Salla Simukka's Blog, page 6

Aitaamiset

Mila kirjoitti aiheesta, joka on ja pysyy ja toistuu aina yhtä ärsyttävänä. Lasten- ja nuortenkirjallisuus määritellään johonkin kehnompaan luokkaan kuin aikuisille suunnatut kirjat. Sinne vain vasikka-aitaukseen, hus! Olen joskus miettinyt, eivätkö määrittelijät ole lapsena lukeneet lainkaan. Eivätkö he muista, miten riemukasta oli lukea, oikein kunnolla uppoutua ja eläytyä lukemaansa, unohtaa koko muu maailma? Eivätkö he muista lapsia olleensakaan? Ainakaan he eivät ole koskaan kirjoittaneet lapsille ja nuorille.

Tietenkin jokaisessa kirjallisuuden lajissa on hyviä ja huonoja, vieläpä niin, että kirja voi olla toisen mielestä hyvä ja toisen huono. Mutta milloin olet nähnyt jonkun sanovan tuosta vain ohimennen koko aikuisille suunnatun kirjallisuuden olevan vaikkapa mustavalkoista, tai mistä kaikesta lasten- ja nuotenkirjallisuutta milloinkin syytetäänkään? Aika ikävältä näytti myös vastikään julkaistu uutinen kirjallisuutemme kääntämisestä muille kielille. Eniten käännettyjä nuortekirjoja ei edes mainittu. Grrr!

Sama ilmiö on nähtävissä selkokirjallisuudessa. Sitä ei alkuun pidetty oikein kirjallisuutenakaan, eikä varmaan aina vieläkään. Tietenkin sen ongelmana on, ettei se saa olla vaikeaselkoista, mutta osaava voi silti kirjoittaa aivan elävää kirjallisuutta. Se vasta taitoa vaatiikin. Kauniita, tunnelmallisia runojakin sillä on jo ilmestynyt.

Jokainen selkokirjan kirjoittanut tai edes sitä yrittänyt tietää kaiken lisäksi, että sitä ei tosiaankaan ole helppoa kirjoittaa. Tarvitsijoiden määrä on vain kasvanut vuosi vuodelta. Jokaisella täytyy olla oikeus lukemiseen ja esimerkiksi kotouttamisessa sillä on tärkeä osuutensa.

Kuvaamataiteiden eri lajeissa on jo kauan hyväksytty kaikki sen eri muodot. Ehkä jonain päivänä kirjallisuudessakin.

Raili

Lasten- ja nuortenkirjoissa on sävyjä

Lehdessä kriitikko moitti aikuistenkirjaa vertaamalla sitä nuortenkirjaan: ”muistuttaa mustavalkoisuudessaan nuortenkirjaa”.

Minusta niillä, jotka heittelevät tällaista kirja-arvosteluihin, tulisi olla parempi tuntemus kirjallisuuden eri lajeista. Miten kannustamme lapsia ja nuoria lukemaan, jos kuitenkin pidämme heille suunnattuja teoksia jotenkin aikuisten kirjoja yksioikoisempina tai vähempiarvoisina?

Tasaisesti kuulen (hyväntahtoisia) kyselyjä siitä, miksi kirjoitan sekä lapsille, nuorille että aikuisille.

Minulle se on rikkaus ja etuoikeus. Koen, että olen nimenomaan saanut kirjoittaa eri-ikäisille.

Minua kiinnostaa koko ihminen, kaikissa ikävaiheissa. En tahdo liikaa lokeroida lukijoita. Kuvakirjat, lastenromaanit ja nuortenkirjat sopivat hyvin aikuislukijoillekin. Aikuisten kirjat sen sijaan saattavat olla lapsille himpun verran liian pitkäpiimäisiä tai muuten sopimattomia.

Joskus ihmisten rivien välistä paistaa käsitys, että aikuistenkirjaa on varmasti lastenkirjaa haastavampi tehdä.

Mutta koettakaapa kirjoittaa koukuttava, lapsia ja nuoria innostava kirja, jossa on ihmeen tuntua. Sellainen, joka saisi lapset hetkeksi sysäämään syrjään virtuaalipelit.

Ei ole ihan helppo homma.

Mikä saa sitten yrittämään? Ehkä se on se ihmeellinen kirjojen valo, joka väritti lapsuuttani.

Se taikapiiri, jonka sisällä oli turvallista olla niin kuin tai leikissä.

Seikkailujen ja ajatusten sävyt. Ne, joissa ei ole mitään mustavalkoista.

 

Mila

Kasiluokkalainen, kirjoita runo Suomesta!

Vielä ehdit osallistua runoyhdistys Nihil Interitin järjestämään kirjoituskilpailuun. Kilpailuun voivat osallistua kaikki kahdeksasluokkalaiset, myös keväällä kahdeksannella olleet. Kilpailuaika päättyy 10. lokakuuta. Ideana on kirjoittaa runo Suomesta. Aiheeksi voi valita joko Suomi nyt tai Suomi tulevaisuudessa. Osallistua voi joko yksin, parin kanssa tai ryhmänä. Tarkemmat säännöt löydät täältä.

