What do you think?
Life Lessons: Two Experts on Death and Dying Teach Us About the Mysteries of Life and Living
Ten years after Elisabeth Kübler-Ross’s “An inspiring…guide to life, distilled from the experiences of people who face death” ( Kirkus Reviews )—the beloved classic now with a new introduction and updated resources section.
Is this really how I want to live my life?
Each one of us at some point asks this question. The tragedy is not that life is short but that we often see only in hindsight what really matters.
In this, her first book on life and living, Elisabeth Kubler-Ross joins with David Kessler to guide us through the practical and spiritual lessons we need to learn so that we can live life to its fullest in every moment. Many years of working with the dying have shown the authors that certain lessons come up over and over again. Some of these lessons are enormously difficult to master, but even the attempts to understand them can be deeply rewarding. Here, in fourteen accessible chapters, from the Lesson of Love to the Lesson of Happiness, the authors reveal the truth about our fears, our hopes, our relationships, and, above all, about the grandness of who we really are.
Is this really how I want to live my life?
Each one of us at some point asks this question. The tragedy is not that life is short but that we often see only in hindsight what really matters.
In this, her first book on life and living, Elisabeth Kubler-Ross joins with David Kessler to guide us through the practical and spiritual lessons we need to learn so that we can live life to its fullest in every moment. Many years of working with the dying have shown the authors that certain lessons come up over and over again. Some of these lessons are enormously difficult to master, but even the attempts to understand them can be deeply rewarding. Here, in fourteen accessible chapters, from the Lesson of Love to the Lesson of Happiness, the authors reveal the truth about our fears, our hopes, our relationships, and, above all, about the grandness of who we really are.
224 pages, Paperback
First published January 1, 1972
About the author
Elisabeth Kübler-Ross
133 books1,788 followersElisabeth Kübler-Ross was a Swiss-American psychiatrist, a pioneer in near-death studies, and author of the internationally best-selling book, On Death and Dying (1969), where she first discussed her theory of the five stages of grief, also known as the "Kübler-Ross model".
Kübler-Ross was a 2007 inductee into the National Women's Hall of Fame, was named by Time as one of the "100 Most Important Thinkers" of the 20th century and was the recipient of twenty honorary degrees. By July 1982, Kübler-Ross had taught 125,000 students in death and dying courses in colleges, seminaries, medical schools, hospitals, and social-work institutions. In 1970, she delivered an Ingersoll Lecture at Harvard University on the theme On Death and Dying. The New York Public Library also named, "On Death & Dying" as one of the "Library's Books of the Century."
Kübler-Ross was a 2007 inductee into the National Women's Hall of Fame, was named by Time as one of the "100 Most Important Thinkers" of the 20th century and was the recipient of twenty honorary degrees. By July 1982, Kübler-Ross had taught 125,000 students in death and dying courses in colleges, seminaries, medical schools, hospitals, and social-work institutions. In 1970, she delivered an Ingersoll Lecture at Harvard University on the theme On Death and Dying. The New York Public Library also named, "On Death & Dying" as one of the "Library's Books of the Century."
Ratings & Reviews
Friends & Following
Create a free account to discover what your friends think of this book!
Community Reviews
Displaying 1 - 1 of 1 review
March 31, 2025
Elisabeth Kübler-Rossin ja David Kesslerin yhdessä kirjoittama ja Tiina Wikströmin oivallisesti suomentama teos ”Elä tässä ja nyt” sopii jokaiselle jonkinlaiseksi toimintaoppaaksi, jos oma kompassi tuntuu sojottava sinne tänne. Yksi kirjan tavoitteista on rohkaista lukijaa etsimään sisäisiä voimavarojaan ja miksei rajojakin saavuttaakseen tunteen, että maailma on hänelle tarpeeksi.
Kübler-Ross tunnetaan uraauurtavasta tutkimuksesta ja vuorovaikutuksen kehittämisestä kuolevien ihmisten parissa. Tämä teos on lukemistani ehkäpä henkilökohtaisin, sillä kirjoittaja sai pahan halvauksen ja oli pitkään siinä uskossa, että hänen päivänsä olivat luetut. Näin ei kuitenkaan ollutkaan, vaan neljässätoista luvussa pureudutaan ihmisyyden perusolemukseen ja sellaiseen liitettyihin määritelmiin kuten aitouteen, rakkauteen, syyllisyyteen ja lopulta onnellisuuteen.
