Salla Simukka's Blog, page 4

Ja taas tämä radiohiljaisuus

Tosiasiassa en tiedä, onko ollut myös radiohiljaisuus, mutta ainakin aikamoinen lehdistöhiljaisuus on vallinnut. Lehdet kirjoittavat huolestuneita lausuntoja lasten  lukuharrastuksesta, mutta kun vanhimmat lastenkirjapalkinnot jaetaan, paikalla ei ainakaan ollut yhtään tv-kameraa, eikä toistaiseksi liioin ole näkynyt montakaan lehtijuttua. Jos olen väärässä, mitä toivoisin enemmän kuin hartaasti, kertokaa ja korjatkaa.

Hesarissa oli kulttuurisivulla maininta, sellainen kikkelin pituinen pätkä. Tuo on siis vanha toimittajien käyttämä mitta, josta pitäisi kai täsmentää, että pituus on lainattu nimenomaan pieneltä pojalta. Toivoahan voi, että tulossa on vielä kunnon kirja-arvioiden kanssa kaikkiin mahdollisiin lehtiin. Kyllä ne sen ansaitsisivat, niin kirjat kuin tekijätkin. Leena Parkkisen kirjoittama ja Jussi Karjalaisen kuvittama Pikkuveli ja mainio harharetki on menossa. Kivalta tuntuu. Sekä Elina että Leena pitivät palkintojenjakotilaisuudessa hyvät, oivaltavat ja hauskat kiitospuheet.

Vanha virsihän tämä taas on, mutta tilanne tuntuu vain pahenevan vuosi vuodelta. En olen tippaakaan pessimistinen luonne, tässä ei vain optimismini ole auttanut vähääkään. Surullista.

Mutta ettei tässä nyt vallan ikäviin tunnelmiin upottaisi, iloisiakin uutisia on tullut. Kirjamyynti on viime vuonna noussut, luin jostain. Toivottavasti se pitää paikkansa. Ainakin sähköisten kirjojen myynnin kasvu on ollut huomattava, äänikirjojen vielä paljon enemmän kuin e-kirjojen.

Vanhaa kunnon painettua kirjaa on tietysti mukavaa pidellä kädessä ja lukea, mutta luen itse aika paljon e-kirjoja niiden helppouden vuoksi. Pieneen olkalaukkuun mahtuu e-kirjojen lukulaite vaivattomasti, mutta painettu kirja on toinen juttu, varsinkin kun kirjat paksunemistaan paksunevat. Kuka jaksaa kantaa mukanaan 800-sivuista kirjaa vaikkapa metrolukemisena? Myös matkoilla e-kirja on mainio. Ei siis väliä, minkä teknisen muodon luettavalleen valitsee, kunhan lukee.

 

 

 

 

Paljon onnea Elina Rouhiaiselle ja Leena Parkkiselle!

Vuoden 2018 Topelius- ja Arvid Lydecken -palkinnot jaettiin eilen. Topeliuksen sai Elina Rouhiaisen nuortenromaani Muistojenlukija. Väki 1 (Tammi). Arvid Lydecken -lastenkirjapalkinto myönnettiin Leena Parkkisen kirjoittamalle Pikkuveli ja mainio harharetki (Teos) -lastenromaanille.

 

 

Suomen Nuorisokirjailijat ry:n vuosittain jakamien palkintojen arvo oli tänä vuonna 2018 euroa. Kopiosto tukee palkintoja.

Grafomania onnittelee palkittuja lämpimin halauksin!

Miten ei sanotaan?

 

– Tuletko pitämään juhlaamme puheen?

– Tuletko mukaan reissullemme puhumaan bussiin Helene Schjerfbeckistä?

– Tuletko lukupiiriimme kertomaan kirjastasi?

– Tuletko kirjoittajapiiriimme kertomaan työstäsi?

– Tuletko koulullemme elämäkertakurssille?

– Tuletko…

– Ai palkkiota? Ööö…

 

On mukavaa, kun ihmiset muistavat ja haluavat kuulla kirjailijan työstä. Meillä kaikilla on kuitenkin aikaa rajallisesti. Esiintyminen vie paljon energiaa kaikkineen. Ja sen sumpliminen, mihin menen mihinkin hintaan ­– vai menenkö jonnekin peräti ilman palkkiota.

