Suomalainen lukupiiri discussion
Oma kirjahylly -haaste
>
Mikon liian pitkään lukemista odottaneet
date
newest »
newest »
Ylpeys ja ennakkoluulo päätynee tammikuun klassikkokirjaksi, joten ehkä muitakin lukee sitä silloin. Itse olen harkinnut uuden suomennoksen ostamista lahjaksi kummitytölle, mutta hän on vielä niin nuori, että voisin hyvin lukea sen ensin. Rikos ja rangaistuskin on listalla, mutta ei näytä saaneen vielä ääniä.
Mullakin taitaa tulla tuo rikos ja rangaistus omalle liian pitkään lukemista odottaneet listalle. Vois käydä sitä myös äänestämässä tuota.
Ja tuossahan puhuin siis tästä äänestyksestä, näitä kun lienee ihan riittävästi tässä ryhmässä. Parilla-kolmella äänellä R&R nousisi tämän vuoden lukemisten joukkoon, ainakin siis tällä hetkellä. (Humisevan harjun ilmestymisestä tulee ensi vuonna 160 vuotta, joten se mennee tasatilanteessa edelle.)https://www.goodreads.com/poll/show/1...
Mulla jäi Rikos ja rangaistus kesken vuosia sitten, kun palautin sen kirjastoon muuttaessani toiselle paikkakunnalle opiskelemaan. Jos sen vaikka saisi lukupiirin ansiosta luettua ihan kokonaan tänä vuonna...Kiva muuten, että jollain muullakin on mahdollisesti Sopiva nuori mies listalla :)
Muutamat kirjoista ovat klassikkoja jotka on vain pitänyt lukea jo pitkään, niiden joukossa esimerkiksi Rikos ja rangaistus. Jotkut, kuten Sopiva nuori mies, taas ovat olleet vuosia hyllyssä ja ihan kiinnostavia tapauksia. Jospa ne nyt sitten vihdoin ja viimein lukisi, että tietää kannattaako niitä edes enää säilyttää vai voiko kiikuttaa kiertoon.
No niin, tästä se lähtee, vihdoin, kun vuosi on kohta puolivälissä... ja vieläpä väärästä päästä. Aloitin Marcel Proustin Sodomalla ja Gomorralla.Proustin sarja on ollut pääasiassa suuri ilo, mutta tämä on ensimmäinen osa, pitkän lukutauon jälkeen, jossa voin sanoa olevan tarpeetonta tyhjäkäyntiä. Johtuneeko kirjailijan heikkenevästä terveydentilasta tai mistä.
Alku, noin 40 sivua pitkä ensimmäinen osa, on loistavasti kirjoitettu kuvaus päähenkilön salaa todistamasta homoseksuaalisesta kohtaamisesta. Toinen osa viekin sitten noin 480 sivua ja se kuvailee päähenkilön mustasukkaisuutta mahdollisesti biseksuaalia rakastajartaan kohtaan ja erilaisia seurapiirijuhlia, joissa keskihahmona on nuoreen viulisti Moreliin ihastunut paroni Charlus.
On kiinnostavaa kuinka homoseksuaali kirjailija kirjoittaa teemasta autofiktiota, jossa kuitenkin esittää itsensä heterona. Teemasta löytää samaa kuin kirjailijan kuvauksista juutalaisuudesta; kulttuuriympäristön lietsomaa vaivoin peiteltyä itseinhoa ja samalla halua puolustaa väärinymmärrettyjä.
Yhtä kaikki nautin jälleen suuresti ironisista seurapiirien tarkasteluista ja hienosävytteisistä psykologisista hahmokuvauksista, joita pidän tarkimpina koskaan lukemistani. Ihmiset ovat inhimillisiä ja ymmärrettäviä ja samalla pahimmillaan todella inhottavia, erityisesti tämän osan (ja Swannin rakkauden) keskiössä oleva Verdurinin porvaripariskunta, joka piirittää itsensä taiteilijoilla ja tiedemiehillä saadakseen jotain heidän loistostaan oman joutilaisuutensa koristeeksi. Vaikuttaa siltä, että ylevyyttä ei voi saavuttaa ilman julmuutta.