Kilpailu on osa RUNOUTTA!-hanketta ja Suomen itsenäisyyden 100-vuotisjuhlavuoden ohjelmaa. Voittajat valitsee raati, johon kuuluvat äidinkielenopettaja Suvi Kaipainen sekä runoilijat Janette Hannukainen, Mirkka Mattheiszen ja Juha Rautio. Palkintoina jaetaan kolmelle parhaan runon kirjoittajalle kirjakaupan lahjakortteja.

Näin Janette Hannukainen kutsuu kilpailuun You Tubessa:

 

Hilsener fra Oslo!

Suomen Nuorisokirjailijat teki jälleen jäsenmatkan, tänä syksynä valloituksen kohteeksi valikoitui Oslo. Heti ensimmäisenä iltana pääsimme sikäläisten lasten- ja nuortenkirjailijoiden vieraaksi.

[image error]

Kirjailijatalo sijaitsee Rådhusgatalla ja on Oslon vanhimpia rakennuksia, vuodelta 1620. Rakennus on aiemmin toiminut muun  muassa kaupungintalona, vankilana ja poliisiasemana. Nyt viehättävässä talossa majailevat Norjan kaikki valtakunnalliset kirjailijayhdistykset.

[image error]

Pulinaa piisasi ja ajatukset lentelivät kollegoiden kesken. Norske Barne- og Ungdomsbokforfattere -yhdistyksessä on noin 350 jäsentä. Vireä yhdistys täyttää 70 vuotta tässä kuussa. Onnea!

[image error]

Norjalaiskirjailijoiden tuotantoa oli mukavasti esillä illan aikana. Tässä Bjørn Ouslandin (yläkuvassa vasemmalla) kirjoittamia ja kuvittamia teoksia. Hän on perehtynyt paitsi tutkimusmatkailijoihin myös noitiin, jotka kokkaavat keittoa pikkulapsista. Eikä siinä vielä kaikki: Bjørn paljasti piirtäneensä 80-luvulla Myrkky-lehteen juomaveikoista kertovaa sarjakuvaa Kokonainen ja puolikas.

 

[image error]

Lisää Suomi-kytköksiä: kääntäjä Tor Tveite luki meille näytteitä norjalaisesta kaunokirjallisuudesta, suomeksi! Ja miten hienosti luki, äänsi miltei kauniimmin kuin natiivi. Tor on opiskellut Helsingin yliopistossa ja kääntänyt norjaksi muun muassa Timo Parvelan ja Kari Hotakaisen kirjoja.

[image error]

Sitten aikamatkalle 1900-luvun alkuun: Henrik Ibesenin museoon. Museon yläkerrasta löytyy entisöity 300 neliön lukaali, jossa Ibsen asui elämänsä viimeiset 11 vuotta vaimonsa kanssa. Kirjailijan työhuoneesta aukeaa suora näkymä kuninkaanlinnaan, ja olan takana väijyy arkkivihollinen August Strindberg. Kenenköhän kuvan sitä itse ripustaisi seinälle piiskaamaan vauhtia työhön?

[image error]

Vigelandin patsaspuisto veti sanattomaksi. 320 hehtaarin alueella yli 200 veistosryhmää, yhteensä 758 alastonta hahmoa. Kaikenikäisiä, -kokoisia, -näköisiä, koko elomme kaari.

[image error]

Välihuomio: muista teroittaa kynä!

[image error]

Oslossa on monta upeaa satama-aluetta. Tässä ollaan Bygdøyn niemellä. Kun tarkasti tihrustat, maston vasemmalla puolella siintää Holmenkollen.

[image error]

Tässä hieman edellistä vanhempi alus, Kon-Tiki, jolla Thor Heyerdahl purjehti miehistöineen Tyynellämerellä 1940-luvulla. Yllätys oli balsalautan suuri koko, kirjan perusteella olin kuvitellut sen pienemmäksi. Kon-Tiki-museon kellarissa on esillä myös lukuisia mielikuvitusta kutittavia patsaita, joita Heyerdahl löysi kaivauksissaan Pääsiäissaarten luolista.

[image error]

Ja tässä alusten alus. 800-luvun alussa rakennettu viikinkilaiva Oseberg löydettiin Oslonvuonon rannalta 1904. Viikinkilaivamuseossa on esillä Osebergin lisäksi kaksi muutakin laivaa ja niistä löytyneitä esineitä.

[image error]

Huh, mikä arkkitehtuurin helmi! Oslon oopperatalon kaltevilla kattotasanteilla voisi seikkailla kevyesti päivän. Lasiseinäinen rakennus jatkuu suoraan mereen, ilman kaiteita tai muita esteitä. Onkohan talvella liukasta? Täällä komistus kokokuvassa.

[image error]

Huuto kiinnosti monia. Nasjonalgallerietissa on kokonainen huoneellinen Edvard Munchin töitä. Suosikkini on Madonna.

[image error]

Eloisa Grünerløkkan alue veti puoleensa. Tämä värikäs katu on Brenneriveien. Tarjolla katutaidetta, rokkiklubeja, kirppareita, taidepajoja, hippitunnelmaa…

 

[image error]

Kerrostalon korkuisen työn nimi on Crocodile, taiteilijan nimi Phelm.