Raskasta on myös kerran toisensa jälkeen selittää kirjailijoiden tulojen muodostusta – vakuutella, että esiintyminenkin on työtä. Suklaarasia ja ”näkyvyys” eivät riitä palkaksi. Niillä ei vaikkapa sähkölaskua kuitata.

Suurimpia haasteita tässä työssä on ollut opetella sanomaan ei. Alkaneen vuoden kunniaksi päätin, etten lähde enää mihinkään ilman palkkiota, ja minut täytyy tilata vierailemaan Lukukeskuksen kautta. Joskus huomaan vastapuolen melkein hämmästyvän, kun puhun suoraan rahasta. Mutta pakko se on. Olen myös alkanut pyytää reilumpia korvauksia työstäni. Olisin jo nyt menettänyt paljon tuloja, jos olisin ollut aina liian kiltti enkä olisi tohtinut ottaa raha-asioita puheeksi.

Tarvitsen aikaa ja rauhaa työlleni. Kaiken lisäksi olen introvertti, jota liika sosiaalisuus näännyttää. Onnellisin olen kirjoitustyöni ääressä.

 

Mila

Mitä kirjoja sait joululahjaksi?

Uusi vuosi käynnistynyt ja ihanat lahjakirjat pian luettu. Sain sekä toivelistalla olleita että yllätyksiä.

[image error]

Säväyttävää proosaa: Asko Jaakonahon Valon juhla ja Pasi Ilmari Jääskeläisen Väärän kissan päivä.

 

*

[image error]

Ajatonta, iätöntä runoutta: Satu Mannisen Pikseliaurinko, Virpi Alasen Ystävätär K, Juri Joensuun Valohuppu.

*

[image error]

Uljaat kuvat, koskettava tarina: Kimmo Ohtosen Karhu – voimaeläin.

*

Nyt olisi mukava saada uusia lukuvinkkejä, joten kertokaapa, mitä kääröistänne paljastui.

Loppuun vielä lainaus Jääskeläiseltä: ”Tarinoiden kertominen oli viekas tapa saada puhua salaa, turvallisesti ja kenenkään huomaamatta ääneen niistäkin asioista, joiden oli pysyttävä ikuisesti salaisuuksina. Siksi tarinat olivat niin tärkeitä: ilman niitä olisi ollut pakko vaieta siitä, mistä ei voi puhua.” (Väärän kissan päivä, s. 134) Siinäpä se, kirjoittajan onni ja pelastus.

Kirsti

Kaksi koiraa

Intiaanitarina kahdesta koirasta on varmaan monelle tuttu. Naputtelen tähän mielestäni yhden parhaista versioista.

Kaksi intiaania istui iltanuotiolla. Toinen intiaaneista oli nuori ja innokas. Utelias oppimaan uutta. Toinen intiaaneista oli monia kesiä nähnyt. Hiuksissa harmaata, mokkasiinit jo kuluneet. Vanhempi intiaani kertoi, että hänen sisällään asuu kaksi koiraa ja ne kamppailevat keskenään. Toinen koirista haukkuu ja moittii häntä. Ei sinusta ole mihinkään, et kuitenkaan onnistu. Ei kannata yrittää. Olet ruma ja vanha. Koira näkee negatiivisia asioita myös muissa ja kaikkialla ympäristössä. Toinen koira on toista maata. Se kehuu vanhaa intiaania komeaksi ja charmikkaaksi. Uskoo aina tämän kykyihin ja mahdollisuuksiin. Kannustaa, vaikka jokin olisikin mennyt pieleen. Uskoo hyvää myös muista ihmisistä ja näkee positiivisia asioita kaikkialla.

Ilta painui mailleen.Intiaanit menivät nukkumaan ja nuorempi intiaani katseli tähtiä ja pohti. Mietiskeli vanhemman intiaanin sanoja. Viimein hän rohkaisi mielensä ja kysyi vanhemmalta intiaanilta. Kuule, kerroit niistä sisälläsi olevasta kahdesta koirasta, jotka kamppailevat keskenään. Kumpi niistä koirista on nyt voitolla?

Vanhempi intiaani vastasi: Se kumpaa minä ruokin.

Kirjailijan urankin aikana olen valitettavan usein ruokkinut tuota itseäni moittivaa koiraa. Nytpä selätin ja selätän sen!

