Salla Simukka's Blog, page 52

Mitä aiot lukea kesällä?

Loma lähestyy ja sen myötä lomalukeminen. Herkuttelen monesti jo etukäteen ajatuksella, mitä lukisin loman aikana. Yleensä vähintään puolet suunnittelluista kirjoista jää lukematta tai luenkin jotain muuta, mutta nyt on ainakin kaksi hyvin varmaa.

[image error] David Nichollsin Sinä päivänä on lukulistalla ensimmäisenä. Rakkautta ja rimakauhua -televisionsarjan käsikirjoittajanakin tunnettu kirjailija on rakentanut teoksen kahden henkilön kohtaamisista päivän aikana vuodesta toiseen. Ensimmäinen kohtaaminen on vuonna 1988 ja viimeinen vuonna 2007. Odotan kirjalta ainakin viihdyttävyyttä ja nasevaa dialogia. Varustaudun myös sentimentaalisuuteen, mutta toivon, että kirjailija olisi onnistunut välttämään pahimmat imelyydet. Juhani Karila kirjoitti Helsingin Sanomiin varsin positiivisen arvion:

http://www.hs.fi/kirjat/artikkeli/Playboy+kohtaa+lukutoukan+aina+hein%C3%A4kuussa/HS20110622SI1KU01eab

Koska teos on myynyt mainiosti jo useissa maissa, siitä on tulossa elokuvakin:

[image error]

Toinen varsin varma kesäkirjani on Jens Lapiduksen Stockholm noir -trilogian aloittava Rahalla saa. Tunnelmat ja tilanteet ovat varmasti aivan toiset kuin Nichollsin teoksessa. Lapiduksen kanssa pitää varautua koviin rikoksiin, koviin ihmiskohtaloihin ja raakaan väkivaltaan. Rahalla saa on myös saanut elokuvaversion:

Lapiduksen kirjassa minua kiinnostaa eniten hänen tapansa kertoa ja käyttää kieltä. Olen lukenut trilogian toisen osan ruotsiksi. Kolmas osa ilmestyy suomeksi syksyllä.

http://www.like.fi/kirjat/rahalla-saa

http://www.like.fi/kirjat/siisti-kosto

http://www.like.fi/kirjat/luksuselamaa

[image error] Jos ehdin, aion lukea nuortenkirjojen puolelta Kat Fallsin teoksen Veden alla. Vedenalainen villin lännen maailma kuulostaa mielikuvituksellisen kiehtovalta, ja olen kuullut kirjasta kehuja.

http://www.tammi.fi/kirjat/ISBN/9789513155063/

Kuvaa kesätoimistosi!

Ainakaan vielä ei sada. Mietin, josko jo tänään pääsisin tekemään vaellusretken Karhunjuomalammelle tai Pyhänkasteenputoukselle.

Juon aamuteetä ja katselen mökin ikkunasta Pyhätunturia, joka heräilee tyynesti uuteen päivään.

Männystä laskeutui juuri orava häntä ryhdikkäästi pystyssä. Kirjosieppopariskunta puuhastelee pesää läheisessä pihapöntössä. Mökin vieraskirjan mukaan pihassa on nähty myös poroja, kettu ja jäniksiä.

Kirjoitan täällä aamupäivät, iltapäivällä valokuvaan luontoa, luen, saunon ja katselen vanhoja Twin Peaksin jaksoja (mikä ei itse asiassa ollut kamalan hyvä idea, katsoa Twinkkareita salaperäisen metsän keskellä… näen Bobin kaikkialla).

Missä Sinä kirjoitat tänä kesänä? Kotona, mökillä, jossakin residenssissä, laiturilla, junassa, ulkomailla?

Ota kuva kesätoimistostasi ja meilaa se minulle: terhi.rannela(miukkumaukku)gmail.com.

Julkaistaan kuvia täällä syksyllä, kun räntäsateet painavat mieltä alas.

Luovaa kesää meille kaikille!

Ihanat, kamalat kommentit

 

 

Työskentelin 80-luvun lopussa pari vuotta paikallislehden toimittajana. Työ oli mielenkiintoista ja monipuolista, mutta melko nopeasti ymmärsin, etten ole kirjoittajatyypiltäni toimittaja. Olin hidas. Halusin viilata. Tarkistin faktat sataan kertaan. Hioin kieltä. Kirjoitin yöt. Tahdoin myös kuulla kollegojen mielipiteen ennen jutun menemistä painoon. "Ihan hyvä, anna mennä", sanottiin. Mutta, mutta. Useinkaan jutut eivät olleet minusta tarpeeksi mietittyjä.

