Tomupoika

by Nonna Wasiljeff

Loukku ei päästä otteestaan. Jatkoa upealle fantasiatrillerille Loukkupoika.

Aaron on paennut Loukusta keskelle Tomuja. Hänen syvyyden silmänsä herättää pelkoa ja vetää puoleensa outoa väkeä. Kaikkialla häntä seuraa varjona salaperäinen nocturna Lazar, joka vahtii hänen jokaista liikettään.

Aaron yrittää selvitä Tomujen kovassa koulussa, mutta kun hänen uusi ystävänsä joutuu Tomujen kynsiin, hänen on vielä kerran palattava Loukkuun.

Genres: Fantasy, Young Adult, Finnish Literature, Science Fiction, Dystopia

334 pages, Hardcover

Published February 11, 2019

Reviews

[Niina · Rating 4 out of 5]

Huh! Olipas tässä kunnon rymistelyloppu. Kirjan alku ja keskivaiheet ovat melko tapahtumaköyhiä ja melankolisia. Aaron on päässyt pois Loukusta ja yrittää löytää Tomun itsestään. Hänellä on ikävä vanhoja ystäviään, mutta onnistuu saamaan helposti uusia. Ongelma onkin siinä, että Aaronin läheisille sattuu ja tapahtuu aika ikäviä asioita. Loppua kohden Wasiljeff nostaa jalan pois jarrulta ja pistää hahmonsa kulkemaan aikamoiseen myllyn lävitse. Etenkin viimeiset 50 sivua ahmin hengitystä pidätellen.

[Henbbbs]

Nyt mä teen jotain täysin järjen vastaista ja jätän koko kirjan arvostelematta, koska mulla ei ole kirjaimellisesti MITÄÄN HAJUA mitä ajattelen tästä. Niin kun _ei mitään_ hajua.

[Uku · Rating 2 out of 5]

Ensimmäinen kirja oli yksinkertaisesti paljon parempi ja olisi ansainnut vähän paremman jatko-osan. Kuitenkin tätä lukiessa tuli olo, että tätähän on luvassa vielä lisää. -Melko varmasti niin hyvässä kuin pahassakin. Kyllähän tämänkin lukee ja luki, mutta tuli olo, että paljon melua tyhjästä ja tikusta asiaa.
Kirja on yli puoliväliin asti Aaronin totuttelua Tomuksi, samalla pitäisi saada puhuttua Sofian kanssa ja palauttaa hänen muistonsa. Salaperäinen kaksikko Syyvyydestä väijyy myös nurkan takana. Kehen voi luottaa? Löytääkö Aaron isänsä, tai saako hän edes tietää hänen nimensä. Kaikki tuntee sellaisen facebook tyypin, joka heruttelee kauheesti somessa kaikesta ja on sitten, että enpäs kerrokkaan. Koko kirjan voisi kiteyttää tuohon. Herutteluun. Paljon melua ei niin mistään oikeastaan. Enkä yllättyisi, jos vielä joskus tulee nähtyä kirja nimellä Varjopoika. Tässä kirjassa jäi yhä vain monta asiaa kesken ja selvittämättä. Esimerkiksi Varjoissa kulkemista ja Syvyyttä heruteltiin taas oikein urakalla. Eikä kauheasti yllättänyt pahis isänä kortin vetokaan. Ikävä kyllä. Se oli tulossa.

Enempi ihmettelen tätä lukiessani sitä, että eikö kukaan ole oikolukenu tätä kirjaa, koska syytä olisi ollut kiinnittää huomiota pariin pikku asiaan. Ja en todellakaan lukenut mitenkään, että syynätäänpäs tämä nyt täikammalla läpi, kun tässä kerran ollaan. Nämä nousi pinnalle ihan lukiessa ja siinä määrin, että ne jäivät häiritsemään. Lause "Sitten minun ei ole järkeä puhua hänelle," lienee kieliopillisesti varmaan vaikka kuinka pirun oikein, mutta jos sen miettii puhutuksi, niin se vain kuulostaa aivopierulta. Ehkä se voi kuulostaa saivareenhalakasulta, mutta kukaan ei puhu noin. Ei nuoret ainakaan. Ja kun niitä järkevämpiä tapoja ilmaista asia olisivat olleet esimerkiksi: "Sitten minulla ei ole syytä puhua järkeä hänelle." Sekä "Sitten ei ole mitään syytä puhua hänelle."