Kaksi hylsyä marraskuussa saatuani nousin maasta. Otin yhteyttä useaan kustantajaan, kerroin parista lastenrunokokoelmastani vähän varovaisesti heille. Ilahduin, kun jopa WSOY:n kustannustoimittaja pyysi lähettämään ne hänelle. WSOY:tä vuosi sitten kartoin, koska heillä ja Tammella oli osin samoja kustannustoimittajia (Tammelta sain muutaman hylsyn ja minut poistettiin heidän kirjailijasivuiltaan).

Haamu Kustannusta lähestyin, vaikka heidän sivullaan lukee, että käsikirjoituksia ei tällä hetkellä oteta vastaan. Kerroin sähköpostiviestissäni olevani pohojalainen jääräpää ja yrittäväni silti, koska minulla on noita-aiheinen käsis.Kas kummaa, Haamu kirjoitti, että kiinnostus hieman heräsi, ”lähetä vain käsikirjoitus meille.”

Myös Karisto ja Minerva suhtautuivat käsikirjoituksiin myönteisesti. Kaivoin kaapista lähes kymmenen vuotta vanhan tarinakokoelman. Kolme kustantajaa hylkäsi sen aikoinaan, mutta nyt sain voimia hioa sitä. Tarinakokoelma on ihan omanlaisensa, pähkähullu hyvässä mielessä, ehkäpä se vain aikoinaan päätyi tosikoiden kustannustoimittajien pöydälle. Nyt tarinat ovat pitkän tauon jälkeen uudella kustantajalla. Ehkäpä nyt kokoelmalle näytetään vihreää valoa.

Ensi vuonna tulen kirjoittamaan aivan uusia tarinoita lapsille. Uskaltaudun varmaan kirjoittamaan suoraan koneella. Runoilijana olen kirjoittanut säkeet tähän päivään asti lyijykynällä paperille. Hallitkoon minua nyt tuo iloinen koira!

Peloista vielä muutama rivi.

Parhaita hetkiä elämässäsi tulevat olemaan ne, jotka tuntuvat melkein liian vaikeilta, melkein liian pelottavilta. Kun vain uskallat astua rajan yli ja unohtaa, mitä muut ajattelevat, valinnat kantavat. Riko kaavaa ja pidä huolta itsestäsi. Älä ole kuin muut, koska heitä on jo niin paljon.

Anna Perho

Rohkea tekee, vaikka pelkää, kuten minä.

Psykoterapeutti Tarja Santalahti

Intiaanitarinan loppuun yllätys, yllätys pari intiaanirunoa kirjasta Juoksu Yönmaahan (Otava, 1977)

kuljen asuntoon, tuttuun asuntoon

kuljen tuttuun asuntoon, hänen asuntoonsa

kuljen hänen asuntoonsa, sinun asuntoosi

kuljen sinun asuntoosi, rakkaani asuntoon

jonain yönä tulen luoksesi, jonain yönä

yöllä tulen luoksesi, yöllä

tulen luoksesi talviyössä, tänä yönä

tulen luoksesi yössä, rakas, tässä yössä

Chippewa

VUODENTULO

sammutetaan vanhat tulet

sytytetään uudet

hajoitetaan vanhat kapineet

veistetään uudet

Zuni

Hyvää joulua ja onnea vuodelle 2018,

t. Heikki

Kenen historiaa

Viime aikoina on käyty paljon keskustelua siitä, kenen historiaa tämän Suomen satavuotisjuhlinnan merkeissä oikein on kerrottu. Lähinnä miesten, niinhän se on. Ikään kuin meillä tosiaan vain miehet olisivat olleet tekemässä ja päättämässä yhteisistä asioistamme. Naisemme, nuo maailman ensimmäiset eduskunnassa, aloittivat siellä kuitenkin jo 10 vuotta ennen itsenäisyytemme alkamista. Naiset ja miehet yhdessä ovat rakentaneet Suomeamme maaksi, mikä se nyt satavuotiaana on.

Turhan usein nostetaan tasa-arvosta puhuttaessa esiin vain se, että meillä naiset saivat äänioikeuden kolmansina maailmassa. Meillä nimittäin naiset myös käyttivät sitä niin, että heti sen saatuaan naiset myös äänestivät naisia. Australiassa niin olisi voinut tapahtua jo ennen meitä, mutta tosiasiassa ensimmäiset naiset pääsivät siellä päättämään vasta 1950-luvulla.