 

Kirjailijana saan painia tekstini kimpussa niin kauan kuin tykkään. Kukaan ei tule repimään raakiletta painokoneeseen. Saan myös kustannustoimittajalta kommentteja, joita ilman en uskaltaisi koskaan julkaista mitään.

 

Miten suhtaudun kommentteihin? Kaava on aina sama: Ensin alan kiihkeästi puolustaa alkuperäisiä ratkaisujani ja kummastelen kustannustoimittajan täydellistä ymmärtämättömyyttä ja tyylitajun puutetta. Kihisen hetken, mutta jo yhden yön jälkeen rauhoitun. Alan käydä tekstiä läpi, mikä on tärkeä vaihe, koska siinä tulee perusteltua omat ratkaisut ja mietittyä pohjia myöten, miksi henkilöiden on välttämättä toimittava tietyllä tavalla tai miksi tarinan ajallinen kaari on mikä on. Kuinka ollakaan: vastarinnan laannuttua huomaan usein kustannustoimittajan olevan oikeassa. Hänellä on perspektiiviä, minulla sokeat silmät.

 

Runsaat kommentit ovat minusta paremmat kuin niukat. Silloin saan enemmän punnittavaa. Vaikeinta on, jos molemmissa vaakakupeissa on yhtä paljon perusteluita. Pitäisikö luottaa kustannustoimittajaan vai itseensä? Tällaisessa tilanteessa yleensä kysyn kolmannen mielipiteen, joskus neljännenkin. Jos tilanne on edelleen fifty-fifty, jätän tekstin hautumaan ja luotan siihen, että ratkaisu tulee. Odottaminen on ärsyttävää. Kypsyminen saattaa kestää, ja kestää. Mutta aina hedelmää on lopulta päässyt haukkaamaan. Useinkaan en jälkikäteen osaa sanoa, miksi valitsin kuten valitsin. Vaisto kertoi vastauksen, niin ehkä.

 

Kiitos kustannustoimittajilleni loistavista kommenteista! Vaikka en tee kaikkia korjauksia, tulen silti perustelleeksi tekstini ratkaisut. Se on välttämätöntä.

 

Miten sinä reagoit kommentteihin ja muutosehdotuksiin?

 

 

 

Luku-Varkaus Aarnion Virvatulten vartijoille

Ainakin Vantaan Rekolassa heitettiin hattua ilosta, kun kuulin, että Reeta Aarnion ansiokas fantasiaromaani Virvatulten vartijat oli napannut tämän vuoden Luku-Varkaus -palkinnon.

Merkittävää palkinnossa on, että sen myöntää kohderyhmä:

lahjomaton lapsiraati.

Raadin perusteista voi lukea lisää Luku-Varkauden omalta sivulta: http://www.varkaus.fi/vekara-varkaus/lukuvarkaus/ sekä Rouva Huun Lastenkirjahylly-blogista: http://lastenkirjahylly.blogspot.com/

Grafomania onnittelee!

Hyvän seikkailun tunnusmerkit?

Osana marraskuista palkintohaastattelua toimittaja Milla Autio antoi minulle yötehtävän. Minun piti tehdä Rosvolat-tyylinen lista siitä, mitkä ovat hyvän seikkailu(tarina)n tunnusmerkit. Lista ei koskaan mahtunut lehteen, joten keskustelu jäi aloittamatta. Käynnistän sen siis täällä.

En huijaa ja parantele yömietteitäni, vaan julkaisen sellaisenaan.

HYVÄSSÄ SEIKKAILU(TARINA)SSA ON  – -

1) kiinnostava päähenkilö

Jokin päähenkilössä lunastaa lukijassaan syyn lukea koko tarinan. Hyviä henkilöitä jää tarinan päättyessä ikävä, mutta tämä halu myötäkulkea henkilön kanssa viriää jo alkusivuilla, ensikohtaamisella.

2) liikutuksen ja ilon ituja!

Tapahtumista pitää voida jollain lailla välittää, se on lukijan sisäänhengitystä. Huumori on uloshengittämistä yhdessä tarinan maailman henkilöiden kanssa.

3) riittävästi kierrettä!

