Inna Airola's Blog, page 5

Miksi kirjoitan fantasiaa

Silloin, kun Kaaren kertomus oli kaikkea muuta kuin se nyt on — siis ihan oikea kirja — minulta kysyttiin, enkö voisi kirjoittaa jotakin muuta, jotain ”normaalia”. Kysyin sitä itseltänikin moneen otteeseen ja koetin kykyjäni niin sanotun ”normaalin” kirjoittajana, mutta mikään niistä ei koskaan ottanut tuulta alleen — koska minua ei sanalla sanoen kiinnostanut tippaakaan. Suomi on sivukaupalla täynnä ”tavallista”, ja minä aion vastedeskin itsepäisesti kirjoittaa juuri sitä, mitä haluan.

Olen luoteeltani utelias ja haluan oppia uusia asioita enkä jäädä kiinni vain yksittäisiin elementteihin. Mikä muu genre antaisi minulle mahdollisuuden olla samaan aikaan sekä seikkailija että arkeologi, etnologi ja etymologi? Se, missä tavallisessa maailmassa tarinat on piirrettävä jo tunnetun pohjalta, oma maailmani on minulle täynnä mitä mielenkiintoisempia tutkimusaiheita aloilta, joita en ”tavallista” kirjoittaessani koskaan saisi koskettaa. Samasta syystä en koskaan voisi kuvitella kirjoittavani puhdasta historiallista hömppää; hömpästä huolimatta jokin raja pitää vetää siihen, mitä tosimaailmassa olisi mahdollista.

Tosin toissijainenkaan maailma, jota tutkin, ei voi olla kaikkein kaukaisinta ja korkealentoisinta fantasiaa. On siis paljon säännönmukaisuutta ja sellaista, joka voisi omassakin maailmassamme olla totta, mutta myös jotain ”tavallisesta” poikkeavaa, oli se sitten hahmojen ulkonäköön liittyviä yksityiskohtia tai vaikka kuva kosmoksesta. Mutta pienet jutut ovat itselleni juuri se jutun ydin — mikä tekee tarinasta ei niin ”tavallisen”. Olen aika luovasti jäänyt jonkinlaiseen fantasian ja historiallisen fiktion väliin, langennut kenties loveen. Ei liikaa totta, muttei turhan paljon taruakaan.

Uusi käsikirjoitukseni WIP, joka on edennyt ns. taikinankohotusvaiheeseen (draft 2), sijoittuu samaan maailmaan kuin Kaaren kertomus, joskin eri ajankohtaan ja paikkaan. Luulen, että yksi syy uuden kirjoittamisen helppoudelle on ollut valmis maailma, josta vetää yksityiskohtia ja rakentaa tarkempaa tarinaa. Kokonaisuus on uskottava, kun maailma on kohdallaan ja sen voi punoa mukaan vähän kuin vahingossa, mutta toisaalta saan myös tutkia ja löytää sellaisia juttuja, joille Kaaren kertomuksessa ei ole roolia.

 

Uuden edessä

Viikonlopulle suunnittelemani blogikirjoitus kuluneesta kuusta ja julkaisun jälkeisistä tunnelmista sai jäädä, sillä kirjoittamisen pakko painoi päälle täysi vaihde silmässä. Kertynyt sanamäärä on ollut käsittämätön ja into niin älytöntä, etten ehtinyt vaihtaa pyjamaa päältäni tai syödä kunnolla edes lounasta. Onneksi saapui maanantai ja päivätyö, ettei tämä aivan lähde lapasesta.

Ikuisuusprojektin jälkeistä aikaa on odottanut moni tarina niin tietokoneen työpöydällä, muistiinpanoissa kuin pelkkänä ideana pääkopassani, ja saatuani Kaaren kertomuksen viimeisen osan valmiiksi kustannustoimittajan lausuntoa varten, vietin yhden vapaaillan jatkamalla kertomuksen jälkeiseen aikaa sijoittuvaa lyhyttarinaa. Novellit eivät oikein ole juttuni, joten kutsun tätäkin mieluusti Kummeli-tyyliin ’virsikirjan lisälehdiksi’… Valmista ei suinkaan tullut, sillä vielä samana iltana klikkasin auki WIPin  ja se oli menoa.

Olen viitannut WIPiin vain kerran aikaisemmin, sillä kyseessä on tarina, jota ei koskaan ollut tarkoitus syntyä, teksti, jonka syntymistä olen itsekin tuntunut seuraavan kuin sivusta. WIPiä ei ollut vuosi sitten edes ideana, ja sen ensimmäinen, tekstinkäsittelyliuskalle kesällä tehty hahmotelma oli vielä syyskuussa pelkkä muutaman rivin lista päähenkilöistä ja lähtöasetelmasta.

