Kauniita / mielenkiintoisia lauseita:
"Äiti, onhan siihen tosi monta päivää, kun sinä kuolet?"
"Kyllä. Sinä et ole enää pikkulapsi silloin vaan aikuinen ja vanha. Sinulla on varmaan omia lapsia ja sinun lapsillasi lapsia."
"Onhan siihen pitkä aika?"
"On. Saat olla lapsi niin kauan kuin haluat."
"Mutta enhän minä voi siihen vaikuttaa!"
Elämäni tuntuu valmiilta. Ei ole enää mitään mistä minun pitäisi päättää. Suuret valinnat loppuvat kaiketi niin kuin siirrot shakkipelissä. Ensin mahdollisia liikkeitä on lukematon määrä, sitten yhä vähemmän, kunnes pari ponnetonta nappulaa vaeltaa ruudusta toiseen saamatta aikaan jännittävää tilannetta.
Jos tulisin raskaaksi, elämälläni olisi kiintopiste ja rakenne, jokin minussa ajattelee sitkeästi. -- Mutta en kai minä voi synnyttää maailmaan uutta ihmistä vain siksi etten kestä ajan hahmottomuutta?
Se ettei elämä tarjoudu tarinaksi, ei tietysti välttämättä tarkoita, että siinä olisi elämänä mitään vikaa. Monet kertomusten dramaattisesti tyydyttävät kohtaukset olisivat todellisen elämän tilanteina ahdistavia. -- En silti ole varma kumman mieluummin haluaisin. Hyvän tarinan? Hyvän elämän? Molemmat! Haluan tietysti molemmat.
Jos minulta kysytään, on enimmäkseen hyvä asia, että tunne-elämäni on vaihtelevaa, mielenkiintoista ja satunnaisesti dramaattista. Oman elämänsä päähenkilö ei voi tyyytä latteisiin kokemuksiin. Lasteni näkökulmasta ei ole kuitenkaan toivottua eikä tarpeen, että jatkan elämääni päähenkilönä. He eivät janoa muutosta tai vaihtelua vaan pysyvyyttä ja tasaisuutta. He tarvitsevat taustahenkilön.
Miten lapsia me olemme kaiken tämän aikuisuuden esittämisen alla.
Nytkin kirjoittaessani pohdin jatkuvasti, missä raja kulkee. Missä sijaitsee se piste, jossa minuun ei voi enää eläytyä, mistä seuraa ettei minua voi ymmärtää, mistä seuraa ettei minusta voi kirjoittaa? Lopulta voi olla niin että totta ja omaa on ainoastaan se mikä ei ole jaettavissa, tuo editoimaton ja valonarka möykky vailla hahmoa syvällä lähes ulottumattomissa, se johon on yhtä mahdotonta eläytyä kuin kiveen tai vesipisaraan. Ehkä muu on pelkkää yritystä olla ihminen, elää ihmiseksi tunnistettavana muita varten, muiden katseen alla.
"Tiedät kuinka hitaasti minä lämpenen", sanon lopulta. "En ehdi ikinä päästä lähellesi, kun emme nuku yhdessä." Mies on hetken hiljaa. "Minkä verran tässä on kyse marraskuusta?" hän kysyy. "Marraskuussa kaikessa on kyse marraskuusta."
