Inna Airola's Blog, page 6

Kuka lukee?

Suomen kustannusyhdistys on taas listannut viime vuoden myydyimpiä kirjoja. Kärki on kapoinen ja kovin tutun kuuloinen, ja myynnin kokonaismäärä varsinkin kaunokirjallisuudessa näyttäisi jakautuvan yhä vain harvempien ja valittujen tekijöiden kesken. Kaunokirjallisuus ei muutenkaan näytä kärkisijoja kahmivan, kun katselee nettikirjakauppojen myydyimpien listoja; elämäkertojen ja elämäntapaohjeiden sekaan mahtuu yksittäinen Finlandia-voittaja ja pari takuutaattua trilleriä.

Eipäs hätäillä, sillä kirjamyyntihän kasvoi vuoden aikana, ja Mauri Kunnas kahmaisi siitä (ihan syylläkin) itselleen aimo annoksen. Miksipä siis huolestua?

Luetaanpas tarkemmin:

Kirjamyynnin kasvua selittävät yleinen taloustilanteen koheneminen sekä muun muassa opetussuunnitelman uudistaminen vuoden alussa.

Eli kasvun takanahan on julkinen talous niin yksityistalouksien että kuntien kohdalla, edellisten saadessa ja jälkimmäisten joutuessa ostamaan. Kirjamyyntiä kasvattaa huomattavasti sen, kun useampi kunta joutuu hankkimaan kerralla vinon pinon oppikirjoja taas puhkikulutettaviksi ja kierrätettäviksi, ja lukiolaiseltakin kulunee kirjoihin vielä ihan mukavia summia, vaikka sähköistymistä kovasti kehutaan.

Vaikka kuinka kirjamyynnin kasvua hehkutetaan, kasvuun vaikuttavat syyt ovat jossain aivan muualla kuin kansan haluissa uppoutua kertomakirjallisuuden vietäväksi. Mistä kaikki tämä kumpuaa?

Kirjassa on kuulemma kevyt ja helppo käyttöliittymä. Toki, mutta onhan se auttamattoman vanhanaikainen, visuaalisesti köyhä ja tarinan heittäminen omien silmien eteen vaatii ajatustyötä. Ylenpalttisesti virikkeitä vilisevässä nykymaailmassa kirja ei tarjoa tarpeeksi monimediaisuutta, ja onhan lukeminen muutenkin vaativampi laji kuin sohvalla istuminen ja sosiaalisen median kuvapaljouden selaaminen. Luulisin, että muun kuin kertomakirjallisuuden (ja sen kaikkein tykeimmän tietokirjallisuuden) suosio selittyy tällä samalla: helppokäyttöisyydellä, episodimaisuudella, visuaalisuudella.

Aikakin on rajallinen, ja rajallisesta vapaa-ajasta taistelee yhä useampi viihtymisen muoto. Kirja on kuitenkin ajoilta ennen kotiteattereita, suoratoistopalveluita, tv-sarjojen maratonviikonloppuja ja erityisesti pelimaailmoja, joissa immersion saavuttaminen on aivan jotain muuta kuin mustaa valkoiselta päntätessä. En yhtään ihmettele, miksi lukeminen kaiken tämän keskellä vähenee.

Itse luen nykyään enemmän kuin opiskeluaikojen kiireiden keskellä, mutta luen silti vähemmän kuin huippuvuosinani koulu- ja lukioiässä. Saan edettyä lukulistallani eteenpäin pitkälti äänikirjojen ansiosta, sillä työmatkat ja arjen muut rutiinit eivät kerta kaikkiaan sujuisi, jos käsissä roikkuisi nide. Aivokuormitus on kuitenkin suurin syy nykyisiin lukumääriin, sillä vaikka harrastukseni ovat samat ja aivan yhtä vaativat kuin aina, työelämän haukkaama osa sekä ajasta että energiasta on vaatinut karsimaan määrästä ja panostamaan laatuun. Aikoinaan en voinut edes kuvitella jättäväni kerran aloitettua kirjaa kesken, mutta nykyään ei voi mitään, jos jokin ei itselle sovi. Pakko jatkaa seuraavaan, muuten ei ehdi.

