“Tiedän millaista on, kun katsoo vinttikamarin ikkunasta aamuhämärässä: salmi on äänetön, vain käki kukkuu, kepeän odottava utu viipyy veden yllä, ihmiset nukkuvat ja kala nappaa.
Niemi oli runsaskätinen uintipoukamineen ja vehmas suurine puutarha-alueineen, jossa talon lasten edellytettiin kököttävän rikkaruohoja kitkemässä. Kukaan ei välttynyt yhteisestä velvoitteesta, ei pieninkään joka istui rantakivillä muovailemassa peikkoja. Täällä veden äärellä tapahtui alati jotakin, proomut, halkojaalat, huolettomat purjeet lipuivat yhtenään ohitse ja höyrylaiva Loviisa huusi käheästi aamuin illoin.
Kun olin lapsi, kesät olivat pitkiä. Kesäkuun ensimmäisenä muutimme ja saatoimme jo kaukaa laivalaiturilta erottaa talon valkoiset savupiiput Rabbaksen tummien puiden lomasta. Sydämessä hytkähti, pian juostaisiin portaille suoraan vinttiin ja tuntuisi talvehtineen puun makeahko tuoksu, täällä kaikki muistot odottivat uskollisesti, talvihan oli vain tiiviin yhdessäolon tilapäinen katkos. Ja nyt oli aikaa seurustella, kolmen kuukauden kesäsuhina. Tiedän millaista oli olla kuuvuotias ja herätä ensimmäisenä aamuna äidin ja isän vielä nukkuessa ja tavaroiden purku yhtä alussa kuin kesä itsekin, herätä ja kuulla "peipposten kutsuvan kesäkuista taivasta".”
―
Otto Latva,
Meri ja Tove. Elämää saaristossa