Puhisin  asiasta jo 70-luvulta, mutta vasta 1990 ilmestyi ensimmäinen nuorille suunnattu tunnetuista naisistamme kertova historiallinen romaani nuoresta Ida Aalbergista, Teatteriin! Sen jälkeen olen kertonut nuorille Miina Sillanpäästä (Karhun kumarrus), Aurora Karamzinista (Aurora, keisarinnan hovineito), Aino Kallaksesta (Ei ole minulle suvannot) ja Katri Valasta (Runokirje). Lisäksi on kahdeksan naisen tarinaa selkokirjassa Suomalaisia suurnaisia. Viimeisimpäni, aikuisille suunnattu, on Hilja Pärssisestä (Hilja. Yksi maailman ensimmäisistä).

Väitän siis kovasti yrittäneeni nostaa esiin naisia, jotka sen ovat ehdottomasti ansainneet. Hyvin jäi mieleeni sekin, että sain pontevasti perustella selkokirjani nimeksi Suomalaisia suurnaisia sarjaan, jossa jo oli kirja Suomalaisia suurmiehiä.

Onneksi en ole ainoa, joka on kirjoittanut naisistamme niin lapsille, nuorille kuin aikuisillekin. Hyviä, tärkeitä kirjoja on monta, viimeisimpiä niistä grafomaanikkomme Mila Teräksen ihana kirja Jäljet, joka kertoo Helene Schjerbbeckistä.

Olen hurjan iloinen siitä, että tämä historiamme vääristymästä on nyt puhuttanut näinkin paljon. Joskus olen uskaltautunut hetkeksi kuvittelemaan, minkälainen maamme olisi, jos naiset eivät olisi ottaneet osaa päätöksentekoon. Kauan sitä ei kuitenkaan jaksa miettiä, ja onneksi niin ei ole. Kunhan nyt emme vain unohda koko asiaa tähän vuoteen.

Kirjoittamisiin ja vallankin lukemisiin näin joulun aikoihin! Toivon kaikille monia kovia paketteja pukin konttiin ja kontista!

”Pönttö” kisaa Topeliuksesta

[image error]

Grafomaanikko Kirsti Kurosen säeromaani Pönttö (Karisto) on valittu Topelius-ehdokkaaksi.

Raadin perustelut:

”Kauniisti kirjoitettu säeromaani kuvaa nuoren tytön äänellä kokemuksia aikuiseksi kasvamisesta. Teos käsittelee herkkävireisesti seksuaalisuutta ja ihmissuhteita, eikä Kuronen kaihda vaikeitakaan teemoja. Pönttö maalaa kuvia sanoin: samastuttavia ja lähelle tulevia. Säkeiden väliin jää tilaa myös lukijalle ja hänen omille ajatuksilleen ja kokemuksilleen.”

Muut Topelius-ehdokkaat:

Anna Hallava: Valpuri Vaahteran maaginen korva (WSOY)

Arja Puikkonen & Emma Puikkonen: Äänihäkki (Otava)

Elina Rouhiainen: Muistojen lukija, Väki 1 (Tammi)

Tuuli Vuorma: Caapparin kääty, Roistoakatemia 1 (Kvaliti)

 

Arvid Lydecken -ehdokkaat:

Riikka Ala-Harja: Kahden maan Ebba (Otava)

Karin Erlandsson: Pärfiskaren. Helmenkalastaja. (S&S)

Magdalena Hai: Kurnivamahainen kissa (Karisto)

Leena Parkkinen: Pikkuveli ja mainio harharetki (Teos)

Laura Ruohonen: Tippukivitapaus (Otava)

 

Luettavana satoja kirjoja

Raatiin kuuluivat tänä vuonna erikoiskirjastonhoitaja Salla Erho, äidinkielen ja kirjallisuuden opettaja Ida Hartikainen ja lasten- ja nuortenkirjallisuuden tutkija, FT Myry Voipio.

Tänä vuonna Topelius- ja Lydecken-raati  sai luettavakseen satoja kirjoja. Ehdokkaita kummassakin kategoriassa on viisi.

