Esikoiskirjailijan elämää: Ihmisyys, aina kaikkinensa
Viime perjantaina istuin autossa sairaalan edessä. Olin valvonut kipuani koko edeltävän yön ja toisen tulisin vielä valvomaan. Olin saanut periaatteessa hyviä uutisia – kipuani ryhdyttäisiin hoitamaan vastaisuudessa täysin toisin kuin ennen, vähemmällä kipulääkepainotuksella. Kaikella tosin on hintansa: se edellyttää toimenpidettä, mahdollisesti toimenpiteitä, ja ainakaan tässä vaiheessa ei-kirurgisia, mutta sairaalahoitoa vaativia.
Mutta minä pystyin ajattelemaan vain sitä, miten paljon halajin sairaalan ulkopuolista elämää. Että montako kertaa tuo sairaalan ovi piti vielä avata, että saisi pitää taas ansaitun tauon. Olisiko toimenpiteiden jälkeen oireidenhallinta sillä tasolla, että pystyisin hyvillä mielin palaamaan työelämään, rakaistaisiko joku minua silti, vaikka todennäköisesti oppisi vuosien saatossa ulkoa sen proseduurin, kuka soittaa toimenpiteen tai operaation jälkeen, että hisseille asti saa aina saattaa ja sitä usein jopa ihan suositellaan ja mikä on milloinkin komplikaatioriski.
Viikkoni oli ollut raskas. Olin käynyt keskiviikkona luuntiheysmittauksessa. Torstaina oli ollut asumispalaveri, perjantaina puolenpäivän aikaan minulla oli jo uusi kivunhoitosuunnitelma. Potilaan ja apua tarvitsevan rooli oli ehtinyt jo ytimiini asti – kai minä jotain muutakin olen?
Ja olenhan minä. Kolme viikkoa kestäneen kipujakson keskeltä sitä on vain vaikeaa nähdä. Tuleva toimenpidekin on alkanut jännittää, vaikka tämänkin tekstin kirjoitan jälleen ärtyneen selän kanssa. Kipua riittää, semminkin kuin niin toivoisin toisin.
***
Kivun ja tulevan pelko on niellyt sisäänsä kaiken fiktionkin, mutta vaikka olen ollut kirjoittamatta viikon, oivalsin äkkiä tuosta tapahtumakulusta jotakin.
Puhuin viime merkinnässä onnen ja epäonnen tasapainosta, tekstin sävyistä. Mutta yhtä tärkeää kuin on muistaa, että tarinassa on sävynsä, on se, että ihmisyyden eri puolet ovat aina läsnä, sävyt eivät erotu toisistaan. Ihminen voi sekä sairastaa että elää sairaalan ulkopuolista elämää, mutta kumpikaan puoli ei silti lakkaa olemasta toisen ollessa dominantti, hallitseva. Onni voi karkottaa surun ja suru voi häivyttää onnen, mutta ihminen on aina kaikkinensa.
Sen yritän muistaa entistä terävämmin, kun avaan seuraavaksi käsikirjoitustiedoston.
Ja nyt muistan ne monet kerrat, miten olen itse ollut potilaan roolissa niin monesti sisko. Puhumme siskoni kanssa perheemme kissojen edesottamuksista usein, mutta erityisesti silloin, kun yritämme piristää toisiamme. Eikä minun tarvitse ihmetellä, miksi kissat ovat olleet niin monesti myös sairaalahoitojeni aikana ykköspuheenaihe.
Potilaan roolin ei tarvitse kuihduttaa haaveita, toiveita ja unelma, opiskelijana sairastan – mutta sairauslomien jälkeen minun on mahdollisuus taas palata opintojeni pariin. Ja vaikka olen opiskelija, en lakkaa olemasta esikoiskirjailija, jolla on sekä haaveita että kunnianhimoa. Ja vaikka olisin välillä miten uupunut kipuun, siinä tilanteessa pieni mutta päättäväinen osa minusta tahtoo uskoa parempaan.
Uskoa siihen, että onnea on olemassa, vaikka sitä ei edes aina huomaisi.
** Pieniä täsmennyksiä tehty 20.6. klo 20.10.
*Tämä Esikoiskirjailijan elämää -blogi kertoo esikoiskirjailijan arjesta ja ajatuksista. Esikoiskirjailijan elämää -blogia ylläpitää esikoiskirjailija Kata Melander. Klikkaa tästä profiileihini Facebookissa, Twitterissä ja Instagramissa.
