Inna Airola's Blog, page 2

Kerran syksyllä kirjoittaja

Hetki on vierähtänyt siitä, kun edellisen kerran tänne kirjoittelin. Kyseessä on toki sangen suunniteltu luova tauko, ja vaikka välillä olenkin käynyt käsikirjoitusta katselemassa, on aika mennyt muihin hommiin — ja hyvä niin.

Syksy on parasta aikaa ihan kaikessa mielessä. Ilmassa on sopivasti sumua ja kosteutta, pikkuisen kuuraa ja pikkupakkasen tuoksua. On helppo hengittää ja helppo olla, sikäli kuin mikään muu ei päätä kivistä eikä hartioita paina. Syksyssä on kuitenkin myös paljon sellaista, mikä saa mielen allapäin: syksyn kirjauutuudet, syksyn kirjakatalogit, syksyn kirjamessut. Uutta ja ihmeellistä, vaikka edellisissä vielä painomuste tuoksahtaa. Surullista sikälikin, kuinka lyhyeksi kirjan elinkaari on nykypäivänä kutistunut.

Vaikka olen löytänyt oman jutun ja rauhan, näin syksyisin palaan yhä tuntemuksiin ennen indiekirjailijaksi ryhtymistä. Kaikki on tuolla muistissa ja takaraivon tuntumassa, pahimmat ja mustimmat jäljet yli vuosikymmenen takaa: murskaantuneet haaveet, itsekritiikki ja lopulta -syytös, pohjaton epäonnistumisen alho ja kyynisyys, jota edes itkeminen ei parantanut. Kun olin menettänyt viimeisenkin toivoni, löysin lohtua vertaiskohtaloista; tuntui, että itsesäälissä rypeminen oli ainoa keino pestä itsensä siitä puhtaaksi ja sitten antaa mennä pesuveden mukana.

On mahdotonta osoittaa yhtä yksittäistä tekijää tai syytä, mikä lopulta johdatti minut tälle polulle, ja olin omakustantamista pohtinut jo ennen sitä, kun Kaaren kertomuksen valmistuttua ensimmäinen hylsy räpsähti haaviin. Paljon on myös erilaisia nettikirjoituksia, joita en enää muista mutta joiden olemassaoloa voin vain kiittää siitä, että niistä löysin vertaistukea, samanlaisia ajatuksia ja ohjeita ottaa ohjat omiin käsiin. Yhden olen kuitenkin tallentanut siltä keväältä, kun viimein päätin purra hammasta, polkea jalkaa ja kääriä hihat.

The Guardianin verkkolehdessä* julkaistussa mielipidekirjoituksessa kyynistynyt kirjoittaja kuvailee tuntemuksiaan seuraavalla tavalla:

Four years on, I still can’t look at the new fiction tables in Waterstones; they make me feel like an infertile woman at a baby shower.

Anonyymi, 1.4.2017, The Guardian

Vaikka kirjoittajan turhauma vyöryy muutoin yli äyräitten ja kyynisyys on saanut jo aggressiiviakin piirteitä, iski tämä osa kirjoituksesta minuun kipeällä tavalla. En tiedä, miltä tahaton lapsettomuus tuntuu (Lapsettomien yhdistys Simpukan sivuilta löytyy tärkeää tietoa myös ulkopuolisten tutustuttavaksi) eikä sitä voisi missään tapauksessa verrata kustannussopimuksetta jäämiseen, mutta tätä parempaa tunnevertausta en ole onnistunut löytämään: loukkaantumista, kiukkua ja kykenemättömyyttä tehdä asialle mitään itse.

Jokainen meistä maalaa maailmaa niillä väreillä, jotka on sattunut käsiinsä saamaan; yhden ihmisen tuska ei ole koskaan verrattavissa toiseen ja jokainen on yksilöllinen ja yhtä oikeutettu. Vertaus on julma, karrikoitu ja raflaava, mutta tietyssä mielessä osuva, kuvailevathan kirjailijat usein teoksiaan kuin jälkikasvuaan. Ehkä minustakin olisi voinut tulla kyyninen ja vetäytynyt ja vihainen, jos en olisi löytänyt polkua pois kaikesta turhasta tuskasta. Ilman esikuvia ja kannustavaa indiekirjailijaverkostoa olisin varmasti lakannut kirjoittamasta kokonaan, aivan kuten yllä mainittu Anonyymi.

Onneksi voin ja saan yhä kirjoittaa, omalla tahdilla ja omilla ehdoilla, vaikka omatunto kolkutteleekin ja soittelee välillä, kun jokin muu juttu elämässä vie kaiken huomion. Teen asioita täysillä tai en sitten ollenkaan. Viimeksikin, kun istuin alas kirjoittamaan, tekstiä tuli solkenaan niin, että jaloissa asti tuntui kuin parhaimmankin salitreenin jälkeen. Tällä viikolla on toista juttua, viikonloppuna jotain muuta, ensi viikolla jotain aivan yhtä jännää. Mistäs sitä tietää, mitä pyhäinpäivään päättyvä kuukausi tuokaan tullessaan.

Kohti uusia seikkailuja

Puoleentoista vuoteen olen saanut syydettyä maailmalle kolme julkaistua, ihan oikeaa kirjaa. Muuta en toivo kuin tarinalleni pitkää ikää kirjastoissa ja kirjahyllyissä, lukijoiden käsissä ja ajatuksissa. On siis aika katsoa eteenpäin.

Olen joskus miettinyt, miltä tuntuisi olla jostain niin innoissaan, ettei sitä saa pidetyksi sisällään; että on pakko pomppia, kiljua riemusta ja kallistaa kuohuvaa. Tällaiset tuntemukset ovat minulle vieraita, ja jos jostain innostun, ei sitä useimmiten ulospäin näe. Hillityksi ovat sanoneet, ja pidän sitä kohteliaisuutena.

En ole osannut riemuita kolmesta kirjasta. Päällimmäinen tuntemus on ollut huojennus, kun yksi toisensa jälkeen olen osannut luopua ikuisuusprojektini osista ja laittaa ne pois käsistäni. En muista aikaa elämässäni, jolloin en olisi tätä tarinaa kirjoittanut, nyt kaikki on toisin: nyppiminen ja kymmenet, kymmenet kirjoitus- ja korjauskerrat ovat historiaa. Niin kauan tähän kuitenkin kaikkinensa meni, että nyt kun taakka takana, poissa hartioilta ja mielestä, en tiedä, mitä tekisin.

