Sumu asustaa maata lähellä

Halloween on anglosaksisissa maissa 31.10. vietettävä juhla, alkuaan muinaisten kelttien talven alkamisen päivä samhain, jolloin vainajahenkien uskottiin liikkuvan. Kauhukrääsän kyllästämä juhla on siis virallisesti jo mennyt, mutta saatte silti maistiaisia noitakokoelmastani, joka on vasta kustantajalla.

Villikkojen villikko

Kuka kutittaa kattiaan

ja liimaa kengät lattiaan?

Kuka lätäköissä loiskii,

rapaa rappusille roiskii?

Kuka kurrena kuusessa ryskää,

kysyy harakalta: Onko yskää?

Kuka kiljuhanhena mekastaa,

jollei jäätelöä, suklaata saa?

Kukas muu, kuin noita Ation,

lapsenvahti vallan mahdoton!

Illalla

Noita on kummissaan:

Mörkökö heittää

herneitä ikkunaan?

Vain ripsakka sade,

vain ripsakka sade!

2.11. on kuolleiden päivä, vainajien muistopäivä, jota vietetään mm. Meksikossa, Filippiineillä ja Brasiliassa. Juhla ei ole nimestään huolimatta synkkä , vaan pikemminkin iloinen, jopa riehakas. Juhliin liittyy rutkasti musiikkia ja varsinkin makeita herkkuja, esim. sokerisia pääkalloja. Kuolleiden päivän kunniaksi valitsin hyllystäni pari ironista, hauskaa runoa.

Ei viiniköynnöksiä rypäleineen

vaan piikkipensaita okaisine oksineen

puskee äijä vielä haudastakin,

kitkeriä marjoja jotka eivät

kostuta kulkijan kuivaa kurkkua

vaan vetävät suun irveeseen.

Jos satut kulkemaan

kummulle Hipponaksin,

rukoile, että raato

saisi rauhan unten mailla.

(Hipponaks, 500-luku eaa. oli efesoslainen runoilija, jonka tyyli oli hyökkäävä ja aiheet karkeita. Runo on kirjasta Hautojen lauluja (Muistosanoja antiikin hautakivistä, Tammi, -08).

Spoon River antologiasta toinen runoilijakuvaus:

MINERVA JONES

Olen Minerva, kylän runoilijatar,

jonka muodoton vartalo, mulkosilmät ja huojuva käynti

oli kadun lurjuksien alituisen pilkan ja naurun aiheena,

mikä vain yltyi ”Nyrkki”-Weldyn

häpäistyä minut raa´ an takaa-ajon jälkeen.

Hän jätti minut kohtaloni ja tohtori Meyersin huomaan,

ja tunnottomuuden noustessa hitaasti jaloista sydämeen,

vajosin kuolemaan kuin hukkuva jäiseen virtaan.

Menisikö joku kaupungin sanomalehden toimitukseen

ja kokoaisi kirjoittamani runot?

Kaipasin niin rakkautta.

Janosin niin elämää.

Tähän vuodenaikaan liittyy myös kekri, sadonkorjuujuhla. Agricolan runoilemassa Psalttarin suomennoksen alkupuheessa, joka painettiin 1551, kekri mainitaan karjalaisten palvomien jumalien joukossa. Karjansuojelijana kekri tavataan useissa myöhemmissäkin kirjaanpanoissa 1600- ja 1700-luvulla.

1800-luvulla kekrin vietto alkoi keskittyä katoliseen pyhäinmiestenpäivään eli marraskuun 1. päivään, jolloin se sai myös vainajainjuhlan sisältöä.

