Inna Airola's Blog, page 3

Ensimmäisen osan ensimmäinen vuosi

En kyllä yhtään ihmettele, että itse merkkipäivä (6.2.) meni ohi — leipätyöhön uppotuneena en muista ajatella muuta ja pitkät päivät painavat minut kotiin päästyäni sohvan nurkkaan. Tänä aamuna sen taas muistin: Helmikuussa tuli kuluneeksi vuosi Kaaren kertomuksen julkaisun aloittamisesta. Miltä nyt tuntuu?

Olen enimmäkseen turhautunut. En osaa katsoa asiaa siltä kannalta, että hiphei, olen kirjoittanut ja julkaissut kirjan kaksi kirjaa. Näen ainoastaan sen, mikä on vielä valmistumatta. Näen vain keskeneräisyyden.

Olisin halunnut julkaista Kaaren kertomuksen kokonaisuudessaan saman vuoden aikana, mutta aikani ei yksinkertaisesti ole riittänyt. Nykyinen tahti, missä ensimmäisen ja keskimmäisen osan väliin tuli kymmenen kuukauden tauko, on ollut mahdollista vain, koska koko kertomus on ollut kirjoitettuna ja kokonaisuus valmis jo vuosia. Kaaren kertomus ei ole vaatinut tyhjästä nyhjäisemistä, mutta sitäkin huolellisempaa ja tarkempaa hiomista, muokkausta ja viilausta.

En ole kuitenkaan ehtinyt työstää editointia lainkaan siinä määrin kuin alunperin suunnittelin, mutten halua pakottakaan itseäni. En halua luoda kirjoittamisen ympärille samanlaista toimintakulttuuria kuin leipätyössäni, missä on paljon paineistusta, stressiä, keskeneräisyyttä ja määräaikoja. Harrastuksen on tarkoitus tuoda tasapainoa elämään. Pitäisi siis itsekin muistaa, että tämä on vain harrastus — kunnianhimoista ja tavoitteellista, toki, mutta harrastus kuitenkin.

Onneksi ihanat kirjoittajakollegat muistuttivat, että kaksi vuoden sisään julkaistua osaa on melkoinen saavutus ja tahti verrattavissa ammattikirjoittajiin. Lohdutukseksi kuului myös, että lukijat ovat tottuneet taukoihin osien välillä, eikä minulla siksi olisi mitään hoppua tämän loppuun viemiseksi. Yritän heikoimmilla hetkillä muistaa noita sanoja, vaikka välillä soimaankin itseäni oman tavoitteen saavuttamatta jättämisestä. Viimeinen osa siis ilmestyy vuoden 2019 aikana, mutten vielä osaa sanoa, missä vaiheessa.

Koko vuoden alun olen toivonut, että työmäärä helpottaisi ja jaksaisin kotiin tultuani tehdä muutakin kuin voileivän ja voipua nukkumaan. Tammikuu meni pitkälti sairastaessa ja siitä toipuessa, helmikuussa väliin jääneet velvollisuudet tulivat sotkemaan suunnitelmia. Olen odottanut alkavaa viikkoa, laskenut päiviä työtaakan helpottamiseen ja siihen, että saisin raivattua viikoista ja viikonlopuista riittävästi aikaa editointia varten. Parhaimmillaan olen saanut parin tunnin keskeytyksettömän tovin, jota seuranneiden muun elämän velvoitteiden jälkeen inspiraation virtaa on ollut vaikeaa tavoittaa uudestaan.

Tuntuu, että pystyn oikeasti analysoimaan tunteitani ja tuntemuksiani vasta, kun koko homma on kansissa ja poissa käsistäni viimeistä pistettä myöten. Tuntemukset ovat tällä haavaa ristiriitaiset; toisaalta tahdon tästä eroon, olen täysin valmis päästämään irti, mutta toisaalta tulee aika jättää haikeat hyvästit juuri tälle tarinalle. Maailmahan ei mene minnekään, onhan se seuraavienkin tarinoiden taustana, mutta jonkinlainen päätös tämä kuitenkin tulee olemaan. Sitten, kun viimeinen osa on valmis, voin katsoa taakse ihan toisella tavalla ja toivottavasti todeta, että tavoite on saavutettu ja sydämen päältä taakka on poissa. Ajatus on haikea, mutta tunnelma odottavainen. Jokin uusi odottaa aivan tuolla näkysällä, melkein jo käden ulottuvilla.

Voi kunpa aikaa vain olisi enemmän.

[image error]© Inna Airola 2019

Sen verran juhlistin merkkikuukautta, että tilasin itselleni ensimmäisen osan pehmeäkantisen tekijänkappaleen, vuosi sen valmistumisen jälkeen. Olisi kenties pitänyt tehdä se jo aiemmin, mutta en ollut kokenut sille tarvetta. Pehmeäkantinen on kuitenkin onnistunut monin tavoin, nätti ja siro, vaikka pelkäsin sen olevan vain kalpea toisinto kovakantisesta ensipainoksesta. Kenties rohkenen lisätä kokoelmaani myös toisen osan nidotun version.

Mikä kuitenkin ihaninta, on huomata ensimmäisen osan leviävän lukijoille kirjastojen kautta. Sitä on tilattu uusiinkin paikkoihin, kenties keskimmäisen osan kylkiäisenä, ja lainausluvut ovat käsittämättömät marginaalisen genren omakustanteeksi. En ikinä, ikinä uskonut, että vuoden päästä käsissäni olisi ihan oikea kirja, jolla on lukijoita ympäri maata. Olen kiitellyt itseni kipeäksi jo aikaisemmissa artikkeleissa, mutta kiitoksia ei voi koskaan sanoa tarpeeksi usein!

KIITOS KAIKILLE LUKIJOILLE
ja muillekin mukana kulkeville!

 

Keskimmäisessä kerroksessa

Pimeässä käytävässä ei kuule kuin omien korvien hujun. Jostain löytyy kämyinen kynttilänpätkä, jonka antama valo on vaisu ja väräjävä eikä salli kajoa kovin kauas. Pahus, huitaisen polveni johonkin kumolleen kaatuneeseen pöytään ja suu on täynnä hämähäkinseittejä.

Tammikuu on tavannut olla lempikuukauteni ihan jo kelien, pakkasen ja pimeän vuoksi. Tänä vuonna tammikuu on kuitenkin ollut tällaiselle talvi-ihmisellekin erityisen pitkä ja pimeä, eikä vähiten puolet kuusta potemani influenssan ja sen jälkiseuraamusten (lähinnä väsymys) vuoksi. Energiatasoni ovat olleet ennätyksellisen alamaissa, ja joka päivä töistä selvittyäni haluaisin vain nukkua (ja nukkunut olenkin).

Täällä keskimmäisen käytävän hämärässä kompuroidessa on ollut aikaa miettiä montaa asiaa. Paljon on romua ja ullakolle sullottuja sattumuksia, ja niitä täytyy raivata samalla, kun käytävää pitkin etenee: nostettava yksi tuoli ylös, laitettava lipaston laatikko sijoilleen. Jos ensimmäisen kerroksen ovien takana oli kaikenlaisia houkutuksia, on täällä enemmänkin unohtuneita, mielestä suljettuja sivupolkuja, epäonnistuneita aihioita. Nyt on tarkoitus saada käytävä raivattua, ja kenties myöhemmin palata kurkkimaan, mitä ovien takaa löytyy. Joskus arkistojen kätköistä voi löytyä aarteita.

