Eino Leinon, runon ja suven päivää

Tänään liput liehuvat Eino Leinon, runon ja suven päivän kunniaksi (vai onko sittenkin jo syyspäiväntasaus, kysyn).

Selasin Liisa Majapuron toimittaman valikoiman Sulle laulan… (Karisto, 1979). Kirja sisältää 400 sivua Leinon runoja. Pienen Leino-sikermän aloittaakoon

Nocturne

Ruislinnun laulu korvissani,

tähkäpäiden päällä täysi kuu;

kesä-yön on onni omanani,

kaskisavuun laaksot verhouu.

En ma iloitse, en sure, huokaa;

mutta metsän tummuus mulle tuokaa,

puunto pilven, johon päivä hukkuu,

siinto vaaran tuulisen, mi nukkuu,

tuoksut vanamon ja varjot veen;

niistä sydämeni laulun teen.

Sulle laulan, neiti kesäheinä,

sydämeni suuri hiljaisuus,

uskontoni, soipa säveleinä,

tammenlehvä-seppel vehryt, uus.

En ma enää aja virvatulta,

onpa kädessäni onnen kulta;

pienentyy mun ympär´ elon piiri;

aika seisoo, nukkuu tuuliviiri;

edessäni hämäräinen tie

tuntemattomahan tupaan vie.

Eino Leino oli kesällä 1903 katsellut Kangasniemellä ystävänsä Otto Mannisen talon ullakkokamarin ikkunasta edessään leviäviä viljapeltoja ja kuunnellut suviyön ääniä.

Nuorena, ailahtelevaisena miehenä pidin runosta

Meri kuutamolla

Minun mieleni on niin kummallinen

kuin meri kuutamolla.

En tahtois ma touhuun ihmisten

ja en tahtois yksin olla.

Minun mieleni on niin korkea

kuin taivahan tähtivyöhyt,

sen alle mahtuvi maailma

ja yhdessä päivä ja yöhyt.

Oi, äitini armas, kun eläisit,

nyt itkisin helmassasi!

Sinä anteheks antaen pyyhkisit

pois kyynelet poskiltani.

Oi, ihmiset miksi on ilkeyttä

ja veljesvainoa miksi,

kun luonut on Luojamme lempeä

maan kaiken niin kaunihiksi?

Miks ihmiset astutte allapäin,

vaik` korkea taivas on yllä?

Ylös silmänne luokaa ystäväin,

niin mielenne yhtyy kyllä!

En tahtois ma touhuun ihmisten

ja en tahtoisi yksin olla.

Minun mieleni on niin kummallinen

kuin meri kuutamolla.

Runon on muistaakseni säveltänyt Heikki Sarmanto, levylle sen on laulanut ainakin Maija Hapuoja. Nyt kuulen Vesa-Matti Loirin äänen:

Mua pelottaa

Mua pelottaa, mua pelottaa,

mua pelottaa tämä erämaa,

mua pelottaa nämä ihmiset,

nämä katsehet

niin oudot ja kylmät ja kylläiset.

En tunne ma muita, en itseäin.

Miten outojen joukkoon ma jouduinkin näin?

Toki jossakin muualla parempi ois?

Kun huoata vois

tai nukkua, nukkua nuorena pois!

Oi, vieraita oomme me ihmiset

kuin eri tähdillä syntynehet,

kuka kotoisin kuuhuen helmasta on,

kuka auringon,

kuka aivan, aivan on koditon.

Minä lapsonen koditon laaksoissa maan,

minä hankia hiihdän ja harhailen vaan,

minä sydäntä etsin, mi sykähtäis,

joka luokseni jäis,

yö vaikka mun ympäri hämärtäis.

Minä etsin suojaa itseltäin

ja omilta hulluilta mietteiltäin;

mua pelottaa nämä ihmiset,

nämä katsehet,

mut eniten syömmeni syvyydet.

Eräs suosikkini Leinon runoista on seesteisyydessään raikas

Rauha

Mitä on nää tuoksut mun ympärilläin?

Mitä on tämä hiljaisuus?

Mitä tietävi rauha mun sydämessäin,

tää suuri ja outo ja uus?

Minä kuulen, kuink` kukkaset kasvavat

ja metsässä puhuvat puut.

Minä luulen, nyt kypsyvät unelmat

ja toivot ja tou`ot muut.

Kaikk` on niin hiljaa mun ympärilläin,

kaikk`on niin hellää ja hyvää.

Kukat suuret mun aukeevat sydämessäin

ja tuoksuvat rauhaa syvää.

Panu Rajala julkaisi keväällä teoksen Virvatuli- Eino Leinon elämä (Wsoy). yle.fi:stä löytyy paljon juttuja kansallisrunoilijastamme, esim. Tätä et tiennyt Eino Leinosta: rakkausfriikki halusi virolaiseksi ja kuoli syfilikseen.Leino piilotteli punaisilta sisällissodassa, oli rikkinäinen kompassi, joka etsi uusia kiintopisteitä, kiinnostui teosofiasta, joi sprii-cocktaileja, pettyi Suomeen (kriitikot pitivät häntä helppohintaisena helkyttelijänä, pinnallisena runoilijana, joka julkaisi liian kevyesti). Parikymppisenä saatu syfilis koitui runoilijan kohtaloksi, Leino kuoli 47-vuotiaana vuonna 1926.

