulenkantajien kirjakauppa on julistautunut itsenäiseksi valtioksi, ja on siten kaikkien kirjoista ja tarinoista kiinnostuneiden syntymäoikeus. Ehkä siksi ovesta astuessani hengitän vähän helpommin. Ehkä siksi siellä uskallan kysyä estoitta tuntemattomalta kirjoittaako hän, tai mitä hän on lukenut. Siellä olen oikeassa paikassa, heimoni parissa. (…) Mikään kirjakauppa ei elä pyhällä hengellä. Vaaraa ei tarvitse arvailla, se on koko ajan näkyvillä kuin punaviinitahra paidanrinnuksessa. Toisia se häiritsee, toisia ei.

Hiphei, pitkästä aikaa taisin jäädä blogi-koukkuun, eikä edes hirvitä. Kiitos Elina, odotan vesi kielellä seuraavaa kirjoitustasi. Mutta älä suotta kiirehdi, hissukseen hyvä tulee.

Kirsti

 

 

 

 

 

Terapiassa 2: Hylsyt

Jatkan istuntoja. Jos tahdot verrytellä, täältä löytyy Terapiassa 1.

Hylsyt. Tein niistä maton. Siitä tuli iso.

*

30 kpl, vuosilta 1999-2011. Suurin osa ajalta ennen esikoisen julkaisua 2004. Lukumäärästä puuttuu omalta kustantajalta sähköpostiin tulleet bumerangit, niitä lienee puolenkymmentä.

Tunnustan ahdistelleeni 12 kustantamoa. Ainoastaan ntamo ja Poesia välttyneet, toistaiseksi.

Hylsy nro 1 tuli Otavasta, Martti Anhava kirjoitti ikimuistoisen nätisti: ”Olemme nyt tutustuneet runokokoelmaanne Tyttö ja itkuliina. Runonne tuntuvat luontevasti syntyneiltä ja niiden yleisilme on sympaattinen, mutta niiden kielenparressa ja kantamissa näkemyksissä ei kuitenkaan tunnu sellaista persoonallista ominaispainoa, jota on pidettävä julkaisemisen edellytyksenä.” Jumalille ja Anhavalle kiitos, ettei Tyttö ja itkuliina nähnyt valoa!

Hioin kässäriä ja tarjosin taas, aina uusiin paikkoihin, eri versioita: Ylös allikkoon, Vitiä ja pikeä, Voikukkavelliä. Kokoelma ilmestyi lopulta Kariston kustantamana 2011 nimellä Likkojen lipas. Vaihtaisin planeettaa, jos kirja olisi päässyt kansiin yhtään aikaisemmin.

Lastenlorukässäriä Turkoosi soosi tyrkytin ahkerasti mutta tuloksetta vuosina 2002-2004. Se on vielä hengissä ja täydentynyt, katsotaan.

Pisimpään ja sitkeimmin joogasin Ammeiden ajan kanssa. Vuosina 2008-2011 lähetin sen eri versioita viiteen kustantamoon, joista yhden kanssa viilattiin muutama kierros löytämättä yhteistä maalia. Lopulta romaanin julkaisi Robustos 2013.

Anhavan lisäksi hylsyjen allekirjoittajina on joukko merkittäviä kustannusalan tekijöitä: Silja Hiidenheimo, Mikko Aarne, Hannu Harju, Sanna Uimonen, Mirjam Ilvas, Antti Kasper, Sirja Kunelius, Irina Björkman, Lotta Sonninen, Seppo Lahtinen… Kiitän sydämestäni jokaista.

Torjuntakirjeiden kohteliaat lauseet ja sanamuodot eivät ehkä ole kaikille tuttuja, tässä muutama vakiintunut esimerkki:

”Olemme tututustuneet käsikirjoitukseenne, valitettavasti teos ei sovi kustannusohjelmaamme.”
”Valitettavasti emme ole voineet hyväksyä käsikirjoitustanne kustannusohjelmaamme monien tarjolla olleiden käsikirjoitusten joukosta.”
”Palautan ohessa lähettämänne käsikirjoituksen. Se ei valitettavasti sovellu julkaisuohjelmaamme.”
”Parhaat kiitokset tarjoamastanne käsikirjoituksesta, johon olemme nyt tutustuneet. Vaikka se sisältääkin mielenkiintoisia aineksia, emme valitettavasti kuitenkaan voi sitä julkaista. Koska julkaisemme vuosittan vain noin 40 kirjaa, joudumme rajaamaan pois monia sellaisiakin käsikirjoituksia, jotka ilman muuta voisivat sopia kustannusohjelmaan.”
”Vaikka käsikirjoitus sisältääkin mielenkiintoisia aineksia, emme valitettavasti kuitekaan voi sitä julkaista.”
”Ei valitettavasti sovi julkaisuohjelmaamme, ainakaan tällaisenaan.”
”Asiantuntijoiden mielipiteet kuultuamme meidän on todettava, että emme voi sisällyttää sitä julkaisuohjelmaamme.”
” Emme ota toistaiseksi listalle uusia lyyrikoita.”
”Julkaisemme vain hyvin harvoin lyriikkaa.”
”Kiitämme ystävällisestä tarjouksestanne sekä yhtiötämme kohtaan osoittamastanne luottamuksesta.”

Vali-vali-valitettavasti. Niin, verratkaapa alussa siteerattuun Martti Anhavan kauniisti muotoilemaan ensimmäiseen hylsyyn; se tuntui silloin ja tuntuu edelleen henkilökohtaiselta ja perustellun rohkaisevalta – ilman valittelua.

Noin viidenneksessä saamistani hylsyistä on liitteenä sivun pituinen perusteltu lausunto. Kaikki esikoisen jälkeiseltä ajalta.

Mikä hylätyksi tulemisessa terapoi? Ainakin sen tajuaminen, että kustantamoilla on asiantuntemusta ja  järkeä olla julkaisematta täysraakileita. Miten paljon nyt hävettäisi, jos… En tahdo ajatella. Mukavampi keskittyä nauttimaan tarinoista, jotka ovat päätyneet lukijoille. Joista en vaihtaisi sanaakaan. En pilkun paikkaa.

*

Istunto päättyy. Nyt sana vapaa. Tahdotteko avautua?

 

Kirsti

 

 

 

 

 

Satu hammaspeikoista

Hammaslääkäriajan lähestyessä kirjoitan yllätys, yllätys Thorbjörn Egnerin kirjasta Satu hammaspeikoista. Luin, että kirjaa on ollut hammaslääkärien odotushuoneissakin. Kevättalven piristykseksi lukulistallani ovat myös Kasper, Jesper ja Joonatan (Kolme iloista rosvoa), sekä Hyppelihiiri Myökkipyökki metsässä. Muitakin Hyppelihiiri-kirjoja varmaan on.

Egner ( 1912-1990) oli norjalainen lastenkirjailija, piirtäjä, kuvittaja ja lauluntekijä. Egnerin kirjoista otetaan edelleen uusintapainoksia ja niitä on julkaistu yli 20 maassa. Oman tuotantonsa lisäksi hän käänsi mm. A. A. Milnen Nalle Puh-kirjoja, sekä muutakin lastenkirjallisuutta norjaksi. Hän tuotti lukukirjoja peruskouluun ja toimitti säännöllisesti lastenohjelmia radioon.

”Satu hammaspeikoista”, tarina julkaistiin ensimmäisen kerran jo 1941 ”Den nye barneboka”- satukokoelmassa . Karius ja Baktus (itsenäinen kirja) julkaistiin 1949. Suomeksi kirja julkaistiin ensimmäisen kerran 1961 Eeva-Liisa Mannerin suomentamana.

Kaksi hammaspeikkoa, suomeksi (vähän tylsästi?) Möö ja Paa asuvat Jussi-pojan suussa. Jussi on herkkusuu, jolle maistuvat pullat ja karkit. Hampaitaan hän pesee viiden viikon välein. Eipä siis ihme, jos hammaspeikoilla on lokoisat oltavat! Peikot rallattavat Iloisessa laulussa : ”Karamellit makeat/ sata kertaa paremmat/ on kuin vellit sakeat,/ näkkileivät rapeat.”

Peikot heiluttelevat ahkeraan hakkujaan, Paa saa talonsa valmiiksi kulmahampaaseen ja istuu parvekkeella nauttien olostaan. Möö mekastaa alhaalla ”kellarissa”, niinpä Jussi saa kovan hammassäryn. Kamalan hammasharjan uhatessa peikot huutavat: ”Älä tee niin kuin äiti käskee, Jussi!” No, Jussi harjaa hampaat ja peikot laulavat suruissaan: ”Harja teki jekkua,/ ei nyt ole nekkua,/ eikä pullaa, leivosta,/ kyll´ on olo kamala.”