Tarina alkoi kuitenkin kertoa itse itseään: se pyöri mielessäni tuon tuosta, alkoi muotoutua konkreettisemman juonen ympärille. Lokakuussa ajattelin, josko olisi aika ryhtyä kirjoittamaan, ihan vain kaiken varalta. Olen kirjoittajana hyvin kronologinen eli kirjoitan tarinaa siinä järjestyksessä kuin tapahtumat etenevät, en sieltä täältä. Ideoita ja muistiinpanoja voi olla pitkin poikin, mutta tarina alkaa avautua minullekin kunnolla vasta, kun alan kirjoittaa sitä. Huomannette syyn, miksi Kaaren kertomukseen loppujen lopuksi meni melkein kaksikymmentä vuotta.

Mutta millainen vyyhti tästä purkautuikaan! Välillä tuntuu, että WIPin teksti on tuottanut itse itseään, eikä minun ole tarvinnut kuin painaa näppäimiä oikeassa järjestyksessä. Syntyi ensimmäinen luku, sitten toinen, oli pakko kirjoittaa kolmas… Syys-loka-marraskuu oli raskas jakso töissä, päivät olivat pitkiä ja pimeitä, mutta onnekseni kirjoittaminen pakotti järjestämään elämää niin, että kotona saatoin keskittyä vain tekstin tuottamiseen. Minun oli aivan pakko kirjoittaa, juuri tätä tarinaa, juuri tällä tavalla. Lauseet, lukujen tapahtumat, juonenkäänteet tulivat päästäni suoraan valmiina kokonaisuuksina.

Annoin alfaraakileen levätä talven yli valmistellessani Kaaren kertomuksen ensimmäistä osaa julkaisuun. Julkaisu on takana, ensimmäinen osa mukavasti maailmalla ja loput loppuhiontaa vaille samassa vaiheessa. Viikonloppuna syksyinen syöksykirjoitus lähti jälleen käyntiin. 2/3 käsikirjoituksesta on valmiina, vain viimeinen näytös on kirjoitettava päästä ulos. Ja jotta homma kuulostaisi vieläkin kummallisemmalta, tarinan langoista onnistuin kehittämään saman viikonlopun aikana jo kahden jatko-osankin pääasetelmat.

Huh huh.

Huomaan olevani uuden edessä. On hämmentävää työstää yhtä aikaa yhden projektin viimeisiä vaiheita ja kursia samalla toisen ensimmäistä versiota kokoon.

On todennäköistä, että WIP ei olisi koskaan lähtenyt liikkeelle, jos en olisin tehnyt päätöstä Kaaren kertomuksen julkaisemisesta. Ikuisuusprojekti on kulkenut mukanani niin kauan kuin muistan ja hallinnut kirjoittamistani, mutta toisaalta, sen merkitys minulle kirjoittajana ja elämässäni on niin suuri, että siinä mielessä yksikään uusi idea ei vedä vertoja.

Mutta ne ovatkin uusia ideoita, ne ovat eri ideoita, ja maailma (ainakin tuo omani) on auki.

Ikuisuusprojektin inspiraation lähteillä, osa 2

Aikaisemmin kirjoittelin Kaaren kertomusta ja sen maailmaa inspiroineesta musiikista ja maalaustaiteesta. Julkkareiden yhteyteen järjestetty metsäretki kuitenkin pisti miettimään, mikä muu taiteen ulkopuolella on vaikuttanut kirjoittamiskokemuksiin. Kahdenkymmenen vuoden aikana on ehtinyt hakea inspiraatiota monesta eri suunnasta, mutta tavan mukaisesti tietyt hetket ja tietyt paikat ovat vaikuttaneet voimakkaimmin. Jälkeenpäin, kun ynnäsin yhteen päässäni listaamiani asioita, yhteisenä tekijänä tuntui olevan niiden kyky viedä minut jonnekin muualle tästä todellisuudesta, jokin tavallisesta poikkeava taika.

Tee

Mainitsin jokin aika sitten Instagramin puolella saijjun ihmeitä tekevästä voimasta (mistä puheen ollen onkin aika keittää iltapäivän ensimmäinen kupponen). Teetä on tullut lipitettyä niin kauan kuin muistan, muodossa jos toisessa, haudutettuna ja hätäiltynä, hillolla ja hunajalla, maidolla ja ilman, maustettuna ja mustana. Jotain taianomaista kupillisessa teetä on: se rauhoittaa ja pistää pysähtymään, kertoo tarinoita. Tee, ainakin oman kokemukseni mukaan, on yksin viihtyvän juoma: toisin kuin kahvi, jota itse juon vain tiukkatahtisen työn tauoilla ja sosiaalisissa tilaisuuksissa, tee tarvitsee aikaa, hetken hiljaisuuden jopa kaverin kanssa pöydän ääressä istuttaessa, jotta voi kuulla, minne sillä kertaa saijju tahtoisi mieltä saatella.