Moni kuluttaakin koko elämänsä yrittäessään määritellä, kuka minä oikein olen. Äiti Teresaa lainataan osuvasti, kun pohditaan, että elämä itsessään on jo saavutus (minkä jokainen vanhempi lienee oivaltanut) ja kuolema on elämän luonnollinen päätepiste. Erilaisia läksyjä annetaan milloin miltäkin taholta, ja kehittymiseen vaaditaan monenlaisten oppirahojen maksamista, jos on halua pohtia, mitä niin sanotusti pinnan alla piilee ja millainen voisikaan olla se todellinen minuus, joka on muuttumaton.
Ihmissuhteisiin riittää myös vinkkejä, ja sairasvuoteellaan Kübler-Ross tuntuu tajunneen, että kiintymyssuhteiden tulee kummuta omasta itsestä eikä ulkoisista vaatimuksista tai ulkoa opittua ihanteista. Kokonaisuuden ja eheyden tavoittelussa ihmissuhteissa vastavuoroisuus on olennainen elementti, ja siinä vaiheessa, kun ystävä- tai rakkaussuhde on tullut valmiiksi eli päätepisteeseensä, voikin hyvillä mielen nostaa kytkintä eikä olla kenenkään riippakivenä tai tunkiona, jolle murheet syydetään.
Välillä kirjoittajat luovat katseensa lapsuuteen ja sellaisiin vaikutteisiin ja toimintamalleihin, joita noudatamme tiedostomatta aikuistuttuammekin. Esimerkiksi alistuva käyttäytyminen ja muiden miellyttäminen opitaan jo varhaislapsuudessa ja viimeistään koulun penkillä. Muiden miellyttäminen aiheuttaa helposti selittämätöntä ahdistusta ja pahaa oloa yrittäessämme karistaa ylimääräistä kiltteyttä ja nöyryyden manttelia harteiltamme. Pelko toimiikin usein alitajuisena varoitusmekanismina, ja kannattaa jälleen ottaa oman elämänsä valinnat omiin käsiin niin ystävien, työn ja kumppanienkin suhteen. Kübler-Ross lohduttaakin, että kun pääsee peloistaan, löytää uuden elämän. Jos ei uskalla tarttua unelmiinsa ja elää omaa elämäänsä, ei se ole oikeaa elämää ollenkaan.
Suuttumus ja viha sen sijaan kertovat enemmän sen kokijasta kuin kohteesta. Usein pelko voi johtaa vihaan, ja kun se kohdistuu omaan itseen, se muuttuu usein masennukseksi, jota voi edeltää näköalattomuus ja toivottomuus. Tietynlainen fatalismikin voi johtaa masennukseen, kun ajatellaan, ettei itse voi vaikuttaa omaan onnellisuuteensa, ja kuvitellaan vain, että elämä on elettävä sellaisena kuin se meille annetaan. Toisaalta aina on hyvä tarttua tarjolla oleviin mahdollisuuksiin positiivisin mielin ja antaa elämän tapahtua omalla painollaan.
Aina passiivisuuskaan ei ole heikkoutta, vaan kärsivällisyyttä tarvitaan, kun oma elämä etsiytyy omiin uomiinsa tai henkisen kehityksen poluille. Tuleehan latinan sanasta pati (’kärsiä’ ja ’sietää’) englantilainen sana patient ja siitä on johdettu myös kärsivällisyys. Sellaistahan tarvitaan, kun ollaan vuoteenomana ja ehkä ikääntymisen myötä entistä kaventuville mahdollisuuksille antautumista elämälle sellaisin mahdollisuuksin, kuin sillä on meille tarjota.
Lopulta lukuisten haastatteluiden ja itsetutkiskelun jälkeen kirjoittajat päätyvät teoksessaan anteeksiantoon ja onnellisuuteen. Ennen kaikkea meidän tulisi antaa anteeksi itsellemme, sillä kuuluvathan virheet elämään, eikä kukaan virheettömään elämään kykenekään. Tällaisen oivaltaminen on keskeistä kirjan kirjoittajien mielestä, ja he ovat panneet merkille, että itsekkyys johtaa helposti onnettomuuteen, kun taasen epäitsekkäillä ihmisillä on paremmat taipumukset henkilökohtaiseen ja vastavuoroiseen onnellisuuteen. Todellinen autuus olisi silloin vapautumista muiden harhoista, eikä se ole seurausta ulkoisista tapahtumista ja olosuhteista, vaan se on mielentila, asenne ja suhtautumistapa ylipäätään elämään.
Kübler-Ross tunnetaan uraauurtavasta tutkimuksesta ja vuorovaikutuksen kehittämisestä kuolevien ihmisten parissa. Tämä teos on lukemistani ehkäpä henkilökohtaisin, sillä kirjoittaja sai pahan halvauksen ja oli pitkään siinä uskossa, että hänen päivänsä olivat luetut. Näin ei kuitenkaan ollutkaan, vaan neljässätoista luvussa pureudutaan ihmisyyden perusolemukseen ja sellaiseen liitettyihin määritelmiin kuten aitouteen, rakkauteen, syyllisyyteen ja lopulta onnellisuuteen.