Jussi menee lopuksi hammaslääkäriin. Möön sanoin hammaslääkäri on hirviö, joka nitistää meidät kaikki. Pora muuraa peikkojen hienot talot umpeen. Karkin muruakaan ei enää löydy nälkäisille peikoille.Seuraavana iltana, kun Jussi pesee hampaitaan, eivät hammaspeikot pääse minnekään pakoon hammasharjaa. Peikkoparat huuhtoutuvat viemärin kautta merelle, jossa pelastuivat lautalle.

Alun perin satu loppui niin, että peikot kuolivat huuhtoutuessaan viemäriin. Tämä johti siihen, että lapset eivät enää halunneet harjata hampaitaan, koska eivät halunneet tappaa näitä söpöjä peikkoja.

Satu on opettavainen, silti se koskettaa vielä 54-vuotiastakin. Egner on myös kuvittanut kirjan. Joku hieman moitti hänen kuvitustyyliään, mutta eikö hammaspeikkokirjan kuvitustyyli saakin olla hieman sottainen? Itse pidin (ja pidän), kun toinen hammaspeikoista on punatukkainen.

Kirjan lopussa ovat Iloisen laulun ja Surullisen laulun nuotit.

Wikipediasta luin, että Egnerin hammaspeikot eivät olleet aivan ensimmäisiä lajissaan. Aili Somersalon 1927 ilmestyneessä Terveyssatuja-kirjassa hammaspesun tärkeyteen opastettiin hammassärkypeikkojen avulla.

Entisaikaan monien kipujen ja sairauksien, myös hammaskivun aiheuttajaksi ovat myös aikuiset uskoneet erilaisia olentoja. Suomessa on vielä 1800-luvulla arveltu hammassäryn aiheuttajaksi hammasmatoa.

No, hammasmatoa minulta tuskin löytyy, hammaskiveä kyllä. Urheasti kuitenkin menen hammaslääkäriin.

Terveisin Heikki Hassutus

Kirjoittajan valta ja vastuu

Jäin tuon edellisen Jyrin postauksen jälkeen oikein miettimään, mikä mahti kirjoitetulla tekstillä on, ja on ollut jo pitkään. Erityisesti näissä päivän polttavissa kysymyksissä se on näkynyt niin hyvään kuin huonoonkin suuntaan. Niillä kiihotetaan ja rauhoitetaan, puhutaan järkeä ja järjettömyyksiä, ja valitettavan usein lukijana vain vahvistetaan omia kieroutuneitakin käsityksiä.

Toisaalta kirjoitetun sanan aika ihmiskunnan historiassa on tietysti varsin lyhyt. Olen taas tavaillut Kansalliskirjaston digiaineiston sanomalehtiä vuodelta 1896. Uutisiksi katsottu aineisto on joskus koomistakin nyt luettuna, mutta epäilemättä tuohon aikaan kelpasi hyvin uutiseksi  esimerkiksi naiseen törmännyt pyöräilijä. Ajopeli oli vast’ikään vaihtanut nimeä velosipedistä polkupyöräksi, ja oli  monen mielestä aika epävarma ja epäilyttävä keksintö. Naiselle ei törmäyksessä käynyt kuinkaan, mutta olisi voinut käydä. Kyllä se uutiseksi riitti, ehkä myös lisäämään epäluuloja.

Aina digitoituja vanhoja lehtiä lukiessani olen kiitollinen niille, ymmärtääkseni vapaaehtoisille digitoijille, joiden ansiosta voin lukea niitä nyt omassa työhuoneessani. Ne eivät ole kovin selkeää tekstiä näinkään, mutta huomattavasti helpompia lukea kuin aikanaan Kansalliskirjaston vanhoilta laitteilta, joissa olivat kovilla niin silmät kuin niskakin. En kertakaan päässyt ulos ilman jomottavaa päänsärkyä. Kun kerran olin vääntäytynyt lukusaliin ja saanut laitteen käyttööni, en sieltä heti malttanut poiskaan lähteä. Nykyinen vaihtoehto on huomattavasti mukavampi ja ergonomisempi.