Kaaren kertomuksessakin juodaan tietynlaista teetä, jos ei nyt ihan Camellia sinensis –kasvista keitettynä, niin jostain paikallisesta puskasta. Sen nimelläkin on oma, maaginen merkityksensä.

Sauna
[image error]ⓒ Inna Airola

Jos olet jo lukenut ensimmäistä osaa, olet saattanut huomata saunan mainittavan monessakin kohtaa pitkin kirjan sivuja. Saunalla on suomalais-ugrilaisten ja slaavilaisten kansojen historiassa ollut tärkeä rooli, ja koska Kaaren kertomuksen maailma on ammentanut nimenomaan historiasta, ei maailma, edes fantasiavapauksia ottava, toimisi ilman saunaa ja sen sydäntä.

Tosin ilman saunaa — ja erityisesti ystäväni vanhempien puusaunaa — ei olisi Kaaren kertomustakaan, luulen ma. Lauteilla on puitu monenmoisia juonenkäänteitä, hahmojen kehityksiä ja kommelluksia, jaettu kirjoittamiskokemuksia ja vaihdettu ideoita. Vaikka moni myllätty ja huolellakin läpikäyty yksityiskohta ei koskaan kansiin asti päässyt, on kirja pitkälti saunan lämmöissä pohdittu, samoin kuin saunoessa on editointia suunniteltu, ja pulpahtipa takakansitekstikin jostain löylyhöyryistä allekirjoittaneen päähän. Saunassa ja varsinkin tervantuoksuisissa löylyissä mieli lepää, arkihuolet unohtuvat ja saatan kokea ainakin hetkeksi siirtyväni mielikuvitusmaailmaani, missä tarinoideni henkilöt saunovat yhtä lailla.

Metsä
[image error]ⓒ Inna Airola

Metsä on minulle paikka, missä siirtyminen maailmojen välillä voi olla täyttä totta. En nyt puhu porteista aliseen maailmaan tai sinipiikojen bongailusta, vaan jonkinlaisesta yhteydestä ajatuksen tasolla: kuinka kauan ennen minua nämä metsät ovat olleet, mitä tarinoita niistä onkaan saatu sukupolvien ajan; voisivatko tarinoideni tapahtumat kulkea juuri tämän kuusen juurelta. Metsä on ihmiselle ikuinen ja monelle suomalaiselle pyhä paikka, ja minulle erityisesti talvisessa metsässä on taikaa, jota ilman ei olisi sivuja syntynyt.

Kaare kertomuksen maailma on varsin metsäinen maailma, ja jossain niidenkin kuusien keskellä on portti minun mieleeni.

 

Ensimmäisen kerroksen päässä

Sattuipa niin, että Kaaren kertomuksen ensimmäinen osa on nyt virallisesti julkaistu. Kuten aikaisemmassa artikkelissani sanoin, indiekirjan julkaisu ei tapahdu yhdessä päivässä. Erityisen ennakoidustikaan tämä julkaisujuna ei päätepysäkille päässyt, sillä moni asia on ollut minusta riippumatonta, mutta ainakin pysyin alkuperäisen julkaisukuukauden sisällä. Helmikuu 2018 saa siis tästä lähtien olla virallinen merkkipaalu, päivillä ei niin väliä.

Pidemmän aikaa olen kuitenkin odotellut sitä jännittävää tunnetta, jonkinlaista kaiken nielevää pakahdusta siitä, että olen nyt saanut teokseni julkaistua. Voin syyttää stressiä ja sitä, että tällä hetkellä työpäiväni ovat melko pitkiä, enkä siksi ole jaksanut iloita ja riemuita. En jaksanut edes noutaa ensipainoksen pakettia Postista heti perjantaina, ja pakettia avatessani lähinnä järkytyin, kuinka oikealta kirjalta tuotokseni näyttikään.

Työstressi on kuitenkin vain selitys muiden muassa. Muita koottuja selityksiä ovat persoonani (innostun ylipäänsä asioista varsin hillitysti) ja projektin keskeneräisyys (Kaaren kertomus on vasta alkanut, vaikkei kirjoitus- niin julkaisurintamalla). Suurin syy kuitenkin taitaa olla se, että olo on edelleen kuin valekirjailijalla.

En pysty karistamaan ajatusta siitä, että huolimatta projektille annetusta ajasta ja rahasta, kustannustoimittajan palveluiden hyödyntämisestä ja kunnon ohjelmistoilla tehdystä taitosta ja kansityöstä, olen silti vain ”omakustannekirjailija”. Seuraamani Kirjailijan elämää -blogin artikkelissakin asiaa sivuttiin vähän aikaa sitten:

Omakustannekirjailijoita pidetään toki helposti “aitoja” kirjailijoita vähäisempinä, vaikka moni maailmanluokan menestysteos on nykyään ollut alkujaan omakustanne.