Olen ulalla, ulapalla, tuuliajolla ilman tuntemuksia suuntaan tai toiseen.

Osien julkaisua on juhlittu yhtä lailla hillityissä merkissä niin, että läsnä on kullakin kertaa ollut kolme, neljä henkilöä itseni mukaan lukien. Ensimmäisellä ja toisella kerralla kävimme syömässä ravintolassa, kolmannella kerralla istuimme pelaamassa lautapelejä ja napostelimme sipsejä. Ei mitään suuren maailman meininkiä, mutta tulipahan hetkeksi pysähdyttyä ja mietittyä, mitä olikaan tullut tehtyä.

Kuukauteen julkaisun jälkeen en kyennyt kirjoittamaan uutta. Ajatukseni ovat olleet muualla, täysin muissa tekemisissä, olen yrittänyt unohtaa ja tyhjätä päätä kaikesta kuormasta ja kuonasta, jota sinne on vuosien saatossa kertynyt. Sakkaa löytyy pohjalta asti ja osa on takuulla pinttynyt kiinni eikä sieltä lähde kuin ehkä vanhuudenhöperyyden myötä.

En ole jaksanut seurata edes somea, joten olen tippunut paljosta kärryiltä ja minulta on jäänyt huomaamatta varmasti melkoinen määrä hienojakin asioita ja ilmoituksia viime aikoina. Sen verran sentään olin hereillä, että ehdin jakaa edelleen tietoa elokuun alun omakustannekirjakaupasta. Itse en paikalle päässyt, koska välimatkat tässä maassa ovat pitkät ja kaikki Tampereen eteläpuolella on täältä katsoen aivan liian kaukana. Itsepähän olen asuinpaikkani valinnut, vaikka toki ihan vapaasta tahdosta sekään ei ole sattunut: sinne pitää mennä, mistä töitä saa.

Kun mietin tulevaisuutta, mietin uusia juttuja. Opiskelut jatkuvat työn ohessa uusien aluevaltausten kera, ja kirjoittamisessa on hengähdystauon jälkeen tarkoitus omistautua WIP-projektille täysipainotteisesti. Tähänhän asti WIP on ollut koko ajan sivussa ja sille on riittänyt aikaa ja ajatusta sen verran, mitä ikuisuusprojektin julkaisulta on jäänyt. Olen kuitenkin vältellyt tiedoston tutkiskelua, koska luotto omaan osaamiseen on aina enemmän alamaissa. Epäilen ja uumoilen, josko tästäkään mitään tulee, vaikka ensimmäinen osa on valmis ja toinen jo työn alla.

Viime viikonloppuna uskalsin vihdoin yrittää: avasin kirjoitustiedoston ja naputtelin parisataa uutta sanaa. Kirjoittamisen apuna käyttämäni Scrivener toivoisi, että päivittäin saisin kasaan puolentuhatta sanaa loppuvuoden määräaikaa varten, mutta koska määräaika on itse määrittelemäni ja päivittäinen sanasaldo siten täysin muista riippumaton, ajattelin ottaa rennosti ja katsoa, mihin pääsen. Päivittäin en edes ehdi avata tiedostoa, jos työpäivä venyy, ja silloinkin, kun aikaa on, on kirjoitettava kurssitehtäviä ja luettava tausta-artikkeleita ihan muita juttuja varten. Nytkin litkin aamuteetä ja toivon, ettei väsyttäisi taas näin paljon.

WIP on ollut alusta asti intohimoprojekti, joka tuli ja vei jalat alta. Ensimmäisen osan kirjoitusprosessi tapahtui kuin itsestään, kuin jonkin pakon sanelemana. Tämä toinen on ollut enemmän työntekoa, koska tarinan jatkuessa myös maailma laajenee ja kirjoittajan haasteet kasvavat; ei se silti intohimoa mihinkään ole vienyt. Minulla on jo toisen osan loppuluku odottamassa, mutta pitäisi vain löytää aikaa ja ja ennen kaikkea energiaa viedä hahmot sinne asti. Tiedän, mitä reittiä pitää käyttää ja mitä matkalla odottaa, ja Kaaren kertomuksen kelirikkotiehen verrattuna tämä on pelkkää käyskentelyä kuivalla tasamaalla. Silti pelottaa, että tässä käy niin kuin viimeksi: tarina lähtee omille teilleen, asiat muttuvat ja hahmot kapinoivat, ja se juonenkulku, jonka olen mahdolliseen kolmanteen ja neljänteen osaan suunnitellut, ei koskaan tule valmiiksi. Tai jos tulee, niin siihen menee kaksikymmentä vuotta.

Olen kuitenkin oppinut, että kirjoittaminen on ennen kaikkea seikkailu. Nautin siitä eniten, kun en tiedä kaikkea etukäteen. Voisin jopa väittää olevani innoissani, kun kerron sitä itselleni, tahtomallani ajalla ja tahtomallani tavalla.

Puhutaanpa rahasta

Koskaan ei kuulemma pitäisi puhua politiikasta eikä rahasta. Nyt kuitenkin puhun. Koska en koe suurta paloa avata poliittisia patoutumia, jää pohdittavaksi siis vain tuo kylmä käteinen, joka maailmaa pyörittää.

Finncon-indiepaneelin yhteydessä sivuttiin kustannuksellisia haasteita ja kirjan arvoa. Vaikka jälkimmäinen ei yleisökysymyksenä liittynyt niinkään rahaan kuin painetun kirjan tunnearvoon ja rahanmenoa olen jo aikaisemmin pohtinut vieraskirjoituksessani Kirjailijan elämää -blogissa, jäin kuitenkin tarkemmin miettimään konkreettisia numeroita ja sitä, mitä viivan alle lopulta jää.

Sen voin jo paljastaa alkuunsa, että viivan alla on pelkkää pitkää miinusta.

Kirjanpidon peruslaskulla tässä pärjää: lasketaan yhteen toimintaan laitetut menot, siitä saadut tulot ja katsotaan, mitä käteen jää. Toistaiseksi vuosi 2019 näyttää reilusti vähemmän tappiolliselta kuin 2018, mutta nollaan on vielä matkaa, voitosta puhumattakaan. Myyntitulot ainakin ovat olemattomat; tätä kirjoittaessani kuluneen kvartaalin (kuulostaapa hienolta) myyntini oli yhteensä 7,83 €. Sitä edellisellä myynti oli muutamia kymppejä, mutta sekään ei riittänyt nostamaan kahden ensimmäisen neljänneksen toimintaa voitolliseksi. Lainauskorvauksia odotellessa?