– Jokainen kirjavuosi on erilainen, summaa raadin opettajajäsen Ida Hartikainen. – Tänä vuonna varsinkin satu- ja fantasiaromaani-tyyppisten lastenkirjojen taso on erittäin kova, ja olemme joutuneet jättämään ehdokaslistan ulkopuolelle todella hyviä kirjoja.

Raatityössä otetaan huomioon monia asioita. – Erinomaisen kaunokirjallisen tason lisäksi olemme pyrkineet huomioimaan monenlaisia lukijoita houkuttelevia kirjoja ja eri-ikäisille suunnattuja teoksia, toteaa raadin kolmas jäsen, lasten- ja nuortenkirjallisuudentutkija Myry Voipio. – Samastumispintaa on yhtä lailla tytöille, pojille kuin itseään vaikkapa queeriksi tai gender-blenderiksi kutsuville.

Vuoden Topelius-ehdokkaissa näkyy esimerkiksi vaikeiden aiheiden ennakkoluuloton käsittely osana sekä realistista perinnettä että fantasiakirjallisuutta. Lydecken-ehdokkaat puolestaan puhuvat paljon ystävyyden, rakkauden ja mielikuvituksen tärkeydestä osana elämää. Raadin mukaan tämän vuoden lasten- ja nuortenkirjoista kaikkineensa välittyy vahva sanoma ystävyyden ja rakkauden merkityksestä. – Tärkeitä ovat myös kysymykset identiteetin etsinnästä, erilaisuuden kohtaamisesta ja uskalluksesta kohdata omia pelkoja.

”Kuka löytää kirjan ilman vinkkiä?”

Lasten- ja nuortenkirjallisuudesta uutisoidaan Topelius- ja Lydecken-raadin mukaan turhan vähän: – Vuoden suurin huomio kohdistuu yleensä lasten- ja nuorten Finlandia-ehdokkaisiin, vaikka vuosittain julkaistaan paljon huikean hyviä ja tärkeitä aiheita käsitteleviä teoksia. Tieto näistä kirjoista olisi ensiarvoisen tärkeää niin lasten ja nuorten vanhemmille kuin heidän kanssaan työtä tekeville. Kuka löytää uuden kirjan ilman tietoa tai vinkkiä, jos ei jo valmiiksi seuraa alaa?

Lapset ja nuoret haluavat lukea kirjallisuutta myös omasta ajastaan ja nykykielellä. – Usein vanhemmat suosittelevat itselleen rakkaita kirjoja, mutta lasta tai nuorta kiinnostaisi enemmän jokin uusi, puheenjohtaja Erho pohtii. – Klassikkojen arvoa tämä ei tietenkään vähennä.

Nostamalla esiin enemmän lapsille ja nuorille suunnattuja kirjoja voitaisiin lisätä myös kiinnostusta lukemisharrastusta kohtaan. – Mitä enemmän on tietoa tarjonnasta, sitä helpommin kaikenikäiset voivat löytää itseään kiinnostavia tarinoita.

Topelius- ja Arvid Lydecken -palkinnot jakaa vuosittain Suomen Nuorisokirjailijat ry. Topelius-palkinto myönnetään ansiokkaalle nuortenkirjalle ja Lydecken ansiokkaalle lastenkirjalle.

Palkintojen saajat julkistetaan 12.1. 2018.

 

Grafomania onnittelee kaikkia ehdokkaita –

erityislämmin onnenhalaus Kirstille!

 

Mila

Metsän kuolema (herkiltä kielletty)

Olipa kerran lähimetsä. Siellä otukset asuivat ja virkistäytyivät. Poimittiin mustikoita ja puolukoita. Sienestettiin. Leikittiin piilosta. Ulkoilutettiin koiria. Maastopyöräiltiin. Kuljettiin polkuja, joista kapeat eläinten astumia, leveämmät ihmisten. Joskus mentiin umpimetsään, sammalta nilkkoihin saakka. Nukuttiin päiväunet kiven juurella. Eksyttiin. Ihmeteltiin polun yli piipertäviä pyyn untuvikkoja. Jäätiin kiinni hirven tuijotukseen. Uitettiin kaarnaa purossa. Löydettiin runon ituja, säveliä ja muita olennaisuuksia. Tavattiin ketut, jänikset, mäyrät, kärpät ja metsäkauriit. Hippiäiset, pikkutikat, korpit, puukiipijät, hömötiaiset. Noin alkajaisiksi.