1800-luvulla kekri oli myös palvelusväen läksiäisjuhla, lomaa vietetttiin pari viikkoa. Kekrin käsitettiin merkitsevän vuoden vaihtumista. Suuri osa vanhoista joulutavoistamme on siirtynyt perintönä kekristä jouluun ja uuteenvuoteen. Kekrinä myös kuulusteltiin enteitä ja ennustettiin tulevaa. Suomessakin uskottiin, että raja näkyvän ja näkymättömän välillä on kekrinä ohut. Esi-isät ja haltijat ovat liikkeellä ja henkiolentoja on syytä ruokkia ja saunottaa. Ilkeiden vainajien karkottamiseksi piti sytytellä lyhtyjä. Kurpitsojen sijasta esivanhempamme koversivat nauriita, joiden sisällä savusi niukkavaloinen kitupiikki, lampaanrasvassa kastettu tikku.

Kreetta Onkeli on kirjoittanut kekriaiheisen lastenromaanin Ahmattien yö. Kirjan sankareina ovat serkukset Kake, Liisa ja Tapsa sekä heidän goottimummonsa. Seurueen Volvo Amazon sammuu kekriyönä metsätielle- ja sitten alkaa tapahtua. Seikkailuun liittyy päätön kekripukki, eläviä kuolleita sekä muita kummajaisia. Kuvituksen on tehnyt Sarjakuva-Finlandialla palkittu Jussi Kaakinen.

Jutun Otsikko on Kustaa Vilkunan mainiosta ja inspiroivasta kirjasta Vuotuinen ajantieto ( vuodelta 1950). ”Pyhäinmiesten päivän tienoo on vuoden syksyisintä. Taivas on pilvessä ja maa märkä, minkä lisäksi usein sataa tai sumu asustaa maata lähellä, tiet ovat rapaiset ja purot tulvivat. Lehtipuut ja pellot värjöttävät paljaina.”

Pyhäinpäivä on kristillisten pyhimysten, marttyyrien ja vainajien muistopäivä. Tänä vuonna se on 5.11. Vilkuna kirjoittaa: ”Päivän kirkollinen sisältö kansanperinteessä näkyy ennen kaikkea henkien vierailuissa ja työkielloissa; ei saanut puita hakata eikä muitakaan kolinatöitä tehdä. Uskottiin, että aattoyönä pyhät miehet, autuaat marttyyrivainajat olivat joukolla liikkeellä.” Heille lämmitettiin sauna ja katettiin herkkupöytä lammaspaisteineen.

Tähän jylhään marraskuuhun sopivat monet Lorcan runot. Luin mm. Ratsastajan laulun, Venuksen ja Valituslaulun Ignacio Sanchez Mejiasin kuoleman johdosta (Sanches oli härkätaistelija ja kirjallisuusmies). Marraskuuhun sopivat Hautojen laulujen lisäksi myös esim. Juoksu Yönmaahan (alaotsikko Tulkintoja intiaanirunoista).

Isä, sääli minua

Nieleskelen kyyneleitä

Ei ole muuta suuhunpantavaa

Arapaho

Juoksusta Yönmaahan on seuraavakin runo:

VUODENTULO

sammutetaan vanhat tulet

sytytetään uudet

hajoitetaan vanhat kapineet

veistetään uudet

Zuni

Kirjasta Lehmuksen tytär tammen poika (alaotsikko Latvialaisia dainoja) minua kosketti seuraava:

Neula on ruostunut,

kehruulanka homehtunut,

villahuivin ompelija

uinuu vihreän nurmen alla.

Poimin hyllystäni Tuula Korolaisen palkitun kokelman Kuono kohti tähteä. Siitä kaunis runo:

Polku

Hiirivaari on kuollut,

tuli aika lähteä.

Se on nyt jotakin uutta,

ehkä sirunen tähteä.

Jäi metsään vaarin polku,

se tuskin ruohottuu.

Sitä aikansa suru kulkee

ja sitten moni muu.

Vuosia sitten kuolinilmoituksessa oli lapsen runo isälleen, joka jäi ainiaaksi sydämeen:

Isä on kuin lintu,

isä vaan lentää.

Kaikesta marraksesta ja huurteisesta huolimatta olo on odottava ja harras, väliin pirskahtelevakin. Ja onhan tämä syntymänkin juhlaa, 55 vuotta tulee pian täyteen..

Heikki