On sinne Kansalliskirjaston lukusaliin silti yhä mentävä aika useinkin, sillä digitoituina ovat vasta vuosien 1771 – 1910 -lehdet. Tämänkertaisen työni kanssa osa tapahtuma-aikojen lehdistä on sentään jo tehty, ja digitointi etenee.

Vanhojen lehtien lukeminen on muuten hurjan hauskaa ja kiinnostavaa puuhaa, kokeile vaikka. Googlaa Kansalliskirjasto digilehdet ja valitse omasi. Kuvittele hetken eläväsi juuri siinä ajassa. Kerro, miltä tuntui.

 

 

 

 

 

Hyvät pahat sanat

Ensimmäinen kirjoitukseni Grafomaniaan piti alun perin olla jotain ihan muuta kuin mitä nyt tuleman pitää. Minulla oli jo aihekin valmiina, kepeä ja hauska. Mutta sitten kolumnini Tolkun ihmiset sai paljon huomiota.

Grafomania on vähän kuin kirjailijan päiväkirja, joten puran nyt tuntemuksiani tänne. Ei mitään syväanalyysia tiedossa ole, mutta pieni raapaisu kuitenkin.

Mutta ennen kuin unohdan: Kiitos ja kumarrus Grafomanian poppoolle, että halusitte minut mukaan joukkoonne!

Tolkun ihmiset. Olen kirjoittanut kolumneja lehtiin viime keväästä asti. Joitain niistä on luettu todella paljon ja joitain sitten vähemmän, mutta Tolkun ihmiset tavoitti presidentin suosiollisella avustuksella kerralla valtavan joukon ihmisiä. Sain hirmuisen määrän palautetta sähköpostiini. Luin kaikki läpi ja vastasin moniin, kaikkiin en valitettavasti mitenkään ehtinyt vastata.

Melkein kaikilla on mielipide Tolkun ihmisistä tekstinä tai ainakin tolkun ihmisistä ihmisinä. Mielipiteet ovat aina oikeita, siksihän niitä sanotaankin mielipiteiksi. On jotain mieltä jostain asiasta, se on hyvä juttu, ei siinä mitään. Olin tyytyväinen, että tekstini herätti ajatuksia ja keskustelua, mutta kieltämättä vähän pettynyt siihen, että jotkut muodostivat oman mielipiteensä tekstistäni ja ajatuksistani vaivautumatta välttämättä edes lukemaan, mitä minä olin kirjoittanut.

Ennen kolumnini julkaisua ajattelin, ettei sitä mitenkään voi ymmärtää väärin. Luonnollisesti olin väärässä. Kirjoitin lehteen myöhemmin vielä jälkikirjoituksen, jossa pohdiskelin väärinymmärryksiä. Tässä pieni pätkä siitä:

Sanat ovat kallein aarteemme ja pahin vitsauksemme. Niillä annamme ajatuksillemme muodon mutta myös satutamme toisiamme. Jos sanoissa ei olisi tulkinnanvaraa, jos ne olisivat absoluuttisia ja ehdottomia, ymmärtäisimme toisiamme paremmin. Mutta niin ei ole.

Sanat ovat ääneen lausuttuina tai paperille kirjoitettuina parhaimmillaankin vain kalpea aavistus siitä, mitä ne sanojalleen merkitsevät. Tiedän, että vielä tämänkin kirjoituksen jälkeen joku sanoo: ”Niin mutta kun…” Niin pitää ollakin. Täysin yksimielistä demokratiaa ei ole olemassa.

Tolkun ihmisistä puhuttiin niin paljon, että termi alkoi elää omaa elämäänsä ja sai erilaisia tulkintoja, myös alkuperäiseen määritelmääni nähden virheellisiä. Jotkut väärinymmärrykset syntyivät vahingossa, mutta joissain oli selvästi kysymys tahallisesta väärin ymmärtämisestä. Sellainen tuntui ikävältä, mutta minua lohdutti tieto siitä, että suurin osa ihmisistä oli ymmärtänyt tekstini niin kuin olin sen tarkoittanutkin. (Tässä yhteydessä en ala puimaan tekstin varsinaista sisältöä. Siihen voi kukin tutustua esimerkiksi Iisalmen Sanomien sivuilla, jos haluaa. Mutta ei ole pakko, tietenkään. Monilla aihe varmaan jo tursuaa ja pursuaa ulos korvista…)