Olenkin katsonut parhaaksi lahjoittaa vähäiset myyntipalkkiot saman tien hyväntekeväisyyteen. Tänä vuonna olen osoittanut ne eläinsuojeluun.

Pienkustantajien taloudellisesta ahdingosta on käyty keskustelua aina aika ajoin, ja tänäkin kesänä huomasin aiheeseen liittyviä juttuja sosiaalisen median syötteissäni. Kustantaminen, oli se sitten pienimuotoista tai suuremman mediakonsernin rahoittamaa, on aina voittoa tavoittelevaa liiketoimintaa. Pienkustantajalla saattaa osakkeenomistajien osinkojen sijaan vaakakupissa painaa oma toimeentulo, samoja haasteita kuin kenellä tahansa pien- tai yksityisyrittäjällä alasta riippumatta. Kuinka tuoda leipä pöytään, jos myynti sakkaa?

Miten indiekustantaminen sitten eroaa pienkustantamisesta? Ei välttämättä mitenkään, jos indietekijällä on oma toiminimi ja siten toimintaa varten perustettu kustantamo. Yksittäisenä (ja yksityisenä) indiekirjailijana tavoitteena tuskin on voiton haaliminen. Jos on, suosittelen lämpimästi vaihtamaan alaa. Tä(ä)llä ei tehdä rahaa vaan tarinoita. Leipä kannattaa kantaa pöytään ihan muista lähteistä.

Tä(ä)llä ei tehdä rahaa vaan tarinoita.

Indiekirjailijana menoni ovat aina suuremmat kuin tulot, kirjanpidon mukaan moninkertaisesti. Koetan lohdutella lompakkoani sillä, etten koskaan lähtenyt tähän ansainta mielessä. Olen tahtonut jakaa tarinani muiden luettavaksi, ja jos voittoa voisi laskea ihan vain siitä ilosta, olisin jo miljonääri. Yksinkertaisuudessaanhan tämä on harrastustoimintaa ja siitä syntyvää pienimuotoista, epäsäännöllistä ja satunnaista myyntiä — jos sitäkään. Muistutan, että edustan marginaalista genrekirjallisuutta, jonka myynti kaupallisilla kustantamoilla on haastavaa; yleistystä tästä ei voi tehdä. Ehkä indietoiminta muilla kirjallisuudenlajeilla voi olla rahallisesti kannattavampaa.

Tappiollista tästä tuli jo ennen kuin edes painoin julkaisunäppäintä. Niin raadolliselta kuin se kuulostaakin, kirjan ammattimainen kustannustoimittaminen ei ole ilmaista. Sen aiheuttamat kustannukset painoivat tilinpäätöksen vuonna 2018 niin rajusti pakkasen puolelle, että minkään näköistä lopputulemaa ei tarvitse edes laskea, sillä totuuden näkee jo yhdellä vilkaisulla. Olisin saanut myydä melkoisen pinon kirjoja, että kustannukset siltä osin olisi katettu.

[image error]2018 menojen jakautuminen

Ei kirjan julkaiseminen ainakaan painettuna ole ilmaista. En ole käyttänyt BoD:ltä kuin heidän peruspakettiaan, joka yhdeltä kirjaprojektilta kustantaa 69 €. E-kirjan julkaiseminen ei maksa mitään, mutta senkin myyntituloista osa tietysti jää jakelijalle. Jos siis karkeasti arvioiden olen hinnoitellut painetun kirjan ovh:n siten, että se on ostajalle inhimillinen ja tuottaa kirjoittajalle käteen max. 1€ / myyty kirja, saisin myydä 69 kirjaa ennen kuin pääsisin edes nollille. Kun tähän laskelmaan lisätään vielä se, että teen jokaisesta kirjasta sekä kovakantisen (69 €) että pehmeäkantisen (69 €) laitoksen, ovat menot jo nousseet 138 €:oon heti kättelyssä. E-kirjasta maksetaan 70-80% myyntipalkkiota, mutta jotta se näkyisi painettuja kompenoivina euroina, olisi myyntihinnan oltava naurettavan korkealla tai pitäisi toivoa varsinaista e-kirjojen markkinamuutosta ihan näille päiville.

Kuten paneelissa totesimme, sähkökirjojen soisi yleistyvän Suomessakin. Niiden myynti tuottaa kirjoittajalleen parempaa palkkiota, kun paperista, painamisesta ja kuljettamisesta ei tarvitse maksaa. Itselleni tärkeät ympäristöystävälliset tekijät ovat myös osasyy siihen, miksi lukijana suosin sähkökirjoja. BoD:n tuotteita ei suinkaan paineta Suomessa vaan Saksassa asti, mistä kuljettaminen ei ainakaan hiilijalanjälkeä pienennä. Kaikki puhuisi sähkökirjojen puolesta, mutta jostain syystä painettu kirja houkuttelee silti enemmän. Se tuntuu enemmän oikealta kirjalta, ymmärrän sen.

Yllä olevan piirakkakaavion harmaa 7%:n osuus kuvaa kustannuksia, jotka ovat menneet juurikin noiden painettujen kirjojen hankkimiseen omaa myyntiä varten. ”Myynti” on tässä hyvin löyhä termi, sillä jokainen noista kirjoista oli lahjoitus lähipiirilleni, enkä ole siten saanut niistä mitään tuloa. Olisinhan voinut toki tilata suuremmankin erän ja koettaa myydä teoksia tapahtumissa, mutta se ei olisi kannattavaa, ei myyjän eikä ostajan kannalta.

Kirjoitin Finncon 2019 -artikkelissani mahdollisesta indiepöydästä. Idea on jalostuskelpoinen, mutta siinä piilee muutama kustannuksellinen sudenkuoppa. Kirjailija voi tilata painettuja kirjoja omaan myyntiin ja hinnoitella ne haluamallaan tavalla. Fiksuinta olisi tietysti tarjota selkeästi nettimyyntiä edullisempaa hintaa, mutta silloin tilausmäärän painosta pitäisi olla useampia kymmeniä kappaleita. Kaikki voivat kuitenkin varmasti kuvitella, että ison tilauksen yhteishankintahinta kirjailijalle/myyjälle liikkuu — ei kympeissä eikä edes satasissa — vaan jopa tuhansissa euroissa. Kun takeita ei ole kuin yksittäisten kappaleiden myynnistä (jos niistäkään), myynti olisi pelkkää uhkapeliä. Mieluummin vaikka lottoan.

