What do you think?
Accelerando
The Singularity. It is the era of the posthuman. Artificial intelligences have surpassed the limits of human intellect. Biotechnological beings have rendered people all but extinct. Molecular nanotechnology runs rampant, replicating and reprogramming at will. Contact with extraterrestrial life grows more imminent with each new day.
Struggling to survive and thrive in this accelerated world are three generations of the Macx clan: Manfred, an entrepreneur dealing in intelligence amplification technology whose mind is divided between his physical environment and the Internet; his daughter, Amber, on the run from her domineering mother, seeking her fortune in the outer system as an indentured astronaut; and Sirhan, Amber's son, who finds his destiny linked to the fate of all of humanity.
For something is systemically dismantling the nine planets of the solar system. Something beyond human comprehension. Something that has no use for biological life in any form.
Struggling to survive and thrive in this accelerated world are three generations of the Macx clan: Manfred, an entrepreneur dealing in intelligence amplification technology whose mind is divided between his physical environment and the Internet; his daughter, Amber, on the run from her domineering mother, seeking her fortune in the outer system as an indentured astronaut; and Sirhan, Amber's son, who finds his destiny linked to the fate of all of humanity.
For something is systemically dismantling the nine planets of the solar system. Something beyond human comprehension. Something that has no use for biological life in any form.
415 pages, Mass Market Paperback
First published July 5, 2005
About the author
Charles Stross
162 books5,918 followersCharles David George "Charlie" Stross is a writer based in Edinburgh, Scotland. His works range from science fiction and Lovecraftian horror to fantasy.
Stross is sometimes regarded as being part of a new generation of British science fiction writers who specialise in hard science fiction and space opera. His contemporaries include Alastair Reynolds, Ken MacLeod, Liz Williams and Richard Morgan.
SF Encyclopedia: http://www.sf-encyclopedia.com/entry/...
Wikipedia: http://en.wikipedia.org/wiki/Charles_...
Tor: http://us.macmillan.com/author/charle...
Stross is sometimes regarded as being part of a new generation of British science fiction writers who specialise in hard science fiction and space opera. His contemporaries include Alastair Reynolds, Ken MacLeod, Liz Williams and Richard Morgan.
SF Encyclopedia: http://www.sf-encyclopedia.com/entry/...
Wikipedia: http://en.wikipedia.org/wiki/Charles_...
Tor: http://us.macmillan.com/author/charle...
Ratings & Reviews
Friends & Following
Create a free account to discover what your friends think of this book!
Community Reviews
Displaying 1 - 1 of 1 review
May 20, 2024
Kirja havainnollistaa mielenkiintoisella tavalla, kuinka cyberpunk on osin yhteensopimatonta hc-avaruusooperan kanssa. Mutta tämä on teoksessa nimenomaan kerronnallinen ongelma.
Kirja vetää singulariteettihypoteesin äärimmilleen. Se sitoutuu eksplisiittisesti, lähes itseironisesti kartesiolaiseen käsitykseen, jossa mieli ja ruumis ovat erillisiä asioita, ja mieli/tietoisuus jne. on aineetonta vapaata informaatiovirtaa, joka voi manifestoitua erilaisissa materiaalisissa pohjissa varsin vapaasti. Ihmisiä emuloidaan tietokoneelle, elämä muuttuu virtuaaliseksi, kaikista on kopioita, materia muuttuu komputroniumiksi, koko aurinkokunta muuttuu itseorganisoituvan galaktisen älykkyyden "aivojen" rakennusprojektiksi jne. Lopussa ollaan lähes huurupäisessä singulariteettitilassa, avaruuden kolonisoiva älykkyys, "ihmisen" levittäytyminen galaktiseen mittakaavaan erilaisiin (post)virtuaalisiin rakennelmiin, aika-avaruuden manipulointi, olemisen hajoaminen rinnakkaisiksi simulaatioiksi jne jne.
Mikä sitten menee pieleen? Lähtötilanne on klassista cyberpunkia. Lopetustilanne on high fantasy -luokan fantasia-avaruusscifiä. Sinällään tämä on ihan kivaa ja mielenkiintoista. Etenkin, kun teos sanelee ontologiset taustasitoumuksensa niin eksplisiittisesti. Näin käy, jos näihin oletuksiin mielestä, materiasta jne. sitoudutaan ja annetaan mennä. MUTTA. Teos hajoaa kerronnallisesti. On selvää, että lopputilanteessa henkilöhahmon käsite muuttuu epämääräiseksi ja oikeastaan irrelevantiksi. Yksittäisiä selvärajaisia ihmishahmoja ei ylipäätänsä enää ole, kun kaikki ovat moneen kertaan kopioituja ja simuloituja jne. Tämäkään ei vielä ole ongelma, vaatii vain kerronallista luovuutta. Mutta teos kuitenkin pyrkii tekemään sen tyypillisen liikkeen, jossa suuresta universumin tasosta palaudutaan lopulta ihmissuhteisiin ja perheeseen. Kuinka viimeisissä luvuissa käsiteltäisiin jälleen perhettä, ihmisten välisiä suhteita, pienen mittakaavan asioita. Mutta TÄMÄ ei onnistu, koska näiden hahmojen ja niiden välisten suhteiden ja historioiden olemassaolon ylipäätänsä perusta ja mielekkyys on juuri romutettu. Tämä kerronnallinen temppu jossa palataan ihmissuhdetasolle ei onnistu, kun ei ole enää niitä ihmisiä. Teoksesta ei saa edes konkreettisesti selvää, mikä on lopulta totta missäkin rekisterissä tai simulaation vaiheessa, ketkä ovat kenellekin olemassa jne.