Vaikka näin suureen mediahuomioon ei voi mitenkään etukäteen valmistautua (Kuka tekee suunnitelman sen varalle, että yhtäkkiä pompsahtaa suomalaisten kahvipöytäkeskusteluihin?), voin nyt sanoa, että ei se kamalaa ollut. Koin huomion positiivisena jo siksi, että keskiössä oli tekstini, en minä ihmisenä. Tosin eräs kollegani sanoi, että hänenkin Facebook-kavereiden postauksissa minusta oli puhuttu henkilönä ala-arvoiseen tyyliin, pilkattu ja kyseenalaistettu älyni ja lahjani kirjoittajana, mutta en minä sellaisesta välitä. Enemmän sellainen koulukiusaamishenkinen räyhääminen kertoo näistä haukkujista itsestään kuin minusta. Eivät kaikki osaa puhua asiasta tai edes olla asiallisia, en minä sille mitään mahda.

Toimittajat olivat pääsääntöisesti oikein mukavia minua kohtaan. Jokin haastattelu taisi lipsahtaa läpi niin, että en muistanut pyytää juttua tarkistettavaksi, mutta mitään suurta vahinkoa ei päässyt syntymään, en sanonut mielestäni mitään hölmöä, mitä olisi pitänyt myöhemmin katua. (Kannattaa muuten aina, ihan aina, pyytää haastattelut ja jutut nähtäviksi ennen niiden julkaisua. Ihan vaan siksi, ettei sitten tarvitse jälkikäteen harmitella tai yrittää oikoa syntyneitä väärinkäsityksiä.)

Ehkä pahinta tässä kaikessa seuranneessa mylläkässä oli se, että kollegani, joka julkisesti puolusti minua ja ajatuksiani, sai itse päälleen melkoisen ryöpytyksen. Minusta se oli hyvä esimerkki siitä, kuinka ihmisiä yritetään saada vaikenemaan ja luovuttamaan, jos heidän ajatuksensa eivät miellytä. Olen ikuisesti kiitollinen kirjailijaystävälleni mutta myös surullinen ja pahoillani siitä, että hän joutui minun takiani ottamaan vastaan perusteettomia syytöksiä ja kokemaan vähättelyä ja haukkumista. Kiitos ja anteeksi.

Pidän kolumnien kirjoittamisesta. Se on hyvää vastapainoa muulle kirjoittamiselle ja opettaa erityisesti tiivistämisen jaloa taitoa, kun ajatus täytyy saada mahdutettua merkkimäärältään rajalliseen muotoon. Minulle ominaista on käsitellä asioita huumorin kautta, mutta totta kai minussakin on vakava puoleni. Tolkun ihmiset edusti sitä vähän vähemmän hassuttelevaa minua. Ja tähän perään täytyy todeta, että kukaan ei ainakaan voi väittää, etteikö kolumnini olisi yhdistänyt kansakuntaamme: nyt molemmat ääripäät vihaavat tolkun ihmisiä. (Se oli lähes vitsi. Aika huono.)

Toivon, että kolumnini muutti epämääräisenä vellovaa maahanmuuttokeskustelua edes hiukan, pikkuriikkisen tolkumpaan suuntaan. Entä miten tämä kaikki vaikutti minuun? Eipä juuri mitenkään. Nyt kun kohu alkaa laantua, pystyn taas kirjoittamaan niin kuin aina. Herään aamulla, syön aamupalan ja istahdan tietokoneen ääreen. Naputi naputi nap. Perusasioiden äärellä on hyvä olla. Naputi naputi nap. Arki on hyvää. Naputi naputi nap. Tätä minä haluan tehdä. Kirjoittaa.

 

Kirjailija markkinanaisena?

Kun uusi kirja on ilmestymässä, sitä tietysti vähän jännittää sen vastaanottoa. Kerron uutukaisen syntymästä yleensä ainakin somessa ja livenäkin tilaisuuksissa, joihin minut on kutsuttu kirjoistani puhumaan. Vasta tekeillä olevat kirjat vievät samalla jo täysillä mukanaan. Muutama ajatus kannattaisi silti uhrata juuri ilmestyneen teoksen markkinoinnille.