Jos taas tilaisin noin tusinan kirjaa omaan myyntiin, en saisi hintaa korkeintaan kuin ylöspäin. Olen hinnoitellut lähtöhinnan sen verran alhaiseksi, että kattaakseni painamis-, hankinta- ja toimituskulut minun pitäisi myydä kirjojani omin päin huomattavasti kalliimmalla kuin mitä niitä nettikirjakaupoista saa. Lisäksi kuluihin tulisi laskea matkakustannukset myyntipaikkakunnalle, mahdollinen pääsymaksu sekä tietysti pöytävuokra. On lukijan ja ostajan etu saada hankkia kirja edullisimmalla hinnalla, vaikka se vaatisi muutamaa klikkailua.

Jotain olisin voinut tehdä toisin.

Olisin voinut jättää kovakantisen painoksen teettämättä. Halusin ajatella lähipiiriäni sekä tarjota vaihtoehtoa, sillä tiedän joidenkin lukijoiden suosivan kovakantisia. Tämä toki on vain pieni osa kokonaiskustannuksista. Vaihtoehtojakin ajatellen fiksuinta olisi ollut ryhtyä äänikirjan tuottamiseen, mutta se olisi vienyt minut velkaneuvontaan. Johonkin on vedettävä raja, kun kyseessä on harrastus.

Olisin tietysti voinut hinnoitella kirjat siten, että myyntipalkkio yksittäisestä kirjasta olisi useampia euroja, jopa useampia kymppejä. Mutta kysynpä vain, kuka maksaisi tuntemattoman indietekijän teoksesta 40€ tai 50€? Tässä kohtaa jaan neuvon niille lukijoille, jotka indiekustantamista harkitsevat: mieti, mitä olisit itse valmis maksamaan vastaavanlaisesta kirjasta — ja hilaa hintaa sitten vielä vähän alemmas.

Kansainvälisillä kentillä indiekirjailijat voivat hyvinkin elättää itsensä tahkoamalla Amazoniin luettavaa, mutta normaaliin kuukausipalkkaan verrattavissa oleva myynti vaatii volyymia. Mitä enemmän tuottaa julkaisuja, sitä enemmän saa myös myytyä. Sarjamaisuuskin on hyväksi: lukija hankkii mielellään seuraavatkin osat, jos ne ovat heti saatavilla. Mutta mihin tässä kohtaa mahtuu laatu? Jos kirjailijalla on viisi eri sarjaa, joissa kussakin on viisi eri osaa, minua ainakin epäilyttää, mistä kaikesta kirjailija on joutunut luopumaan saadakseen aikaiseksi niin paljon tekstiä (hyvä on, mietin tätä myös jokaisen perinteisesti kustannetun kirjailijan kohdalla). Kansainvälisten indieiden neuvoja kuunnellessa tuntuu välillä, että he ovat olleet valmiita julkaisemaan ihan mitä tahansa keskeneräistä repaletta, kunhan se vaan tuo sitä maineikasta volyymia.

Määrä korvaa siis monessa kohtaa laadun. Olisinhan itsekin voinut jyvittää tuon kuvion vihreän 70%:n kohdan ison painoserän hankkimiseksi omaan myyntiin ja jättää kustannustoimituksen teettämättä.

Lopputulos ei kuitenkaan olisi yhtä huolellinen ja hiottu kuin se nyt on. Arvostan ammattilaisia ja tahdon omasta puolestani kannattaa tarjolla olevia palveluita, eikä minulla ole pokkaa kuvitella, että omaehtoinen editointini olisi koskaan siivonnut tekstin sotkuja tarpeeksi. Tästä en ollut valmis tinkimään; Kaaren kertomus on ansainnut kaiken siihen panostetun ajan ja rahan ja ammattimaisen käsittelyn, vaikka en saisi siitä senttiäkään takaisin.

Katson peiliin ja kysyn itseltäni: mitä järkeä? Ei niin mitään. Mutta tunnetta senkin edestä.

Indiekirjoja on harvemmin tarjolla fyysisinä kappaleina. Elokuun alussa on kuitenkin ainutlaatuinen mahdollisuus tutustua niin minun kuin muiden indiekirjailijoiden tuotoksiin painetussa muodossa. Puustellin tarinat järjestää yhteistyössä Books on Demandin ja Taidekeskus Ars Auttoisten kanssa pop-up-kirjakaupan, joka on avoinna viikonlopun ajan 2.8. – 4.8.2019 klo 11 – 17 (Ars Auttoinen, Keinuhongantie 17, Auttoinen). Erinomainen kesäretkikohde ja mahdollisuus kannattaa kulttuuria sen pienimmissäkin muodoissa!

Finncon 2019

Finncon, tuo suurin ja kaunein spefi-kirjallisuuden kotimainen tapahtuma, järjestettiin Jyväskylässä 5.-7.7.2019. Tänä vuonna ohjelmassa oli myös Finnconin historian ensimmäinen indiepaneeli.

En suinkaan ole Finncon-vierailijaveteraani vaikka olenkin vaaninut yleisössä monena vuonna sanaakaan kenellekään sanomatta ja jo toista kertaa päädyin yleisön takarivin sijaan esiintyjäpöydän taakse. Meininki on tuttua ja väittäisin nähneeni joitakin kasvoja useamminkin samoissa tapahtumissa. Moi siis, vaikka emme tunnekaan!

Koska Jyväskylä on lähellä niin sydäntäni kuin tämän hetkistä asuinpaikkakuntaani, tarkoituksena oli repäistä ja viihtyä tunnelmassa koko viikonloppu. Toisin kuitenkin kävi, koska elämä.

Ohjelmasta oli tavanomaiseen tapaan runsauden pula, ja päällekkäisyyksiltä ei olisi voinut mitenkään välttyä; oman ohjelmanumeromme lisäksi ehdin lähinnä katsastaa myyntipöydät ja kiiruhtaa seuraavaan saliin. Kiire oli senkin jälkeen, sillä pöytävaraus odotti ravintolassa. Tyypilliseen tapaani olin siihen mennessä kehittänyt jo mojovan päänsäryn. Tällä kertaa epäilen sen johtuneen ihan vain jännityksestä, en niinkään auringosta, joka onneksi pysytteli enimmäkseen pilvien takana, mutta en menisi vannomaan, etteikö Liikuntarkennuksen käytävillä happikin olisi tuntunut loppuvan ohjelmien väliin jäävän tungoksen aikana. Saleissa ilma kiersi mukavan viileänä, mutta Finnconissa tunnelma tuntuu olevan muutoin aina käsinkosketeltavaa.