Tylyintähän myyntilukuja tutkiessa on todeta, millainen häviävän pieni rahtunen kakusta tulee riittämään suomenkieliselle esikoisromaanille, joka ei ainoastaan edusta marginaalista genreä vaan on myös indiekirja. Mutta en minä tätä myyntimäärien vuoksi ole lähtenyt tekemään, vaan halusta julkaista tehtyjä töitä ja oikeudesta siihen. Tavoitteeni täyttyy, jos edes yksi ihminen lukee tekeleeni — siis joku muu kuin oma äiti, anoppi tai puoliso.

Minä, indiekirjailija

Olen viime päivinä hetkittäin ajatellut oikeutusta kirjailijan titteliin ja sitä, kuka on oikea kirjailija.

Kuka ensinnäkin saa kutsua itseään kirjailijaksi?

Perinteisesti kirjailijuus on ollut yhtä kuin kustannetuksi tuleminen. Se, että väsää valmiin tuotoksen, lähettää sen kustantamoihin ja *tadaa* kaksi päivää myöhemmin saa odottamansa soiton. Tuutsä meille kirjailijaksi?

Kustantamot (ainakin isoimmat) ovat kaupallisia toimijoita, joiden on tarkoitus tehdä voittoa, eivät ne mitään hyväntekeväisyyslaitoksia ole. Mikäli teoksella ei nähdä olevan kaupallista potentiaalia, pelissä ei paljoa paina tekstin taso tai kirjoittajan kyky. Tietyt trendit pyörivät pinnalla aika ajoin, jolloin markkinoille tuodaan paljon saman tyyppisiä tuotoksia, ja jos onni on matkassa, saattaa juuri sopivasti osua oikeaan rakoon juuri oikeanlaisella tarinalla. Parempi vain, jos kirjoittaja on jo valmiiksi julkisuuden henkilö, jolloin markkinointia on helpompi hallita. Aihe saisi mieluiten olla jokin ajankohtainen ja rankka, tyyli taiteellinen ja toivottavasti mahdollisimman tulkinnanvarainen. Tuntemattomuudesta marginaaligenrellä ja pienellä kielialueella ei kustantamojen ovia näinä päivinä avata.

Itse olen tuskaillut lukijana kauan sitä, kuinka vähän alun perin suomeksi julkaistaan minua kiinnostavia tarinoita. Jos jotain vähänkin eeppistä kotimaista kirjakauppojen hyllyille saapuu, katson velvollisuudekseni käydä ostamassa sen lukujonoani pidentämään. Kaikkea en ehdi saman tien lukea, ja nytkin hyllyssä odottaa melkein vuoden takaisia hankintoja.

Toisen määrityksen mukaan kirjailija kirjoittaa ammatikseen, elättää itsensä näppäimistöä nyppimällä ja suoltamalla sivuja pihalle saadakseen syödä.

En ole koskaan haaveillut kirjailijan ammatista — siis siitä, että saisin olla vapaa kirjailija. Toki haaveilen siitä, että saisin vain olla kotona ja kirjoittaa samalla tavalla kuin haaveilen kirjahyllyillä täytetystä, hivenen hämyisestä työhuoneesta. Toisin sanoen haaveilen vapaa-ajasta.

Kirjoittaminen on minulle henkireikä ja vastapainoa arjen velvoitteille, enkä uskoisi voivani nauttia siitä samalla tavalla, jos leipäni olisi siitä kiinni. Olen luova ihminen, ja minun pitää saada luoda omalla tavallani, omalla tahdillani ja omalla tyylilläni. Olen myös ihminen joka tarvitsee vaihtelua; luulisin tylsistyväni pelkkiin kirjailijan hommiin alta aikayksikön. Silloin se olisi työtä, pakonomaista väärällä tavalla. Miten voi pitää laadusta kiinni, jos joka vuosi täytyy tehdä uusi romaani? Itse en siihen pystyisi ja nostan hattua kaikille, jotka pystyvät.

Ei minusta siis kirjailijaa tule kummankaan määrityksen mukaan.

Minusta tulee indiekirjailija.

Tässä kohtaa saa saivarrella. Eikös indiekirjailijuus ole vain trendikkäämpi sanonta omakustannekirjailijalle? Haluanko tällä vain peitellä osaamattomuuttani ja sitä, etten oikeasti kelvannut teksteineni oikeiden kirjailijoiden kerhoon?