En ole kuitenkaan luonteeltani myyntinainen, joten olen huono myymään yhtään mitään (varsinkaan kappaletta omasta sielustani). Innostun kyllä kirjan sisällöstä puhumisesta.

Ymmärrän, että jonkin verran kirjailijankin täytyy tehdä kirjansa markkinoinnin eteen. Pääasiassa kuitenkin koen tehtäväkseni omaan työhöni eli kirjoittamiseen keskittymisen. Jos sisältö ei kanna, vaikea kirjaa on kaupata, vaikka tukena olisi minkälainen markkinointikoneisto tahansa.

Tuntuu mukavalta, jos kustantaja järjestää esiintymistilaisuuksia messuilla ja muuallakin, some- ja lehtimainontaa. Pitkän uurastuksen jälkeen varmasti jokainen kirjailija haluaa tuntea, että joku muukin kuin tekijä itse uskoo kirjaan. Jonkinlainen markkinointiin panostaminen on kustantajan puolelta tällainen ele.

Miten tärkeänä sinä pidät kirjojesi markkinointia? Kuka sinun kirjaasi markkinoi?

Kuinka paljon vastuu kirjan markkinoinnista on mielestäsi kirjailijalla itsellään? Ja mitä kirjailijan kannattaa asian eteen tehdä?

 

Loppukevennykseksi vielä tämä:

Vuonna 1924 Suomen Kuvalehdessä kirjailijoihin tutustuttiin muun muassa arvuuttemalla heitä silmien perusteella: ”Silmät ovat sielun peili. Silmistä pitäisi siis loistaa se valo, joka sydämessä on. Yllä julkaisemme kuudentoista kirjailijamme silmät. Ovatko ne niin puhuvat, että ne ilmaisevat Omistajansa. Ovat kyllä.”

Lehden ammoinen lukija on lyijykynämerkintöjen perusteella ollut tunnistavinaan Larin- Kyöstin (2), Aino Kallaksen (3), Arvid Lydeckenin (7), Jalmari Finnen (9), Onni Okkosen (13) ja Santeri Ivalon (15).

Aika hyvin. Muut menivät oikein, mutta Arvid Lydeckeniksi luultu olikin Hilja Haahti.

Lehtijutussa varmistetaan vielä lopuksi: ”Ei liene syytä mainita, että parhaiten oppii tuntemaan kirjailijan hänen teoksestaan.”

Mila

 

 

Kalle-palkinto Päivi H-H:lle, onnea!

Lasten- ja nuortenkirjallisuuden tutkija, kriitikko, kouluttaja, Lastenkirjahylly-blogin Rouva Huu Päivi Heikkilä-Halttunen on saanut Kalle Kaiharin kulttuurisäätiön jakaman Kalle-palkinnon. Hänet palkitiin teoksesta Lue lapselle! Opas lasten kirjallisuuskasvatukseen (Atena 2015). Palkinto myönnetään vuosittain Kallen päivänä 28. tammikuuta edellisen vuoden tamperelaisesta kulttuuriteosta taiteen, tieteen, julkisen sanan tai muun henkisen kulttuurin alalla toimivalle henkilölle. Viime vuonna Kalle-palkinnon pokkasi kirjailija Salla Simukka.

Aamulehden jutussa (29.1.2016) Heikkilä-Halttunen sanoo olevansa tyytyväinen, että saa työskennellä Tampereella, jossa majailee muun muassa mainio Lastenkirjainstituutti, jonka kirjasto on ”tutkijan paratiisi”. Seudulla on myös poikkeuksellisen paljon lasten- ja nuortenkirjailijoita ja -kuvittajia. ”Tampereen kaupunki voisi ryhtyä toimeen hankkiakseen kaupungille valtakunnallisen lastenkirjakaupungin tittelin”, ehdottaa tuore palkittu.

Kannatan ehdotusta lämpimästi, vaikka en tamperelaiseksi taivukaan, naapurista kuitenkin. Koko Grafomanian suulla en uskalla sanoa, lämpenevätkö muut ajatukselle Tampereesta Suomen lastenkirjallisuuskaupunkina, mutta onnittelut oikeaan osoitteeseen menneestä ja ansaitusta tunnustuksesta voin hihkua koko blogin puolesta: ONNEA PÄIVI!