Minulla oli suuria suunnitelmia vuoden alun varalle, sillä helmikuussa tulee kuluneeksi vuosi julkaisumatkani aloittamisesta. Jossain alitajuntani lokerossa, jonka oli lukinnut järjellä ja logiikalla ja muistuttanut itseäni, että kukaan tai mikään ei vaadi minulta mitään, on kummittellut päähänpisto koko kolmiosaisen valmistamisesta vuoden sisään. Koen siis epäonnistuneeni ja syyllistän itseäni, että olen joutunut antamaan tammikuussa aikani muille asioille, töille ja erityisesti omalle jaksamiselle kuin sille, että kellonlyömällä kaksitoista sinä ja minäkin päivänä käsikirjoituksen pitäisi olla painovalmis. Kaikki siitä huolimatta, että mitään takarajaa ei ole koskaan ollut ja olen toistuvasti muistuttanut itseäni siitä, että valmista tulee kun valmista tulee.

Hyvänen aika, julkaisin viime vuonna kaksi teosta, kolmas odottaa jo vuoroaan, neljäs on valmis seuraavaan vaiheeseen ja viideskin hyvän matkaa sinne päin suuntaamassa.

Kieroutunut mieleni ei kuitenkaan pidä tätä kovinkaan kummoisena saaavutuksena, koska olen kehdannut laiskotella: olen pelannut, lojunut sohvalla katsomassa kaikkea kivaa, lukenut ja vetänyt tirsoja taudista toipuessani. Mutta kun pitäisi kirjoittaa, editoida, suunnitella, korjata, tehdä kaikkea järkevää, sanoo sisäinen ääneni. Töissä on siksi kivaa, että siellä ei muuta tarvitsekaan tehdä kuin järkeviä asioita ja omatunto on ihanan hiljaa. Voin laittaa vaikka koko päivän yhteiskunnan hyväksi eikä tunnu missään. Paitsi omassa pääkopassa illan päätteeksi. Kun vetää täysillä töissä, ei vapaa-ajalla enää tahdo löytyä paukkuja. Mutta omatunto se vaan soimaa.

Tunnollisuuden ja tavoitteellisuuden tuntomerkit täyttyvät, jep.

Vaikka työuupumusta en riskiryhmään kuulumisesta huolimatta koekaan, pientä urauupumista on silti havaittavissa, ja positiivinen muutospohinä someseurakunnassa on saanut myös minut miettimään, mitä uutta vuosi voisi tuoda minulle. Ammatillinen kehittyminen ja uudistuminen kiehtoisivat, mutta pelkään niiden vaikutusta vapaa-ajalleni ja erityisesti indiekirjailijaharrastukselleni, jolla silläkin haluan edetä, luoda uutta ja kertoa tarinoita — jos nyt ei muille niin omaksi huvikseni. Onnekseni olen saanut kokea tarinoiden jakamisen ilon, sen paljastavat kirjastojen lainat ja varaukset ja keskimmäisen osan tilaukset eri puolille Suomea.

Vuosi indiekirjailijana

Näin päivän pysähtyessä pimeimmilleen keskitalven kunniaksi on hyvä hetki pysähtyä itsekin ja katsoa taakse ensimmäistä vuottani indiekirjailijana.

Asetin vuodelle 2018 vain yhden tavoitteen: saattaa Ikuisuusprojektini ensimmäisen osan maailmalle. Vähänpä arvasin, kuinka paljon enemmän yksi vuosi toisi tullessaan. Taaksepäin katsoessa taival tuntuu uskomattomalta, vaikka välillä olen saanut rämpiä rämeissä polvia myöten ja potenut tunteita laidasta laitaan. 

Kuluneen vuoden aikana olen kulkenut melkoisen matkan: kahden julkaistun kirjan lisäksi olen luonut kotisivut, pitänyt blogia, osallistunut somekeskusteluihin, tehnyt markkinointia erilaisissa muodoissa, käynyt paneelikeskustelussa ja saattanut esikoiseni kirjamessuille asti (tai tarkemmin sanottuna ensimmäisen kolmanneksen siitä). Vuoden huipentaa ennen uutta vuotta julkaistava vieraskirjoitus eräässä pitkään seuraamassani ja ihailemassani blogissa. Olen todella innoissani tuosta kirjoituksesta, joskin ilmoittelen sen julkaisusta tarkemmin ajankohtaisemmalla hetkellä.

Minulla ei ole mitään tietoa tilastollisista raja- tai keskiarvoista kotimaisen fantasian myynnin suhteen, joten vertailua en pysty tekemään siitä, onko teos ollut myyntimenestys. Mikäli vertaan omiin olemattomiin odotuksiini vuosi sitten, on käsissäni varsinainen ”bestseller”. Alkuperäinen tavoitteeni oli saada edes yksi minua ennestään tuntematon tutustumaan teokseeni. Tämä tavoite on ylittynyt moninkertaisesti.

Siitä huolimatta, että pakerran täällä kaikessa hiljaisuudessa naamaani juurikaan ulkomaailmassa näyttämättä, on Kaaren kertomuksen ensimmäinen osa kulkenut omakustanteeksi varsin laajalti kirjastoihin ja lukijoille. Kiitos siitä kuuluu jokaiselle lukijalle, lainaajalle, kaikille niille, jotka ovat antaneet pienelle, yksinäiselle omakustannetekijälle mahdollisuuden, jakaneet tietoa eteenpäin ja kannustaneet jatkamaan. Te olette tehneet vuodesta 2018 yhden elämäni käännekohdista!

Koska olen supistanut kirjojeni myyntihinnat niin kuluttajaystävällisiksi kuin suinkin, ei tilinpäätöstä ole syytä tehdä kovin suurella syynäyksellä. Indiekirjailijana minulla on kuitenkin vapaus olla välittämättä viivan alle jäävästä summasta; en voi purkaa sopimusta itseni kanssa enkä olla vastaanottamatta seuraavia käsikirjoituksia niiden myyntipotentiaalin perusteella.

Olen sanonut ennenkin, että tämä on harrastus: se ottaa minkä ottaa, eikä siitä takaisin saatua mielihyvää tai vapautta voi rahassa laskea. Kun seuraan somessa ammattikirjailijoiden epäreilua ja epätasa-arvoista kohtelua ja kiittämätöntä taistelua jokapäiväisestä leivästä, en voi kuin huokaista helpotuksesta. Vapaus on suhteellinen käsite, ja vaikka oma vapaus on sidottu siihen aikaan, joka leipätyöltä jää, saan luovasti tehdä juuri sitä mitä haluan, siten miten haluan.

En ole tilivelvollinen kenellekään — en edes itselleni.

Vaikka elämä ilman kustantajaa on nostanut mörköjä mielessä ja laittanut epäilemään omia kykyjä ja varsinkin omaa oikeutta julkaista, kuluneen vuoden aikana olen kehittynyt erilaisten taitojen parissa mutta myös ihmisenä. Itsevarmuuteni on vahvempi ja näkemykseni tulevaisuudesta selkeämpi kuin kenties koskaan. Olen vihdoin saavuttanut sen, mistä niin kauan haaveilin — päässyt alkuun ja avannut padot. Uusia ideoita pulppuaa vuosikausia tukossa olleesta kaivosta sellaisella vauhdilla, että käsikirjoituksia tullee vastaisuudessakin syntymään.