Ei tässä maailmanluokan menestystä tavoitella, ja myönnän, että termillä ’valekirjailija’ on viitteitä epärehellisyyteen, plagiointiin, hyväksikäyttävään haamukirjoittamiseen, mutta jonkinlainen epävarmuus on itsellänikin takana. Sanaa googlettaessani satuin löytämään Katjan Ketun kolumnin, jossa hän sanoo seuraavasti:

Useimmat ovat kirjailijoita monta vuotta ennen kuin kirjoittavat ensimmäiset rivinsä. Jotkut ovat kirjailijoita vaikkeivät kirjoita koskaan.

Kaikki tämä on kuitenkin vain haahuamisesta, jonkinlaista itsensä etsintää huoneessa ensimmäisen kerroksen päässä. Tänne pääseminen on kestänyt niin pitkään, että hetken aikaa kestää ymmärtää, miten pääsen eteenpäin. Minun pitäisi löytää seuraavaan kerrokseen johtavat portaat, jotka onneksi ovat huomattavasti lyhyemmät kuin ensimmäiset, loputtomat kirjoittamisen kellarista minut maan pinnalle tuoneet. Ensi viikonloppuna vietän pienimuotoisia julkkareita, editoin sen jälkeen viimeisen osan viimeisetkin sivut (aivan kuin niitäkin ei olisi editoitu tuhat kertaa jo aiemmin…), sitten onkin aika laittaa keskimmäistä osaa kustannustoimittajalle lausuntoa varten, eikä viimeinen osa toivon mukaan ole kovin kaukana perässä.

Indiekirjailijana toimiminen vaatii paljon aikaa, panostusta ja julkaisun pilkkomista kustannusten vuoksi, mutta se antaa vapauden, ihanan vapauden elää ilman aikataulupaineita. Vaikka haluaisinkin saada Kaaren kertomuksen kokonaisuutena julkaistua tämän kalenterivuoden aikana, tärkeintä minulle on kuitenkin hioa lopputarinasta niin hyvä kuin vain voin — vaikka se tarkoittaisi viimeisen osan venymistä ensi vuodelle.

Ja onhan tämä, loppujen lopuksi, aika uskomatonta.

Julkaisuviikon vilinää

Julkaisu on edennyt vähän varkain, ja vaikka e-kirjan kahden viikon odotteluaika ei ole vielä ummessa, pehmeäkantista versiota on jo listattuna ainakin Adlibriksessä, missä tänään on vielä ystävänpäivän alennuskin voimassa. Sieltä äkkiä tilaamaan, jos näytteen perusteella kiinnostuit! *

Indiekirjan julkaisu ei ole fanfaareja ja julkkaririentoja, ei julkistustapahtumia eikä haastatteluja täynnä. Ei sillä, ettenkö olisi fanfaareja itsekseni vihellellyt ja julkkareita varten jo ravintolapöytää varannut, mutta muu julkisuus saa jäädä ja se vähä, mitä tarjolla on, toivottavasti kohdistua mieluummin itse kirjaan, tekstiin ja tarinaan kuin tekijään sen takana. Tekijällä on kädet niin töitä täynnä (välillä varsin kirjaimellisesti), että hädin tuskin ehdin pysyä itse kärryillä.

Mitä tässä sitten on ehtinyt tapahtua?

Indiekirjan julkaisu ei aivan ole yhden päivän juttu. Se on pitkä ja venyvä ajankohta ensimmäisen toimeksiannon ja viimeisen version valmistumisen välillä. Julkaisu alkoi viime viikolla kovakantisen ensipainoksen toimeksiannosta, mistä versiosta kahden viikon muuntoprosessin jälkeen pitäisi syntyä myös sähköinen kirja (vieläkin siis odotellaan). Julkaisu jatkui tällä viikolla pehmeäkantisella laitoksella, jota olisi mahdollista markkinoida maailmaa myöten. Pysyn kuitenkin toistaiseksi kotimaan kamaralla.

Julkaisua viime ajat kuitenkin ovat olleet täynnä. Ensimmäinen osa päätyi Risingshadow-sivulle aluksi tulevien kirjojen, sitten julkaistujen kirjojen listalle. Aikoinani, kun beta-versiota kovaa vauhtia kirjoittelin ja lukemistani kirjoista kanssafanittajien kanssa keskustelin, Risingshadow oli tärkeä sivusto ja foorumilla tuli aika aktiivisesti pyörittyä. Silloin vain haaveilin enkä uskonut. Nyt on kai pakko uskoa ja tuntea kuin jotain pientä (suurta) olisi saavutettu. Siellä se on, Risingin tietokannassa. Ja onpa piakkoin luvassa pientä mainoskampanjaakin samoilla suunnilla

Tilannepäivitys

On vaikea uskoa, että viikko on jälleen vierähtänyt. Vasta viikko sittenhän latasin ensimmäisen osan ensipainoksen tiedostot BoD:n palvelimelle ja tuskailin siihen perään pari unetonta yötä. Sydän tykyttää vieläkin.