 

Olipa virittävä matka. Kaunis kiitos antoisalle matkaseuralle, teille ihanat kollegat ja avecit. Ja bonuskiitos tietenkin matkanjohtaja Tuija Lehtiselle ja tyttärelleen Jadelle. Nyt ei voi kuin todeta:

[image error]

❤

 

Terveisin,

Kirsti

Västäräkki vääräsääri

Kädessäni on kirja Västäräkki vääräsääri (Karisto, 2004). Lukuisien lastenkirjallisuutta käsittelevien tietoteosten kirjoittaja, FM Mervi Koski on koonnut opukseen yli 650 suomalaista kansanlorua, pääosin vanhaa suullista runoperinnettä, mutta myös uudempia, vakiintuneita lasten hokemia. Mukana on leikinaloitusloruja ja viihdytysloruja sekä monenlaisia suusta suuhun kulkeneita hauskoja ”rallatuksia”. Västäräkki vääräsääri on joka kodin perusteos, josta löytyy loputtomasti luettavaa lapselle ja mukavia muistoja vanhemmille. Kirjan lopussa on ensisäkeiden mukaan aakkostettu hakemisto. Mervi Koski on lajitellut lorut aihepiireittäin.

Kirjan alussa on hänen katsauksensa lastenlorujen perintöön.

Koko kaunokirjallinen perintömme juontaa juurensa suullisesta runonlausunnasta. Lapsille sopivien kansanrunojen, lorujen ja hokemien aarteisto ei ole määrältään huikea, mutta saman runon monet eri versiot osoittavat, että ne ovat varsin käytettyjä ja laajalti tunnettuja. Kansanperinteemme on suurelta osin kansainvälistä alkuperää. Samat tarinoiden ja runojen aihelmat ovat kiertäneet aikojen kuluessa hieman eri muodoissa maasta toiseen, Koski kirjoittaa.

Kotimaassa lorut ovat suusta suuhun kiertäessään muuttaneet muotoaan murteesta riippuen. Sanat ovat vaihtaneet keskenään paikkaa ja asua.

Kansan suussa syntyneistä loruista löytyy sekä uutta että vanhaa perinnettä. Osa säkeistä on aikuisten, osa lasten itsensä sepittämiä. Monet vanhat runot liittyvät niihin työtehtäviin, joita lapset saivat suorittaakseen. Esim. paimenessa ollessaan he sepittivät ikävissään valitusrunoja. Kotona isommat lapset joutuivat tuudittamaan pienempiään.

Koski jatkaa: Myös leikki on lapsen työtä. Kotoisten leikkien kautta lapsi harjoittelee hallitsemaan erilaisia elämäntilanteita, mikä näkyy myös heidän omissa loruissaan, jotka heijastavat lasten elämänpiiriä ja sen muuttumista.

Myös hippa- eli lukuloruja on paljon. Piilosta leikkiessä yksi täytyi arpoa etsijäksi eli kuuruttajaksi (hieno sana!).

Kirjassa on pilkkarunojakin, joita lapset ovat muinoin hokeneet pihoilla toisilleen.

Aikuisilta lapselle suunnatusta perinteestä käytetään nimitystä viihdytyslorut. Vanhemmat ovat sepittäneet niitä lapsilleen viihdyttääkseen ja opettaakseen heitä.Lapset ovat saaneet niistä tietoa helposti omaksuttavalla tavalla lähiympäristöstä, sen tavoista sekä tapahtumista. Kehtolaulut ja äänneleikit, joiden avulla lasta harjaannutettiin puhumaan, ovat monesti vauvojen ensimmäinen luonteva kosketus kaunokirjallisuuteen, Koski kirjoittaa.

Suuri määrä kehtolauluja on syntynyt vauvan itkun taltuttamiseksi. Kuulluimpia niistä ovat Tuu tuu tupakkarulla sekä Nuku, nuku nurmilintu.Lorut alkavat rauhoittavalla äänneyhdistelmällä kuten Aa aa allin lasta/ pientä linnun poikaa. Laulut ovat sisältäneet luontoon liittyviä lepertelysanoja kuten Mansikka, Nukeroinen tai Linnukkainen.

Runot opastavat myös sellaisten käytännön asioiden tuntemukseen kuin viikonpäivät, kuukaudet, numerot ja kirjaimet sekä äänteet.

Äännelorujen valikoimassa erityisen huomion kohteena ovat sellaiset vaikeat kirjaimet kuten r, s, y ja ö.

Eläinrunoja on tarjolla runsaasti. Kotieläimistä lehmät, kukot ja kanat ovat valloittaneet keskeiset kotieläinten roolit. Metsäneläimistä hiiret, jänöt ja ketut ovat hyvin edustettuina. Eri lintulajit ovat synnyttäneet runsaasti säkeitä niin kansanrunoudessa kuin taiderunoudessakin.

Arkisten asioiden vastapainoksi on suosittuna runojen tapahtumapaikkana ollut pappila, jossa toisinaan on tapahtunut mitä merkillisimpiä asioita.

Koski jatkaa: Kansa ei loruissaan yleensä asioita kaunistele eikä kuvailevia sanoja säästele. Niiden tarjoama huumori on toisinaan aika hurttia.Osa vanhoista loruista on säilyttänyt elinvoimaisuutensa juuri koomisuuden ansiosta.

Västäräkki vääräsääri-kirjasta kokosin näytteeksi laajan sikermän.