Entä sitten tästä eteenpäin?

Jatketaan hyväksi todetulla tavalla ja yhdellä ainoalla tavoitteella: saattaa Kaaren kertomus loppuun. Tuntuu hassulta puhua viimeisestä osasta tulevaisuuden tavoitteena, vaikka senkin suhteen suurin työ on kaukaista menneisyyttä. Teksti on käynyt jo kustannustoimittajan käsittelyssä ja on jo jonkin aikaa ollut minulla työn alla editoitavana. Keskimmäisen osan julkaisu on kuitenkin pakottanut minut jättämään sen joulukuuksi tauolle, mutta tauko tekee tässäkin vaiheessa vain terää — sen olen oppinut huomaamaan. Viimeisen osan editoinnissa on myös omat haasteensa, jollaisia en kahdessa aikaisemmassa osassa ole joutunut kohtaamaan.

Projektini WIP on käytännössä kustannustoimittamista vaille valmis ja raakaversiovaiheeseen on nousemassa pitkään kypsyttelemäni idea Arctic. Valmiita alfaversioita on työpöytä täynnä ja muutamakin niistä tahtoisi päästä jo seuraavaan vaiheeseen. Uudet seikkailut siis odottavat — sanan varsinaisessa merkityksessä.

Tämän kirjoituksen myötä toivotan rentouttavaa keskitalven juhlaa, rauhallista joulua, talvisydämen taitosta!

Psst!
Mikäli pukinkontista vielä puuttuu jotain pientä, kannattaa käydä nappaamassa Kaaren kertomuksen e-kirjat lukulaitteelle! Hinta ei kirpaise, keskimmäisen osan kampanjahinta varsinkaan.

Tänään, toistamiseen

Aivan kuin olisin joskus ennenkin ollut tässä, täpinöissäni tärisemässä.

Kymmenen kuukautta on ehtinyt vierähtää siitä, kun edellisen kerran olin tässä samassa tilanteessa. Se on pitkä aika, mutta uskokaa pois, ei se siltä tunnu. Enemmänkin tuntuu kuin olisin vasta eilen tapellut ensi kertaa kansilaskurin kanssa, ahdistunut ohilyöntejä ja virheitä, jotka kymmenestä kyyläyksestä ja viivottimen kanssa viilailusta huolimatta olisivat tekstiin jääneet.

Tällä kertaa tekninen toteutus oli verrattain vaivatonta, kiitos kerran jo opitun, mutta kannen taustakuva piti ajaa vielä kerran kuvanmuokkauksen läpi, koska palvelin herjasi sitä liian epätarkaksi. Nyt työ on kuitenkin valmis, tallennettu kustantamon palvelimelle ja toimeksianto jätetty. Laskua siis odotellessa.

Vielä viimeisenäkin hetkenä silmäilin sanoja, siirtelin sijamuotoja ja leikkaisin virkkeitä kahtia. Ei kukaan tiedä eikä kukaan huomaa, mikä muutos on minkäkin korjauskerran jäljiltä, mutta omalle mielelleni se tuo rauhaa. Olen tehnyt parhaani, tajuttomasti ja tarkkaa työtä tähän päästäkseni.

Toivon, että huolellisuuteni näkyy edes jossain määrin laadukkana lopputuloksena. Tätä ei ole huitaistu eikä hutiloitu. Se on kustannustoimitettu alusta loppuun ja oikoluettu useampaan kertaan ennen toimeeksiantoa. Vaikka olen oppinut sietämään virheitä, en silti pidä niistä. Jos sinne on jotain jäänyt, olkoon se muistutuksena siitä, että olen vain ihminen enkä koneeseen kiinni kasvanut lisäosa.

Toivoisin voivani olla nopeampi ja tehokkaampi, mutta minulla ei yksinkertaisesti ole aikaa. Kun vapaa-aika on välillä olematonta ja sekin vähä jaettava vaativan harrastuksen ja oman hyvinvoinnin vaalimisen välillä, joskus viikossa ei ehdi kuin virkkeen verran eteenpäin yhdessä tarinassa vaikka puolenkymmentä muutakin vaatisi samaan aikaan huomiota. Kymmenen kuukautta on aika, joka tälle oli pakko antaa. Nyt on pysähdyttävä päiväksi ja pariksi ja siirryttävä matkan viimeiselle taipaleelle.

Lupasin, että tarina jatkuisi loppuvuodesta 2018. En kuitenkaan tiedä, milloin Kaaren kertomuksen keskimmäistä osaa pääsee lukemaan. BoD:lla on meneillään vuoden kiireisin ja ruuhkaisin aika, joten jouluksi en luultavasti pääse lahjoittamaan tätä edes läheisimmilleni. En ole varma, meneekö toimeksiantokaan läpi normaalin parin arkipäivän sisällä saati valmistuuko e-kirja kahden viikon kuluessa. Onkin parempi odotella uutta vuotta ja seurata tiedottelua somekanavieni kautta.

Enää se ei kuitenkaan ole minun käsissäni. Olen päästänyt irti.

Kaksi osaa valmiina, yksi jäljellä.

Kielestä

Tässä kirjoitussarjassa läpikäyn Finncon-paneelissa käsittelemättä jääneitä kysymyksiä.

Romaanin kieli, sen merkitys kirjoitusprosessissa ja tarinankerronnassa. Onko tarina vaikuttanut valittuun tyyliin vai onko tyyli tullut ensin ja tarina muotoutunut sen ympärille? Miten oikea tyyli löytyi?

Tässä on aihe, josta kirjoittamista olen miettinyt monta kuukautta, ja teksti on lojunut valmiina luonnosten joukossa melkein yhtä kauan. Aihe nimittäin tulee sen verran iholle ja vetää melkein vereslihalle. Kielen suhteen en ole valmis antamaan periksi. Tämä jos mikä on minun omaani.

Haluan korostaa, että nämä ovat makuasioita, ja kirjallisuuden kokemushan on vain ja ainostaan subjektiivinen; mikä sointuu toiselle, voi vihloa jonkun muun korvia verisesti.

Sanotaan sen siis suoraan: en voi sietää lyhyitä lauseita. Sellaisia niin kuin tämä. Lause on irrallinen. Se on sidostamaton. Sillä on subjekti, predikaatti, objekti. Ja piste. Eikä juuri muuta.

Töks. Töks töks. Töks.

Yksi elämäni tärkeimmistä ja minuun eniten vaikuttaneista kirjoista alkaa seuraavasti:

Vaikka ihmiset, keräännyttyänsä sadoin tuhansin pienoiselle pinta-alalle, tekivätkin parastaan tärvelläkseen sitä maata, jonka päällä tunkeilivat; vaikka he laskivatkin tämän maan kivillä, ettei siinä mitään kasvaisi, vaikka nyhtivät juurineen ylös jokaisen ruohon, joka pyrki esille, vaikka savuuttivat ilman kivihiilen ja naftan käryllä, vaikka typistelivät puunsa luonnottoman muotoisiksi ja karkoittivat näkyvistä kaikki eläimet ja linnut;–kevät oli sentään kevättä kaupungissakin.