Tätä olen toivonut joka päivä siitä asti, kun ensimmäiset rivit kuvaputkinäytölle näppäilin joskus vuonna nakki.

Päivätyössä pitää tällä ja ensi viikolla sen verran kiirettä, että julkaisun ajoittaminen samaan syyssyn ei aivan ollut kaikkein järkevin idea. En ole ehtinyt oikein saada kiinni ajatuksesta, että olisin julkaissut (indie)kirjailija, ja vaikka asiaa olisi pitänyt juhlistaa, sekään ei ole onnistunut. Julkkaritkin ovat luvassa vasta helmikuun lopulla, koska allekirjoittanut ei yksinkertaisesti ehdi aikaisemmin mihinkään sopivaan seuraan.

Toki eihän kovakantinen luultavimmin ole kenenkään käsiin asti päätynyt, sillä se on tosiaan ensisijaisesti tehty itselleni ja läheisilleni hyllyn koristeeksi ja siksi, että e-kirjan muunnos ehtisi ulos pehmeäkantisen kanssa samoihin aikoihin. Vaikka lukunäyte onkin tarjolla juuri kovakantisesta ensipainoksesta, julkkareiden aikaan myös yleisöystävällisemmät versiot ovat toivon mukaan pöllähtäneet pihalle ja ehkäpä jonkun lukulistallekin. Mikäli näin tapahtuu, kannustan käyttämään Goodreads-palvelua, jonne olen lisännyt sekä oman kirjailijaprofiilini että ensimmäisen osan (kovakantisen) tiedot. Käykääpä seuraamassa sielläkin!

Tässä kohtaa todettakoon, että pehmeäkantisesta laitoksesta on jo tehty toimeksianto BoD:lle, mikä tarkoittaa aikataulussa pysymistä ainakin siltä osin. Viikko 7 tulee näillä näkymin olemaan markkinointiin ja myyntiin tarkoitetun version virallinen julkaisuviikko, ja mikäli BoD:n lupaus kaksi viikkoa kestävästä e-kirjamuunnoksesta pitää paikkansa, myös sähköinen versio ilmestynee samoihin aikoihin mukavan kampanjan saattelemana. Tilannepäivityksiä siis tipahtelee lähiaikoina lisää, joten kannattaa seurata sosiaalisen median kanavia.

Julkaisu on osoittautunut varsin kokonaisvaltaiseksi vaiheeksi, ja vapaa-ajan vähyyden vuoksi jälkimmäisen osan (tai nyttemmin keskimmäisen ja viimeisen osan) editointikierros on ollut toistaiseksi jäähyllä. Palaan tekstin pariin tilanteen rauhoituttua sekä töissä että julkaisurintamalla, vaikka muutoin olen varsin tyytyväisin mielin enkä stressaa lopputarinan suhteen lainkaan samalla tavalla kuin tämän alun kanssa. Keskimmäinen osa lähtee kustannustoimittajan tutkittavaksi maalis-huhtikuussa, missä vaiheessa toivon saaneeni myös viimeisen osan viriteltyä valmiiksi niin, ettei lausunnon hankkimista siitäkään tarvitsisi kovin kauaa viivytellä. Itse haluaisin saattaa koko projektin valmiiksi kuluvan vuoden aikana, mutta asia varmistuu vasta kustannustoimittajan tuomiolla.

Edessä on siitä huolimatta  mielenkiintoinen kesä ei vain siltä osin, että Kaaren kertomuksen vuosia kestänyt taival on tulossa osaltani päätökseen vaan myös siksi, että saan omistautua täysivaltaisesti muille projekteille ilman keskeneräisyyden kiusaamaa omaatuntoa. Se on jännittävä tunne, kutkuttavakin jollain kierolla tavalla, ja vaikka tuolla puolen odottavat projektit ovat monet hyvinkin pitkällä, ne ovat silti vielä monella tapaa kesken ja tahtovat saavat jakamattoman huomioni.

 

Kovakantinen ensipainos on julkaistu

Julkaistu 6. helmikuuta 2018

Kovakantinen laitos on ensisijaisesti tehty omiin tarpeisiini. Provisio tekijälle on kovakantisesta kovin pieni, joten mikäli haluat kannattaa indiekirjailijaa itseään, suosittelen malttamaan vielä hetken e-kirjan (tulossa helmikuussa) valmistumista tai pehmeäkantisen laitoksen (tulossa vk 7/8) ilmestymistä. Myöhemmin ilmestyvien versioiden hinta tulee olemaan huomattavasti edullisempi, joten kannattaa pysyä kuulolla!

[image error]© Inna Airola

Tänään kahvitauolla käväisin katsomassa, joko kirjani olisi löytänyt tiensä BoD:n verkkokauppaan. Ja olihan se. Meinasivat kahvit mennä väärään kurkkuun, eikä juhlia suinkaan ehtinyt, sillä pikatiedotteen jakamisen jälkeen kiire oli kova takaisin töitten pariin.