Ihan ylpeästi voin sanoa olevani omakustannekirjailija. Maksan kaiken omalla työllä ansaitulla rahalla ja teen lopun itse. Mutta indiekirjailijuus on kaikkea muutakin kuin vain kustannusten kattamista omalta pankkitililtä. Se on itsenäisyyttä ja riippumattomuutta, mahdollisuutta olla tekemättä kustantajan käskemiä muutoksia menekin varmistamiseksi ja antaa oman jälkensä näkyä. Musiikissa ja elokuvissa on jo kauan ollut arvostettua indietoimintaa, miksei sitten kirjallisuudessakin? Pelejäkin tunnutaan julkaisevan parempina, jos taustalla ei niskaan höngi miljardibisnes tuotto-odotuksineen ja kohderyhmätutkimuksineen.

Minä olen oma kohderyhmäni, oma lukijani ja oma kustantajani. Olen siis indiekirjailija.

 

Käytävää eteenpäin

Joulukuun alussa, kun perustin kotisivuni, koin päässeeni matkallani ensimmäiseen kerrokseen. Käytävä näytti vielä siinä vaiheessa kovin pitkältä ja pimeältä, eikä siltä avautuvia sivuovia (=harhapolkuja) oikein olisi malttanut olla availematta. Joulukuu kuitenkin kului valtaosin projektin parissa, ja lomapäivänikin ehdin käyttää kannen viimeistelyyn. Kuten Instagramiani seuranneet jo saivat tietää, latasin koko Ikuisuusprojektin ensimmäisestä osasta koevedosversion painotaloon ja tilaan siitä omaan käyttöön yhden kappaleen katsottavaksi. Kyseessä ei siis ole lopullinen versio eikä sellainen, jolle olisi edes ISBN-koodia varattu. Koko taittotiedosto on vesileimattu ja kannen ylänurkassakin kulkee ”koevedos” ihan siltä varalta, että todellisuuden tajuni jossain vaiheessa hämärtyisi.

Indiekirjailijuus on itsenäistä ja yksinäistä hommaa, ja koska melkein kaikki pitää tehdä itse (ellei lompakko ole löyhästi kiinni), painokuntoisen taiton ja kannen työstäminen omin avuin ja omin neuvoin on tukeutumista yritys ja erehdys -taktiikkaan. Tämä siitä huolimatta, etten todellakaan ole poropeukalo ohjelmistojen ja tietokoneen käyttämisessä, mutta varsinkin kansikuvan tekeminen opetti sen verran paljon, että CV:ni tietotekniset valmiudet -listaan pitänee lisätä muutama merkintä.

Mitä sitten seuraavaksi tapahtuu? Ainakin huilaisen hetken kansikuvalta ja taitolta ja jatkan jälkimmäisen osan hiomista. Homma etenee omalla tahdillaan, sillä tammikuu on kiireistä aikaa töissä ja päivät pitkiä ilman vapaa-ajan villityksiäkin. Viime yönä (jep, milloinkas muulloinkaan?) päähäni kuitenkin palasi eräs vanha logiikkaongelma ja juonenpala, jonka kanssa olen paininut toistuvasti ja joka ei tunnu asettuvan. Luulin ratkaisseeni sen jo, mutta sitten yöllinen aivotoimintani kävi jälleen kerran asiaa läpi ja havahduin aamulla ahdistukseen. Taas pitää miettiä ja myllätä. Mutta kyllä se siitä. Olen päässyt jo tähän asti.

Muut projektit saavat odottaa toistaiseksi, sillä aikani ei yksinkertaisesti riitä ja kirjoittaminen on muutoinkin melko kuormittava harrastus — varsinkin, kun sen ottaa tosissaan.

Mutta mikä tärkeintä, ensimmäisen kerroksen käytävää ei ole enää pitkästi jäljellä.

Huh.

Ja hui.

 

Trilogia vai duologia, siinäpä pulma

Genrekirjallisuudessahan (mitä termiä mielellään välttäisin sen arvottavuuden vuoksi) ja siten myös fantasiassa tarinat on usein julkaistu sarjoina, suosituimpana trilogia, tuo pyhä kolminaisuus alkuineen, keskikohtineen ja loppuineen. Jokaisella fantasiaan enemmän tai vähemmän tutustuneella on takuulla heittää esimerkiksi useampiakin trilogiaksi tehtyjä teoksia. Ehkäpä kaikki juontaa juurensa Tolkienin kuuluun trilogiaan, jota tosin ei muistaakseni ollut alun perin edes tarkoitettu trilogiaksi. Tolkienille itselleen Taru sormusten herrasta oli yksi yhtenäinen teos, joka erinäisistä syistä vain jouduttiin julkaisemaan trilogiana.

