Vaatteinani pakkanen ja tuuli

Vihdoinkin on tullut oikea talvi. Olen iloinen siitä. Selkeistä vähäpyhisistä härkäviikoista samoin.

Kuinka ollakaan selasin runohyllyni kirjoja valkoinen vuodenaika mielessäni. Talven voi ymmärtää monin tavoin. Runoissa on hyytävää yksinäisyyttä, välähdyksiä sodasta, sairautta, kuolemaa ja vanhuutta, mutta mielestäni myös jylhää kauneutta, miksei rakkauttakin.

Yksi lempirunoistani on tuntemattoman intiaanin. Se löytyy Kaisa Korhosen lp-levyltä, vuodelta 1970. Suomennos on Matti Rossin.

Vaeltajan laulu

Lieneekö äitini ollut pampojen laama,

lieneekö isäni ollut vuoriston hirvi?

Minä vaellan,

minä kuljen levähtämättä

yli pampain ja vuorten

tuskin tuultakaan verhonani.

Laaksoissa ja kukkuloilla

vaatteinani pakkanen ja tuuli.

Minä synnyin yölinnun pesään,

minä itken päivät ja

itken yöt

kuin yölinnun poikanen,

tuskin tuultakaan verhonani.

Helvi Hämäläisen Finlandia-palkitusta teoksesta Sukupolveni unta (WSOY, -87) on runo

Hevosille, jotka kaatuivat sodassa

Jäätyneet ikkunat säteilevät,

valkeata ja sinistä,

heinissä oli kukkia,

pihalla lunta.

Pieni hevonen kaaduit sodassa niin kuin miehet,

harjasi jäätyi kiinni maahan niin kuin heidän hiuksensa,

kylkesi oli revennyt auki,

mahasi, jossa olit kantanut varsaa oli revennyt

veriseksi kuopaksi,

elämänluola sinussa oli särkynyt

ja varsasi oli murskaantunut syntymättömänä.

Kavioissasi oli muisto kyläteistä, joita olit kulkenut

vetäen heinäkuormaa, viljakuormaa,

suurissa silmissäsi olivat puron kuvat,

sinä kuolit niin kuin miehet.

Nyt harjassasi on lunta

se on raskas, tuuli sitä lennättää kuin tuhkaa,

mustaa lunta.

Mennään sitten Pohjanmaan lakeuksille. Runo on Leea Kedon vahvasta esikoisteoksesta Alan kirjoittaa vastausta (WSOY, -88)

Lakeus lumipuvussa.

Pihassa mies, harmaapäinen.

Fouga ampuu taivaan halki.

Nuoruudesta jäi vain kranaatin kuoppa,

sormiin jää,

joka ei sulanut vaikka tuli kevät.

Kesä lakastui juhannukselta.

Tytön yhdeksän kukkaa murenivat tyynyn alle,

unelmat lakosivat.

Rakeet lyövät kattoon kuin kuulat.

Mies lähtee työntämään maitotonkkia tien

varteen.

Mennään vielä pohjoisemmaksi. Omasta esikoiskokoelmastani Sataa lapsuuteen (Weilin + Göös, -87) on runo

Kuorsaaja

Vanha ämmä, lihaa kahteen arkkuun,

kaluaa kyljystä ja hörppii lientä lusikalla.

Rakastaisipa hän samoin toukokuuta ja sen tuoksuja!

Hän huokaa raskaasti ja kääriytyy täkkeihin;

vain pari kukkaa pilkottaa leningistä.

Kuorsaus leviää taloon, hänen toinen äänensä.

Hän herää äkkiä ja kömpii olohuoneeseen:

Näkyykö suomalaista elokuvaa? Ei näy! vastaan.

Keittiöstä kuuluu pian mässytystä ja voiveitsen imentää.

Tekee mieli huutaa: Älä leikkaa leipää paskasta mahaasi vasten!

Olen vain käymässä, jaksan olla vaiti.

Sankka kuorsaus rönsyää taas, harmaana ja apeana.

Voisivat ne näyttää kotimaisia useammin.

Äidille.

Sirkka Turkan hienosta kokoelmasta Yö aukeaa kuin vilja (Tammi, -78) on seuraava runo:

Jään alla savinen ranta lepää kaisla pistettynä sydämeen ja lumen läpi on hankalaa silittää muurahaista. Minne lähti kokonaan harmaa mummo naapuritalosta, kädet sylissä, väsyneenä, sanomatta edes kissalle hyvästiä. Siitä on aikaa, kun hän vajosi aivoverenvuodon ja keuhkokuumeen punertaviin metsiköihin. Ja nyt hän on matkalla, kaukana kissasta, muurahaisesta. Puut huokaavat, kaarnaa sataa, ruskeaa kaarnaa ja harmaita oravia ja lintuparvet palaavat. Me kutsumme häntä, mutta hän ei käänny enää. Hän on matkalla lapsuutensa metsiin, sinisen kukan ja kultaisen syksyn maahan. Siellä laulavat toisenlaiset linnut.

Vanha nainen on seuraavassakin runossa. Se on Per-Hakon Påwalsin kokoelmasta Keskiviikko, syyskuu, syksy (Otava, -81).

Tromboosi

Hän kattaa pöydän viidelle hengelle

vaikka ketään ei ole tulossa

Eilen hän kävi Katajanokan upseerikerholla

Mitä hän vanha nainen siellä teki?

Toissapäivänä hän tuli kotiin

ilman hattua ja sateenvarjoa

Hän ajaa taksilla sinne ja tänne

Ostaa vaikka ei ole rahaa

Miksi hän harhailee ympäri kaupunkia?

Ahdistavatko hänen lapsuutensa

sarvipäiset lehmät?

Niitä hän pelkäsi kylänraitilla

lettipäisenä pikkutyttönä

Johonkin hän on alituisesti menossa

jotain hän hakee

jotain pakenee

vanha nainen,

jonka muisti on mennyt

Pari Tuomas Anhavan kääntämää tankaa:

Lunta putoilee.

Kukaan ei kulje tiellä.

Enkö minäkin

suruuni hautautuva

ole vain jäljetön tie?

Mitsune

Yömyöhä. Talvi.

Kuuntelen sadetta ja

mietin nuoruutta.

Oliko se vain unta.

Olinko ollut nuori.

Ryokan

Sirkka Turkan kokoelmasta Mies joka rakasti vaimoaan liikaa (Tammi, -79) on kaunis päätösruno:

Tule minun kanssani satuun, on niin kylmä:

kaduilla viimakin kulkee kumarassa.

Tule, mennään satuun, suureen kukkivaan kirjaan.

Ensin sen kanteen,

sitten kansien väliin.

Tehdään pesä itkulle, maailman kaikille kyynelille.

Ole sinä Puhdas niin minä olen Kirkas,

Ole sinä Lohdutus ja koko maailman Lohtu.

Kuun veitsi uppoaa jo pilven

huohottavaan rintaan

ja kipu riisuu tähden

alas, tähän.

Sadun talo vihreä ja pieni niin vihreässä metsässä,

Jumalan vihreän kämmenen alla.

Ja yöt niin pyhät, kirkkaat

väsyneitten päiviemme ympärillä.

Oivallista vuotta 2016 teille kaikille!

T. Heikki