Kun on kerronnallisesti mennyt siihen pisteeseen, ettei millään ole enää mitään merkitystä, pitäisi tarina onnistua päättämään jollakin rehellisellä keinolla. Tämä ei nyt onnistunut. Lisäksi, lopun ubersingulariteettivaihe oli sivumäärällisesti aivan liian pitkä. Se olisi sopinut epilogimaiseksi yhdeksi viimeiseksi luvuksi. Ihmissuhdeongelmatkin olisi sitten voitu käsitellä silloin kun jotain ihmisen kaltaista vielä oli.
Kirja vetää singulariteettihypoteesin äärimmilleen. Se sitoutuu eksplisiittisesti, lähes itseironisesti kartesiolaiseen käsitykseen, jossa mieli ja ruumis ovat erillisiä asioita, ja mieli/tietoisuus jne. on aineetonta vapaata informaatiovirtaa, joka voi manifestoitua erilaisissa materiaalisissa pohjissa varsin vapaasti. Ihmisiä emuloidaan tietokoneelle, elämä muuttuu virtuaaliseksi, kaikista on kopioita, materia muuttuu komputroniumiksi, koko aurinkokunta muuttuu itseorganisoituvan galaktisen älykkyyden "aivojen" rakennusprojektiksi jne. Lopussa ollaan lähes huurupäisessä singulariteettitilassa, avaruuden kolonisoiva älykkyys, "ihmisen" levittäytyminen galaktiseen mittakaavaan erilaisiin (post)virtuaalisiin rakennelmiin, aika-avaruuden manipulointi, olemisen hajoaminen rinnakkaisiksi simulaatioiksi jne jne.
Mikä sitten menee pieleen? Lähtötilanne on klassista cyberpunkia. Lopetustilanne on high fantasy -luokan fantasia-avaruusscifiä. Sinällään tämä on ihan kivaa ja mielenkiintoista. Etenkin, kun teos sanelee ontologiset taustasitoumuksensa niin eksplisiittisesti. Näin käy, jos näihin oletuksiin mielestä, materiasta jne. sitoudutaan ja annetaan mennä. MUTTA. Teos hajoaa kerronnallisesti. On selvää, että lopputilanteessa henkilöhahmon käsite muuttuu epämääräiseksi ja oikeastaan irrelevantiksi. Yksittäisiä selvärajaisia ihmishahmoja ei ylipäätänsä enää ole, kun kaikki ovat moneen kertaan kopioituja ja simuloituja jne. Tämäkään ei vielä ole ongelma, vaatii vain kerronallista luovuutta. Mutta teos kuitenkin pyrkii tekemään sen tyypillisen liikkeen, jossa suuresta universumin tasosta palaudutaan lopulta ihmissuhteisiin ja perheeseen. Kuinka viimeisissä luvuissa käsiteltäisiin jälleen perhettä, ihmisten välisiä suhteita, pienen mittakaavan asioita. Mutta TÄMÄ ei onnistu, koska näiden hahmojen ja niiden välisten suhteiden ja historioiden olemassaolon ylipäätänsä perusta ja mielekkyys on juuri romutettu. Tämä kerronnallinen temppu jossa palataan ihmissuhdetasolle ei onnistu, kun ei ole enää niitä ihmisiä. Teoksesta ei saa edes konkreettisesti selvää, mikä on lopulta totta missäkin rekisterissä tai simulaation vaiheessa, ketkä ovat kenellekin olemassa jne.
Kun on kerronnallisesti mennyt siihen pisteeseen, ettei millään ole enää mitään merkitystä, pitäisi tarina onnistua päättämään jollakin rehellisellä keinolla. Tämä ei nyt onnistunut. Lisäksi, lopun ubersingulariteettivaihe oli sivumäärällisesti aivan liian pitkä. Se olisi sopinut epilogimaiseksi yhdeksi viimeiseksi luvuksi. Ihmissuhdeongelmatkin olisi sitten voitu käsitellä silloin kun jotain ihmisen kaltaista vielä oli.
Displaying 1 - 1 of 1 review