— Leo Tolstoi: Ylösnousemus (suom. Arvid Järnefelt)

Ja ne puolipisteet, ne puolipisteet.

Kirjat, joiden lukeminen on ollut minulle väkipakkoa ja taistelua, ovat lähes järjestään olleet ”puhtaita”, ”tehokkaita”, ja muiden mielestä onnistuneita. Mutta niistä puuttuu se jokin, mikä saisi minun sydämeni väräjämään ja soimaan yläsäveliä. Olen lukenut juttukaupalla ”tiiviistä” ja ”hillitystä” tyylistä, ”eleettömästä” ilmaisusta, johon pitäisi (ilmeisesti) pyrkiä. Aina, kun harkitsen jotain teosta lukulistalleni, kuljetan sen sisäisen soittorasiani kautta ja kuulostelen, sointuuko lukeminen jo alkulauseista lähtien. Joskus sointuu, joskus ei.

Miksi ihmeessä edes puhun soinnuista painetun sanan yhteydessä?

Minulle kieli on musiikkia, ja lukiessani luen helposti ääneen, vähintään mielessäni. Äänikirjat ovat minulle erittäin tärkeitä, ja indiekirjailijaurani tuskallisimpia asioita onkin se, että oman kirjan tuottaminen kuunneltavaan muotoon ei ainakaan toistaiseksi ole mahdollista.

Kuulen lauseet sävelkulkuina, ja jos fraasi katkeaa väärästä kohtaa, on kuin kuuntelisi pelkkää rumpukomppia tai ajelisi mukulakivillä. Pum pum pum. Missä ovat bassolinjat ja kitarakuviot, tai vaskien pauhu ja jousisektion sisääntulo? Liian usein lopputulos on (minun makuuni) pelkistetty, karu ja yksitoikkoinen. Nykyään kaikki pyrkivät samaan, tehokkaaseen, tiiviiseen tyyliin, selkeisiin sanoihin ja lauseisiin, jotka on ladottu juuri oikealla tekniikalla. Minä kaipaan lukemiseltani jotain muuta: pitkiä, polveilevia lauseita, lauseenjäsennyksen uudelleen järjestämistä, yhteen sointuvia sanoja ja tekstiä, jonka kanssa ei tule tylsää; vähän kotikutoisuutta, vanhanaikaisuutta, värejä ja sanoja, joita ei muutoin koskaan kohtaa.

Kirjoittaja heijastaa väistämättäkin lukemaansa ja ihailemaansa kirjallisuutta. Rakastan klassikkoita — varsinkin siis venäläisten suomennoksia — ja mitä pidempää ja monimutkaisempaa ilmaisua on käytetty, sitä syvemmin uppoan sivuille, sanoihin, lauseisiin ja tarinaan. Palaan moniin lempiteoksiini aina uudelleen ja uudelleen en vain tarinan vaan tekstin tyylin vuoksi, jollaista muualta ei enää löydy. Maalailevuus on kirosana nykypäivänä, jolloin kaiken pitää olla raakaa, pelkistettyä ja yksinkertaista. Missä muualla kuin kirjallisuudessa suomi saisi rehottaa, kun se muutoinkin kuuluu kuihtuvan pois?

Kieli on väline, jolla maailmaa katsotaan, ja tapa käyttää kieltä heijastaa fiktiivistä maailmaa, joka ei ole täysin sama kuin omamme. Kieli ei siis voi olla sama kuin modernissa reaalimaailmassa; talonpoikaisfantasiaa ei voi toteuttaa samoin sanakääntein kuin aikalaiskuvausta. Kieli maalaa kuvaa maailmasta jokaisella sanalla, se tuo sitä lähelle ja tekee todeksi. Valittu tyyli väistämättäkin tuottaa alitajuntaista tulkintaa siitä, mitä sanat pintapuolisesti tahtovat tuoda esille. Puhekielisyys syö helposti tunnelmaa ja luo tunnelmaa nykyajasta, mutta toisaalta liiallinen kirjakielisyys dialogissa vieraannuttaa. Jonkinlainen oma tyyli on löydettävä; sopiva tarinalle mutta uskollinen myös omalle äänelle. Ei pidä yrittää olla jotain muuta kuin sisimmässään on oikeasti itsensä kanssa.

Vaikka olenkin indiekirjailija — omahyväinen omakustantaja — se ei tarkoita, ettenkö olisi tehnyt paljon työtä ja miettinyt huolella ja tarkkaan tekemiäni valintoja. Jokainen lause — jokainen käänteinen sanajärjestys ja polveilu — on tehty tarkoituksella, mietitty ainakin kymmenen kertaa, muutettu ja muokattu, joskus kahden sanan paikkaa on haettu päivien ajan vain sen takia, että toinen tapa sointuu paremmin. Tiedän, että lauseet ovat pitkiä ja polveilevia, mutta niin on tarkoituskin. Kaaren kertomus ei olisi omanlaisensa ilman matkan varrella kehittynyttä kieltä; sillä minä matkustan ajassa taaksepäin, toisaalle, toiseen maailmaan ja menneeseen, jota ei ole ollut.

Muuten se ei olisi enää minun tekstiäni — minun ääneni, minun sulosointunen suomeni sellaisena kuin minä sen kuulen tässä tarinassa, vaan riitasointuja ja epätahteja, iskuja puolisävelaskelen verran ohi oikealle omasta korvasta.

Aikaisemmat Finncon-sarjan artikkelit löytyvät tästä, tästä ja tästä.

Tarina jatkuu

Syyskuun ensimmäinen päivä sain nytkäytettyä Kaaren kertomusta eteenpäin julkistamalla kansikuvan tarinan keskimmäiselle osalle. Niin kutstuttu takakansiteksti ei tuolloin mukaan vielä tullut, ja hyvä niin. Olen muutellut sitä kuluneen kahden kuukauden aikana editoinnin ja taiton lomassa tuon tuosta, ja viimeisenkin versio on varsin tuore.

On kuitenkin tullut aika päästää siitä irti hyvissä ajoin ennen itse kirjaa. Taittovedos on parhaillaan oikoluvussa, joten matkan seuraava etappi lipuu yhä lähemmäs. Tarkoitus on saada kirja julkaistua vuoden 2018 puolella. Onneksi kaksi kuukautta on pitkä aika. Onhan?

Joulu, tänä vuonna en toivo sinua saapuvaksi yhtä äkkiä kuin ennen.

Ajatuksenani oli julkaista takakansiteksti sopivasti 1. marraskuuta, mutta kuluvalle viikolle osuvat opintoni ovat hieman sotkeneet suunnitelmia, eikä viime viikonlopun kirjamessupyrähdyskään elämää suoranaisesti helpottanut, vaikka messumatka muuten olikin mukava.

Mutta kuinka kirjoittaa takakansiteksti kirjalle, joka ei sinällään ole jatko-osa, vaan kolmessa osassa julkaistavan kokonaisuuden keskimmäinen (köh) osa? Tätä olen tuskaillut pyöritellessäni vaihtoehtoja takakannen suhteen. Saisin takuulla tuumittua sitäkin lopun elämääni, ja vaikka tuumimisessa sinänsä ei ole mitään vikaa, liika on aina liikaa, tekstinikin sen tietää.