Oli kohtaus jossa se mulkero nocturna Lazar vissiin palelluttaa Aaronin haavan ja vaikka luin sen kohdan kolmesti en oikein tajunnut sitä, tai sitä mitä siinä tarkalleen ottaen oikein haettiin takaa koko kohtauksessa. Mietin, että tajuaakohan sitä kuvausta ja kohtaa kukaan mukaan. Siinä meni ohitse myöskin se, että Lazarin pointti tehdä se mitä teki, oikein olikaan. Kyllähän tuolla kuvauksella myös sivuja saa täytettyä. Oliko se kaikki kuvailu edes tarpeen siinä? Ja olisiko se mahdollista todellisuudessa, sekin on kyseenalaista.

Seuraavaksi lukeminen tökkäsi niinkin vähäpätöiseen asiaan kuin"kuuma raakamakkara". Ja mikä tässä yhtälössä mättää on se maalaisjärkeen perustuva logiikkaa, että kyllä se on vain pelkkää kypsää makkaraa olipa se sitten raakaa ennen kuumentamista, tai jo palvattua, keitettyä ym. Käsittääkseni tuo Loukkumaailma perustuu siihen, ettei esimerkiksi moderneja makkaratehtaita ole, joten totta kai kaikki tuon maailman makkarat on tehty perinteisellä tavalla eli tunkemalla jauheliloista, mausteista ym tehty massa eri eläinte suoliin ja joko paistamalla suoraan pannulla, grillissä tai keittämällä ja sen jälkeen paistamalla. Tästä itseasiassa päästään siihen kuinka hauraan paperinohut ja vähän mietitty kulissimaailma Aviira on verrattuna Loukkuun. Vielä vähemmän aikaa käytetään esimerkiksi Varjojen ja Syvyyden selittämiseen tai kuvaamiseen. Jos luot uuden mielenkiintoisen maailman, niin siitä kannattaa ottaa kaikki ilo irti.

Sitten tämä kun Tomas ja Aaron ovat esittelemässä kykyjään. Eipä sitten kumpikaan muista sitä kännihetkeä muutamaa päivää aiemmin jolloin Aaron yritti esitellä tulikykyjään. Siinä olisi menetellyt muutama lause ja tilaisuus poikien piikittelyyn. Kirjottajastahan se antaa sen kuvan, että ei joko välitä. Tarina ja sen yksityiskohdat pitäisi kuitenkin pysyä kirjottajalla hyppysissä koko tarinan ajan. Tässä vaiheessa mietin, että silmäilikö betat ja alfalukija tän vaan läpi kiinnittämättä huomiota mihinkään vaiko mitä kummaa.

Eräs jännä asia on, että huomio on vähän väliä Mirumin korkokengissä. Mietin myös, että Lazar on kyllä ihmeellisin takinkääntäjä mitä on. Viimesenpäälle tsundere-ainesta. ja miusta on aina aivan käsittämätöntä kun selvästi ilkeät ja tavallaan pahishahmot päättävät yhdenäkin, että joo autetaan ny sitten sankaria ja vieläpä ilman mitään syytä. Ongelma, joka noissa minä-muodossa kerrotuissa tarinoissa väistämättä nousee esille on, että muiden hahmojen mietteet ja motiivit pitäisi nekin pitää kasassa ja tuoda lukijalle jotekin julki.

Mietin myös kun luin noita Aaronin äidin kirjoituttamia tarinoita ja viestejä, että eikö Aaron ole lukenut niistä yhtäkään? Eikä yrittänytkään ymmärtää mitä niissä sanotaan. Ei ainakaan ole ottanut yhdestäkään niistä opikseen.

Ihmetytti myös, että jäikö jotain sivuja painamattakin, koska asetelmista Lazar vihasi Aaronia hypättiin yhdessä välissä liittolaisiksi ja siitä seuraavassa sitä oltiinkin jo ystäviä. Tästä tuli samanlainen mitä kummaa tässä oikein tapahtui ja miten, kuten se kun Korra päättikin karata Asamin kanssa yhteen. Ja missään vaiheessa näin syviä suhteita ei sitten viitsitty vihjata. Eipähän tule yllärinä jos seuraavassa osassa Lazar ja Aaron asuvat onnellisesti yhdessä. Näkyy tarina hyppivän hahmojen välisissä suhteissa sen verran korkealentoisin harppauksin, ettei lukija pysy perässä. Vielä hetki sitten pojat olivat valmiita repimään silmät toistensa päistä ja seuraavassa sitä ollaan niin kaveria. Olisi kyllä aika hyvä, jos lukija pysyisi edes jotenkuten kärryillä. Tässä kyllä ne kärryt ehtivät ottaa ja kadota.