Päänsärkyä aiheutti tosin jo muun elämän yhteen sovittaminen Jyväskylän reissun kanssa, joten aikataulujen tukkeutumisen välttämiseksi vierailu tälläkin kertaa jäi vain yhden päivän pituiseksi. Harmi, sillä mielenkiintoista ohjelmaa olisi ollut tarjolla muinakin päivinä. Kenties ensi kesänä Tampereella tilanne voisi olla taas toisin. Mutta se jää nähtäväksi.

Vaikka oma kalenterini oli sunnuntain osalta varattu jo kauan sitten keväällä, pahinta päällekkäisyyttä pelkäsin muiden ohjelmanumeroiden suhteen. Ajattelin, josko pitäisi soittaa sukulaisia yleisöksi, jotta meidän ei tarvitsisi kolmisin keskustella. Onneksi ohjelmien kohdeyleisöt osuivat sopivasti lomittain ja meitäkin oli kuulemassa monta ihanaa ihmistä, reilusti enemmän kuin osasin odottaa. Jännitys söi edellisenä yönä unet, mutta leppoisa tunnelma paneelissa auttoi tekemään keskustelusta luontevan tuntuista ja aika nopeasti häivytti huolen ja esiintymisjännityksen. Rupettelua olisi voinut jatkaa vaikka kuinka pitkään!

Harvoin olen näin miellyttävässä keskustelussa saanut olla mukana, ja mikä hämmentävintä, tunsimme toisemme entuudestaan vain sosiaalisen median kautta. Suuret kiitokset niin kanssakeskustelijoilleni Raita Jauhiaiselle ja Janne Kellarille kuin yleisölle, läsnäolonne ja kannustuksenne oli todella tärkeää ja lämmitti sydäntä!*

Kun indiekirjailijapaneelia keväällä ideoitiin, tiesin jo tuolloin, että 45 minuuttia ei tulisi riittämään aivan kaikkeen. Valitettavasti aikataulutus on tiukka eikä liikkumavaraa juuri ole. Väittäisin meidän tästä huolimatta pysyneen Raitan ja Jannen kanssa asiassa ja tiivistäneemme mahdollisimman tehokkaasti etukäteen pohtimiamme teemoja. Toivon mukaan saimme välitettyä ajatuksia indiekirjailijuudesta ja omakustantamisen näkökulmista ja ehkäpä kannustamaan omakustantamista harkitsevaa lähtemään tälle polulle.

Mitä konkreettista keskustelusta sitten irtosi keskustelijalle? Hämmentävää, kuinka paljon kolmessa vartissa aivot saavat uusia kierroksia.

Kaikki kirjoittajat jakavat mielellään kokemuksia toistensa kanssa, onhan se keino tuulettaa ajatuksia, saada vastakaikua ideoille ja tukea tekemiseen. Lyhytkin keskustelu kollegoiden kanssa sen todistaa, ja omalta osaltani en voinut kuin nyökytellä Raitan ja Jannen kokemuksille ja ajatuksille, niin tutuilta ne tuntuivat. Mutta mikä tärkeintä, keskustelu muistutti, ettemme omakustanteisuudesta huolimatta ole yksin. Olemme (spefi-)indiekirjailijoiden joukko, ja tuosta joukosta löytyisi toinen toisillemme paljon hyödyntämättömiä voimavaroja ja tukea.

Suomessa omakustannekirjallisuus on vielä lapsenkengissä, ja vaikka Raita suoranaisena pioneerinä on raivannut tietä meidän muiden edellä (mistä pääsin kiittämään häntä!), haasteita on vielä paljon. Miten voisimme olla enemmän yhdessä ja vähemmän erakoituneina omaan yksinäisyyteemme?

Sain tähän kysymykseen pohdintapontta sekä paneelissa että sen ulkopuolella. Yhtenä ratkaisuna voisi olla indietoimijoiden kollektiivi, indietoimintaan keskittyvää ohjelmaa vaikkapa Finnconin yhteydessä ja mahdollinen indiepöytä, jota sivuttiin paneelin yleisökysymysten perusteella. Yksittäiselle tekijälle, jolla takana ei ole varsinaista liiketoimintaa edes toiminimen suojissa, conien myyntipöydät ovat taloudellisesti täysin kannattamattomia ja kollegoiden kokemusten perusteella taidekujakaan ei liene se paras mahdollinen ratkaisu kirjamyyntiä ajatellen. Mutta entäpä jos kustannukset jaettaisiin useamman osallistujan kesken? Käytännön järjestelyt ovat asia erikseen, mutta jo ajatuksena tällaiselle toiminnalle olisi varmasti kysyntää ja aihetta jatkojalostukselle varmasti on.

Kaikki toiminta kuitenkin vaatii aina liikkeelle panevan voiman ja aktiivisen taustavaikuttajan ja moton pitäisi olla kuin Dumas’n muskettisotureilta konsanaan:

Un pour tous, tous pour un!

Raita kovasti vihjaili tästä minulle haastetta tartuttavaksi ja myönnän, että tehtävä olisi mielenkiintoinen. En kuitenkaan uskalla tältä istumalta lupautua kollektiivin kokoajaksi tai ensi vuoden Tampereen Finnconin ohjelman ideoijaksi. Koska elämä.

Vaikka Kaaren kertomus, elämäni pisin matka on tullut päätökseen ja lähtenyt käsistäni, kirjoittaminen ja julkaisu ovat kuitenkin vain harrastuksia. Minulla odottaa loman jälkeen paluu leipätyöhön, ja vapaa-ajasta kilpailevat kirjoittamisen kanssa niin lepo, kuntoilu kuin opiskelu. Lähden helposti haalimaan lisää vastuuta ja täytän vapaa-aikaani kaikenlaisilla projekteilla, mutta välillä olisi hyvä höllentääkin, ettei yhden tekemisen loputtua tulisi niin tyhjä olo kuin millainen minulla viime päivinä on ollut:

On vähän tyhjä olo. Söin karkkia ja nyt en tiedä, mitä elämälläni tekisin. pic.twitter.com/hcQolCXppR

— ℑ

Tänään, taas, eikä enää enempää

Ikinä ei pidä sanoa ikinä, koska kirjoittamista on turha itseltään kieltää ja julkaiseminenkin on tullut jo tavaksi. Enempää en kuitenkaan aio nyppiä tätä samaa ikuisuusprojektia, jonka viimeisen osan juuri hyvästelin ja laitoin maailmalle. Tänään tiesin sen olevan valmis, koska silmäni olivat kuivat, kun loppuun viimeisen kerran pääsin.