Jos joku haluaa tietää, mikä on Proustin Kadonnutta aikaa etsimässä -sarjan suomennettujen teosten yhteenlaskettu sivumäärä, niin se on 3722, erillisiä kirjoja on 10. Tulin laskeneeksi sen samalla, kun merkkasin oikeat painokset itselleni. En ollut oikeastaan tietoinen, että ne on suomennettukaan. Seuraavaksi pitäisi varmaan tutkailla, millaisia painoksia on olemassa Zolan Les Rougon-Macquart -sarjan romaaneista...
Käsittääkseni vastikään on otettu uudet (kolmannet? neljännet?) painokset, jotka eivät jostain syystä noudata aiempien painosten kovakantista ja impressionistisella maalaustaiteella koristeltua linjaa vaan kyse on isoista pehmeäkantisista kirjoista, joissa on uusi design.Ihan hienon näköisiä toki, ei siinä mitään. https://otava.fi/kirjat/9789511311546...
Harmi vain, että omasta hyllystäni puuttuu noin puolet sarjasta ja olen odottanut uusintapainoksia pitkään. Nyt ne tulevat näyttämään epäsuhtaisilta aiempiin hankkimiini nähden, ellen sitten metsästä väen väkisin vanhoja ja ylihintaisia kovakantisia antikvariaateista tai vastaavista.
Joo, huomasin saman, tosin joistakin on ilmeisesti kyseessä jopa ensimmäiset painokset, niistä viimeisimmistä, koska ne ovat vasta suomennettukin, joten vanhempia ei kai olekaan.
Hmm, en ole varma mitä tarkoitat tai sitten ymmärrän väärin. Koko sarja on kyllä suomennettu aiemmin. Ensimmäinen osa ilmestyi 1968 ja tauon jälkeen seuraavia osia alettiin suomentaa 70- tai 80-luvulla. Sarjan viimeinen osa on julkaistu suomennettuna tietääkseni vuonna 2007. Omistan siitä samana vuonna tulleen painoksen, joka on toinen painos.
Okei, tarkoitin juuri noita vasta tämän vuosituhannen puolella julkaistuja, niitä taisi olla kaksikin. En sen tarkemmin katsonut, ovatko ne sitä vanhaa vai uutta tyyliä. (Minulle ne ovat "vasta", kun kuitenkin niin vanhasta kirjasta on kyse.)
Toinen tässä projektissa luettu kirja, taas väärästä päästä. Mutta kyllä minä toivoakseni vuoden loppua ennen saan tämän tehtyä... Fernando Pessoan Levottomuuden kirja oli tavattoman hieno. Yritin lukea tätä muutama vuosi takaperin, Pessoan runouden ystävänä, mutta ilmeisesti silloin hetki ei ollut oikea, koska jätin suosiolla kesken. Muistelen, että lukukokemukseen vaikutti liikaa silloisen vanhan suomalaisen painoksen taitto, jossa fontti oli syystä tai toisesta ikävän näköistä ja ei kovin luettavaa.Mutta tämä uusi self-help-kustantamo Viisaan elämän (???) julkaisema pehmeäkantinen painos on miellyttävästi ladottu. En silti lukenut kirjaa yhdeltä istumalta, koska kyseessä on pohjimmiltaan päiväkirjamaista tekstiä, joka toistaa hieman itseään ja vaatii sulattelua. Niin sanotussa juonessa yksi monista Pessoan alter egoista, apulaiskirjanpitäjä Bernardo Soares, kertoo täysin arkisista tapahtumista elämässään mutta vetää niistä valtavia eksistentiaalisia johtopäätöksiä.