Itse koen trilogiat ja sarjat ongelmallisina ja luen ensimmäkseen kirjoja, jotka ovat joko A. yksiosaisia tai B. jo valmiiden sarjojen kokoomapainoksia. Ensinnäkin sarjaa ei välttämättä ole suunniteltu tarpeeksi tarkasti, jolloin juoniaukot ja epäloogisuudet kulkevat osasta toiseen. Toisekseen kirjoittaminen on tapahtunut eri aikoina, ja se taas näkyy osien välisenä epätasaisuutena. Joskus minusta on tuntunut eri osien kohdalla kuin olisin lukenut tekstiä jonkun aivan toisen tekijän kynästä. Ja vaikka homma olisi suunniteltu huolella ja kirjoitettu tarkalla silmällä ja valikoitua tyyliä noudattaen, sarjamaisuus saa minut lukijana turhautumaan.

Huomaan väsyväni valitessani lukulistalle teosta, joka paljastuu osaksi 1. Tuskastun, sillä en voi lukea tarinaa loppuun yhdellä kerralla. Sillä ei ole minulle väliä, vaikka teos tai sarjan kokoomapainos olisi millainen tiiliskivi tahansa — kunhan vain saan nauttia tarinan alusta loppuun sellaisella tahdilla kuin itse haluan.

Jotta nyt nöyrästi voisin verrata itseäni Tolkieniin ja vetää vertailukohtaa omaan Ikuisuusprojektiini, olen joutunut julkaisuteknillisten ongelmien vuoksi pohtimaan suhtautumistani sarjajulkaisuun ja erityisesti trilogiaan. Ikuisuusprojektihan silloin muinoin oli tarkoitettu trilogiaksi, mutta uudelleen kirjoittamisen (tai lähinnä lihoiksi pistämisen ja puhtaalta pöydältä aloittamisen) jälkeen tarina tuli kirjoitetuksi alusta loppuun sellaisenaan, eikä sille ole sellaisenaan perustetta olla muuta kuin yksiosainen, yhtenäinen teos.

Tässä kohtaa kuvioihin astui mukaan omakustantaminen ja sen aiheuttamat (oma)kustannukset. Jouduin kustannustoimituksen kuluja karsiakseni erottamaan Ikuisuusprojektin alun, jota olen nyt työstänyt julkaisukuntoon ensimmäisenä osana. Tässä ei sinänsä ole ongelmaa, sillä tarina niiltä osin on luonnollisesti irrotettavissa omaksi osakseen, lopun tarinan jäädessä jälkimmäiseksi osaksi. Duologia tuntuisi enemmän omalta, ja siihen olen pitkälti jo itseäni psyykannut.

Aina jouluun asti elin tässä kuvitelmassa, kunnes tulin tehneeksi painoteknisiä kokeiluja ja totesin, että jälkimmäisen osan taittovedoksen sivumäärä ylittää sallitun rajan.

Voi tuhannen turjakkeet vai miten se menikään, kapteeni Haddock?

Ylitys ei ole periaatteessa paljon, kun vertaa sivujen kokonaismäärään. Se kuitenkin on tarpeeksi paljon siihen nähden, että niin paljon tekstin karsiminen tekisi jo hallaa itse tarinalle. Tässä vaiheessa en voi siis kuin vetää syvään henkeä, jatkaa taittovedokseen tehtävää editointia ja toivoa, että tarvittava karsinta tapahtuu kuin itsestään (ei sinänsä vaikeaa, kun tietää, millaisen vimman vallassa mielelläni lähtisin huonoa tekstiä hutkimaan). Jossain vaiheessa joudun lähettämään lopun tarinasta kustannustoimittajan tuumittavaksi eikä siitä saatavan palautteen vaikutuksia sivumäärään voi missään muotoa uumoilla etukäteen.

Olisi kurja, että joutuisin joustamaan periaatteistani ja laittamaan Ikuisuusprojektin pihalle kolmessa osassa, kun tarina itsessään tahtoisi olla korkeintaan kahteen pilkottuna. Se tarkoittaisi myös lisää työtä kansikuvien kanssa — yhdessä on ollut jo tarpeeksi tekemistä, kahdesta puhumattakaan, saati sitten kolmesta.

Toistaiseksi siis on edelleen epävarmaa, kuinka monessa osassa tästä jotain tulee — mutta  kyllä tästä jotain tulee, siitä olen varma.