Kaaren kertomus on kirjoitettu valmiiksi kokonaisuudeksi jo 2015 ja kaikki sen jälkeen tapahtunut on ollut pelkkää hidasta hiomista kustannustoimittajan avulla. Kun omakustantaminen tuli ajankohtaiseksi, oli tehtävä radikaaleja ratkaisuja: ensin tarinan alkupään irrottaminen erilliseksi osaksi, sitten jälkimmäisen pilkkominen kahtia julkaisu- ja kustannusteknisistä syistä. Myös hinta on pyrittävä pitämään järkevänä; sivumäärä, paperilaatu, kirjan koko ja taitto, kaikki vaikuttavat lopputulokseen.

Jos en olisi  pakottanut itseäni julkaisemaan ensimmäistä osaa, hioisin kokonaisuutta yhä, en osaisi edelleenkään päästää irti ja koettaisin saavuuttaa jotain sellaista, mikä ei ole minua itseäni. Tunnen kuitenkin itseni ja perfektionistiset taipumukseni. Tämä on osa niiden kanssa elämistä: julkaiseminen kolmessa osassa, jotta samalla voin sekä hioa että päästä pikkuhiljaa eteenpäin.

Periaatteessa takakansiteksti voisi olla sama kuin ensimmäisessä osassa, koska siinä alkanut tarina on kesken ja peruselementit ovat edelleen samat. Ajattelin, ettei takakansitekstiä tulisi ollenkaan jotain yksittäistä lainausta lukuun ottamatta. Kansi kuitenkin näyttäisi karulta ilman sitä ja rikkoisi osien visuaalisen yhtenäisyyden. Pakko oli siis pyöritellä jotain sopivaa, kertomatta liikaa, antamatta liikaa, luulottelematta liikaa. Hienovaraisuuden ja ympäripyöreyden välillä taiteileminen on taitolaji, ja koska toivon onnistuneeni edes jotenkuten tyydyttävästi ensiksi mainitun suuntaisesti jo tarinan aloittaneita lukijoita ajatellen, varoitan etukäteen: jos et ole lukenut ensimmäistä osaa, ei kannata lukea keskimmäisen osan takakansitekstiä. Siksi en räväytä sitä tähän artikkeliin kaikkien silmille vaan turvallisen klikkauksen taakse.

Koska olen taipuvainen ajattelemaan, että jospa nyt vielä jotain saisi paremmaksi, jos oikein istuisi ja katsoisi vielä kaksi kuukautta, on parempi potkaista itseään takapuolelle ja todeta, että antaa mennä.

Lue siis, omalla vastuulla, miten Kaaren kertomus jatkuu sen keskimmäisessä osassa.

Talonpoikaisfantasiaa

Tässä kirjoitussarjassa läpikäyn Finncon-paneelissa käsittelemättä jääneitä kysymyksiä.

Romaanien lähtökohdat: aikakaudet, maailmat. Miksi ja miten päädyin sijoittamaan tarinani ajallisesti juuri näin? Syntyikö tarina tiettyyn aikakauteen vai valittiinko aikakausi tarinan mukaan?

Kaaren kertomuksen pohjoinen maisema ei ole maalautunut tyhjiössä, vaan se on syntynyt vuosikausien kiinnostuksesta juuri Suomen, Pohjolan ja Venäjän historiaan. Yksi osanen on peräisin rautakaudelta, toinen keskiajalta, kolmas niinkin kaukaa ”tulevaisuudesta” kuin Suuren Pohjan sodan ajalta. Mitään yhtenäisyyttä tässä ei ole muuta kuin se, että maailma elää maataloudesta eikä teollisuutta ja teknologiaa ole.

1700-luvulle vedänkin viimeiset vertailukohdat, koska uusi aika ei ole koskaan kiehtonut minua erityisesti sotien vuoksi. Sodat ovat ihmiskunnan historiassa olleet aina ajankohtia, jolloin kehitys on ottanut aimo harppauksia eteenpäin, mutta uudella ajalla mentiin jo melkoista vauhtia. Jos oma maailmani olisi sotainen, se olisi mahdollisesti jo täynnä ruutitynnyreitä ja musketteja ja vertailukohta olisi takuulla enemmän Pultavan taistelussa kuin hämäläisten kahnauksissa karjalaisten kanssa. Mutta koska porukan ei fiktiivisessä maailmassani ole tarvinnut keksiä kovin monia tapoja teurastaa toisiaan, ei sotakoneitakaan ole tuotettu ja väki elää edelleen varsin yksinkertaisessa maatalousyhteiskunnassa.

Itseäni harmittaa se, että korkea fantasia tunnutaan monesti jaettavan nimenomaan keskiaika-fantasiaan ja muuhun fantasiaan (näin kärjistäen). Keskiaika on varsin pitkä aikakausi ja riippuvainen kulttuurista ja maantieteellisestä tarkastelukohdasta. Pohjolassa keskiaika venyy melko myöhäiselle ajanjaksolle, kun taas varhaiskeskiajaksi useimmiten kuvattuun aikaan täällä perämetsissä meininki oli varsin… perämetsäläistä. Suomikin oli maataloudesta riippuvainen aina toiseen maailmansotaan, jonka jälkimainingeissa (sattuneista syistä) alkutuotannosta elänyt yhteiskunta muuttui ja mullistui. Emme kuitenkaan kuvittele 1900-luvun alkupuoliskon pikkupitäjää keskiaikaisena. Kuitenkin sillä on enemmän yhteistä juuri keskiaikaisen maalaisyhteisön kuin nykypäivän verrokkinsa kanssa, varsinkin kuvaston suhteen: hevonen, kärryt, talikko; leivinuuni ja takka; pannu, puukko ja talonpoika.

Kritiikki muka-keskiaikaista fantasiaa kohtaan on usein kohdistunut sen virheelliseen, romantisoituun kuvastoon — juuri keskiajasta. Mistä keskiajasta, kysyn minä: todesta vai kuvitellusta? Kenelläkään ei tunnu olevan ongelmaa, että (keskiaikaisessa) fantasiamaailmassa on taikuutta ja lohikäärmeitä, mutta auta armias jos seppä on nainen tai ehkäisy on arkipäivää, koska [nasaali nillitysääni]ei keskiajalla ollu oikeesti sellasta[/nasaali nillitysääni päättyy]. Ai prinsessalla on renesanssikuteet, vaikka äijät juoksee pellolla gladiukset ojossa, ritarilla on selkään sidottu huotra ja tulinuolet lentää fysiikan laeista välittämättä. Anakronismia!

A furore Normannorum libera nos, Domine!

Näin historiasta kiinnostuneena mutta alan koulutuksen varasijalta välttäneenä minulle keskiaika tarkoittaa nimensä mukaisesti ajanjaksoa suurin piirtein Länsi-Rooman romahtamisen ja uskonpuhdistusten välillä. Se ei sinällään tarkoita mitään, se ei merkitse yhtenäistä, koko Vanhan Maailman läpi kulkenutta kulttuuria, jota voisi tuosta noin vain laittaa attribuutiksi. Keskiajan maailmaa on kuitenkin helppo pitää vertailukohtana, sillä se on tietyllä tapaa (tässä yhteydessä) länsimainen tabula rasa, jonka pohjalle rakentaa elementtejä ja kulttuuria kohti jotain toista (niin ikään länsimaista) aikakautta.