Praetusin hahmo on myös erittäin jännä. Viimeisen päälle pilkkua viilaavaa virkamies, josta välittyy kyllä se miten sokea puusilmä virkamies voi olla. Vai esittääkö hän vain ja samalla muut saavat kärsiä? Jää vähän epäselväsi ja lukijan tulkinnan varaan, samoin kuin miehen luontokin. Onko se nyt seisomograafinen vaiko kyseessä ääneen perustuva kyky, sekoitus molempia vaiko ilman manipulointia siinä määrin, että se vaikuttaa maahan, että ilmaan ja ääneen. Ja se toimii varjoissakin ja voidaanko olettaa, että täti on opettanut?

[Artemis · Rating 3 out of 5]

Minulla oli hieman liian kovat odotukset tälle kirjalle. Sarjan 1. osa, Loukkupoika, oli parasta kotimaista fantasiaa, mitä olen pitkään aikaan lukenut. Olin kuitenkin jo unohtanut melkein kaikki hahmot ja juonenkäänteet Loukkupojasta, joten Tomupoikaa oli vaikea aloittaa lukemaan.

Kirja oli hyvä siinä mielessä, että en voinut lopettaa sen lukemista, koska halusin saada selville, mitä päähenkilölle tapahtuu. Juoni oli hyvin rakennettu, mutta kirjailija luotti paljon samoihin kerronnallisiin keinoihin, kuten Aaronin äidin teksteihin. Jäin myös kaipaamaan jotain käänteen tekevää hetkeä Aaronille, mutta hän vain kulki muiden mukana kaikkialle. Vaikka useimmat hahmot olivatkin hyvin kehiteltyjä ja moniulotteisia, olisin kaivannut Aaronille enemmän hahmokehitystä. Lisäksi en pitänyt siitä, että kirjan loppua kohti oli paljon body horroria. Minua ei haitannut kirjan synkkyys ja väkivalta, mutta joitakin olioita kuvailtiin inhottavan tarkasti.

Olen silti sitä mieltä, että Nonna Wasiljeff tuo raikkaan tuulen suomalaiseen fantasiakirjallisuuteen. Kirja oli kaiken kaikkiaan mukavan nopealukuinen ja viihdyttävä tarina. Odotan, että pääsen lukeamaan, mitä sarjan seuraavassa osassa tapahtuu.

[Niika Karttunen · Rating 3 out of 5]

Odotin paljon tältä kirjalta, koska sarjan edellinen kirja oli mielestäni paras lukemani Fantasiakirja koskaan. Tomupoika ei kuitenkaan ollut niin hyvä kirja, kuin Loukkopoika. Kirja ei oikein missään vaiheessa temmannut mukaansa. Oli jotenkin vaikeaa saada edes luettua kirja. Kirjassa tapahtui aika vähän ja se oli mielestäni ahdistavampi, kuin edellinen kirja ja väkivaltaisempi. Loukkopojan jälkeen kirja oli pettymys.

[Suketus]

Tykkäsin edeltäjästä Loukkupojasta aika paljon sen kiehtovan ympäristön (suljettu tila) ja pärisevän loppurutistuksen vuoksi. Jatko-osa Tomupoika oli siis ilman muuta lukulistalla. Liekö vika ollut lukijassa vai missä, mutta tästä oli vaikea saada otetta, sekosin henkilöhahmoissa jatkuvasti ja odottelin aika pitkään kunnon toiminnan alkamista. Hieman pettynyt olo siis, vaikka sarjan maailma onkin oivallisesti rakennettu.

[Zahra · Rating 3 out of 5]

Tämä kirja ja sarja on kiinnostava, mutta molemmat hieman hitaita minulle. Aaron ja hänen lapsellinen käytös ärsyttää ja ottaa päähän.

[Silvereyedlynx · Rating 3 out of 5]

Pidin ensimmäisestä osasta paljon (Loukkupoika). Siihen verrattuna tämä kirja oli paljon...melankolisempi, epämääräisempi. Tarina ei oiken temmanut mukaansa ja kirjan joutui kahlaamaan loppuun

[Susanna Kinnunen · Rating 4 out of 5]

Kirja oli hyvä ja mielenkiintoinen.

[Joni Kettunen · Rating 5 out of 5]

Vallan mainio toinen osa kirjasarjalle. Kerrankin kirja täyttä tavaraa, ilman turhaa trilogiaksi venyttämistä.