Hajanaisuutta lisää se, että kirja jäi Pessoan eläessä kesken ja löytyi jäämistöstä tuhansien muiden kirjoitettujen sivujen keskeltä, joten kaikki julkaistut versiot ovat jonkinlaisia arvauksia siitä, millaiselta lopullinen kirja olisi ehkä voinut näyttää. Jos nyt Pessoa koskaan oikeasti harkitsi julkaisevansa sitä. Mukana on väistämättä myös luonnoksia, joita Pessoa ei olisi sisällyttänyt lopulliseen teokseen, minkä huomaa erityisesti kirjan loppupuolella mukana olevien päiväämättömien merkintöjen tyylillistä eroavaisuuksista muuhun tekstiin nähden.
Kokonaisuus on epätasainen mutta siitä huolimatta verrannollinen jo tässä projektissa lukemaani Proustiin tarinan keskittyessä ennen kaikkea päähenkilön sisäiseen elämään ja hieman ulkopuoliseen muiden ihmisten edesottamusten tarkkailuun. Pessoa on kuitenkin tiiviimpi kirjoittaja, vähemmän romanttinen ja vähemmän kiinnostunut muista ihmisistä heidän itsensä vuoksi. Kirja on täynnä vieraantuneisuuden kuvauksia, joissa muut ihmiset ovat lähinnä sytykkeitä ja peilejä minähenkilön ajatuksille.
Tavallaan ymmärrän, miksi Viisas elämä on julkaissut kirjan, koska kyseessä on paikoin hyvin aforistista ja ihmisen paikkaa maailmassa pohdiskelevaa tekstiä, mutta tekstin sisällöstä on kyllä kaikenlainen voimaantumis- ja mindfulness-sössönsöö kaukana. Niin vieraantuneita, paikoin vaikeasti tavoitettavia ja jopa ahdistuneita merkintöjä "Soaresin" kirja pitää sisällään.
Selvä homma on, etten ehdi tänä vuonna mitenkään lukea loppuun valitsemiani. Taitaa olla kuitenkin niin, että luen mieluummin impulsiivisesti, mitä haluan, kuin että asetan tällaisia isoja tavoitteita, joita ei tee mieli toteuttaa. Päivitän nyt kuitenkin tätä vielä hieman.Rikos ja rangaistus. En tiedä pidinkö tästä niin paljoa, että puhuisin mestariteoksesta. Hyvä kirja, mutta olen viihtynyt paremmin joidenkin sen elokuvasovitusten parissa (Robert Bressonin Pickpocket, Aki Kaurismäen Rikos ja rangaistus).
Minua ei haittaa se, että tarinaa venytetään ajan tapaan siksi, että kirjailijalle on maksettu enemmän, koska se ei ole rakenteelle ainoa syy. Kolme ensimmäistä osaa kuvaavat Raskolnikovin asteittaista liukumista alaspäin, pääpaino yhteiskunnallisessa näkemyksessä. Kolme seuraavaa osaa kuvaavat nousemista kohti valoa, amoralismin hylkäämistä, epilogi sen valon saavuttamista.
En välitä niin sanotusta modernin kirjallisuuden tiiviysvaatimuksesta, jossa joka virkkeen on muka merkittävä jotain. Ongelma on ennemmin, että Dostojevski kirjoittaa hysteeriseltä tuntuvaa tekstiä, joka peittää heikkoutensa ja korostaa merkittävyyttään jopa aika halvalla ah ja voi -melodraamalla.
Välillä päästään kuitenkin suuriin luonnekuvauksiin, kuten esimerkiksi tarinan avainhenkilöiden kokoontuessa keskustelemaan Raskolnikovia vaivaavasta tilasta tai itse murhakohtauksessa. Tuolloin kirja nousee suureksi proosaksi. Aikalaisista Tsehov on silti huomattavasti tarkkanäköisempi, koska hylkää epämääräisen mystiikan, ja Lermontovin Aikamme sankari ansaitsisi eksistentialistisena venäläisen luonteen kuvauksena ensisijan maailmankirjallisuudessa tätä opusta enemmän.
