Dyyni-trilogia tempasi taidokkaasti luotuun scifi-maailmaan, joka oli täynnä tarkkoja yksityiskohtia fiktiivisistä kasveista, monenlaisista materiaaleista, teknisistä laitteista ja uskonnollisista tavoista. Erityisen hienosti oli kuvattu Arrakis-planeetan ankarissa oloissa marinoitu fremen-heimo, aavikon alkuperäiskansa. Kiinnostavana lisänä se, että Herbertin kirjat ovat toimineet vahvana inspiraationa Star Warsille; yhtymäkohtia olivat mm. jedimäiset benegesseriitat, jotka hallitsivat paitsi mieltään myös lihaksiaan ja jopa veressään olevien aineiden molekyylejä, avaruusimperiumin feodaaliset suursuvut salaisine merkkikielineen ja soturikoodistoineen, sekä planeettojenvälistä liikennettä hallitseva Kilta.
Kerronnaltaan ja teemoiltaan trilogia oli kuitenkin uuvuttava: toisaalta se jyysti ja mouhotti pointtejaan, toisaalta taas jätti joka sivulla ilmaan häiritseviä aukkoja ja epäloogisuuksia. Tarina ei onnistunut perustelemaan etenemistään tai sankareidensa motiiveja, ja lukijalla oli jatkuvasti epämukava olo näiden seurassa. Hahmot olivat litteitä ja umpimielisiä, tunnelma oli itsensä-hirveän-vakavasti-ottavan jäyhä ja sataprosenttisesti huumoriton.
Plussana voi sanoa, että Herbertin teksti kohosi ehkä etenkin keskimmäisessä osassa yllättävän runolliseksi, ja vaikka suomennos oli suorastaan säälittävän epäidiomaattinen, se onnistui ihan hyvin toteuttamaan abstraktit, kielikeskeiset tajunnanlaajentumis- , ennustus- ja ajantaivutuskohtaukset.