Minä laulan lapselleni

ja kellenkäs minä muille.

En minä laula metsille

enkä lahonneille puille.

Laulaahan ne lintusetkin,

pienille pojillensa,

vaikka joskus ne laulaa iloissaan

myös metsän pitkille puille.

*

Kukko puuron keittää,

kana maidon lämmittää,

varis lattiaa lakaisee,

pääskynen lusikat pesee,

västäräkki voin suolaa.

Kotkat lensit kutsumaan

kahdeksan kaupungin lävitse,

yhdeksän meren ylitse.

*

Höperö ja Hömppä

Kävelivät kerran,

Höperö ja Hömppä

riukusiltaa pitkin

rupesivat riitelemään

putosivat jokkeen.

Hiis haas huhhah hei!

*

Ulle dulle dof

kinkke laade kof

koffe laade

kinkke laade

ulle dulle dof.

(Runo on saanut alkunsa jo keskiajalla Saksassa, kun lapset ovat matkineet latinankielisiä laskusanoja.)

*

Elva tolva luppakorva,

iso varvas, kantapää.

Piste

pilkku,

huutomerkki,

Siihen loppuu loru tää!

*

Hämähäkin häät

Hämähäkki häihin kutsui,

kutsui kurjen ja kutsui kärjen,

tarkoin tarhapöllönkin.

Kurki hyppi, kärki tanssi,

tarhapöllö pyörähteli.

Tiainen teki olutta,

västäräkki vettä kantoi,

täi lakaisi lattiaa,

kirppu keikkui kiukaalla.

*

Rautalammin rotan ryökäleet

repivät rovastinruustinnan

rakkaat rukkaset.

*

Ken söi kesävoin? -Kissa söi kesävoin.

Missä kissa? – Aitan alla.

Missä aitta? – Maahan kaatui.

Missä maa? -Vetehen vieri.

Missä vesi? -Härkä särpi.

Missä härkä? -Niityllä.

Missä niitty? -Viikate vilahti.

Missä viikate? -Kannon päässä.

Missä kanto? -Toukka kaivoi.

Missä toukka? -Kukko nokki.

Missä kukko? -Kuusosessa.

Missä kuusi? -Kirves kaatoi.

Missä kirves? -Seinän alla.

Millä sieltä saatanehe?

Haapaisilla halkoisilla,

Korennoilla koivuisilla.

*

Lampaat

Kun lampaat ovat koko päivän olleet laitumella,

sanoo karitsa näin:

Mää tahdon kotiin, kotiin, mää.

Silloin sanoo uuhi:

MÄÄ kans, MÄÄ kans, MÄÄ.

Mutta pässi vastaa:

Mää syön ensin, mää syön ensin, MÄÄ-ÄÄ.

*

Mitä tehtäis?

Sika pestäis.

Mikä sika?

Maasika.

Mikä maa?

Isänmaa.

Mikä isä?

Taivaanisä.

Mikä taivas?

Enkelitaivas.

Mikä enkeli?

Musta enkeli.

Mikä musta?

Pikimusta.

Mikä piki?

Suutarin piki.

Mikä suutari?

Kenkäsuutari.

Mikä kenkä?

Puolikenkä.

Mikä puoli?

Takapuoli.

*

Hus sika metsään!

Mitä sika metsässä?

Tule jouluna kotiin,

tuo lapselle marjoja

punaisessa pussissa,

sinisessä silkissä,

koreassa kontissa,

vaskisessa vakkasessa,

kultaisessa kuppisessa

maalatussa maljasessa

– leuan alle lekkerissä,

säkissä saparon alla!

*

Apina kapina kiipesi puuhun,

putosi

sieltä

poliisin

suuhun,

Poliisi luuli sitä makkaraksi

Ja puraisi palan pois.

*

Harakka huttua keittää,

hännällänsä hämmentää,

käyttää sulkakämmentään

ja suolat joukkoon heittää.

Hyppää kivelle,

hyppää kannolle,

lentää suuriin puihin.

Hups vaan, kupperiskeikkaa

ja puurot toisten suihin!

*

Körö körö kirkkoon,

papin muorin penkkiin,

ruskealla ruunalla,

valkealla varsalla,

kolipäällä koiralla,

pikipäällä pässillä,

laukkipäällä lampaalla-

peltojen ylitse,

aitojen alitse,

kilikello kaulassa,

punaisessa nauhassa

pom pom, pom pom, POMM!

*

PEUKALO kuin pieni muori,

joka perunoita kuori.

ETUSORMI vauvan suussa

on kuin nuppu ruusupuussa.

KESKISORMI keskimmäinen,

pitkä, pieni jättiläinen.

NIMETÖN kuin sisko soma,

jolla sormus aivan soma.

PIKKUSORMI viidentenä,

seisoo rivin viimeisenä.

*

Kitkat, katkat, pitkät matkat,

sinä ja minä ja Hentun Liisa,

Juortanan Jussi ja Puntun Paavo,

Kapakka-Lassi ja Myllärin Matti.

Ympäri tuvan minua etsittiin;

ei minua löydettykään-

minä vain pankolla makasin.

*

Joka toista haukkuu,

sen napa pyörii ja paukkuu!