Kotiin päästyäni olen nyt hetken istunut ja miettinyt, miltä tässä kohtaa pitäisi tuntua. Itkua vai iloa? Juuri nyt olen enimmäkseen vain väsynyt. Syytän työkiireitä ja stressiä. Ehkäpä homma menee tajuntaan siinä vaiheessa, kun ensipainos ilmestyy kotiovelle. Puolisoni on kuitenkin vahvasti sitä mieltä, että olen tästä päivästä laskien ”julkaissut kirjailija”. Itse painotan ”itsejulkaissut”, sillä itse tässä on pitkälti pärjätty. Jos joukossa on valuvirheitä, ainakin ne ovat omiani.

Tässä se kuitenkin on. Missä muodossa Kaaren kertomuksen aloitatkin, toivon, että viihdyt sen parissa yhtä paljon kuin minä.

 

 

 

 

Tänään.

Tänään lopultakin päästin irti, hyvästelin ja annoin huolella huolimani ja hiomani mennä maailmalle.

Olo on epäuskoinen, enkä usko voivani juuri nukkua tänä yönä. Olen viimeiset päivät pdf-versiota tarkistaessani joka kerta löytänyt silmiini jotain karmivaa, ja tiedosto, joka BoD:n palvelimelle lopulta päätyi, oli viimeinen kymmenestä ”virallisesti viimeisestä”. Lopulta paremman puoliskoni piti laittaa vainoharhaiselle tiedostonselaamiselleni stoppi.

Ei se paremmaksi enää tule yhden pilkun paikkaa siirtämällä.

Olen perfektionisti, en voi mitään, eikä minulla ole tapana tehdä asioita puolihuolimattomasti. Tuska on sitä suurempi, mitä tärkeämmästä asiasta elämässä on kyse — ja tämä on juuri niitä hetkiä, ja tämä on juuri niitä päiviä.

BoD:n julkaisukäytännöistä johtuen kestää pari päivää, ennen kuin kirja virallisesti julkaistaan ja ilmestyy hiljalleen kirjakauppoihin myyntiin. Siitä eteenpäin kestää parisen viikkoa ennen kuin e-kirja versio on ladattavissa, ja lähipiirilleni tilaamani ensipainokset tuskin ehtivät perille sitä ennen. Onkin aika siirtää ajatukset sinne ja suunnitella jonkinlaisia pienen piirin julkkareita.

Mutta tänään oli se päivä, kun avasin oven pitkän, pimeän käytävän päässä.

 

Ikuisuusprojekti. Nyt.

Olen tässä kuluneen viikon aikana todennut, että kirjoittaminen on kuin kaskeaminen: ensin pakerrat selkä mutkalla ja pää hajalla, sitten tuikkaat koko homman tuleen ja toivot, että kyllä tämä tästä nousee. Kyllä tää tästä, kyllä tää tästä. Joo, ka ennenki on aina tehty. Raadannaksi sitä voi kutsua, kun kirjoittaminen on vain yksi osa tätä kaikkea, mitä pitää (ja saa) tehdä itse.

Lähde: Wikimedia Commons

Koevedoksen saapuminen tiistaina oli jännä kokemus, vaikka en nyt suoraisesti ollut haljeta jännityksestä. Otin asian järjellä enkä tunteella, sillä kyseessähän oli nimensä mukaisesti koevedos: kokeilu, yritys, katsanto, jotain mitä on tarkoituskin parantaa. Ei tätä kukaan muu näe.

Tämä ensimmäinen laitos tulee olemaan kovakantinen pyöristetyllä selällä ja mattapinnalla ilman pölykansia. Se on tarkoitettu ensisijaisesti itselleni ja lähipiirilleni, ja vaikka uskon joidenkin potentiaalisten lukijoiden tarttuvan nimenomaan mieluummin kovakantiseen, tarkoituksena on koostaa myös pienemmän koko- ja hintaluokan pehmeäkantinen laitos. Massamyyntipokkaria tuskin tulee, ellemme päädy johonkin rinnakkaistodellisuuteen, jossa tämä alkaa myydä kuin Fifty Shades. (Aion siis edelleen jatkaa lottoamista lauantaisin.)

Kokemukseni Books on Demandista rajoittuvat toistaiseksi BoD Fun -painatuspakettiin, mutta perustoiminnot ovat samat myös julkaisupaketeissa. Kun sisältö ja kansi ovat valmiit pdf:t, ne ladataan palvelimelle, minkä jälkeen lopputulostaan voi ihailla sen kokoisena ja näköisenä kuin se painoon viedään. Indiekirjailija Anna Kaija on selostanut varsin kattavasti omat kokemuksensa BoD-alustalla, mutta tässä hieman omia heijastuksiani.