Nyt vain pitäisi antaa olla. Päässä kummittelee kaikenlaista, vaikka parhaani olen tehnyt enkä enempään pysty. Editointi on ollut hidasta, huolellista ja tekstiä on luettu läpi kymmeniä, kymmeniä, kymmeniä kertoja ja se on käytetty kustannustoimittajalla. Vielä tänäkin aamuna mielessäni kävi, olisiko sittenkin hyvä lukaista se vielä kerran siltä varalta, ettei mihinkään ole jäänyt puuttuvia pisteitä tai päättymättömiä lauseita oikoluvun jäljiltä. Haluaisin tehdä asiat aina paremmin ja paremmin, mutta valitettavasti olen edelleenkin vain ihminen.

On se vain kumma juttu, kuinka kolmannellakaan kerralla kaikki ei vain mene niin, että kliketi klik klik ja siinä se on. Kansi tahtoi vielä viimeisillä hetkillä heittäytyä hankalaksi, koska värimaailma vaihtui edellisistä ja asetukset sen myötä, eikä tietysti kaikkea voi huomata ennen kuin alkaa tehdä painovalmista lopputulosta. Onneksi tappelu on tuttua ja tällä kertaa en tehnyt samaa virhettä kuin silloin, kun ensimmäistä viimeistelin: yötä myöten tuskailun sijaan jätin homman suosiolla sivuun, nukuin yöni yllättävän hyvin ja palasin taistelutantereelle levänneenä ja aamukahvin voimalla.

Pakko vaan on hyväksyä.

Tulinpa painotiedostoja tarkistaessani törmänneeksi kuitenkin sellaiseen seikkaan, joka vie yöuneni taas vähäksi aikaa. Keskimmäisen osan ensipainokseen oli ilmeisesti lipsahtanut liian leveä sidontareunus, mistä syystä lopputulos on sivumäärältään rahtusen suurempi kuin viimeisen osan kovakantinen ensipainos, vaikka sanoja on jälkimmäisessä enemmän. En tiedä, miten moinen oli päässyt huomaamatta. Tämä vaivaa minua ihan hirveästi, vaikka keskimmäisen osan kovakantinen julkaistiin jo joulukuussa.

Pehmeäkantiseen, ensisijaisesti myyntiin tarkoitettuun painoksen sivumäärä on kuitenkin linjassa sarjan osien kesken ja siten suurin viimeisessä osassa. Pokkariversio lähtee painoon vähän myöhemmin siten, että myyntiin se tullee samoihin aikoihin e-kirjan kanssa. Sähkökirjan valmistuminen vie noin pari viikkoa. Ei siis turhaan kannata hötkyillä; kovakantinen on muutoinkin vähän erikoistapaus.

Finnconissa (josta aion kyllä kirjoittaa oman artikkelinsa) indiekirjailijapaneelin yhteydessä esitettiin yleisökysymys, onko painettu kirja arvokkaampi kuin sähköinen versio. Rahallisesti ei todellakaan, koska paperi, painaminen ja kuljetus maksavat. Kovakantisen ensipainoksen olen kuitenkin tahtonut teettää saadakseni pelivaraa e-kirjan kahden viikon odotteluun sekä lahjoittaakseni lähipiirilleni jotain vähän erityislaatuisempaa. Kirjastoihinkin kovakantisia on tilattu, koska se kestää käsittelyä pokkaria paremmin, ja toistaiseksi tiedossani ei ole, että sähkökirjojani olisi kirjastoihin otettu. E-kirjalainoista ei makseta edes lainauskorvauksia. Painettu (kovakantinen) kirja on siis pakollinen kirjastoja ja siten lukijoita varten.

Kaksikymmentä vuotta kirjoittamista, kirjoittamista, kirjoittamista, epätoivoa ja uskon menetystä, uudelleen aloittamista ja uudelleen kirjoittamista, hiomista, ediointia, viilausta ja varmistusta. Lopulta tässä se on, puolentoistavuoden ja kolmen kirjan jälkeen Kaaren kertomus sellaisena kuin minä olen sen halunnut kertoa. Tämä on tarina, jonka olen halunnut kirjoittaa ja lukea — ja lukea olen todellakin saanut.

Nyt saan lopultakin levätä.

Viimeistä viedään, vielä kerran

Tässäpä se, tuumittuna tolkuttoman pitkään: viimeisen osan takakansiteksti. Jos olet edelliset osat jo lukenut, mene toki rohkeasti tutkimaan, mitä tuleman pitää. Jos et ensimmäistä pidemmälle ole vielä päässyt, kannattaa jäättää kolmas kirja tuonnemmaksi ja tarrata toiseen. Se(kin) on ihan hyvä, kuulemma.

Kesäkuun viimeinen viikko päättyy työn merkeissä, ajankohtaista on nimittäin kustannustoimittajan oikoluvun ajaminen taittotiedostoon. Luulen, että työ jatkuu heinäkuun puolelle, koska valoisan ajan väsymys on vienyt mehuja ja pakottanut hakemaan melatoniinia pilleripurkista. En koe olevani ollenkaan yhtä tehokas kuin kuukausi takaperin. Illalla uni ei tule ja päivällä silmät eivät tunnu pysyvän auki. Sanoinko jo, etten pidä kesästä? Ai sanoin jo, vaikka kuinka monta kertaa. No, sanon vielä kerran. Siihen päälle vielä hellemigreeni, niin jo on lomafiilis taattu.

Ei lomafiilistä julkaisun valmistelulla toki muutoinkaan tavoita, mutta joka leikkiin lähtee, se leikin kestäköön. Pilkkuja pitää vielä parannella ja siinä ohessa nipsiä viimeisiä, silmiin osuvia rikkaruohoja. Kannet odottavat jo varmistusta siitä, mikä tulee lopulliseksi sivumääräksi. Kokemuksesta tiedän, ettei sitä voi varmuudella sanoa vasta, kun jokainen pilkku on kohdallaan. Yksikin merkki voi siirtää kappaletta, mikä taas voi muuttaa luvun pituutta ja siten siirtää seuraavaa osaa taitossa sivulla, kahdella, jopa kolmella eteenpäin. Tässä yhden illan aikana sivumäärä on seilannut koko ajan edestakaisin. Kun painoteknisesti lopputuloksen pitää olla vielä neljällä jaollinen, ei numeroiden kanssa kannata turhaan hötkyillä.

Kauaa tässä ei siis enää mene, joten lienee turvallista todeta viimeisen osan julkaisuajankohdaksi heinäkuu 2019. Sitten, todellakin, on loman aika.