Heti luuli kumihuuli!

Heti luuli punahuuli!

Älä luule luuta lihaks!

Kissan häntää makkaraks!

Noita-akka puuterinokka!

Sadan vuoden vanha!

Tant tant tasapää,

älä kasva enempää!

Läl läl läl läl lieru!

Sinulta pääsi pieru,

keskellä kirkonpenkkiä!

Anteeks, luulin vanteeks,

mutta olikin pappilan

vanha pässi!

Irvihammas, taivaan lammas,

piikkipäinen pässin pää!

*

Heikki, hee hepataa,

hepalikko

helliskokka

hepsassaa!

*

Heikki helleri,

kupu kelleri,

laski laukulla mäkiä,

tuli kontilla kotia.

(Kirjasta löytyy myös loruja mm. Ellistä, Antista ja Jussista.)

*

Hattulan pappilan,

apupapin papupata,

pankolla kiehuu ja kuohuu,

tuoreita kuoreita,

merikalan rasvaa.

*

Kanna korppi huoliani, musta lintu murhettani,

kanna kaivohon syvähän,

lampehen kalattomahan,

aivan ahvenettomahan!

Jos kannat kalallisehen,

kalat kaikki huolestuvat,

ahvenet alas menevät.

*

Nuku nuku nukeroinen,

pane maata mansikkainen.

Lintu tuopi liinaharjan

kosken lintu korvatyynyn

pääsky päivänpä lämpimän

käkipä suven sanoman.

*

Terveisin Heikki

Lukemisen ilo

On se vaan suuri. Sain nauttia tekemisen iloa, tosin välillä hampaat vähän irvessä, kuukausia yhteen menoon. Silloin en juuri lue muuta kuin asiaan liittyviä tekstejä. Muiden romaanit saavat jäädä, vaikka miten tekisi mieli edes vähän kurkistaa. En niinkään pelkää saavani tyylitartuntaa, mutta ajattelemisen aihettahan kirjat aina antavat, joskus niinkin paljon, että oma kirjoittaminen häiriintyy pahasti. Kun sattui vielä olemaan kiire, en uskaltanut ottaa riskiä.

Nyt olenkin sitten likipitäen rellestänyt kaiken rästiin jääneen parissa: sienestänyt, marjastanut, kuivattannut, hillonnut ja lukenut. Lukenut joka päivä pitkän tovin. Ja nauttinut. Hyvää on tehnyt.

Onhan tuota jatkunut jo kolmisen viikkoa, mutta nyt alkaa tuntua vahvasti siltä, että voisin varovasti alkaa kurkistella töiden suuntaan. Ei kuitenkaan niin vahvasti, etteikö lukea vielä voisi. Ja vähän sienestää. Tänään on jo pakko ajella mökille tarkastamaan sienitilanne. Nousevatko niemellemme tänä vuonna männyn tuoksuvalmuskat eli japanilaisten suuresti himoitsemat matsutaket. Ne ovat vähän oikullisia, mutta niin hyviä, että niillä on varaa oikutteluun. Odotteluhan vain lisää riemua, kun niitä aina välillä on enemmänkin.

On täällä ennenkin keskusteltu aiheesta luetko muiden kirjoja silloin, kun kirjoitat omaasi, mutta olisi kiva kuulla taas toisten kokemuksia. Eivätkös nämä kirjoihin ja lukemiseen liittyvät keskustelut ole aika samanlaisia vuodesta toiseen, niin kuin ovat musiikkiin, kuvaamataiteisiin, teatteriin ja vaikka lastenkasvatukseenkin liittyvät.

[image error]  Niin kuin muuten tämäkin aihe:

Kirjassa on monia kiinnostavia ohjeita, joita tekisi mieli kokeilla. Esimerkiksi sitä, missä jokaista naista kehotetaan ottamaan kerran viikossa joutopäivä, jolloin vain maataan sängyssä tai lojutaan sohvalla verhot himmentämässä liikaa valoa. Palvelija (puoliso?) tuokoon kevyttä ruokaa ja hedelmiä muutaman kerran päivän mittaan. Mieto viini on sallittua. Kaunistaa, lupaa kirja.

Miten mahtaisi onnistua?

Sinustako rap-sanoittaja?

Hohoi pirkanmaalaiset nuoret, nyt räppäämään!

Tampereen kaupungin nuorisopalvelut ja Tampereen kaupunginkirjasto järjestävät #Meidänhuudit-sanoitusskaban, jossa etsitään sanoitusta uuteen rap-biisiin. Kisaan voivat osallistua 13–20-vuotiaat. Voittajateksti sävelletään, äänitetään, ja siitä kuvataan musiikkivideo. Lisäksi parhaiden tekstien pohjalta tehdään taideteoksia, joista kootaan näyttely Tampereen pääkirjasto Metsoon.

Kilpailuun voi osallistua 17.9. saakka. Ohjeet löydät täältä.

Onnea ja lentoa sanojen rytmittelyyn!

Kirsti

Kiiltomadon laulu ja muita sanoja väreistä

[image error]

Ollapa kuin tähti,

joka Linnunnradalle lähti.

Saisi taivaalla uida ja kelliä

ja ajaa yön karusellia.

 

Ollapa kuin tähti,

oka Linnunradalle lähti.