Tämä ei tarkoita, etten olisi viihtynyt. Henkilöhahmot ovat hyvin luonnosteltuja, vaikka ovat toisistaan kiinnostuneita vain muutaman tapaamisen perusteella omituisen paljon. Paikoin hymähdin Dostojevskin kuivalle huumorille. Luin myös, että kirjan poliisihahmo on ollut esikuva Columbolle. Kun kirjaa tämä mielessä lukee, huomaa yhtäläisyydet selvästi: kiertelevä ja jaaritteleva puhetyyli, omalaatuinen huumorintaju, viittaukset vaimoon, jota ei tarinassa nähdä...
Ilmeisesti tämä oli myös tämän lukupiirin marraskuun klassikkona. Sitä en tiennyt, joten luin teoksen vahingossa samaan aikaan.
Ei tämä tapa sovi kyllä minullekaan, vaikka mukava onkin tehdä suunnitelmia, mutta niiden toteuttaminen yleensä jää, jos ei ole pakko... Mutta muistelin tosiaan, että R&R oli monella listalla, joten sen takia halusin kirjan vielä tälle vuodelle. Jos haluat, niin voit kopioida arviosi tuohon ketjuun, niin se on helpommin löydettävissä, jos joku haluaa kommentoida.https://www.goodreads.com/topic/show/...
Luin sitten näemmä toisen kirjan tähän haasteeseen liittyen hyvin nopeasti Rikoksen ja rangaistuksen jälkeen. Mikä parivaljakko näistä muodostuikaan! Tällä kertaa oli vuorossa Jean Rhysin Kvartetti.Romaani on ollut kirjahyllyssäni lähes kymmenen vuotta, joten oli hyvä lukea se pois alta. Inspiraatio haasteeseen mukaan ottamiseen syntyi, kun ystäväni kertoi noin vuosi sitten lukeneensa kirjan, kehui sitä ja sanoi, että päähenkilö on raivostuttava mutta muistutti häntä hänestä itsestään.
Raivostuttavasta todella on kyse. En suosittele kirjaa kenellekään, joka kaipaa helppoa samastumisen kohdetta tai jonka näkemys epätäydellisestä päähenkilöstä on hyvä ihminen, jolla on joku pikkuvika. Voiko kirja olla hyvä, jos sen päähenkilön jokainen ratkaisu saa ähkimään vitutuksesta? Voi, Kvartetti todistaa sen. Se on erinomaisesti kirjoitettu. Tiiviillä, hyvin kauniilla lauseilla ja rivien välissä ilmaisemisella luodaan kohtalokas mutta samalla lukijan jatkuvasti arvailemaan jättävä tunnelma. Esimerkiksi näkökulmaa vaihdetaan päähenkilöstä muihin vain vähän, harkitusti, kokonaisuutta rikastuttavasti. Vastikään erästä kasvokkain tapaavaa lukupiiriä varten lukemani Marguerite Duras tuli mieleeni.
Paljastan seuraavaksi lähes koko kirjan juonen. Se ei ole iso synti, sillä teoksessa ei tapahdu paljon. Ydinaines on kauniissa proosassa ja hahmojen psykologiassa, ei tapahtumissa. Päähenkilö on iloisella 20-luvulla Pariisissa asuva nuori englantilainen, Marya, joka viettää aikaansa lukemalla, tupakoimalla ja juomalla viiniä, niin kuin patonkimaassa tavataan tehdä. Maryan puolalainen aviomies Stephan joutuu vankilaan varkaudesta. Tyhjän päälle jäävä nainen saa apua Heidlereiden vauraalta taiteilijapariskunnalta, joka kutsuu Maryan asumaan luokseen. Mies ja vaimo vaikuttavat aluksi mainioilta ihmisiltä, vaikka Marya epäröi sulkeutua heidän suosioonsa. Maryakin vaikuttaa aluksi vain ulalla olevalta, avuttomalta tyttörukalta, joka ei osaa päättää, mitä elämällään tekisi.
