Lopotti Quotes

“On kahdenlaisia ihmisiä, niitä jotka lähtevät ja niitä jotka jäävät. Lähteneet kaipaavat aina takaisin sinne, mistä repäisivät itsensä irti. He palaavat käymään, kertoilevat elämän kummallisuuksista ja samalla toivovat, etteivät paikoilleen jääneet koskaan muuttuisi. Että pysyisivät aina juuri tuollaisina, joiden luo voisi palata muistelemaan kadonneita viattomuuden aikoja. Paikalleen jääneet muuttuvat niin hitaasti, etteivät he näe liikettä itse. Ainoastaan lähteneet huomaavat kyläillessään, ettei lapsuutta enää ole. Olohuoneiden tapetit ovat kellastuneet, kielen sanatkin toiset kuin lapsuudessa. Yhdet lähtevät ja toiset jäävät, ja kummatkin kadehtivat toistensa osaa. Molemmat kaipaavat menneeseen.

Kuopukset ovat niitä, jotka jäävät. Isommat tyhjentävät huoneensa, nostavat laukut autojen perään ja suuntaavat toisiin kaupunkeihin, mutta nuorimmat jäävät eivätkä enää pääse tarinoihin mukaan. Ja kun he viimein lähtevät, ovat isot ja kaiken kokeneet, nähneet maailman, valmistuneet ja hankkineet lapset. Tietävinä hymyillen he katsovat nuorinta, joka juuri on aloittamassa oman matkansa siihen maailmaan, jota vielä luulee kiinnostavaksi. Kun isommille yrittää kertoa rakkaushuolensa, valmistumisen riemun tai eroamisen haikeuden, ei ymmärrä selittävänsä sellaista, mille toisen elämässä on jo valmiina sanat, lauseet ja ajatukset. Lähteneet tietävät jo, että ensirakkauden merkitys on siinä, että sitä vasten peilataan kaikki pienemmät. Heille on jo selvää, että erot ovat tärkeämpiä kuin ne suhteet, jotka kestävät. He jo ymmärtävät, että ne ovat viivoittimia, joiden avulle vedetään rajat itsen ja maailman välille.”
― Tommi Kinnunen, Lopotti

“Mõned inimesed tekitavad seltskonnas pulbitseva atmosfääri, mäletavad peast anekdoote ja säravad koosviibimistel kõige eredamate tähtedena. Osku-sugused on jälle sellised, kes on oma parimas vormis nelja silma all. Nad süütavad sügiseses hämaruses väiksed küünlad ja lõhnavad kohaloleku, stabiilsuse ja pajaroogade järele. Nad avavad välisukse, kui teine pakase ja polaaröö käest koju tuleb. Nad ulatavad villased sokid ja küsivad, kas teeks õige üheskoos õhtusööki.”
― Tommi Kinnunen, Lopotti

“Ülehomme on ta kodus, tunneb okaspuude ja männikoore ja liivase nõmme lõhna. Ta igatseb seda, ja seal olles igatseb ta sellesse unise jõe kaldal tukkuvasse linna. Enda arust kuulub ta mõlemasse kohta, või siis mitte kumbagi. Ta on alati vaheruumis, alati ühest teise liikumas, ja ta igatseb sinna, mille just selja taha jättis.”
― Tommi Kinnunen, Lopotti

“Me pole tulnud siia maailma selleks, et kõrvalt vaadata.”
― Tommi Kinnunen, Lopotti

“On kahte sorti inimesi. Need, kes lahkuvad ja need, kes jäävad. Lahkujad igatsevad alati tagasi sinna, kust nad ennast lahti rebisid. Nad tulevad tagasi, räägivad elu iseäralikkusest ja loodavad samas, et paigale jääjad mitte kunagi ei muutu. Et nad püsivad alati täpselt sellised, kelle juurde võib tagasi tulla, et meenutada kadunud süütuse aegu. Kohale jäänud muutuvad nii aeglaselt, et nad ei pane muutust tähele. Ainult lahkunud märkavad külla tulles, et lapsepõlve enam pole. Elutoa tapeet on koltunud, vanemate meelekohtadesse on ilmunud halli, keele sõnadki on teised kui lapsepõlves. Ühed lahkuvad ja teised jäävad, mõlemad kadestavad teiseteise osa. Mõlemad igatsevad läinud aegu.”
― Tommi Kinnunen, Lopotti