Päähenkilöllä on paljon pelissä, hänellä on  voimakas perussyy  haluta seikkailla loppuun asti. Kierre ei anna juonen punoksen löystyä, vaan heittää yllätyksiä seikkailijan tielle, saa hänet toimimaan, oivaltamaan asioita ja muuttumaan.

4) jotain ainutlaatuista!

Seikkailutarina vie paikkoihin, joihin mieli haluaisi nähdä. Se voi näyttää epätavallisen maailman tavallisuutta.  Tai tavallisen epätavallisuutta. Kaikki ajat ja mielen syöverit ovat hyvälle tarinalle auki.

5) ihmisyyden oppitunti!

Seikkailusta oivaltaa asioita elämää kannattavista voimista: ikuisesta ystävyydestä, toivosta, joka ei kuole, rakkauden pyhittävästä voimasta.

Mitä itse olisit vastannut tällaiseen yötehtävään?

Mikä on seikkailukirjojen ykkönen tai se, johon tartut aina uudelleen ja miksi?

Miten henkilöt saavat nimensä?

Sain äskettäin hauskan tiedustelun sähköpostitse. Opinnäytetyötä (ymmärtääkseni) tekevä virolainen Marliis tiedusteli, miten valitsen henkilöilleni sellaiset nimet kuin valitsen.

Piti oikein miettiä. Henkilöt saavat nimensä enimmäkseen sen visuaalisen mielikuvan perusteella, joka minulle kirjan henkilöstä syntyy. Ensin henkilö näyttäytyy, sitten hän saa ulkonäköä vastaavan nimen. Sen vuoksi kuvakirjan Jakesta tuli Jakke, töpäkkä, rotevanpuoleinen ja suoraviivainen pikkupoika. Hänen kaverinsa Simon ristin Simoksi, koska hän on niin soma ja simasuu. (Ja myös koska poikani lempinimi kavereiden kesken on Simo, vaikka varsinainen etunimi ei ole sinne päinkään.)

Tämäntapaiset yhteydet todellisiin ihmisiin ovat joskus nimen salaisuus. Jalkapalloa pelaavat sisarukset Vilja ja Lilja ovat tuosta naapurikorttelista. He halusivat päästä jalkapallokirjaan ja pääsivät. Nimiä vähän muutettiin.

Futissarjan päähenkilöstä taas tuli Oona, koska alunperin osallistuin käsikirjoituksella Tiina-kilpailuun (vailla menestystä) ja silloin mietin, mikä etunimi nykyään vastaisi 50-luvun Tiinaa ja päädyin Oonaan.

Urheiluhullun jalkapallovalmentajan kastoin Tepoksi ihan vitsin vuoksi – blogin kirjoittajat tuntevatkin ehkä erään samannimisen…

Tepon, anteeksi Terhin, kanssa yhdessä kirjoittamamme kirjan henkilöitä nimesimme vähän poikkeavalla tavalla. Minä etsin "omille" henkilöilleni nimiä, Terhi omilleen. Päähenkilön Amayan nimi löytyi eräästä historiallisesta lähdeteoksesta, jota silloin luin. Nimi soi korvaani nätisti, siksi valitsin sen ja kirjoittajakaverikin hyväksyi. Sivuhenkilöiden nimiä etsimme slaavilaisten nimien tiedostosta, jonka kääntäjä Kari Klemelä meille ystävällisesti vinkkasi.

Virtas-kuvakirjasarjaani nimesin sisarukset Vilma ja Veera ja vasta myöhemmin hoksasin, että Tuula v. Lorukujalla on Konsta-kirjoissaan samannimiset siskokset. Ehkä nimet vain kuulostivat mukavilta yhdessä? Vilma ja Venla ei käy, molemmat ovat pehmeitä, ännää ja ämmää. Toisen nimen pitää olla räyhäkämpi.

Olisi kiva kuulla, miten te muut nimeätte henkilönne.

Ja hienoa kesää kaikille!

Anneli

Uudistumisen haaste

Olen kirjoittanut nuortenromaanieni lisäksi lyhytproosaa nuorille, sanomalehdissä ilmestyneen lasten joulujatkokertomuksen, vitsikirjoja ja tällä hetkellä olen mukana tekemässä televisiosarjaa. Ei siis missään tapauksessa voi väittää, ettenkö olisi kirjoittajana kokeillut siipiäni erilaisten tekstien parissa.