[image error]

Vielä viime viikolla tämän vanhan kiviaidan takana seisoi metsä, rehti kuusikko.

Metsän omisti Lempäälän kunta. Hei, kiitos yhteydenotostasi! Kuokkalassa tehdään tosiaan metsänhoitosuunnitelman mukaisia hakkuita. Ahaa, metsää hoidetaan.

[image error]

Hoidettu metsä näyttää tältä.

[image error]

Ennen hoitotoimenpiteitä tässä kulki metsäpolku.

Mutta turhaan hätäilemme. Hakkuiden jälkeen polut raivataan uudelleen auki ja ovat jälleen virkistyskäytössä. Anteeksi, nyt en ymmärrä. Metsähän tarjosi virkistystä, eikä metsää saa takaisin. Ei meidän aikanamme.

Hävitys yllätti kaikki lähiseudun asukkaat, myös keskellä metsää sijaitsevan talon väen. Hakkuista ei ole erikseen tiedotettu, joten ymmärrän, että alueen asukkaat ovat hämillään. Hyvä, että toit asian esille. Pyrimme kehittämään tätä jatkoa ajatellen, jottei hakkuiden käynnistäminen tulisi yllätyksenä. Kiitos, nyt lohduttaa.

[image error]

Eilen ikkunasta katseltiin tiheää kuusikkoa ja pihassa vierailevia metsäneläimiä. Tänään samasta ikkunasta aukeaa näkymä naapuritaloon, tielle ja riivittyyn maisemaan.

Noh, pikku muutos maisemassa – mitä se ketään haittaa. Hoidettu metsä on kuitenkin mukava kulkea! Hämärästi muistan kuulleeni tutkimuksesta, jossa verrattiin lapsuuden maiseman tuhoutumista avioeroon tai jopa ystävän kuolemaan. Ehkä muistan väärin. Olen viherpiipertäjä ja puunhalaaja.

[image error]

Minusta puut ovat kauniimpia pystyssä.

Olen yrittänyt laskea kymmeneen(tuhanteen) ja hengittää. Se on vaikeaa. Lempäälän kunnan metsänhoitosuunnitelma on hyväksytty keväällä 2016, sen on tehnyt UPM. Suunnitelmassa on huomioitu ympäristöarvot ja alueiden kaavoitus. Olen pyytänyt suunnitelman nähtäville, haluan tutustua siihen. Helpompi varautua, jos tietää vähän mitä metsiä ja missä hoidetaan lähivuosina. Kunnalla ei ole lakisääteistä velvoitetta tiedottaa hakkuista, mutta maalaisjärkeä ja inhimillisyyttä toivoisi löytyvän. Tällaisenaan menettely on ylimielisen röyhkeä metsässä asuvia ja siellä päivittäin liikkuvia kohtaan.

 

[image error]

Sydäntä puristaa kulkea hävityksessä. Hakkuuaukealla eksyy aina. Poissa ovat polut, poskia kutittelevat kuusen oksat ja latvuksessa tiitittävät hippiäiset. Metsä on kuollut.

Sen pituinen se metsä.

 

Kirsti

Kahden hylsyn päivä

Minulla on juuri nyt 30-vuotistaiteilijajuhla. Minulta on julkaistu 17 kirjaa, etupäässä runoja aikuisille ja lapsille, mutta myös lyhytproosaa. Olen kirjoittanut myös haikuja, tankoja ja murrerunoja. Esikoisteokseni Sataa lapsuuteen ilmestyi Weilin + Göösiltä marraskuun lopussa 1987. Arvioita (pääosin hyvinkin myönteisiä) ilmestyi yli 20, Helsingin Sanomia myöten. Muistan, että vuonna 1987 esim. Hesarin syksyn kirjat-luettelossa mainittiin lähes 40 runokirjaa (silloin listassa taisi olla vain suurten kustantajien uutuudet).Gummeruksen ostettua kesällä 1988 Weilin + Göösin kaunokirjallisen osaston jäin vuosiksi ilman kustantaja, kun runoilijoista Gummeruksella sai jatkaa ainoastaan Tommy Tabermann.