P.S. Muistuttelen vielä ensi viikonloppuna Jyväskylässä järjestettävästä Finnconista. Sunnuntaina 7.7. ohjelmassa klo 11-12 on indiekirjailijapaneeli, jota kannattaa ehdottomasti tulla kuuntelemaan. Tervetuloa!

Uusi kesä, uudet haasteet

Olen tainnut useassa yhteydessä mainita, että kesä ei ole lempivuodenaikani. Vietän kesän kernaasti neljän seinän sisällä omissa ajatuksissani aurinkoa ja ihmisiä vältellen, mutta välillä täältä vampyyriluolasta on hyvä käydä katsomassa, mitä ulkomaailmassa tapahtuu.

Kesä alkoi vapaudella, sillä Kaaren kertomuksen viimeinen osa lähti taittokuntoisena kustannustoimittajan viimeiseen voiteluun. Olo on ollut siitä lähtien aivan uskomattoman kevyt ja onnellinen. Toki juhlia voi vasta julkaisun myötä, muttei se niin kaukana ole, etteikö vähän voisi ennakkoa ottaa. Hiphei ja hurraa!

Vapaa kuin taivaan lintu

Tai vapaa ainakin sen verran, että kerran vielä pitää palata rikospaikalle. Sitten se on ohi. Ihan oikeasti ohi.









Antaa mennä

Tekisi mieli käyttää kaikki muutkin kuluneet kielikuvat: että takki on tyhjä, nyt heitän rukkaset naulaan, pyyhkeen kehään, tämä on tässä, bye bye baby. Lintumetafora kuitenkin kuvaa olotilaani parhaiten, kevyttä, vähän kumpuilevaa liitelyä jossain huolten yläpuolella. Kaukana alhaalla, tuo paha maailma, terveisiä täältä pilvilinnan parvelta. Jos joisin alkoholia, korkkaisin kuohuvaa. Yapani mukaan kumoan kuitenkin vain maitokahvia. (Kiitos, Valion Eila Latte, en olisi kyennyt tähän ilman kofeiini-sokeri-sekoitusta.)

Eilen viimeisiä rivejä oikoessani tirautin pari kyyneltä, vaikka silmät ovat rutikuivat näyttöpäätteen edessä istumisesta. En tiedä, miksi itkin, oliko se väsymystä vai luopumista, haikeutta vai huojennusta. Varmasti vähän kaikkea, koska onhan tätä savottaa väännetty yksi elämän sivu ja kulunut kevät on ollut raskas monessa mielessä. Aikaa on ollut… ei sitten yhtään. Se taas on johtunut työn ja vapaa-ajan täysin vääristyneestä tasapainotuksesta, ja editoiminen on edennyt pelkästään viikonloppuisin. Joskus oikein väsyneenä lauantaistakin hyvää kirjoitusaikaa on hukkaantunut univelkojen setvimiseen.

Tässäpä kuitenkin ollaan. Kaaren kertomuksen viimeinen osa lähti taittomuodossa kustannustoimittajan oikoluettavaksi. Kovin paljon tämän valmiimmaksi teksti ei enää voi tulla, vaikka perfektionismipeto kuiskuttelee yhä kaikenlaista takaraivossa ja minä yritän pitää sen hiljaisena. Oikoluvun jälkeen taitto pitää katsoa vielä visuaalisesti, kannen mitat asetella sivumäärän mukaisesti ja ikiaikainen inhokkini takakansiteksti näpytellä oikeille kohdille. Vielä on maalisuoralla monta kuoppaa, johon meikäläinen voi pudota.

Olen julkaisukerroksia kiivetessäni pohtinut, kuinka paljon itseltäni vaadin, eikä se ole vähentynyt viimeisen osan myötä. Totta se on, mitä viisammaat sanovat:

Hullu paljon työtä tekee, viisas pääsee vähemmällä.

Tiedäpä tuota, näkyykö hullun homma kenellekään muulle kuin minulle, mutta itsellenihän minä tätä teen, jotta kertaakaan tulevaisuudessa ei tarvitsisi katua jotain tekemättä jäänyttä.

Kaksikymmentä vuotta on kulunut melkein päivälleen siitä, kun lusikkani tähän soppaan pistin. Eipä tiennyt silloinen minä, mihin oli ryhtymässä, hahmotellessaan maailmankarttaa ja naputellessaan alkulauseita kirjoituskoneen liuskoille. Tekisinkö jotain toisin? Ehkä poistaisin turhaa työtä, oikoisin sivupolkuja, mutta enpä olisi tässä ihmisenä ilman jokaista kuljettua, turhaakin tekstinpätkää ja niitä satoja sivuja, jotka eivät koskaan selvinneet julkaisuun asti — ainakaan vielä.

Tämä tarina on kulkenut kanssani läpi yläkoulun ja toisen asteen, yliopiston ja työelämän. Kun muut viettivät teinielämää, minä kirjoitin tätä. Kun muut viettivät opiskelijaelämää, minä kirjoitin tätä. Kun muut lähtivät maailmanympärysmatkoille, minä kirjoitin tätä: tätä iänikuista samaa ikuisuusprojektia, joka muutti muotoaan moneen kertaan, mutta aina se sisimmässään oli sama. Eläkkeelle ei sentään tarvitsee enää.

Luopuminen on taitolaji, johon olen hiljalleen harjaantunut. Pohdin sitä jo ennen julkaisun aloittamista, kuinka pitäisi uskaltaa päästää irti. Olen antanut yhden lähteä maailmalle, sitten toisen, ja nyt kun kolmaskin on valmis, tajuan, että nämä ovat olleet vain ylipitkät jäähyväiset. Ehkä niin on ollut hyvä, parempi kuin että koko juttu olisi revitty käsistäni sellaisenaan yhdessä osassa ja tuoreeltaan jo 2015.

Pakko kai on lopultakin myöntää, että pitkäjänteisyyden ja tavoitteellisuuden lisäksi osaan olla kurinalainen. Ei tällaisen työn loppuun saattaminen muuten olisi onnistunut. Hyvä huomata se myöhemmin kuin ei milloinkaan. Olisikohan siitä jotain hyötyä työelämässäkin?

Pysähdys ennen viimeistä

Toukokuu tuli niin, että en edes huomannut. Käsikirjoitus on yhä editointivaiheessa, mutta yksi etappi on nyt saavutettu ennen viimeisiä vaiheita: Kaaren kertomuksen kolmannen ja samalla viimeisen osan kansikuva on valmiina. Tai niin valmiina kuin se tässä vaiheessa voi olla. Pidätän toki oikeuden perfektionismiin.