Nuortenromaanini muistuttavat kuitenkin tietyssä mielessä toisiaan. Niissä on toki hyvin erilaisia kerrontaratkaisuja ja rakenteita (ks. aiempi postaus), mutta ne ovat kaikki realistisia, nykyaikaan sijoittuvia, melko lailla henkilövetoisia nuortenromaaneja. Niissä on arkielämää, pohdintaa, usein jonkin verran rakkauttakin. Ne eivät ole kovin juonivetoisia, vaikka lukija haluaisikin tietää, mitä seuraavaksi tapahtuu. Tunnelmat ja tilanteet ovat keskeisemmässä roolissa kuin toiminta. Niistä voi halutessaan tehdä tuotantoni niputtavia toteamuksia, jotka alkavat sanoilla "Salla Simukan nuortenromaaneissa…" Voisi ajatella, että olen näissä kirjoissa löytänyt tyylini ja ääneni.

Siksi onkin jännittävää ja jossain määrin pelottavaa kirjoittaa tällä hetkellä kirjaa, joka poikkeaa aiemmasta tuotannostani. Työn alla oleva kirjakin on nuortenromaani, mutta ei realistinen. Siinä on scifi-elementtejä tai ehkä se on lähinnä spefiä (=spekulatiivista fiktiota). Lisäksi se on huomattavasti juonivetoisempi kuin mikään aiempi teokseni. Olen sitä kirjoittaessani tuntenut olevani poissa mukavuusalueeltani, mutta samalla itselleni uusi maasto on saanut minut yrittämään uudenlaisia askeleita, kannustanut katsomaan uusin silmin.

Mikä minua sitten pelottaa? Tietenkin ensisijaisesti se, osaanko ja olenko tarpeeksi hyvä. Tuttua kirjoitustapaa on helppo hioa paremmaksi, mutta uuden kanssa on varsinkin aluksi melkoista räpiköimistä. Sekin pelottaa, miten kirja aikanaan otetaan vastaan. Innostuvatko lukijat vai pettyvätkö he, kun ovat odottaneet minun kirjaltani jotain muuta?

Olen kirjoitusprosessin aikana joutunut myös muistuttamaan itseäni siitä, ettei omia vahvuuksia kannata unohtaa nurkkaan pölyttymään, vaikka kirjoittaisikin uudenlaista tekstiä. Omat vahvimmat alueet kannattaa valjastaa uuden tekstin käyttöön, tehdä omannäköistä proosaa, vaikka se poikkeaisikin aiemmasta. Juonivetoisuus ei tarkoita syvien henkilöhahmojen hylkäämistä. Toiminta ei tarkoita sitä, ettei pohdinnalle olisi sijaa.

Miten te muut olette kokeneet uudistumisen haasteen? Tiedän, että monet teistä ovat kirjoittaneet hyvin monenlaisia kirjoja. Entä miten suhtaudutte lukijana siihen, että kirjailija kirjoittaa jotain aiemmasta tuotannostaan poikkeavaa?

Toiveita

Kirjoitin Lukufiiliksen nettisivuille pienen toivomuslistan:

http://www.lukukeskus.fi/lukufiilis/toivomuslista/

Listan asiat ovat pitkälti niitä samoja, joita olemme täällä Grafomaniassakin käsitelleet. Koska Lukufiiliksen sivuilla ei ole kommentointimahdollisuutta, laitan kuitenkin linkin myös tänne, jotta listaa voi halutessaan kommentoida.

Rakenneratkaisuja

Olen kirjoittajana melko rakennekeskeinen. En osaa kunnolla aloittaa romaanin kirjoittamista, ennen kuin sen rakenne on minulle aika tarkkaan selvillä. Yritän miettiä rakennetta siltä kannalta, mikä tukisi parhaiten koko kirjaa ja sen aiheita ja houkuttelisi lukijan lukemaan eteenpäin. En yritä tarkoituksella hankaloittaa lukemista erikoisella rakenteella, mutta toisinaan haluan tuoda jonkun jujun tai uuden tason tekstiin rakenneratkaisulla.

Kun kirjoitin Kun enkelit katsovat muualle ja Minuuttivalssin, en vielä miettinyt kovinkaan paljon rakenneasioita. Enkeleissäkin on kuitenkin jo pientä rakenteellista vaihtelua: peruskerronnan lomassa on kahden (mielikuvitus)enkelin dialogeja ja päähenkilön Kirsikan kirjoittamia tekstejä. Minuuttivalssin lukujen alussa kulkee tulkintani Frédéric Chopinin ja George Sandin rakkaustarinasta eräänlaisena sisartarinana romaanin Susannan ja Kirsikan tarinalle.