Eino Leinolle pystytettiin muistomerkki Helsingin Esplanadin puistoon vuonna 1953. Pronssinen veistos on yli neljä metriä korkea. Sen suunnitteli Leinon ystävä Lauri Leppänen, jolla oli kurittomia avustajia. Nämä tekivät Leinolle viimeisen kepposen. Ennen pronssivalua he painoivat viiden markan kolikon runoilijan ojennettuun käteen. Kolikko on edelleen paikoillaan, kertoo Rajala.

Kirjahyllyjen kätköistä lattialle lensi Italian runoutta 1900-luvulta (The Lauttasaari Press, 2004, toimittanut Rolando Pieraccini). Kirja sisältää 120 runoa 33:lta runoilijalta.

Rolando Pieraccinin mielestä Salvatore Toma on kirjoittanut yhden herkimmistä ja surullisimmista koskaan lukemistaan runoista:

Vieno tuuli joka puhelet

lehtien äänellä

joka avaat silmut

ja panet ne väräjämään

keväässä.

Tuuli joka kuivaat

pyykin, valkean

kuin lasten kasvot,

ja toisinaan, lempeästi

otsalta hien,

suo että kuolemani

olisi pakoton, levollinen

kuin sinun hengityksesi.

(kääntänyt Hannimari Heino)

Toma kuoli vuonna 1987 vain 36-vuotiaana oman käden kautta. Hänen runojensa keskeisiä aiheita olivat eläinrakkaus, unenomainen mielikuvitusmaailma ja ajatus kuoleman vaarasta.

Diego Valeri (1887-1976) kirjoittaa:

Ei ole aikaa

Päivät lyhenevät jo: vasta

alkanut, kesä lähestyy loppuaan.

Siten elämämme, viluisen

sydämemme lämmin vuodenaika,

liukuu pois päivästä toiseen. Ja tunnit

ovat aina vain lyhyempiä. Eikä ole aikaa

katsella oksaan ripustettuja lehtiä

ja pääskysen odottamatonta välähdystä-

kuunnella tuulen jäähyväisten

heikkoa ääntä, ruohon, joen –

rakastaa rakkaan hymyä

joka tuolla alhaalla katoaa, kaukaa

kevyesti vilkuttaa pieni käsi.

(kääntänyt Anu Rinkinen)

Diego Valeri oli runoilija ja esseisti, hän toimi myös Padovan yliopiston Ranskan kirjallisuuden professorina. Luontaisen rytmitajunsa ja värisilmänsä ansiosta Valeri onnistui luomaan runoihinsa hienostuneen musikaalisen ja maalauksellisen herkkyyden. Häneltä ilmestyi myös taidetta käsittelevää proosaa, jonka aihepiiri sivusi usein Venetsiaa.

Palataanpa jälleen Suomeen.

Katriina, sisaren tyttäreni täyttää 11. heinäkuuta 20 vuotta. Hän on määrätietoinen ja herkkä. Vielä muutama vuosi sitten hän laukoi asioita napakasti. Kerran kesällä hän näki maidonvalkeat jalkani ja tokaisi: ”Sun suonet on ko sinisiä matoja.” Illalla join punaviiniä ja mietin, mitä minusta tulee kymmenen vuoden jälkeen. ”Tuhkaa”, vastasi valloittava Katriina.

Katriina

Katriina, punatukkanen tarmoke,

sää ruokit kaneja ja kanoja,

leivot vaatteet valakosina

äitin kans nisua.

Katriina, mukavan pullonen,

nätti kö perunankukka,

ihanan hersyvä on sun naurus,

itkus nopia ja vuolas.

Katriina, maantömisyttäjä,

tuulensipasija, sylliinjuokseva ja kyyry,

tammikuusaki tuoksut vatukoille

ja keskikesän kejolle.

(Ulijasta väkiä, Sammakko, 2003)

Hippisukupolven runoilijaksi sanottu Leif Färding (1951-1984) ehti liki 13 vuotta kestäneen uransa aikana julkaista neljä kokoelmaa, viides ilmestyi postuumina.Esikoiskokoelma, Maailmaa minä rakastan (1971) säteili valoisaa energiaa. Viimeinen kokoelma, Ihan kuin ihminen kuuntelisi (1984) oli traagisuudessaan ja paljaudessaan järkyttävä.

Runon päivän päättää runo kokoelmasta Levoton oksa, keinuva sydän, vuodelta 1977.

Yö yöltä jokin minussa kirkastuu,

yö yöltä jokin minussa muuttuu kauniiksi.

Minä eksyin tiheään sumuun

ja kuulin vain etäistä huuhkajaa.

Kun tuli täydenkuun aika ja selkeiden öiden aika,

otin soittimeni ja runoilin,

ja vaikka koko maailma kulkisi runoni luota pois,

minä tanssin ja laulan, löydän taas

itseni, kuljen pajupilliä

pitkin taivaase

Tässä oli runon ja suven päivän kattaus,

jonka kokosi Heikki.