Jouduin ensinnäkin taistelemaan taiton kanssa, sillä käyttämäni ohjelmisto ei tahtonut upottaa valitsemiani fontteja pdf-tiedostoon. Lopputuloksena olivat siis nimiösivuille ilmestyneet tyyliin sopimattomat ja puistatuksia aiheuttavat fontit ja sivunumeroiden muuttuminen #-merkkisiksi. Jonkin aikaa taisteltuani sain sivunumerot takaisin henkiin ja siirtymään tiedostomuunnoksen mukana, mutta fonttien kanssa jouduin antamaan periksi. Palasin yksinkertaisempaan versioon, ja ainakin painovalmiissa tuotteessa lopputulos näyttää oikein nätiltä, vaikken varta vasten tätä projektia varten hankkimiani kirjasimia päässytkään käyttämään.

Toisekseen tappelin kannen kanssa, joskaan en ihan koko ajan. Kannen tekeminen oli hauskaa ja opettavaista, ja löysin sisältäni piilevän graafisen suunnittelijan, mutta onnistuin ymmärtämään BoD:n varsin selkeästä kansilaskurista silti asioita väärin ja tein aivan liian ison työn alun perin. Kun siirsin pdf:n palvelimelle, syöttämäni kokoluokka tietysti söi tiedoston keskeltä halki ja leikkasi niin olennaiset koristeet kuin kirjan nimenkin. Kansitiedostoa kutistellessa (yksityiskohtia sai siirrellä suhteessa ja asetella uusiksi) vierähtikin useampi tunti, ja kun lopulta sain palvelimelle oikean kokoisen ja oikeista paikoista leikkautuvan kansikuvan, tiedoston nimikin oli jo tilannetta varsin osuvasti kuvaava Epätoivo.

Pari päivää myöhemmin sähköpostiin kilahti projektin olevan hyväksytty painoon, ja tällöin myös tein tilauksen. Tässä kohtaa onkin ainoa kritiikin aihe: painovalmiin tuotteen saaminen kesti todella kauan. Kokonaisuudessa hommaan humpsahti enemmän kuin kymmenen päivää, joista pitkän aikaa vain odottelin, josko työ olisi siirtynyt painatukseen. lopun aikaa seurasin nettikoodilla pakettia seilaamassa DHL:n kuljetuksessa Saksasta Suomeen ja lopulta kotikonnun postikonttoriin.

Ensimmäinen ajatus oli, että onpas ohut paketti, ja ohut kirjakin sieltä paljastui. Ei se yllätys ollut, mutta pisti miettimään varsinkin fonttikoon ollessa pientä. Ei siis auttanut kuin tarttua taittotiedostoon ja ryhtyä laittamaan fontteja uusiksi. Samalla kauneushoitoa saivat anfangit ja lukujen otsikot, myös rivivälistys sai osansa. Lopputuloksena sivujen määrä nousi jonkin verran. On kuitenkin helpompi tehdä muutoksia, kun näkee konkreettisesti, miten tekstin tietokoneen ruudulta näyttäytyy painetussa muodossa. Kirja kuitenkin muutoin oli täysin tekemäni näköinen, ja olen laatuun ihan tyytyväinen — liimajälki tosin yhdessä kohtaa hieman livahtanut sivujen puolelle.

Toista olikin sitten kannen kanssa. Vähän ennen projektin painoon lähtemistä olin lukenut Anna Kaijan mietteitä hänen viimeisimmästä kansiprojektistaan ja erityisesti mainintoja haasteista, joita aikaisemmissa töissä oli kohdattu. Anna kirjoitti tuossa yllä linkatussa blogiartikkelissa, ”[…]ettei tekstiä kannata sijoittaa liian ylös, koska se vain näyttää hassulta.” (Korostus omani.)

Voi todellakin!

Siitä huolimatta, että lähdin painattamaan koevedosta kokeneemman opit korvissa, olen vihreä kuin äijä ulkoavaruudesta. Kirjan otsikko tuli aivan liian ylös ja näyttää aivan liian hassulta. Toki osa ongelmasta selittyy sähläyksellä, jota kansitiedoston kutistusprosessi aiheutti, mutta olenpahan nyt oppinut kantapään kautta. Jos ei tästä tosiaan muuta jää käteen, niin ainakin entistä pidempi CV.

Uusi kansi on jo valmiina, Rijksmuseumin public domain -kokoelmasta napattu kuva aseteltu paremmin, värimaailmaa vaalennettu asteella hieman enemmän painoon sopivaksi. Kuulostaa valmiilta, eikö? Ei muuta kuin menoksi. No, no, joko?

Katsokaas, kun törmäsin Twitterissä keskusteluun, jossa sivuttiin takakansitekstejä. Keskustelussa kysyttiin muun muassa, kuka tekstejä lähtökohtaisesti kustantamoissa kirjoittaa:

Yleisesti kustantamon markkinointipuoli ja/tai kustannustoimittaja. Pienissä puljuissa ehkä myös kirjailija, mutta sitä en suosittele. Kirjailija on liian lähellä tekstiään, heidän tekemänsä takakansitekstit ovat usein kehnoja.