Kirsti

Päivi Heikkilä-Halttunen vuonna 2014 Vaaskivi-plaketin jakotilaisuudessa.

 

 

Taistelevat viherpeipot & vihje tulevasta

*

Toisista linnuista tykkää, toisista ei. Viherpeippo ei ole koskaan kuulunut suosikkeihini. Äksy ja ruma.

*

*

 

*

Kehtaa mokoma ärhennellä tintillekin.

*

Niin. Tekemisen puutetta. Työntekoni on ollut viime aikoina kaikin puolin epäammattimaista. Mutta kutkutusta ja koputusta kuuluu. Tulollaan.

Ja muutakin tulossa, Grafomaniaan. Hulkon Johanna siirtyi vuodenvaihteessa sivuun (ai niin, Johannalta on juuri ilmestynyt mitä mainioin nuortenkirja, käykääpä käsiksi) mutta ei hätää, blogissa aloittaa parin viikon kuluttua… ha-haa, enpä kerrokaan. Annan kaikenpaljastavan vihjeen: kirjailija ei asu Helsingissä.

Kirsti

Hrrr hrrr hrrr

Tuon oli tarkoitus ilmaista pikkupalelemista, mutta näyttää enemmän kehräykseltä. Miksipä ei. Nyt jos koskaan on hyvä käpertyä lämpöiseen kehräilemään. Vaikka voi tässä  koneenkin ääressä istua, jos on sattunut saamaan kultaiselta kollegalta kynsikkäät tassuja lämmittämään. Sen verran viileää meillä on sisälläkin.

Olen vaihteeksi ihmetellyt, minne koneen vaihtamisen yhteydessä kätkeytyi hurjan tärkeä tiedosto, jota jouduin hakemaan hartaasti. Löytyi sentään lopuksi. Siitä oli otettu yksi jos toinenkin varmuuskopio, mutta mikään ei suostunut aukeamaan, näytti vain tyhjää. Olin jo päättänyt alkaa naputtaa koko pitkää tiedostoa uudelleen ja tyynnytellyt itseäni sillä, että muistamisen kannalta se voisi olla hyödyllistä. Noin näppärä on ihmismieli. Tiedostossa on tosiasiassa niin paljon tiukkaa asiaa ja vuosilukua, että aivan varmasti en olisi muistanut edes pientä osaa uuden naputtelunkaan jälkeen. Näin on siis hyvä, valmis tiedosto on taas käytössäni.

Vanha kone pitäisi viedä huoltoon, mutta siellä siltä häviävät lopullisesti kaikki tiedot. En taida vielä uskaltaa.

Löysin  eilen jälleen aarteen. Kävimme jossain vaiheessa bibliofiilien huutokaupassa ja ostimme ison pinon kirjoja, joista oletin olevan hyötyä työssäni. On niistä, mutta oli siellä myös itselle aivan uutta ja tähän asiaan varsinaisesti kuulumatonta. Äsken juuri tutkin suurta Karjalan karttaa, jonka oli ”julaissut Karjalan keskushallitus” vuonna 1921. Se oli V. Keinään laatima ja sovittama ”kansallisuuskartta Itä-Karjalasta ja Kuollan niemimaasta”. Varsin kiinnostavaa, mutta ei tässä tarpeellista.

Sen sijaan ehdottomasti hyödyllinen juuri meneillään olevan työni kannalta on Jussi Raition ”Uralin kahden puolen, elämyksiä Neuvostoliitossa  vuosina 1918-21”, vuodelta 1943. Uralille joutui harhailemaan aika moni suomalainen noihin aikoihin, mutta kiinnostavaa tuossa on myös, että kirja uskallettiin julkaista vasta kaksikymmentä vuotta myöhemmin.

Ja taas olen tässä: löydän koko ajan niin paljon lisää kiinnostavaa luettavaa, että toivoisin jonkun vähitellen heittävän minulle pelastusrenkaan ja muistuttavan, että jossain vaiheessa on maltettava lopettaa taustamateriaalin penkominen, ennen kuin niihin vallan hukkuu. Muuten karsiminen tulee liian vaikeaksi, sillä sitähän lopulta aina pitää tehdä paljon. Vaikka yksityiskohdat kirjassa ovat hyviä, niiden kanssa on pakko yrittää säilyttää maltti.