Ei ole sattumaa, että minun on helpointa kirjoittaa itsestäni silloin kun elän päiväni yksin. - - Arjessa vaistoan ja reagoin. Sulaudun ja antaudun. En tunne rajojani enkä hahmota piirteitäni. Elän pinnan alla, uppoutuneena läsnäolevaan. Kai se on hyvä asia? Eikö se ole juuri sitä hetkessä elämistä, johon kaikki niin kovasti pyrkivät? On tai ei - kun myöhemmin ritän kirjoittaa muistiinpanojani tarkkaan ja vääristelemättä, en enää tavoita miten kaikki meni, mitä sanoin ja mitä minulle sanottiin, missä järjestyksessä asiat tapahtuivat. Siitä mikä muodostaa suurimman osan todellisuudestani saan aikaan vain summittaisia ja hajanaisia merkintöjä, kun taas päivät jotka vietän yksin näyttävät olevan täynnä täsmällisesti erottuvia tilanteita ja tunteita. Kun olen sisäpuolella, en näe minkä sisällä olen. Vain kun olen ulkopuolella, näen minkä ulkopuolella olen. Siksikö se menee niin, että aina kun solahdan sisäpuolelle, janoan etäisyyttä, jotta voisin nähdä paremmin? Ja kun olen ulkona, kaipaan kipeästi takaisin sisään, sisäpuolisuuden lämpöön ja syleilyyn?
"Nyt näin keski-ikäisenä", minulla on nykyään tapana aloittaa lauseita. Jos puhekumppani on minua nuorempi, hän hyväksyy määritelmän. Jos hän on minua vanhempi, hän saattaa panna vastaan: "Ethän sinä vielä ole keski-iässä!" Ymmärtäähän sen. Määrittelemällä itseni keski-ikäiseksi tönäisen minua vanhempia ihmisiä selkään ja kehotan heitä marssimaan eteenpäin.
Sovitan keski-ikäisyyttä ylleni ennen kuin on pakko, turvallisesti hyvissä ajoin ja omilla ehdoillani. - - Kiirehdin edelle jottei aika pääse yllättämään minua. tahdon oppia tuntemaan roolin ennen kuin minut kutsutaan näyttämölle. Sen vain haluaisin tietää, että eikö tämä itsensä esittäminen tosiaan koskaan lopu?
En voi menettää sitä mitä minulla ei ole ollut. Ja silti tuntuu että menetän. Luovun kahdesta nuoruudesta. Siitä jonka elin. Siitä jota en elänyt.
Tilanne oli tasaantumassa, olin löytämässä maata jalkojeni alle siinä vaiheessa kun tapasin mieheni. Tai ehkä se on vain jotakin mitä mielelläni kerron itselleni. Haluan nähdä itseni ihmisenä, joka tekee valinnan silloinkin kun vain pelastautuu.
Vaille jääminen ja ulkopuolisuus ovat usein vain tulkintoja jotka teen jälkikäteen. Maailma on ääriään myöten täysi. Jokaisen hetken olen kokenut osana sitä.
Olen nuori. Tämä ei ole nuorekkuutta, ei nuoruuden vesittynyttä johdannaista, vaan itse alkuainetta, puhdasta ja sekoittumatonta. Olen nuori! Ehkä nuoruus on sittenkin pelkkä tunne? Ehkei niin haittaa vaikka vanhenen, jos saan harmaana ja ryppyisenäkin tämän hurmaavan kevätolon, sen joka minussa lainehtii ja säkenöi?
Aiemmin tein taustatyötä vain minua vanhempia henkilöhahmoja varten, mutta nyt en enää kykene rakentamaan nuorempiakaan pelkän vaiston varassa. Edellisen ja nykyisen romaanikäsikirjoituksen välissä kuluneina muutamina vuosina jokin on muututnut, enkä enää tunnista itsessäni nuoren ihmisen kokemusta. Minun täytyy haalia aineistoja, lukea ja tutkia, mennä sinne missä nuoret ovat.
Omassa elämässäni tuollaisesta vapaudesta on tosiaan aikaa, jos sitä on koskaan ollutkaan. Vuosien takaiset valinnat määräävät lähes kaiken mitä teen. Jos päivistäni riisuu sen, mikä ei ole seurausta eräästä maaliskuisesta illasta kaksitoista vuotta sitten, hetkestä jona kohtasin mieheni, jää vain ajatteleminen, kuvitteleminen, tutkiminen ja kirjoittaminen, ja sekin on selvää, että ilman tuota iltaa kirjoittaisin toisella tavalla, eri asioista.