Uskonkin, että maallikoiden (kuten minun) puheessa keskiaikaisuus fantasian yhteydessä viittaa enemmänkin esiteolliseen ja/tai esimoderniin maailmaan. Mikä tahansa maailma voi tuntua keskiaikaiselta, jos joukossa ei ole höyrykonetta ja yhteiskunta pyörii maatalouden ehdoilla. Maailma on muuttunut enemmän viimeisen sadan vuoden kuin koko nykyihmisen olemassaolon aikana yhteensä, joten periaatteessa kaikki kuurakettia lukuunottamatta voisi olla yhtä lailla ”keskiaikaista”. Ihmisen elinaika on lyhyt maailmankaikkeuden mittakaavassa ja muisti sitäkin lyhyempi; puhunhan itsekin ”muinaisesta kaheksakytluvusta” aivan kuin muka muistaisin sieltä jotain joulupukkia kummempaa.*

Oman maailmani aikajana on vuosien varrella täyttynyt kaikenlaisesta kivasta ja yksityiskohtaisesta nippelitiedosta, ja Kaaren kertomuskin alun perin sijoittui ns. rauta-ajalle, mistä muistona ovat tapahtuma-ajan vuosiluvut. Olin käsikirjoituksen varhaisessa työvaiheessa intohimoisen kiinnostunut viikingeistä (ja toki olen edelleen), mutta ennen pitkää ne jäivät tarinan taustaa rikastuttamaan eivätkä olleet enää etualalla tappelemassa.

Olen kuitenkin ollut yhtä lailla eri vaiheissa ylettömän kiinnostunut kovin monesta muustakin asiasta, jotka kaikki eivät edes liity millään tavalla Pohjolaan. Jokainen yksityiskohta on tuonut jotain uutta maailmaan ja sen historiaan siitä huolimatta, ettei niitä ole sivuille kirjoitettu eikä missään mainittu. Hiljalleen, kärsivällisen taustatyön ja kulttuurien rakentamisen myötä tarinan tapahtuma-aika tarkentui ja aikajana hilautui eteenpäin pseudo-rautakaudelta. Siitä jäljelle jääneet vuosiluvut eivät ole suinkaan maailmani ainoat, ne vain sopivat tähän tiettyyn kulttuuriin ja kontekstiin; muilla on omat ajanlaskunsa, joita en kaikkia vielä edes tunne.

Vaikka kirjoitan historiallista fantasiaa, se ei tarkoita vaihtoehtohistoriaa tai historiaa fantastisilla mausteilla, vaan reilusti toissijaista maailmaa, joka rakentuu oikeasta historiasta esikuvansa enemmän tai vähemmän saaneista palasista. Tarinani ei siis sijoitu erinäisistä tunnelmoinneista ja esikuvista huolimatta rautakaudelle, koska yhteiskunta on liukunut lähemmäs järjestäytyneempää keskushallintoa ja feodaalisuutta, mutta ei se ole keskiaikaakaan, koska [nasaali nillitysääni]ei keskiajalla ollu oikeesti monia niitä juttuja joita siellä tekstissä vilisee[/nasaali nillitysääni päättyy]. Ja väliäkös sillä.

Harkitsin itse asiassa pitkään laittavani perunan Pohjolani luontaiseksi lajikkeeksi pelkkää piruuttani. Ei fantasiamaailman tarvitse kulkea samoja ratoja oikean maailman kanssa; se noudattaa omia lakejaan ja sisäisiä sääntöjään, ja niiden johdonmukainen käyttö ja käsittely tekee maailmasta uskottavan. Joten jos viikinkini vetäisivät perunoita samaan tapaan kuin Kippari-Kalle pinaattia ja jahtaisivat ihmissyöjäkalkkunoita konekiväärein, siinä ei pitäisi olla mitään ongelmaa.**

Anakronismista on mielestäni ylipäänsä kohtuutonta puhua fantasian yhteydessä, olivat fantasiaelementit kuinka hienovaraisia tai eeppisiä tahansa, koska kyseessä on aina fiktiivinen teos fiktiivisessä, jopa romantisoidussa maailmassa. Perusteltua kritiikki on vain, jos anakronismi johtuu maailman sisälle syntyneestä (ja kirjoitetusta) ristiriidasta — jollainen siis esti minua viljelemästä perunoita pseudo-keskiaikaisessa viikinkimaailmassani.***

Tämä on siis maalaisromantiikka fantasiamaailmassa, jonkinlaista muka-talonpoikaisfantasiaa.

 

*Kasari oli kyllä elämäni parasta aikaa, koska lapsuus

**Siitä vaan, saa käyttää! Jonkun osaavissa käsissä tuosta voisi tulla oikein viihdyttävä kauhusplatter

(Indie)kirjailijan elämä

Tässä kirjoitussarjassa läpikäyn Finncon-paneelissa käsittelemättä jääneitä kysymyksiä.

Onnistumisia, vastoinkäymisiä, jopa vuoristorataa.  Millaisia huippuhetkiä kirjoittamisuralla on ollut? Entä pettymyksiä – ja miten selvisin niistä?

Mottoni on:

Leukaa rintaan ja kohti uusia pettymyksiä.

Kirjoittaminen itsessään on ihanaa enkä vaihtaisi hetkeäkään pois, mutta oheistoiminta on ollut enemmän pettymyksiä kuin huippuhetkiä. Luovan alan todellisuus on tylyä, ja luovuttaminen tuntui aikoinaan kustantamoiden ovia kolkutellessa ihan varteenotettavalta vaihtoehdolta. Mitäpä sitä liikoja luulemaan. Ei unelma todeksi tule, vaikka kuinka kovaa toivoisi.

Kun katson taaksepäin elämääni Kaaren kertomuksen kanssa, on vastassa ollut melkein pelkkää pettymystä aina siihen saakka, kunnes lakkasin pyytelemästä anteeksi ja odottamasta oikeutusta ulkopuolisilta tahoilta. Tässä kohtaa pätee sanonta ”oman onnensa sepästä”. Unelma tulee todeksi vain takomalla sen itse.

Olen aikaisemminkin kirjoitellut ja kysymyksiin vastaillut, että indiekirjailijaksi ryhtyminen oli yksi elämäni parhaimpia päätöksiä. Sen sijaan, että ajelisin jonkun muun kyydissä vuoristoradan nousuja ja laskuja, minulla on nyt ohjakset omissa käsissäni. Indiekirjailijana meno on huomattavasti tasaisempaa ja ennakoitavampaa. Ja mikäpäs siinä: tykkään tasaisuudesta ja ennalta suunnitelluista asioista, ja jos minut huvipuistoon saa houkuteltua (ei muuten saa), vuoristorataan en suostuisi edes väkisin. Indiekirjan menekki on vähäistä ja huomio samaten, joten pettymykset eivät pudota niin korkealta kuin kustantamoiden suojissa toimivia leipäkirjailijoita. Siten myös jokainen huomio, pienikin maininta sosiaalisessa mediassa, yksikin merkintä lainaustilastossa on suhteessa isompi juttu kuin Hesarin kansimainos ja häkellyttää joka kerta.

