Luolatyttö kuuluu Edgar Rice Burroughsin varhaisempaan tuotantoon. Hän kirjoitti kirjan alkupuoliskon (The Cave Girl) vuonna 1913, jolloin hän sai aikaiseksi paljon muutakin, mm. kuuluisammat ja myös paremmat teoksensa Maan uumenissa (ensimmäinen Pellucidar-kirja) ja Marsin sotavaltias (kolmas Mars-kirja). Kirjan toisen puoliskon (The Cave Man) Burroughs sai valmiiksi vuonna 1914, jolloin hän kirjoitti lisäksi mm. Tarzanin pedot (kolmas Tarzan-kirja), Marsin neidon (neljäs Mars-kirja) ja Ikuisen päivän maan (toinen Pellucidar-kirja).
The Cave Girl julkaistiin tuoreeltaan All-Story -lehdessä vuonna 1913, mutta The Cave Man All-Story Weekly -lehdessä vasta vuonna 1917. Kirjaversiota saatiin odottaa vuoteen 1925 saakka, jolloin se ilmestyi myös suomeksi Alpo Kupiaisen kääntämänä ja Kariston kustantamana. Nyt lukemani kirja oli tuosta painoksesta Gutenbergiin tehty Kindle-versio.
Luolatyttö on periaatteessa perinteinen ERBin viidakkoseikkailu, mutta siinä on joitakin huomionarvoisia seikkoja. Kirja on sikäli kadonnut maailma -tyylilajin scifiä, että niin luolatyttö Nadaran (jonka nimi tuli ainakin itselleni puskista – joko multa jäi joku rivi lukematta, tai sitten kyse oli ERBin kiireestä tai suomentajan mokasta) heimolaiset kuin varsinkin ”ilkeät miehet” ovat kivikauden väkeä. ”Ilkeät miehet” itse asiassa vastaavat suunnilleen tuon aikakauden käsitystä neandertalinihmisistä. Kadonneen maailman tarinoita ERBillä oli toki paljon muitakin.
Ehkä merkittävin ero perinteiseen Burroughs-tuotantoon on salskea sankarimme. Jo hänen nimensä kertoo kaiken oleellisen: Waldo Emerson Smith-Jones. Yskäänsä parantamaan lähtenyt haaksirikkoinen Waldo on erittäin suojattua elämää viettänyt bostonilainen kirjaviisas arkajalka, ei mikään ylivoimainen atleetti kuten Tarzan tai John Carter. Waldo antaakin Burroughsille mahdollisuuden naureskella yläluokalle hieman tavallista enemmän.
Kohdattuaan klassisen urhean, kauniin ja älykkään Burroughs-prinsessa Nadaran pelkurimaisesta Waldosta sukeutuu tämän opeilla Thandar eli rohkea. Vanha Waldo kyllä putkahtelee esiin koko kirjan ajan, sillä kun esimerkiksi miekkailun jaloa taitoa ei bostonilaispiireissä suvaittu, osa taisteluista menee brutaaliksi luolamiestappeluksi, koska Thandar/Waldo ei hallitse (puu)miekan käsittelyä.
Waldon nimi tietysti viittaa amerikkalaiseen filosofiin Ralph Waldo Emersoniin (1803–1882). Filosofia.fi-sivustolla filosofi, FT Heikki A. Kovalainen toteaa hänen teoksestaan Nature ((1836) mm. näin: ”...Emerson kuuluttaa ’alkuperäistä suhdetta maailmankaikkeuteen’, ja tällainen pyrkimys tarkasteltavien ilmiöiden omakohtaiseen koettelemiseen voidaan nähdä hänen koko tuotantoaan läpäiseväksi teemaksi. Myöhempään tuotantoon Naturesta kantautuu myös näkemys luonnon tuntemisen ja elämän laadun keskinäisestä yhteydestä...”. Kovalaisen mukaan Emerson itse kirjoitti myöhemmin: ”Ihmisen tulisi oppia tunnistamaan ja tarkkaamaan sitä valonsädettä, joka säihkyy hänen mielensä läpi, enemmän kuin välkettä runoilijoiden ja viisaiden taivaalta.” En harrasta filosofiaa, mutta väittäisin, että tällainen Emersonin ajattelu heijastuu hyvin vahvasti paitsi Luolatytössä, myös koko Burroughsin erittäin laajassa tuotannossa.
Burroughsin ystävät savat Luolatytöstä sen mitä osaavat odottaakin, tosin Waldon hahmon myötä piristävästi hieman tavallisuudesta poikkeavalla otteella. Burroughsin kirjojen joukossa Luolatyttö menee parempaan puoliskoon, joskin loppu tuli hieman turhan nopeasti. Ilmeisesti lehden sanamäärä tuli vastaan juonenkuljetuksen kannalta vähän liian äkkiä. Huikeita sattumia oli tietenkin omaan makuuni pikkuisen liikaa, mutta ei niin paljon kuin Burroughsilla pahimmillaan. Pikkiriikkistä miinusta tulee siitä, että eräässä ohikiitävässä kohtauksessa Thandar kohteli koiraa aika karusti, mikä oli yllättävää ja ikävää, eikä omien muistikuvieni mukaan ollenkaan ERBille tyypillistä, vaikka aikakaudelle ominaista käytöstä se toki oli. Sitä paitsi se oli sinä tilanteessa aika välttämätöntä.
Luolatyttö on sikälikin hieman poikkeava teos ERBin kaanonissa, että siinä ei ole viitteitä muihin teoksiin, enkä ainakaan muista, että muissa kirjoissa siihen viitattaisiin. Näin ollen joku voisi väittää, ettei se kuulu samaan laajaan ERB-universumiin kuin valtaosa hänen muusta tuotannostaan. Siinä ei kuitenkaan ole mitään sellaista, mikä sotisi ERB-universumiin sijoittamista vastaan. Päin vastoin: kuten tiedämme, Burroughsilla oli näitä kadonneita maailmoja siellä sun täällä, ja niiden joukkoon Luolatytön tapahtumapaikat Tyynellä valtamerellä solahtavat sujuvasti. Ainakin oman näkemykseni mukaan Luolatyttö siis kiistatta kuuluu osaksi ERB-universumia.
Sata vuotta vanha Alpo Kupiaisen suomennos soljuu yhä mainiosti. Erityisesti minua miellytti ilmeisesti jyrsijään (tai paikoin kaiketi mihin tahansa pieneen nisäkkääseen) viitannut sana ”nakertaja”. Ahdasmielisimmät sensuroijat ja mielensäpahoittajat löytävät Luolatytöstä kymmenkunta n-sanaa, eikä ikävien ihmissyöjien kuvaus heitä varmasti myöskään miellytä. Itämaiset merirosvot ovat heille kenties hivenen vaikeammin paheksuttavia, piraattien joukossa kun on niin hyviksiä kuin pahiksiakin. Nykymittapuulla kirjan kaksi naishahmoa ei tietysti sekään ole tarpeeksi.
Kokonaisuutena Luolatyttö oli kelpo pläjäys varhaista Burroughsia. Vanhan seikkailukirjallisuuden ja pulpin ystävien näkökulmasta homma toimii. Muiden ei tietysti kannata vaivautua.
4-/5