Kirja kääntyy pimeyteen, kun herra Heidler tunnustaa rakkautensa Maryalle. Myös rouva Heidler antaa siunauksensa suhteelle. Kolmen kimppa saa nopeasti sairaita piirteitä, kun pariskunta kohtelee heidän rahoistaan riippuvaista nuorta naista kuin koiraa tai lasta. Mies manipuloi Maryaa, rouva Heidler esittää ystävällistä mutta sylkee myrkkyä, kun miehen silmä välttää. Toisaalta Marya on saamaton, eikä kykene irrottautumaan inhottavasta tilanteesta, vaikka voisi käydä töissä ja palata takaisin entiseen elämäänsä. Sen sijaan hän pakenee alkoholiin ja antaa itsensä tulla lyödyksi.
Hyvä pari tämä teos on Rikoksen ja rangaistuksen kanssa siksi, että kummassakin on pääosassa nuori, emotionaalisesti sulkeutunut ja äärimmäisyyksiin ajautuva ihminen. Raskolnikov on aktiivinen ja maskuliininen. Hän tekee teon, jota sitten katuu, ähkii ja pyörittelee päätään, kunnes löytää valon ja muuttuu. Marya on passiivinen ja feminiininen. Häntä poljetaan jatkuvasti, eikä hän välitä vaan palaa kerta kerran jälkeen niiden luo, jotka ovat häntä vahingoittaneet. Hän työntää luotaan järkevät, kiltit ja rauhalliset ihmiset (joita kirjassa on vähän) ja paljastaa niskansa kuin uhrieläin. Hän ei muutu, ei osaa eikä halua muuttua.
Miksi? Raskolnikov on selkeämpi tapaus. Hän on radikaali ja filosofiaansa ihastunut älykkö, joka yrittää teoretisoida maailman puhki. Jumala on tässä maailmassa vielä olemassa, Jumala on ratkaisu. Marya on vaikeampi tulkita, koska tulkinta on aina älyllistä, joten se hylkii tunteita, ja Marya on ehdotonta tunteikkuutta. Kenties hän on masokisti, marttyyri tai ehkä hän ei vain nuoruutensa takia ymmärrä, mitä hänelle tehdään – vaikka kirja vihjaa, että hän ymmärtää täysin mutta haluaa silti tulla piestyksi. Mitä enemmän häntä halveksitaan, sitä enemmän hän janoaa hyväksyntää ja rakkautta. Jumala ei tässä 1900-luvun alun boheemissa maailmassa ole enää todellinen vaihtoehto. Kun Heidler rukoilee neitsyt Mariaa, vilkuilee hän silmäkulmastaan lihallista Maryaa. Nainen tajuaa siinä samassa, ettei voi enää koskaan rukoilla. Heidler on saastuttanut myös uskonnon.
Näkökulma voi kuulostaa väsyneeltä. Onko naisen aina oltava uhri? Rhys toteuttaa aiheen kirjallisesti ihailtavasti, koska uhriuden todellinen laatu on kiisteltävissä. Marya raivostuttaa mutta samalla janoaa kurjuutta ihan itse ja käyttää valtaansa masokistina saadakseen kokea sitä lisää, toisaalta herra Heidler on yksi kirjallisuuden ikimuistettavimpia paskiaisia, todella vihattava henkilö.
En samastu voimakkaasti kuten ystäväni, mutta pystyn ymmärtämään Maryaa, vaikka hän tekee kaiken väärin. Monikin on luultavasti luottanut sokeasti ihmisiin, joihin ei tulisi luottaa tai hakenut hyväksyntää vääriltä tahoilta. Marya vain vie tämän äärimmäisyyteen, yksinkertaisesta tulee vaikeasti tulkittavaa. Feministisesti kirjan voikin lukea hyvin monella tavalla.
Missähän mä olen törmännyt tuohon Kvartettiin, muistan nimittäin lukeneeni kuvauksen aiemminkin, ja tietenkin jälleen ollaan 1920-luvun Pariisissa, on se ollut kaupunki... (Epäilen, että oma, suht vähäinen kiinnostukseni Pariisiin johtuu osittain siitä, ettei se nykyään voi olla läheskään yhtä mielenkiintoinen paikka kuin sata vuotta sitten.) Rhysiltä olen kuitenkin lisännyt omille hyllyilleni pari muuta teosta, tämä kuulostaa ehkä edelleenkin vähän turhan raskaalta.