Kulunut kesä on rakentanut indiekirjailijan indentiteettiäni ryminällä, ja onnistumisia ovat olleet osallistuminen Finncon-paneeliin sekä haastattelut niin Kosmoskynään kuin seuraavaan Spiniin (jälkimmäisessä monien muiden pien- ja omakustantajien joukossa). Vastoinkäymisistä väkevin on ennakkoluulo, jota omakustanteet yhä ajoittain saavat osakseen, mutta onnistumisista suurin on ollut toisaalta saada kuulla, kuinka ennakko-olettamukset omakustanteista ovat Kaaren kertomuksen kohdalla karisseet.

Joka kerta, kun vilkaisen myyntitilastoja ja kirjastojen lainaustietoja, hihkaisen itsekseni ja itkaisen ilosta. Kirjani on aina jossain päin lainassa, joku haluaa lukea sen, antaa sille aikaansa. Toivon todella, että keskimmäinen osa löytää tiensä samoihin hyllyihin ja samojen lukijoiden hyppysiin. Olen onnistunut olemattomalla markkinoinnilla löytämään kirjastani kiinnostuneita kaltaisiani. Joku lukee minun kirjaani — minun omapäisesti kirjoitettua omakustannekirjaani!

Millään muulla ei ole väliä.

Se, mitä itse eniten toivon, on aika: aikaa editoida, aikaa suunnitella, aikaa kirjoittaa. Vaativat, viikoittain iltoihin ja viikonloppuihin venyvät työvelvollisuudet nakertavat vapaa-aikaa, ja Katri Siskon kaltaisiin, kroonisesta kolmoiselämästä kärsiviin kuuluvana ( 

Kirjoittamisesta

Tässä kirjoitussarjassa läpikäyn Finncon-paneelissa käsittelemättä jääneitä kysymyksiä.
Mitä kautta olet tullut kirjoittamisen pariin?

Minusta piti alun perin tulla historiallisten romaanien rustaaja; lukumieltymykseni veivät minua luonnollisesti kirjoittajanakin siihen suuntaan. Varsin varhaisessa vaiheessa aloin siirtyä oman fantasiaromaanin ja sen maailman luomiseen, koska historiallinen konteksti sitoo liikaa ja vaatii pysymään ruodussa. En ole ruotusotilas vaan seikkailija, joten elän vahvasti kahden eri tyylin rajamailla ja otan kustakin sen, minkä mieluisimmaksi koen.

Kirjoittaja-minääni ei olisi ilman lukija-minääni. En ole kuitenkaan avannut lukumieltymyksiäni muutamaa yksittäistä (ja tärkeää!) mainintaa lukuun ottamatta, koska olen halunnut pitää sen osan itsestäni erillään indiekirjailijasta. Rajankäyntiä lukijan ja kirjoittajan välillä väistämättäkin on, ja kummassakin roolissa hakeudun luonnollisesti minua kiinnostavien tarinoiden pariin. Olen lukijana hyvin, hyvin, hyvin sulkeutunut. En juurikaan keskustele lukemistani kirjoista, koska lukukokemus on aina hyvin henkilökohtainen. Erityisen vaikeaa on suositella kirjaa, koska koen sen tungettelevana, ja on vastavuoroisesti sydäntäsärkevää saada suositusta kirjasta, josta en ole pitänyt.

Tämä on indiekirjailijalle kovin raastavaa, sillä oman kirjan suositteleminen mahdollisille lukijoille on markkinoinnin (ainoa) kulmakivi. Olen kuitenkin tullut siihen tulokseen, että minulle mieluisin tapa markkinoida on pitää tietoa tarjolla niille, jotka sitä etsivät. Sellainen olen itsekin. Parhaimmat kirjat ja lempikirjailijani olen löytänyt nettikirjakauppoja selaamalla tai sattumalta vastaan tulleesta hyllystä, aktiivisella etsimisellä vähemmän tunnettujen teosten joukosta. Kuluneena kesänä tunteikkaimman lukukokemuksen tarjosi Katri Sisko ihanan hilpeällä sinkkutarinalla 30 ennen 30, joka on saanut aivan liian vähän huomiota. Tätä jos mitä suosittelen erittäin lämpimästi!

Paljon lukevana etsin aina sitä jotain, mutta koska jokainen kirja on kuitenkin kirjoittajansa näköinen ja vaikka kuinka lukija tarkastelee sitä omien silmiensä ja kokemuskenttänsä kautta, en ole koskaan saanut lukemiini teoksiin täysin samanlaista suhdetta kuin niihin, joita olen itse väsännyt. Onhan mahdollista, että se jokin on jo kirjoitettu, mutta tiemme eivät koskaan kohtaa. Entäpä jos lempikirjani, se jokin täydellinen sieluni sivunide , jota en koskaan lue, onkin kirjoitettu kielellä, jota en osaa?

Kirjoittamisen pariin päädyin jo kauan sitten lapsena, kun tylsyyttä valiteltuani (ja mielestäni kaiken luettuani) äitini kehotti minua kirjoittamaan kirjan. Tylsää ei sen koommin ole ollut, mutta monesti olen harrastustani päivitellyt ja pohtinut, olisinko pelkkänä lukijana päässyt helpommalla. Mutta tosiasia on se, että kirjoittamalla täytän elämässäni sellaista aukkoa, jota en lukemalla saisi koskaan kurottua.

Esitän väitteen: kirjoittaminen on itsekästä.

On halu tuoda tarina sisältä sanoiksi, oma tarina, ei kenenkään muun, juuri sillä tavoin kuin itse sen tahtoo. Kukaan ei (toivon mukaan) tule käskemään juonenkääntelyssä ja henkilöiden kohtaloissa. Saa hallita täysin tarinaa, juonenkuljetusta ja kuljettamattomuutta, käännellä kieltä ja lauseita juuri niin kuin haluaa. Erityisen vapauttavaa se on fantasiassa, sillä tarinan lisäksi saa punoa kokonaisen maailman.

On tarve kirjoittaa jotakin, mitä kukaan muu ei ole minulle tarjonnut. Kirjoittajan pitää kirjoittaa sitä, mitä haluaa, ja sitä, mistä pitää — itsekkäästi, röyhkeästi, omahyväisesti.

Olethan lukenut Kaaren kertomuksen taustoja avaavan kirjoituksen, jossa sivutaan matkaani kirjoittajaksi.

Miksi en pidä kartoista

Kiersin Finnconiin turhan monen mutkan kautta, koska alueen kartta ei hahmottunut päässäni halutulla tavalla. Ei olisi ensimmäinen kerta, kun kartan lukeminen tuottaa allekirjoittaneelle päänvaivaa, joten yleensä välttelen niitä viimeiseen asti myös lukemissani ja kirjoittamissani kirjoissa. Mutta miten fantasiaa voi edes käsitellä ilman karttoja?