Olla kuun puutarhassa kukassa

ja kaikilta huolilta hukassa.

 

Ollapa kuin tähti,

joka Linnunradalle lähti.

Tehdä taivaalla huimia lentoja

ja täyttää toiveita pieniä, hentoja.

 

Tässä rakastuneen Kiiltomadon laulu kuvittaja Karoliina Pertamon ja minun ”Kettu ja värit” -kuvakirjassamme. Juuri ilmestynyt kirja sai alkunsa siitä, kun kirjoitin samannimisen tanssisadun Lahteen vuoden 2016 suomalais-ugrilaisten kielten maailmankonferenssiin. Tarina kertoo revontulten synnystä.

 

[image error]

 

Mila

Löytö

[image error]

Kirpparilta Lempäälästä viime viikolla. Viisi euroa. Vuodelta 1916.

Kuinka meistä tuli kirjailijoita -aarteen alaotsikkona on Suomalaisten kirjailijoiden nuoruudenmuistelmia. Suomen Kirjailijaliiton julkaiseman teoksen ”voitto lankeaa Suomen kirjailijain sairasapurahaston hyväksi”. Mukaan on valikoitunut 24 kirjailijaa, L. Onervasta Aino Kallakseen ja Larin Kyöstistä Eino Leinoon.

Muistelut ovat kiehtovaa luettavaa. Kirjailijoiden persoonalliset äänet ja aiheen moninaiset lähestymiskulmat raikaavat. Lukijaa hykerryttävät myös kirjallisten piirien sattumukset yli sadan vuoden takaa. Näin Ilmari Kianto muistelee runokokoelmansa lehtikritiikkiä vuodelta 1897: ”Ilman itserakkautta sanoen: olette kait nähneet arvostelun Päivälehdessä (huhtikuun 30 p. – Vapun aattona!) Soutajastani – se oli kaunis arvostelu ja oikealla tavalla tehty, vaan olihan se tietysti minuun ja muihinkin nähden hiukan epä-pätevä, koska oli niin likeisen ja nuoren tekemä kuin Eino Leinon, jota eivät nuoruutensa tähden monet suvaitse, vaan joka itse väittää, ettei nuoruus ole mikään vika – ja pitäähän huomata, että hän 18-vuotiaaksi on aivan harvinaisesti kehittynyt, kehittynyt siinä määrässä, ettei moni 30-vuotiaskaan hänelle vertoja vedä (minun mielestäni ainakaan).”

Eläköön nuoruus ja intomieli!

Kirsti

Ps. Kirjaa näyttää löytyvän yhä muutamista kirjastoista varastokappaleena.

Lauri Pohjanpään eläinrunoja

Kädessäni on Lauri Pohjanpään teos Kaipuu ylitse ajan (1989), joka sisältää runoja vuosilta 1910-1954. Kirjan liepeessä kerrotaan mm. seuraavaa: ”Lauri Pohjanpää (16.7.1889-2.7.1962) julkaisi viisitoista runokokoelmaa, laajan tuotannon romaaneja, novelleja, hartauskirjallisuutta sekä teoksia kirkon historiasta ja koulutyöstä. Kirjallisen toimintansa rinnalla Pohjanpää teki pitkän päivätyön opettajana ja pappina. 1920- ja 30-luvulla hän työskenteli virsikirjakomitean jäsenenä.” Lauri Pohjanpäälle myönnettiin Aleksis Kiven palkinto 1957.

Helena Anhavan (Pohjanpään tyttären) toimittamassa teoksessa pelkistyvät esiin Pohjanpään runouden kolme pääjuonnetta: elämän perustunnoista nouseva mielialojen välitön keskeislyriikka, uskonnollinen tilitys ja julistus, eläintarinain tarkkanäköinen luonnekuvaus ja huumori.Myös Pohjanpään veli Arvi Pohjanpää oli kirjailija.

Juuri eläinrunot sykähdyttävät minua eniten Pohjanpään tuotannossa. Mielestäni ne eroavat edukseen monista Pohjanpään paatoksellisista ja juhlavan vakavista runoista.Hyvälle rytmille nostan hattua. Kokosin teille nautittavaksi hieman lintupainotteisen eläinrunosikermän. Linnut taisivat olla Pohjanpäälle erityisen rakkaita päätellen kahden kokoelmankin nimistä (Mustarastas 1941 ja Kottaraisen huilu 1947).

Kateuden maailmaan vie runo

Lahorastas ja räkättirastas

Lahorastas metsässä laulupuullaan

se lauloi Jumalan suomalla suullaan.

Koko kuulaan keväisen yön ja ehtoon

sen sävelet soi ja satoi lehtoon.

Mut ottipas parvessa kuulijakuoron

nuor´ räkättirastas myös suunvuoron.

Ja arvostelunsa se juoksutti julki,

näin viisaina, vuolaina sen sanat kulki:

”No jaa, miksei! Kyllä serkkukin laulaa!

Kukin tietysti laulaa kuinka on kaulaa!

On heleänlainen jo pianissimo,

mut vahveta paljon saa fortissimo.

On sijoitus heikko ja tukea puuttuu,

taka-äänet ne vielä kurkkuhun juuttuu.

Yhä kurkku siis kaipaa koulutusta,

alaleuan käyttökin ohjausta.