Runoilijan tie on muuttunut koko ajan kivikkoisemmaksi. Keskiviikkona taivaani romahti.Schildts & Söderströmsin kustannustoimittaja kirjoitti (lähes vuoden odottelun jälkeen): ”Pahoittelen että vastaukseni on jäänyt roikkumaan, mutta olen halunnut seurata Lystisaaren kesän myyntiä, joka on syksyn mittaan ollut kovin vähäistä – mihin voi vaikuttaa kesään viittaava nimikin. Olemme julkaisseet todella vähän runokirjoja, ja näyttää nyt siltä, ettemme pysty jatkamaan apinoiden tai noitien kanssa, niin hienoja runoja kuin käsikirjoituksissasi onkin.”

Maanantain ja tiistain olin seitsemän vuoden tauon jälkeen kokin töissä . Ajatukseni oli, että ekstraisin kapakassa ainakin silloin tällöin. Eräs kaverini tokaisi kuukausia sitten yksioikoisesti minulle: ”Mene töihin!” Sanat syöpyivät syvälle sieluun. Tuon tokaisun jälkeen tuumin jurrissa, että minusta ei ole yhteiskunnalle mitään hyötyä, niinpä sain sitten idean ottaa Facebookissa yhteyttä entiseen työnantajaani.

Yllätys, yllätys työ pienessä ja epäsiistissä keittiössä oli stressaavaa.Säälin keittiömestaria, joka meinasi hukkua töihinsä. Minulle olisi riittänyt töitä ihan vakituisesti, ajatus kauhistutti. Silmät vuotivat öljyn käryssä, välillä oli nälkä, ironista, kun tein samalla muille ruokaa. Koin itseni aika ulkopuoliseksi, vaikka tarjoilijat olivat mukavia. Työmatkoihin kului vähintään tunti yhteen suuntaan.Tiistaina oli aamuvuoro, heräsin yöllä vartin välein.Tuon toisen päivän jälkeen sain päänsäryn, jota kesti tunteja.Keskiviikkona oli vapaapäivä, silloin ajattelin jo kauhulla viikonloppua. Torstaina tein päätöksen ja soitin työnantajalle etten enää jatka. Kerroin kaiken avoimesti ja rehellisesti, vaikka se oli äärettömän vaikeaa. Tunteet menivät jalkoihin, tuntui että ne pettävät, kun kävelin puhuessa huoneesta toiseen.

Tuon eroilmoituksen jälkeen sain voimia ottaa yhteyttä muutamiin kustantajiin. Suurimmat kustantajat olin jo ennen S & S:ää käynyt läpi. Joku oli maininnut minulle Pienen Karhun. He eivät julkaise runoja, päällikkö tokaisi topakasti. Soitin myös Lasten Keskukseen. Heillä on kirjat sovittu kuulemma vuosiksi eteenpäin eli ei kannata lähettää mitään. Löysin netistä pari muutakin kustantajaa, joista Minerva vastasi sähköpostitse seuraavana aamuna. He ovat julkaisseet lapsille muutamia runoantologioita, mutta kustannustoimittajan kiinnostus kuitenkin hieman kasvoi hänelle soittaessani. Molemmat käsikirjoitukset ovat nyt siellä. Etana Editions ei ole ainakaan vielä vastannut yhteydenottopyyntööni.

Tänään iltapäivällä tuli yllättäen itku, pitkästä pitkästä aikaa. Olin ylpeä, etten jäänyt stressaavaan kokin työhön, se olisi ollut väkivaltaa itseäni kohtaan. Luulen, että itsenäistyin paljon noiden kahden työpäivän aikana. Tästä lähtien jätän muiden hoopot letkautukset omaan arvoonsa, vain minä itse tiedän mikä minulle on parasta!

Minulla on ollut varmaan kymmenen kustantajaa, taas etsin uutta. Uskon, että se löytyy, vaikka menin melkein surusta rikki. S & S sanoi runojani hienoiksi vaikkei niitä ottanutkaan. Toki tiedän sen, uskon että uusi kustantaja löytyy. Tuleeko teillä, hyvät lukijat mieleen vielä kustantamoita, jotka julkaisevat juuri lastenrunoja? Jos en löydä kustantajaa julkaisen ainakin yhden kirjan itse, siinäkään ei ole mitään hävettävää.