Artikkelikuva @ Pixabay (ei liity tapaukseen millään muotoa)

Fantasiakirja sisältää usein kartan tai karttoja. Sellaiseen törmää monesti heti sisäkannen liimasivuilla tai alkusivujen yhteydessä, viimeistään sen löytää liitteiden joukosta. Moni genren tekijä ei kartoista välttämättä piittaa, mutta lukijan puolesta ja monesti julkaisijan vaatimuksesta niitä lisätään sellaisiinkin teoksiin, jotka eivät karttaa kaipaisi. Minun mielestäni fantasia ei välttämättä tarvitse karttaa, joten en kirjoittajanakaan ole kiirehtinyt sellaisen julkaisemisen kanssa.

Jokainen fantasiaan vihkiytynyt on varmasti tehnyt karttoja jotakin tarkoitusta varten, niin minäkin. Olen piirtänyt karttoja uudelleen ja uudelleen, erilaisilla tekniikoilla ja välineillä, koskaan kuitenkaan pääsemättä minua miellyttävään lopputulokseen. Se, mitä saan aikaiseksi, on korkeintaan summittainen suuntaviiva vähän sinne päin.

Kartta maailmasta, johon muun muassa Kaaren kertomus sijoittuu, on minulla aina työn alla. Se muuttuu ja maustuu joka kerta, jos siihen soppaan sormeni pistän; aina jokin rannikko on liian lähellä toista tai joki väärällä puolella peltoja tai suo sellaisella kohdalla, ettei sen suoksi olisi pitänyt vielä edes antaa vettyä. Kun maailmaa(nsa) tutkii kaksikymmentä vuotta, siinä ajassa ehtii miettiä monia seikkoja niin kauppareittien kuin kulttuurien kulkusuuntien ja niihin vaikuttavien etäisyyksien suhteen. Kaikella on syynsä, ja se jos mikä on melkoinen suo.

Sama suohon uppoaminen vaivaa minua lukijana: saatan vilkaista aloittaessani kirjan karttaa, mutta useimmiten jätän sen yhteen silmäykseen ja jatkan matkaa pelkän tarinan varassa.  Kuvittelen maailman omassa päässäni sen mukaan, miten se avautuu sanojen kautta, ja jos joskus karttaan palaan, se ei välttämättä vastaa lainkaan tekstin perusteella kehittämiäni mielikuviani. Äänikirjoissa, joita nykyään suosin erityisen paljon, ei karttoja voisi edes olla. Se ei kuitenkaan haittaa; kertaakaan en ole eksynyt. Uppoan useimmiten sitä vähemmän mitä enemmän luotan tarinasta luomaani kuvitelmaan kartoista viis veisaamatta.

Tämä on kuitenkin pitkälti makuasia mutta joskus myös henkilökohtaisista ominaisuuksista johtuvaa. Omalla kohdallani jälkimmäinen on johtanut väistämättäkin edelliseen. Minulla on nimittäin lievä hahmotushäiriö.

Jos olisin syntynyt kaksikymmentä vuotta myöhemmin, on mahdollista, että olisin saanut koulussa jonkinlaisen oppimisvaikeuslausunnon. Siihen maailman aikaan, jolloin minä kouluni kävin, ei nykyisenlaisia tukimuotoja juuri ollut. Vasta yliopistossa havahduin ihmettelemään, miten olin selvinnyt siihen asti. Tiettyjen seikkojen oppiminen on ollut aina kiinni omapäisyydestäni — asioiden käsittelystä omalla tavallani, koska en muiden tapaa ymmärtänyt.

Otetaanpa esimerkki. Mikäli asut taajamassa, mieti, kuinka kaukana lähin ruokakauppa sijaitsee. Vastaat todennäköisesti jonkin konkreetin metriluvun. Entä minä?

Ei aavistustakaan, vaikka käyn siellä säännöllisesti.

Mikäli en koskaan ole erikseen tarkalleen katsonut etäisyyttä, kuinka kauan minulta on kulunut kävellä takapihan poikki kadulle ja sieltä lähimpään ruokakauppaan ja painanut sitä varta vasten mieleeni, tieto ei tallennu päähäni. Jos olen käynyt kaupassa omiin ajatuksiini vaipuneena (mitä tapahtuu 99% ajasta) ilman syytä kiirehtiä, en kiinnitä asiaan huomiota enkä osaa sanoa edes, menikö matkaan 5, 10 vai 15 minuuttia, metreistä puhumattakaan. Tästä johtuen kuljen koko ajan reilusti etuajassa, koska en osaa lähteä liikkeelle ”juuri sopivasti”. Mitä rutiinomaisemmasta paikasta toiseen siirtymisestä on kyse (kuten vaikka työmatka), sen helpompi minun on lähteä ”juuri sopivasti”. Se kuitenkin vaatii varsin runsaasti toistoa ja alkaa sujua vasta useamman kerran jälkeen. Nykyään osaa sanoa kilometri- ja minuuttimäärilleen, kuinka kauan päivittäinen työmatkani kestää.

Otetaan toinen esimerkki. Kuvittele matkustavasi maantietä jossain päin Suomea, edessäsi avautuu piiiiiiiiitkä suora jonnekin edessä siintävään taipaleen päähän. Osaatko silmämääräisesti arvioida, kuinka pitkä matka suoran päästä päähän on? Minä en. En pysty visuaalisesti erottamaan 500 m:n ja 5 km:n eroa, vaikka tiedän ja ymmärrän eron varsin hyvin. Vastaavasti en pysty ihmettelemään maailmankaikkeuden suuruutta lukujen kautta tai hehkuttamaan, kuinka järjettömän suuri luku googolplex on. Kaikki kymmenestä ylöspäin sekoittuu aivoissani samaksi suureksi massaksi. Sattuneista syistä tieteiskirjallisuus ei houkutellut minua lainkaan niin kuin fantasia.

Uskon, että tämä on painavin yksittäinen syy, minkä vuoksi en pidä kartoista kirjojen yhteydessä. Ne ahdistavat. En pysty hahmottamaan, onko kartan tarkoitus osoittaa koko maailmaa vaiko vain jotain osaa; kuinka kaukana kartan reunat ovat toisistaan ajallisesti. Välillä ärsyynnyn siitä, että kartta on vaikuttanut harhaanjohtavan pieneltä, ja tarinassa kuitenkin seilataan saarelta toiselle viikkotolkulla. Tämä ei ole tekijän eikä piirtäjän vika vaan oma ongelmani, erittäin viheliäinen ominaisuus.

Hahmotushäiriöitä on monenlaisia, eikä kenenkään hahmotushäiriö ole samanlainen kuin toisen. Joillakin hahmotushäiriö voi esiintyä useammilla oppimisen osa-alueilla, kun taas toisilla oireet eivät välttämättä näy koko ajan. Minäkään en täytä matemaattisen oppimisvaikeuksien listaa kuin vain yksittäisiltä osin ja niidenkin kohdalla iän mukanaan tuoma kokemus on opettanut erilaisia kompensointitapoja. Hahmotushäiriö ei haittaa normaalia elämääni eikä ammatillista osaamistani, mutta (fantasia)kirjallistani kyllä: se tekee siitä astetta hankalamman ja kokemuksesta — näin väittäisin — erilaisen kuin muilla.

Tarkoituksena on jonain päivänä julkaista tunnetun maailman(i) kartta, mutta kunnes pääsen yli perfektionismista, kannustan lukijoita reilusti kuvitelemaan siitä omanlaisensa. Ne ovat kaikki yhtä oikein.