Vapaaherra Silfverhanen kodissa Helsingin Elisabethintorin varrella eletään levottomia aikoja. Syynä ovat talon kolme naimaikäistä neitoa: luiseva, jumalinen Alice, huonomaineiseen venäläiseen luutnanttiin hullaantunut Sophie ja kaunis Henrietta, joka perheensä harmiksi on vielä 24-vuotiaana naimaton. Mutta nyt kaupunkiin on saapunut salaperäinen, maailmaa nähnyt markiisi de Maury ja Henrietta tuntee ylpeän sydämensä sykkivän ensimmäistä kertaa...
Kaari Utrion valloittava romaani piirtää elävää ajankuvaa 1840-luvun Helsingistä, jossa 200-vuotisjuhlia viettävän yliopiston liepeille nousseen uuden, suuren kirkon ympärillä liikkuu villejä huhuja: sanotaan, että kirkko on heikosti rakennettu ja sen kupoli saattaa sortua hetkenä minä hyvänsä!
Kaari Utrio on neljän vuosikymmenen ajan ollut yksi Suomen suosituimpia kirjailijoita. Hänen historiallisia romaanejaan ja tietokirjojaan lukee koko kansa jo kolmessa polvessa. Utrio korostaa teoksissaan naisen merkitystä ja voimaa, ja samalla vastuuta, yhteiskunnan koossapitävänä tekijänä. Hänen kirjoissaan nousee hämärästä esiin arjen historia ja lapsen historia. Kaari Utrion vaikutus suomalaisen naisen ajatteluun on kenties merkittävämpi kuin kenenkään muun yksityisen ihmisen. Utrion romaaneissa kansamme menneisyys kuvastuu tarkkaan tutkittuna tietona, johon kietoutuvat tarinat, seikkailut, romantiikka ja huumori. Utrion tuotanto on lajissaan ainutlaatuista Suomessa. Viime aikoina kirjallisuuskritiikki on maininnut Utrion Mika Waltarin seuraajana.
Kuvitelkaas – en ollut lukenut Kaari Utriolta mitään! Tajusin, että tämä epäkohta on korjattava ja kirjaston hyllyiltä poimin tämän, kun takakannessa oli Morren maailmasta kehut yhdeksi parhaista Utrioista. Luotin Morreen ja valitsin tämän.
Ei tarvinnut pettyä, tämähän oli kelpo pläjäys huolellista ajankuvaa, romantiikkaa ja aikakauteen kenties sopimattomankin reipasta naisasiaa. Taidan olla kuitenkin hieman kokenut romantiikan lukija, kun varsinainen romanttinen juonikuvio ei liiemmin yllättänyt käänteillään – mutta eipä tuo mitään, loppu oli kyllä oikein maukas.
Mitäs muuta Utriolta kannattaisi lukea? Kertokaahan, laajemmin lukeneet.
Taas on paikkailtu sivistyksen aukkoja: tartuin viikonloppuna Kaari Utrion Rakas Henrietta -epookkiromaaniin. Se hurmasi minut sekä huumorillaan että ajankuvallaan.
Tarinan juonellinen anti syntyy romanssista. Henrierra Silfverhane on jo kypsään naimaikään ehtinyt ylhäinen, rikas ja kaunis nainen, joka ei ole löytänyt rinnalleen miestä. Sitten paikalle pelmahtaa ranskalainen hurmuri, Richard de Maury, ja ystävättären suorasanainen, kaikenlaista krumeluuria ja hienostelua avoimesti halveksiva veli, Fabian. Jos on lukenut yhdenkin rakkausromaanin, tietää kyllä, miten tarinassa käy.
Utrion romaanin viehätys ei perustu ennalta-arvattavaan romanssiin vaan elävään ajankuvaan ja pisteliääseen sarkasmiin. Korot kopisevat Seurahuoneella, tafti ja pitsi kahisevat makuukammareissa. Seurustelusäännöt ovat tiukkoja ja ahtaita - erityisesti naisille.
Erityisen onnistuneesti Utrio rakentaa romaaniin tilanteita, joissa tekopyhyys, sievistely ja turhamaisuus törmäävät. Bonetit liukuvat vinoon, jäykät kaulukset alkavat tutista. Kun aatelista pintaa hieman rapsuttaa, sen alta paljastuu itseriittoinen moukka.
Kehunsa Utrio on ansainnut, mutta yhtä rakkauskertomusten klisettä jään edelleen ihmettelmään: miksi ihmeessä tarinoihin kirjoitetaan miessankareita, jotka eivät osaa pukea tunteitaan sanoiksi vaan tarttuvat kiinni varoittamatta ja suutelevat väkisin? Todellisessa elämässä moinen käytös olisi häirintää ja rajojen rikkomista, ei suinkaan osoitus kipinöivästä kemiasta. Utriolle annan tämän anteeksi, onhan romaanikin jo melkein 50 vuotta vanha, mutta samaa kaavaa toistetaan ja toistetaan kyllästymiseen asti - ehkä jotain muuta välillä?
Kirja sai minut suorastaan raivostumaan. (ylimystön aatteet köyhemmästä kansasta, työväestä ja naisten asemasta) Eipä se kirjan mielenkiintoa vähennä, ehkä päinvastoin. Romantiikkaa oli maltillisesti, yllätyksekseni niin maltillisesti, että minun teki ensimmäistä kertaa elämässäni mieli mennä kirjastoon ja lainata jotain yltiöromanttista. Melkein saa 4 tähteä historian avaamisesta, muttei ihan.
4,5 tähteä Periaatteessa tämä kirja ansaitsisi ehkä noin 3,5 tähteä, mutta tunnesyistä annan sille kuitenkin tähden enemmän. Rakas Henrietta oli ensimmäinen Kaari Utrion kirja, jonka luin, ja se on myös yksi useimmin lukemistani kirjoista ikinä. Juonen kaava on samaa huttua kuin vähän aikaa sitten lukemassani Ilkeät sisarpuolet -kirjassa, mutta koska viimeksi mainittu on ilmestynyt kolmisenkymmentä vuotta ensiksi mainitun jälkeen, Rakas Henrietta ei ole pelkkää kaavan toistoa vaan ehkä peräti kaavan malli. Tulee väistämättä sellainen olo, että vielä tämän kirjan ilmestyessä 1970-luvulla kirjailijalla on ollut uusia temppuja hihassaan, mutta hihat ovat 2000-luvulle tultaessa olleet tyhjiä jo kauan.
Kirjan hahmot ovat mielenkiintoisempia ja moniulotteisempia kuin muissa lukemissani Utrion kirjoissa, ja kirjan kokonaisuus ylipäätään on toimivampi ja tuntuu viimeistellymmältä kuin esimerkiksi Ilkeissä sisarpuolissa. Henrietta ja Sophie ovat samaistuttavia ja inhimillisiä, vaikka heidän sisäisestä puheestaan tuleekin läpi nykyajan ajatusmaailma, mikä paikka paikoin hieman häiritsee lukemista. Sivuhahmot, erityisesti miehet, ovat Utriolle tyypilliseen tapaan yhtä kolmiulotteisia kuin paperinuket mutta ajavat kuitenkin asiansa vieden juonta eteenpäin.