Tytti wrote: "Missähän mä olen törmännyt tuohon Kvartettiin, muistan nimittäin lukeneeni kuvauksen aiemminkin, ja tietenkin jälleen ollaan 1920-luvun Pariisissa, on se ollut kaupunki... (Epäilen, että oma, suht ..."Kulttimaineessa taitaa tämäkin kirja olla, vaikkei ole yhtä tunnettu kuin kirjailijan suurteos Siintää Sargassomeri, joten opus on varmasti tullut vastaan erilaisten kirjalistojen ja muiden kautta. Kirjahyllyssäni odottaa Herra Mackenzien jälkeen, joka vaikuttaa tunneryöpytykseltä sekin. Niin se kuin tämä Kvartetti olivat ostoksia vanhan kotipaikkakuntani kirjaston poistomyynnistä. Kyllä näistä 1 euro per kappale kannatti maksaa.
En suosittele Kvartettia ainakaan ihmiselle, joka ahdistuu liikaa parisuhdekuvauksista, jossa toista osapuolta alistetaan häikäilemättä paitsi jos haluna nimenomaan on löytää samastumispinta itse tehtyihin ratkaisuihin ja pakkomielteisiin. Kirjoitusjälki ei onneksi ole raskasta vaan pikemminkin ilmavaa. Suomalaisen painoksen yli 200 sivua antaa kuvan pidemmästä kirjasta kuin todella on kyse. Rivit ovat harvaan painettuja, fontti väljää.
En tiedä, olisiko tuo niinkään ongelma, päinvastoin voisi tulla liikaa ärsytystä hahmon selkärangattomuudesta, jos ei pystyisi sitä itse ymmärtämään. Miltään listalta olen tuskin sitä bongannut (olisin varmaan muuten hyllyttänyt sen), ehkä vain olen katsonut aikoinaan, kun olet lisännyt sen tähän haasteeseen. Huomenta, keskiyö multa löytyy listojen kautta ja sitä voisin ehkä harkita, varsinkin kun nimi sopii ensi vuoden Popsugar-haasteen vaikeampiin kohtiin. Sargassomeri ei jostain syystä niin houkuttele, ehkä pidän vain liikaa Kotiopettajattaresta.Tuo mainitsemasi Lermontovin Aikamme sankari löytyisi minulta hyllystä, olen taas noukkinut sen jostain vaihtokärrystä ilmaiseksi, eikä minulla itse asiassa ollut aavistustakaan kirjan merkityksestä, kuten vähän sanoitkin sen vähäisestä maineesta. Voisi kyllä harkita sen nostamista R&R:n edelle kuvitteellisella Venäjän klassikoiden lukulistallani, onhan se ajallisestikin aikaisempi.
Suomalainen lukupiiri
Books mentioned in this topic
Huomenta, keskiyö (other topics)Siintää Sargassomeri (other topics)
Herra Mackenzien jälkeen (other topics)
Aikamme sankari (other topics)
Levottomuuden kirja (other topics)
More...
1. Witold Gombrowicz: Diary (783 sivua)
2. Jean Rhys: Kvartetti (237 sivua)3. Thomas Pynchon: Painovoiman sateenkaari (999 sivua)
4. Jane Austen: Ylpeys ja ennakkoluulo (410 sivua, eri painos kuin tämä)
5. Fedor Dostojevski: Rikos ja rangaistus (516 sivua)6. Manuel Puig: Hämähäkkinaisen suudelma (327 sivua)
7. Dante Alighieri: Jumalainen näytelmä (446 sivua)
8. Fernando Pessoa: Levottomuuden kirja(496 sivua)9. Homeros: Ilias (569 sivua)
10. Vikram Seth: Sopiva nuori mies (1271 sivua)
11. Marcel Proust: Sodoma ja Gomorra I-II(552 sivua)12. Gustave Flaubert: Sydämen oppivuodet (416 sivua)
Yht. luettu 1 801 sivua