Tämähän ei tarkoita sitä, että kolmannelle kirjalle olisi lukkoon lyötyä julkaisupäivämäärää. Se tapahtuu kun tapahtuu, jossakin vaiheessa kuluvaa vuotta. Vielä on onneksi kahdeksan kuukautta jäljellä, joten ei paineita. Eihän?

Olen koko kevään koettanut työntää täytettyä ängettyä rekeä ylämäkeen, vaikka hevonen lähti litomaan jo aikaa sitten ja toinen pyöräkin näyttää pikapuoliin irtoavan. Kulunut kevät on ollut poikkeuksellisen raskasta ja uuvuttavaa, ja kunnianhimoinen editointisuunnitelmani on mennyt uusiksi joka viikko. Tuntuu kuin olisin kaivanut pellosta kivenmukuloita, yrittänyt nyppiä pinnasta pilkistäviä pois näkyviltä, mutta lopulta ne ovatkin paljastuneet valtaviksi lohkareiksi, joita ei noin vain omin käsin ylös oteta. Mokomat jättävät vielä ammottavan aukon muuten niin hyväkuntoiseen peltoon.

Mikä kamalinta, tämä kuvaus sopii sekä leipä- että luovaan työsarkaani tällä hetkellä.

Aikaa ei yksinkertaisesti ole ollut. Olen ollut väsynyt, voipunut, yrittänyt pitää kiinni tasaisesta vuorokausirytmistä ja terveistä elämäntavoista työstressiä vähentääkseni. Luovalle työlle on löytynyt siivuja silloin tällöin viikonloppuisin, mutta sekään ei aina ole tehokkainta, sillä tuolloin pitää maksaa univelkaa muulta ajalta. Ihmisen yksilöllinen vuorokausirytmihän vaihtelee hyvin paljon ja minulla se ainakin on puoliltaöin aamuyhdeksään. Toimipa tässä sitten ympäröivän yhteiskunnan mukana koko ajan väärässä vuorokaudenajassa. Viikonloppuna istun ja toljotan tyhjänä ruutua ja tuskailen, kun ajatus ei kulje.

Jos vuorokausi on väärä, niin sitä on vuodenaikakin. Syksy- ja talvi-ihmisenä kevään eteneminen ja valon lisääntyminen lähinnä ahdistavat, vaikka joka vuosi pyrinkin ajattelemaan positiivisesti. Luovuus ei kuitenkaan lähde käyntiin, kun valo käy silmiin ja ulos pistäytytessä tulee kuuma; minua ette terassilla näe kirjoittamassa tai rannalla muistivihkon kanssa. Hui. Olen keväällä ja kesällä parhaimmillani lukijana, ja riippumatossa onkin tullut jo vetäistyä yksi kirja yhdellä loikomisella. Silloinkin varjossa. Ja suojakerroin 50.

Siitä sitten onkin hyvä potea syyllisyyttä, kun aivot eivät vain jaksa ja joskus on aivan pakko tehdä jotain muuta kuin sitä omaa. Tämänkin kirjoituksen tekemiseen käytetyn ajan olisi voinut käyttää paljon paremmin. Huomaan olevani terveellä tavalla täynnä tätä ikuisuusprojektia, sillä ajatukseni harhailevat säännöllisesti WIPin parissa ja käyn päässäni keskusteluja hahmoilla, joiden pitäisi olla vielä odotushuoneessa. Kolmosteni kuopus ei kuitenkaan ole vielä valmis maailmalle.

Mikä tässä viimeisessä osassa on ollut niin poikkeavaa kahteen edelliseen verrattuna, kun kyseessä on alunperin yhtenäiseksi ja yhtä aikaa kirjoitettu tarina?

Ensimmäisen osan kohdalla muokkaustarpeet olivat paljon selkeämmät, suoraviivaisemmat, ja toisenkin osan editoimista voisi kutsua enemmänkin tiivistämiseksi ja tehostamiseksi. Kolmas on vaatinut monen asian uudelleen asettelua ja reiluakin muokkailua siksi, että tärkeät asiat tulisivat kunnolla korostetuiksi eikä etualalle jäisi liikaa sellaista, mikä lukijalle välittyisi väärin. Sanamäärä ei edellisiin verrattuna siis ole editoinnin edetessä pienentynyt vaan kasvanut siitä huolimatta, että pitkiä pätkiä on jopa poistettu. Tilalla on uutta, toivottavasti parempaa. Sanamäärä on suhteellinen mittari.

Ja kun huomioi, kuinka vähän aikaa yhdessä viikossa minulle on tälle savotalle antaa, on ihme, että olen edes tässä pisteessä. Haluan kuitenkin olla toiveikas ja ajatella, että hyvä tästä tulee, ajan kanssa ja ajatuksella, omalla tahdilla siten kuin sille paras on.

Toukokuu, täältä tullaan.

Kolmas kolmatta kolmannesta

Ollakseen niinkin valmis kuin mitä Kaaren kertomuksen viimeinenkin osa on ollut vuodesta 2015, mokoma on vaatinut viime aikoina huomiota kuin pilalle hemmoteltu kakara. Sitä kai se on: lellitty kuopus, jonka on annettu mennä miten tahtoo ja sillä suunnitelmalla, että katsotaan sitten kun sinne asti päästään. En tiedä, kumpi meistä on hankalampi: teksti, joka ei tahdo tulla valmiiksi, vai minä, joka en ole valmis luopumaan lopullisesti.

No, tähän on nyt tultu: kolmanteen ja viimeiseen osaan. Tuossa se on, tietokoneeni työpöydällä, irrallisena tiedostona. Kaksi vanhempaa on jo pakattu pois ja lähetetty maailmalle, mutta tämä nuorimmainen se vain pyörii nurkissa. Siitä tulisi hyvä peräkammarin asukki loppuiäksi, jos oikein antaisin ahdistukselle vallan ja pistäisin poikki koko julkaisujutun. Mutta minähän en aio katsoa tuota nurkissani enää tätä vuotta kauempaa!

Tuntuu, että kaikkeni annoin kahteen edeltävään, ja nyt kun aikaa olisi omistautua yksinomaan viimeiselle, haluaisin vain olla ja sanoa, että huoli ihan itse itsestäsi — minä en nyt jaksa.

Miksei #editointi voi tehdä itse itseään? pic.twitter.com/EyGFf1RASe

— ℑ