Moni kuluttaakin koko elämänsä yrittäessään määritellä, kuka minä oikein olen. Äiti Teresaa lainataan osuvasti, kun pohditaan, että elämä itsessään on jo saavutus (minkä jokainen vanhempi lienee oivaltanut) ja kuolema on elämän luonnollinen päätepiste. Erilaisia läksyjä annetaan milloin miltäkin taholta, ja kehittymiseen vaaditaan monenlaisten oppirahojen maksamista, jos on halua pohtia, mitä niin sanotusti pinnan alla piilee ja millainen voisikaan olla se todellinen minuus, joka on muuttumaton.
Ihmissuhteisiin riittää myös vinkkejä, ja sairasvuoteellaan Kübler-Ross tuntuu tajunneen, että kiintymyssuhteiden tulee kummuta omasta itsestä eikä ulkoisista vaatimuksista tai ulkoa opittua ihanteista. Kokonaisuuden ja eheyden tavoittelussa ihmissuhteissa vastavuoroisuus on olennainen elementti, ja siinä vaiheessa, kun ystävä- tai rakkaussuhde on tullut valmiiksi eli päätepisteeseensä, voikin hyvillä mielen nostaa kytkintä eikä olla kenenkään riippakivenä tai tunkiona, jolle murheet syydetään.
Välillä kirjoittajat luovat katseensa lapsuuteen ja sellaisiin vaikutteisiin ja toimintamalleihin, joita noudatamme tiedostomatta aikuistuttuammekin. Esimerkiksi alistuva käyttäytyminen ja muiden miellyttäminen opitaan jo varhaislapsuudessa ja viimeistään koulun penkillä. Muiden miellyttäminen aiheuttaa helposti selittämätöntä ahdistusta ja pahaa oloa yrittäessämme karistaa ylimääräistä kiltteyttä ja nöyryyden manttelia harteiltamme. Pelko toimiikin usein alitajuisena varoitusmekanismina, ja kannattaa jälleen ottaa oman elämänsä valinnat omiin käsiin niin ystävien, työn ja kumppanienkin suhteen. Kübler-Ross lohduttaakin, että kun pääsee peloistaan, löytää uuden elämän. Jos ei uskalla tarttua unelmiinsa ja elää omaa elämäänsä, ei se ole oikeaa elämää ollenkaan.
Suuttumus ja viha sen sijaan kertovat enemmän sen kokijasta kuin kohteesta. Usein pelko voi johtaa vihaan, ja kun se kohdistuu omaan itseen, se muuttuu usein masennukseksi, jota voi edeltää näköalattomuus ja toivottomuus. Tietynlainen fatalismikin voi johtaa masennukseen, kun ajatellaan, ettei itse voi vaikuttaa omaan onnellisuuteensa, ja kuvitellaan vain, että elämä on elettävä sellaisena kuin se meille annetaan. Toisaalta aina on hyvä tarttua tarjolla oleviin mahdollisuuksiin positiivisin mielin ja antaa elämän tapahtua omalla painollaan.
Aina passiivisuuskaan ei ole heikkoutta, vaan kärsivällisyyttä tarvitaan, kun oma elämä etsiytyy omiin uomiinsa tai henkisen kehityksen poluille. Tuleehan latinan sanasta pati (’kärsiä’ ja ’sietää’) englantilainen sana patient ja siitä on johdettu myös kärsivällisyys. Sellaistahan tarvitaan, kun ollaan vuoteenomana ja ehkä ikääntymisen myötä entistä kaventuville mahdollisuuksille antautumista elämälle sellaisin mahdollisuuksin, kuin sillä on meille tarjota.
Lopulta lukuisten haastatteluiden ja itsetutkiskelun jälkeen kirjoittajat päätyvät teoksessaan anteeksiantoon ja onnellisuuteen. Ennen kaikkea meidän tulisi antaa anteeksi itsellemme, sillä kuuluvathan virheet elämään, eikä kukaan virheettömään elämään kykenekään. Tällaisen oivaltaminen on keskeistä kirjan kirjoittajien mielestä, ja he ovat panneet merkille, että itsekkyys johtaa helposti onnettomuuteen, kun taasen epäitsekkäillä ihmisillä on paremmat taipumukset henkilökohtaiseen ja vastavuoroiseen onnellisuuteen. Todellinen autuus olisi silloin vapautumista muiden harhoista, eikä se ole seurausta ulkoisista tapahtumista ja olosuhteista, vaan se on mielentila, asenne ja suhtautumistapa ylipäätään elämään.
Displaying 1 - 1 of 1 review