Writing

by Marguerite Duras, Mark Polizzotti (Translator)

Written in the splendid bareness of her late style, these pages are Marguerite Duras's theory of literature: comparing a dying fly to the work of style; remembering the trance and incurable disarray of writing; recreating the last moments of a British pilot shot during World War II and buried next to her house; or else letting out a magisterial, so what? To question six decades of storytelling, all the essays together operate as a deceitful, yet indispensable confession.

Genres: Writing, Nonfiction, France, Essays, Literature, French Literature, Short Stories

91 pages, Paperback

First published September 15, 1993

About the author

Marguerite Germaine Marie Donnadieu, (4 April 1914 -3 March 1996) known as Marguerite Duras, was a French novelist, playwright, screenwriter, essayist, and experimental filmmaker.

Her script for the film Hiroshima mon amour (1959) earned her a nomination for Best Original Screenplay at the Academy Awards.

Reviews

[Salla Hiltunen]

Koskettava pieni teos kirjoittamisesta ja sen elintärkeydestä. Samoihin kansiin on koottu tajunnanvirtamaiset esseet "Kirjoitan" ja "Nuoren englantilaisen lentäjän kuolema", ja alussa on lisäksi suomentajan alkusanat.

Duras puhuu kirjoittamisen hulluudesta, yksinäisyydestä, tuntemattomuudesta. On pakko kirjoittaa, vaikkei pystyisi, ja sille pitää antautua liikoja suunnittelematta.

"Kirjoitus tulee kuin tuuli; se on paljas, se on muste, se on kirjoitus, ja se katoaa niin kuin ei katoa elämässä mikään muu, ei kerta kaikkiaan mikään, paitsi elämä itse."

"Ilman kirjallisuutta ei ole kirjailijaa, ei kirjaa, ei mitään. Näinkin voisi ehkä sanoa, ettei silloin ole mitään muutakaan."

[Tomi]

3.75*

Toinen luenta 9/23 > 5*

[Tuomas Aitonurmi]

Kun Marguerite Duras oli 78-vuotias, hän saneli rakastajalleen eräänlaisen kirjallisen testamentin. Ja millainen se onkaan. Kirjoitan (Like 2005, suom. Annika Idström) kertoo siitä, millainen on kirjoittajan, kirjailijan mieli. Miten kirjoittaja näkee ympäristön, maailman, mitä kirjoittaminen oikeastaan on. Duras vaati kirjailijuuteensa yksinäisyyden. Hän eli suuressa talossaan yksin, ja niin sen oli oltava. Teoksessa hän puhuu paljaaseen tapaan suhteestaan kirjoittamiseen ja elämään. Tämä on ehkä lähimmäksi minua tullut kirjoittamisesta kertova teos ikinä. Alleviivasin "Kirjoitan"-esseetä lähes joka aukeamalta. (Olen poiminut tämän hyllyyni kirjastopoistona.) Kirjoittamisen pakkoa, välttämättömyyttä Duras sanoittaa suorastaan kohtuuttomalla ehdottomuudella. Se sopi hänen persoonaansakin, kuten kerrotaan alkusanoissa.

Tässä on paljon minulle nyt jo tuttua: "Yhtäkkiä kaikki suhteutuu kirjoitukseen – hulluksihan sitä tulee." (s. 29) Toisaalta tämä tarjoaa vaivaamaan jääviä väitteitä: "Kyseenalaistaminen on yhtä kuin kirjoittaminen." (s. 25) Kärpäsen kuolemaa kuvaavaa osuutta verrattiin jossakin Lispectorin Passion torakkaan, mitä oli kiinnostavaa pohtia nyt lukiessa; naiskirjoitus, hyönteiset... "Kirjoitan"-esseen lisäksi teoksessa on alun perin filminauhalle tallennettu "Nuoren englantilaisen lentäjän kuolema", jossa Duras epäsuorasti käsittelee veljensä kuolemaa toisen maailmansodan aikana. Täynnä pakahduttavaa surua oleva teksti riipaisee syvältä. Jotenkin tuntui, että Kirjoitan vahvisti omaakin kirjoittajaidentiteettiäni. Se ei ole täysin omissa käsissäni, julkaistaanko tekstejäni joskus painetuksi paperinipuksi sidottuna tai nidottuna, mutta kirjoittaja tulen olemaan lopun elämääni muodossa tai toisessa.

"Yksin oleminen kirjoittamattoman kirjan kanssa on uinumista ihmiskunnan ensimmäisessä unessa. Sitä se on. Se on yksinoloa kirjoituksen kanssa, joka on kesannolla. Se on yritystä olla kuolematta siihen." (s. 35)

[Heidi]

Kirjailija on yksinäinen. / / / Ja vaikuttava teksti toisella puoliskolla ”Nuoren englantilaisen lentävän kuolema”. Toisen maailmansodan viimeisenä päivänä menehtynyt aluksi tuntemattoman hauta, muistaminen, kylä muistaa, rakkaus lapseen sai koko Vauvillen juhlimaan hautajaisia” ja lopulta: ”Ja niin koittaa päivä, jolloin ei ole mitään kirjoitettavaa, luettavaa, ei muuta kuin sanoiksi kääntymätön nuoren vainajan elämä, niin nuoren että voi vain huutaa.”

[Ansa]

kauniita synkkiä ajatuksia kirjoittamisesta.

[Marko Suomi]

Hämmentävän voimakas pieni kirja kirjoittamisesta ja yksinäisyydestä ja elämästä ja kuolemasta (ainakin näistä)

[Jaana V]

”Pääni on täynnä huimausta, huutoa. Täynnä tuulta. Ja silloin voi syntyä näitä sivuja, näettehän, tätä kirjoitusta. ”

”Kirjailija on outo olento. Hän on ristiriita ja mielettömyys. Kirjoittaminen on myös sitä, ettei puhu. Se on huutamista ilman ääntä.”

Durasin rakastajalleen sanelema ”kirjallinen testamentti” on maagisella tavalla koskettava, kirjailijan vimmaista, omistautunutta ja hillitöntä, henkilökohtaista elämäntyötä avaava pieni teos, joka jättää jäljen, liikuttaa, ja tulee sanoneeksi minimalistisesta sivumäärästään huolimatta myös paljon kirjoittamisesta ja kirjailijuudesta.

[Laura Walin]

Pidin tästä kuolevan kirjailijan sanelemasta tajunnanvirrasta, josta löytyi kirkkaita välähdyksiä kirjoittamisen olemuksesta upotettuna hetkellisiin tuokiokuviin. Tuntui, kun olisin kulkenut Duras'n vierellä hänen kirjoittaessaan, sen verran tempauduin mukaan tunnelmaan. "Jos tietäisi jotain siitä, mitä aikoo kirjoittaa ennen kuin siihen ryhtyy, ennen kuin kirjoittaa, ei kirjoittaisi koskaan. Se ei maksaisi vaivaa."

[Tiia]

Muotonsa vuoksi teksti oli kevyt lukea, mutta sen sisältö ei vastannut odotuksia.

[Puurojohannes]

"Kertomuksia on usein paljon ja kirjallisuutta usein hyvin vähän."

[Elisa]

Hmm, oisin varmaan tykännyt tästä enemmän nuorempana. Mutta se siitä, kun nyt kerta vasta luin. Duras vaikuttaa tosiaan tinkimättömältä ja rehelliseltä, jolle kirjoittaminen tuntuu olleen tärkein keino kestää elämää. Ja kirjoittaminen on kaikessa: yksinäisyys on kirjoittamista ja lukeminenkin on kirjoittamista. Annika Idströmin alkusanat oli hyvä lisä tähän.