— Maria Carole (@mmariacarole) January 25, 2018

Auts.

Vaihtoehdothan minulla takakansitekstin kirjoittajan suhteen ovat vähissä, koska tähänkin asti olen toiminut omin neuvoin kustannustoimitusta lukuun ottamatta. Myönnän, en pidä itsekään suurimmasta osasta takakansitekstejä niiden juonta liikaa paljastavien (ja siten lukukokemusta häiritsevien) elementtien vuoksi, mutta samaan aikaan pitäisi kuitenkin houkutella lukijaa: mikä tämä nyt on; mitä tässä tapahtuu; miksi lukea juuri tämä? Luulin löytäneeni jonkinlaisen keskitien ratkaisun, mutta nyt olen alkanut taas epäröidä. Onko tämä liian pliisu? Onko tämä liian paljastava? Eihän tämä kerro yhtikäs mitään!

Ei auta kuin katsoa vielä kerran.

Ikuisuusprojektin inspiraation lähteillä

Ikuisuusprojektin ensimmäisen osan koevedos oli perjantaina jo päässyt Postin lajittelukeskukseen, mikä tarkoittanee paketin päätymistä parin päivän kuluessa allekirjoittaneen hyppysiin. Huh, kylläpä jännittää.

Koevedoksen valmistuminen ja sen perusteella tehtävät muutokset tarkoittavat projektin kannalta nimittäin merkittävää taitekohtaa: tulee aika julkaista projektin oikea nimi ja ensimmäisen osan kansi teksteineen. Mikäli aikataulu pitää kutinsa, helmikuussa voi hyvinkin olla julkkareiden vuoro.

Tässä vaiheessa onkin hyvä ryhtyä avaamaan projektia vähän laajemmin. Aion jossain vaiheessa tarttua myös kirjallisuuteen ja omiin esikuviini yleisesti kirjoittajana ja julkaisijana, mutta toistaiseksi on hyvä pysyä vielä visusti Ikuisuusprojektin parissa ja valottaa vähän tunnelmaa ja taustoja, jotka tämän vuosia vapaa-aikaani hallinnut tekele on tarvinnut syntyäkseen.

Musiikki

Ilman suomalaista ja varsinkin melankolista metallia Ikuisuusprojekti olisi varmasti jäänyt taipaleensa alkuun. Kirjoittaminen on aina ollut helpompaa, jos taustalla soi sopivia sävelmiä. Sanoitukset eivät suinkaan ole minulle merkittäviä enkä välttämättä edes tiedä lempikappaleideni sanoja, vaan inspiroidun erityisesti tietynlaisista sävelkuluista ja sovituksista, jotka kutkuttavat sävelkorvaani juuri oikealla tavalla.

Vaikka Ikuisuusprojektia on kirjoitettu niin metallin, sinfonioiden, keskiaikaisen musiikin, kirkkolaulun kuin elokuvasävellystenkin tahdissa, musiikillisesti Ikuisuusprojekti on kuitenkin saanut inspiraationsa varsin muista mielenmaisemista, joista kantele edustaa sitä puhtaimmillaan. Kanteleen äänessä on mielestäni samaa alkukantaisuutta ja surumielisyyttä kuin kuikan huutelussa, ja varsinkin Konevitsan kirkonkellojen (yllä Martti Pokelan, Eeva-Leena Sariolan ja Matti Kontion esittämänä) sävelkulku soi sielussa asti.

Maalaustaide

Vaikka usein katselen inspiraation vuoksi suomalaisen kultakauden taiteilijoiden teoksia (erityisesti Pekka Halosen Vainolaisia vastaan ja Albert Edelfeltin Poltettu kylä ovat tunnelmaltaan tärkeitä), kenties merkittävin inspiraation lähde ovat kuitenkin olleet venäläisen Ivan Šiškinin maalaukset.

Lähde Wikimedia Commons

Kun esimerkiksi Лесные дали –teosta (en tiedä virallista suomenkielistä nimeä, mutta Kaukametsäksi itse vapaasti tulkitsisin) katselee, piirtää se maisemaa ja tapahtumapaikkoja silmieni eteen aivan toisella tavalla kuin mikään, mitä olisin itse voinut kuvitella. Lisäksi maalauksista välittyy toismaailmallinen tunnelma aivan eri tavoin kuin valokuvista.

Alun perin olisin halunnut kansiin juuri Šiškinin maalauksia, mutta tekijänoikeudet niistä otettujen valokuvien kohdalla ovat hivenen epäselvät. Parempi siis pelata varman päälle ja ihastella maisemamaalauksen mestarin töitä muuten vain. Wikimedia Commonsin kokoelmaa selatessa saa varmasti tuntumaa Ikuisuusprojektin maailmaan.