Suru sanoa, lisäks ei persoonallinen

ole oikein laulu, vaan muiden mallinen:

sehän soi kuin soikin riemua mielen,

haa! – selvästi aihe myös satakielen!

Pahin viimeiseks, hyvät herrasväet!

Miten sanoisinkaan, mutta minusta, näet

kovin pitkään serkku lauleskeli,

ihan liian hyvä oli kielen keli!

Jos ei niin leikiten laulu soisi,

tosi konstia vasta silloin se oisi!”

*

Sirkkujen kongressi

Ne pienet, pienet sirkut

piti suuren kongressin

ja päättivät kaikin äänin

ihan yksimielisin:

– Pois metsästä vaino, riita,

ja kaikilta kynnet pois!

Nyt eletään rakkaudessa

kuin veljiä kaikki ois!

Ja niin metsään tullut varmaan

olis rauha ja rakkaus kai…

Mut yhteinen päätöslaulu

kanahaukan sinne sai.

Se tuhahti nenäänsä. Sitten

se suhahti parvehen:

pääsirkun söi päivällisekseen

ja – sen suuren päätöksen.

*

Karvaan totuuden kai tarjoaa seuraavakin:

Maailman meno

(Kansantarina)

Sivutuulessa poikaansa retuuttaa kantaa

varis lahden poikki päin vastarantaa.

”Sitä varia, huh, ihan väsyttää alkaa”,

varis sanoo, ”jo vanhaa siipeä, jalkaa.

Kun vanhenen pian, alan kangistua,

kai kannat sa mua, kuin minä nyt sua?”

– ”En”, vastaa poika, ”sun jäädä annan.”

– ”Ketä kannat sitten?” – ”Ma poikaani kannan.”

Varis huokaa harmaille aatoksille:

”Se on maailman meno, minkäs sille.”

*

Vallan ratkiriemukas vauhtiin päästyään on runo

Kurki ja joutsen

Kulki kurki arvokkaana suolla,

päällä harmaa, vanha lievetakki,

nukkavieru, vanhanmallinenkin.

Mutta mitäs takista! Se astui

– kurki näätsen – ylen juhlallisna,

kallellansa pää kuin esteetikon,

siristeli väliin silmiänsä

niinkuin taidenäyttelyissä tehdään,

katsoi joskus ylös ympärilleen,

sitten jälleen maahan mietteissänsä;

pää ja kaula keikkui käynnin tahtiin.

Joskus hypähti se poikki mättään

niinkuin vähän varkain arvoltansa,

palas sentään juhlatyyliin kohta

käynnissänsä vakaan verkkaisessa.

Peilautui niinkuin ohimennen

lähteen silmässä ja suoristihe.

Arvokkaamp´ei ole totisesti

luokan eessä koulutarkastaja.

Mitäs, kun on luonnon luomat lahjat!

Arvokkuus on kurjen toinen luonto.

Totta puhuin oli arkitöissään

kurki kesken elämänsä proosaa:

etsimässä suosta sammakoita.

Annas olla, silloin joutsen siihen

tulla lennähti kuin poutapilvi

olis lehahtanut taivahalta.

– Päivää, kuomakulta; kaunis ilma!

Vastaisko tuolle? mietti kurki;

heitti olan takaa ylpeästi:

– Anna sinä kauniin ilman olla,

mitäs siitä minulle sa haastat!

Eipäs mennyt joutsen hämillensä.

Laukas vastaan sanan voimallisen,

jotta melkein mykäks meni kurki:

– Terveisiä, veli, taivahasta!

– Taivahasta… tuota, mitä se on?

kysymys se ihan huomaamatta

varastihe kurjen kielen alta.

Joutsen, itseksensä silmää iskein,

alkoi mielevästi tarinoida:

– Ettäs kysytkin! Se vast´on jotain!

Se on paikka paljon kaunihimpi

kuin on suo ja maa ja metsä tuossa.

Pilvein päällä, päivän tuolla puolla,

yläpuolla vipajavain tähtein

iki-ihanainen maa on taivaan.

Kaikk´on siellä paljon parempata…

– Mutta… onkos siellä sammakoita?

tarttui tosi-innostunut kurki.

– Mitä? Sammakoita? Eihän toki!

Kurki kaarsi halveksuen kaulaa.

– Sitä minäkin! Ei sammakoita!

Pidä sitten itse taivahasi!

*

Herra ja Pietari esiintyvät seuraavassa runotarinassa

Palokärki

Kuka metsissä illoin huutaa?

kenen valitus kaukaa soi?

Se soi kuin naisen itku.

Kuka siellä vaikeroi?

*

Oli Herra ja Pietari jälleen

maan päällä matkallaan

ja tulivat illansuussa

niin taloon muutamaan.

Oli kulkeneet jo pitkään

he jaloin väsynehin.

Pyys vettä janohonsa

he sanoin sävyisin.

Talon emäntä paistaa leipää –

ei tervehdystä suo,

tyly katse silmän mustan

vain sinkoo oven luo.

”Vai vettä! Ja paistia kenties

kera jouluoluen!

Kun mustalainen saa lihaa,

se tahtoo paistaa sen.

Pois talosta, kaikenlaiset!