 

Kannen kosto ja paluu

Olen lukenut useita nettiartikkeleita, joissa indiekirjailijoita neuvotaan panostamaan kansikuvaan. Tee myyvä, sanotaan. Tee huomiota herättävä.

Don’t judge a book by its cover

toistuu näissä neuvoissa aikansa eläneenä ja paikkaansa pitämättömänä sanontana. Ja tottahan tuo on: itsekin syyllistyn tekemään kirjahankintoja kansikuvan synnyttämien mielikuvien perusteella, joskus päätös on vienyt aarteiden äärelle, joskus taas en ole päässyt juurikaan niitä kansia pidemmälle.

Oletetaan, että haluan edes jonkun lähimmän tuttavapiirini ulkopuolella löytävän Ikuisuusprojektin luettavakseen, kansikuva on nimenomaan se tärkein tekijä, kun nettikirjakauppoja selaa. En siis suinkaan kuvittele tulevaisuudessa näkeväni teostani paikallisessa kivijalkakaupassa, missä se olisi nostettu heti sisäänkäynnille saataville ja myyjän käsinkirjoitetun suosituslapun kera. Hypistelemään siis tuskin pääsee.

Sen sijaan tärkeintä on etukansi: se näkyy nettikauppaa selatessa, ja tämä puoli pitää huomioida suunnittelussa. Ei liian sekavaa väritystä, ei liian pientä fonttia, samalla kuitenkin tarpeeksi oikeaan tunnelmaan johdattava. Kyllähän tämän nyt kuka tahansa tekee, eikö?

Jos minulla olisi säkeittäin tuohta lojumassa tuolla jossain, tämäkin osa projektista olisi mahdollista ulkoistaa ja voisin itse keskittyä kirjoittamiseen. Mutta kun kahisevaa ei ole mielin määrin, ja jotain pitää syödäkin, budjetti rajoittaa tekemisiä melkoisesti.

No, jos jotakin, niin ainakin saan nyprätä ja näprätä koneella taas tuntitolkulla ja oppia uusia niksejä. Mitä muutakaan sitä ajallaan tekisi?

Kuten vaikka kirjoittaisi.

(Sivuhuomautuksena mainittakoon, että päähäni pälkähti kuluneella viikolla jälleen uusi idea, joka tahtoisi tulla kirjoitetuksi. Kylläpäs näitä nyt putkahtelee kuin sieniä sateella, mutta nyt ei ole aikaa. Pitää tehdä tämä kansi. Argh.)

Milloin tulee valmista

Ikuisuusprojektin ensimmäinen osa palautui kustannustoimittajalta oikoluvusta. Siitä huolimatta, että palautetta tuli lähinnä välimerkkien käytöstä ja joistain koukeroista kikkailuista, kroonisena perfektionistina ikinä ei voi olla tyytyväinen. Kommenttiraitaa selatessa oli kuitenkin pakko nauraa omalle hölmöydelle ja sokeudelle, sillä palaute oli täyttä asiaa ja osui aivan asian ytimeen. Miten en ollut sitä itse huomannut?

Kun yksittäisen projektin parissa viettää vuosia, välillä vähemmän, välillä enemmän, sokeutuminen tekstille on melkoisen vakavaa laatua. Tämä siitä huolimatta, että olen ottanut tekstiin etäisyyttä ja melkein hakannut delete-nappulan näppäimistöstä irti karsimisvimmoissani. Ja ainakaan liiaksi en ole tekstiin rakastunut, sillä enemmän olen tainnut käyttää aikaa sen vihaamiseen.

Nyt on kuitenkin aika rakastaa tekstiä, purkaa oikoluku ja katsoa vielä kerran, ihan hienovaraisesti ja sievästi vain. Perfektionistipetoa ei saa päästää enää irti, muutoin valmista ei tule koskaan. Erään suuresti ihailemani ihmisen sanoin,

Ei kirjasta koskaan valmista voi tullakaan — se vain julkaistaan

Varsin viisasta tekstiä henkilöltä, joka ei harrasta kirjallisuutta. Pidätän kuitenkin oikeuden tehdä niin sanotut georgelucasit eli käydä käsiksi vanhaan materiaaliin viimeistään parinkymmenen vuoden päästä. Leikkaushuoneen lattialta löytyy kyllä tavaraa.

Special edition director’s extended cut, täältä tullaan