Tuli tällainen 30-vuotistaiteilijajuhla. Maljan nostan silti: vaikealle elämälle, joka kasvattaa, omalle polulle,runoille ja kirjailijan työlle, sisulle ja rohkeudelle. En ole reppana, vaan kuningas, joka asuu vuorella ja katselee tyynenä alas laaksoon ja metsiin.

Sisulla ja ilollakin jo

Heikki

Kuinka lapsi löytää kirjasieluisuutensa?

– Me ainakin luetaan. Ja meidän kaverit. Joka päivä.

Näin teinitytöt vastasivat eräälle nuorten lukemisen vähyyttä päivittelevälle naiselle.

Kouluvierailuilla iso osa käsistä nousee pystyyn, kun kysyn, ketkä lukevat kirjoja.

Lapset ja nuoret kertovat, kuinka lukeminen auttaa heitä rauhoittumaan ja pääsemään pois arjesta. Joku on aina innostunut myös kirjoittamisesta ja saattaa kertoa, kuinka lukeminen kannustaa häntä eteenpäin omassa kirjoittamisessa.

Media toitottaa toistuvasti, kuinka nuoret eivät lue. Mutta kyllä lukijoita on. Kaipaisikin julkisuuteen enemmän tarinoita lukemisesta – kertomuksia kirjoista nauttivista, kaikenikäisiä ihmisiä.

Onnellisia kohtaamisia

Olin tällä viikolla esiintymässä Kemissä lasten- ja nuortenkirjallisuusseminaarissa. Samassa tapahtumassa tutkija, kriitikko Päivi Heikkilä-Halttunen puhui lukemaan innostamisesta.

Kuinka lukuinto sitten syttyy? Heikkilä-Halttusen mukaan kyse on  sopivan kirjan ja lukijan sattumanvaraisesta, onnellisesta kohtaamisesta.

Avainasema on aikuisilla. He toimivat esimerkkeinä kirjojen ystävistä. Aikuisten tehtävä on osoittaa kiinnostusta lukemista kohtaan ja tarjota lapsille heitä mahdollisesti kiinnostavia kirjoja. Äänikirjatkin voivat toimia porttina tarinoiden maailmaan, jos lukeminen tuottaa vaikeuksia.

Vinkkejä tutuille lapsille sopivista kirjoista kannattaa kysellä vaikkapa kirjaston henkilökunnalta.

Ylipäänsä aikuisilla on valtaa vaikuttaa siihen, että kirjoja on helposti saatavilla. Voi puolustaa lähi- ja koulukirjastoja. Joku saattaa innostua vaikkapa lukumummoksi tai -vaariksi ryhtymisestä.

Kamppanjoitakin lukemisen puolesta käydään jatkuvasti. Viimeisin lienee opetusministeriön juuri käynnistämä kansallinen lukutaitofoorumi.

[image error]

Kirjastot tekevät paljon työtä lukemisen kipinän sytyttämiseksi. Kuva Kemin kirjastosta.

Lue ääneen!

Lukemaan innostaminen on Heikkilä-Halttusen mukaan ennen kaikkea kotien tehtävä. Jo vauva nautti hyräilystä, tarinoinnista ja loruttelusta.

Ääneen lukemisella on yhtä suotuisia vaikutuksia lapseen kuin sillä, että hän lukisi itse. Sitä paitsi ääneen lukien ja luetusta keskustellen saa ihan erityistä tietoa (omasta) lapsesta.

Myös päiväkoti ja koulu voivat vaikuttaa vahvasti lukuinnon syttymiseen. Ääneen lukemisesta nauttivat yläkoulunkin oppilaat.

Päivi Heikkilä-Halttusen mukaan myönteistäkin suuntausta lukuinnossa on havaittu. Vuoden 2015 tutkimuksessa joka neljäs 7–16-vuotias ilmoitti lukevansa enemmän kuin vuotta aikaisemmin.

”Kirjasieluisuus on kuin siipipari selässä tai jättiläisen saappaat, joilla harppoa peninkulma kerrallaan”, kiteyttää lukemisen ilon Anne Leinonen teoksessaan Kirjanoita (2017). ”Kolmas silmä ja taito katsoa menneeseen. Voima ja mahdollisuus samassa paketissa.”

[image error]

Lukemalla pääsee pois omasta arjesta toiseen maailmaan – niin kuin vaikka nukkekaappiin. Tämä yksilö on esillä Kemin historiallisessa museossa.

 

Mila