Kas niin, mars tiellepäin!”

– nous leipälapio, – ”taikka

vähän vauhtia tästä näin!”

Viha syttyy silloin Herran,

jolla kaikki valta on.

”Voi sinuas, kurja vaimo,

voi sinuas, onneton!”

hän sanoo, ”koskas meille

tämän teet sa pahantyön

ja koskas tylysti vieraas

ajat janossa selkään yön,

saat itse janon tuta,

jota et saa sammumaan.

Teen linnuks sun, joka huutaa

iankaiken janoaan!”

Pyhä Pietari lausui: ”Amen.”

Suu parkas emännän,

pois lintuna kohta karkas

savupiipun kautta hän.

Ja piisin noessa mustaks

tuli lintu kokonaan.

Pahan emännän punainen liina

jäi päähän paistamaan.

*

Kuka metsissä illoin huutaa?

Kenen valitus kaukaa soi?

Se soi kuin naisen itku.

Kuka siellä vaikeroi?

Palokärki huutaa ja huutaa

yhä vettä janohon.

Ja tuomiopäivään hamaan

sen huuto kuuluva on.

*

Pohjanpää on tehnyt oman versionsa Aisopoksen tarinasta

Maalaishiiri ja kaupunkilaishiiri

Tuli maalaishiirelle vierahaks

ihan kaupunkilaisserkku.

Oli tallin alla päivälliset

ja herkun vieressä herkku,

siin´olikin: marjaa, hernettä

ja silavaakin pala,

ja hiiri hykersi käsiään:

”No, serkku, syödä ala.”

Ja serkku olikin syövinään,

mutta nyrpisti samalla nenää:

”Miten viitsitkin elää kituuttaa!

Kuinka viihdyt täällä enää?

Kun näkisit meidän hienoudet!

Ei siellä kaluta jyvää!

Sianlihat, ah, voissa paistetut

siellä syödään ja muuta hyvää!”

Vesi suussa, hiukan häpeissään,

sitä kuunteli maalaismuori.

Kera serkun matkalle kaupunkiin

– kuink´ollakaan! – hän suori…

Ja linnan ruokasalissa

oli pöydällä tähteet pitoin.

”Ole hyvä”, sanoi hiiri kaupungin

jo ruokaliinaa sitoin.

Mut samassa nosti se käpälää:

”Joku tulee!Sh!Seinänrakoon!”

Ja serkut, sydän syrjällään,

vain vinkas ja pinkas pakoon.

Mut sielläkös puhuikin puhtahaks

jo maalaisserkku suunsa:

”Vai tätä on ihanuus kaupungin!

Saa pitää se lihansa, luunsa!

Kovin hienosti teillä syödäänkin:

”Joku tulee… sh! … ala lentää!”

Menen isäin maalle takaisin!

Paras pyy on pivossa sentään!”

*

Sitten menemme metsään, vuorossa on runo

Jänikset

Emo-jänis tuli pyrynä metsän rajaa

kun poikineen isä teki talvimajaa.

”Se tulee”, huus emo ja ilmaa haukkas

ja huohottain yli kantojen laukkas.

”Mitä?” ärähti isä, ”no, tulla anna!-

Mitä tollotat, poika, käy kiinni ja kanna!”

– ”Vielä kysyt”, jo suuttui emo, ”no Raiku

ja pamaus, tiemmä, ja haiku ja kaiku.

Se tulee jo suolla, sen näki rastas.”

– ”Ei meillä pelätä”, isä vastas-

”sull´aina on, äiti, se hätä ja hoppu”,

isä pystyyn nous, ”siit on tehtävä loppu.”

Putos haavasta lehti ja tuli polun poikki-

isä-jussi kuin ammuttu viitaan loikki.

*

Varsinkin säe ”Emo-jänis tuli pyrynä metsän rajaa” sai haukkomaan henkeä.

Pohjanpään eläinrunosikermän saa päättää lempeän humoristinen ja melankolinen Syksy. Muistaakseni Heikki Sarmanto on säveltänyt ja Maija Hapuoja laulanut sen.

Syksy

Kaksi vanhaa, vanhaa varista

nuokkuu hiljaa pellon aidalla.

Ruskea on rinta kaisliston,

taivas harmaa. Sataa. Syksy on.

”Kurkikin jo lähti”, veljelleen

toinen virkkaa niinkuin itsekseen.

Pitkä hiljaisuus. Jo toinenkin

”niin maar; lähti”, sanoo takaisin.

Sitten vanhukset taas vaikenee.

Järven pintaan sade soittelee.

Sukii siivenselkää toisen pää.

Toinen joskus silmää siristää.

Höyhenihin niskat kyyristyy.

Sataa. Hiljaista on. Hämärtyy

yli pellon mustan kynnöksen.

Tuntuu riihen tuoksu etäinen.

Kaksi märkää, vanhaa varista

nuokkuu aatoksissaan aidalla.

”Täytyy tästä …”, toinen havahtuu,

lentoon verkkaisesti valmistuu.

”Käyhän taaskin tarinoimassa.

Oli oikein hauska tavat.”

*

Elokuun lopussa muutan Helsinkiin Malminkartanoon. Uskon, että hyvä luovakausi jatkuu sielläkin.

Teitä tervehtii

Heikki