Viimeisissä rakenne oli mielessäni selvänä jo alusta alkaen. Kolme tyttöä, kolme erilaista kertojanääntä. Minämuodossa kerrottujen jaksojen lisäksi Viimeisissä on kuvattu tyttöjen kohtaamisia kolmannessa persoonassa, ulkopuolisen kertojan silmin. Oikeastaan yhtä paljon kuin oman seksuaalisuuden etsinnästä Viimeiset nimittäin kertoo mielestäni näiden kolmen tytön kasvamisesta eri suuntiin. Romaanin alussa, syksyn alussa, he ovat kolme siskoa. Romaanin lopussa, syksyn lopussa, he tavoittavat vielä hetkeksi henkisen sisaruuden tunteen, mutta kaikki tietävät jo, että erkanemisprosessi on alkanut eivätkä he voi pysäyttää sitä. Tämä näkyy tyttöjen yhteisissä kohtaamisissa, jotka muuttuvat lyhyemmiksi ja vaivaantunemmiksi. Alun riehakkuus on poissa.

Tapio ja Moona -sarjaa suunnitellessani yksi ajatuksistani oli se, että sarjan osat voisivat olla rakenteiltaan ja kerrontaratkaisuiltaan erilaisia. Kipinä tapahtuu yhden leiriviikon aikana, ja näkökulmahenkilönä peruskerronnassa on Tapio. Moonan ajatukset tulevat esiin tämän leiripäiväkirjaotteista. Halusin tehdä intensiivisen leirikuvauksen ja siksi rajasin ajan pelkkään viikkoon. Sarjan molemmat päähenkilöt pääsevät esille hieman eri tavoin.

Virhemarginaali ja Takatalvi on rakenteeltaan samanlaisia eli kerronta etenee kronologisesti kolmannessa persoonassa ja Tapio ja Moona vaihtelevat näkökulmahenkilöinä. Matkakuvaus Meno-paluu on rakenteeltaan ja kerronnaltaan sarjan tähän astisista kirjoista monipuolisin. Se sisältää Tapion ja Moonan minäkerrontaa, Tapion unia, Moonan ottamien valokuvien kuvailua, näytelmätekstimuotoon puettuja dialogeja ja tuliaisten listan. Monimuotoisuuden yksi tarkoitus on kuvata sitä, miten matkalla oleminen on täynnä monenlaisia, keskenään ehkä ristiriitaisiakin kokemuksia ja elämyksiä. Matkalla koetut asiat jäsentyvät mielessä eri tavoin kuin kotona eletty tavallinen elämä.

Viimeisimmässä kirjassani Ylivalotuksessa kerronta kulkee kahdessa eri aikatasossa. Toisessa aikaa kuluu vain joitakin tunteja, kun Moona istuu sairaalassa odottamassa tietoa. Toinen aikataso alkaa neljä kuukautta ennen sairaalatilannetta ja kertoo Moonan syksystä. Vähitellen aikatasot kohtaavat. Ylivalotuksen yhtenä teemana on usko, ja valitsin tämän kerrontarakenteen osin sen takia, että monesti uskonkysymykset ovat sellaisia, jotka risteilevät mielessä kriisihetkenä.

Ylivalotus on kokonaan Moonan näkökulmasta, mitä jotkut lukijat ovat jo ehtineet ihmetellä. Ei huolta, en ole unohtanut Tapiota. Ajatukseni on, että sarjan seuraava osa kuvaisi samaa syksyä Tapion näkökulmasta. En halunnut tällä kertaa molempien näkökulmia samoihin kansiin, sillä halusin pitää fokuksen Moonan tilanteessa. Tapion syksyyn liittyvät sitä paitsi melko erilaiset teemat kuin Moonan. Mielestäni oli parempi rakenneratkaisu jakaa syksy kahteen eri kirjaan.

Aliarvostettua arvostetaan

http://opuscolo-kirjastakirjaan.blogspot.com/2011/04/paiva-7-aivan-liian-aliarvostettua.html#comment-form

Enpä malta olla vinkkaamatta tätä kirjallisuusblogia. Kiitos Kirstille fb:n kautta tulleesta vinkistä!

Bloggaaja kirjoittaa la-nu kirjallisuuden aliarvostuksesta, ja mikä erinomaisen ilahduttavaa: kirjoituksesta on seurannut vilkas keskustelu. Käykääpä iloksenne katsomassa.