Nuorena ihminen voi elää unelmissaan ja tavoitteissaan.
Aikuinen tarvitsee jo jotakin mitä voi pitää käsissään.
Keski-ikäiselle mikään ei ole tarpeeksi.
Usein kuulee väitettävän, että aikuisena eläminen on helpompaa, koska ihminen ei enää piittaa muiden mielipiteistä vaan uskaltaa olla sellainen kuin on. Hän on kypsempi, hänellä on enemmän itseluottamusta, hän on varmempi itsestään ja pinnallisuuksien yläpuolella. Epäilen, ettei kyse ole ainoastaan henkisestä kasvusta vaan yksinkertaisesti siitä, ettei aikuinen ihminen valmiissa elämässään tarvitse muulta maailmalta mitään. Vakiintuneella aikuisella on pysyvä parisuhde, perhe ja paikka työelämässä, eikä silloin ole niin suurta väliä sillä, kuinka haluttavana ja kiinnostavana ulkopuoliset saattavat hänet nähdä. - - Vaan annapa olla jos parisuhde päättyy tai työttömyys uhkaa, ulkomaailma mielipiteineen voi alkaa kummasti kiinnostaa.
En toivo takaisin haaveiden painoa mutta kaipaan kyllä unelmoimisen tapaa ja taitoa. Joskus saatoin käyttää loputtomasti aikaa sen ajattelemiseen mitä minulle voisi tapahtua, kenet voisin kohdata, mitä saavuttaa. Oli suloista uppoutua oman tarinani käänteiden ennakoimiseen, niiden suunnitteluun ja niihin eläytymiseen. Nyt kun yritän lipua päiväuniin, materiaali loppuu ennen kuin olen päässyt kunnolla vauhtiin. - - Mitä hyvää ja onnellista minulle voisi vielä tapahtua? On kai sentään jotakin mitä minulla ei vielä ole? On kai joku muu joka vielä voisin olla?
Minä palaan yhä uudelleen ajatukseen siitä, että elämään on hyvä suhtautua kuin kohtuullisen pitkään junamatkaan. Ei kannata yritätä ikuistaa sen jokaista hetkeä, ei myöskään pelätä että juna suistuu raiteilta. Otollisinta on asettua nauttimaan levosta keskellä liikettä, vaikutelmien virrasta ja niiden ohimenevyydestä, siitä että vajoaa olevaan, on osa ympäristöä ja aikaa sen sijaan että tarkkailisi niitä ulkopuolelta tai yrittäisi pitää kiinni.
Näin kirjoittaa Sarah Manguso: "Opin ymmärtämään että unohdetut hetket ovat hinta jonka maksamme siitä että jatkamme osallistumista elämään, sen ajasta piittaamattomaan voimaan."
Ärsyyntymisestä puheen ollen: He jotka kehuvat miestäni minulle eivät tiedä mitään siitä, millaista on arki kroonisen myöhästelijän kanssa. - - Ensimmäinen puoli tuntia ihmisen on mahdollista olla salliva ja ymmärtäväinen. Ensimmäiset kymmenen vuotta ihmisen on mahdollista olla salliva ja ymmärtäväinen. Sitten jo kihisee.
Ehkei sitten ole niin epätavallista, että elämästään päättää vähän miten sattuu, käsikopelolla ja summamutikassa, ymmärtämättä täysin taustalla vaikuttavia voimia. Ehkä olisin joutunut arvioimaan kriittisesti tekemiäni ratkaisuja, vaikka olisin kuinka laatinut etukäteen listoja puolesta ja vastaan. Ja on myös niin, että vähintään yhtä usein kuin päivittelen huikentelevaisia äkkiratkaisujani, minua huimaa ja kauhistuttaa ajatus siitä, että jokin järkevämpi ja hallitumpi minuus olisi voinut pelkän laskutoimituksen ja soveltuuvusarvion perusteella kieltää minulta tämän elämän.
Purkaessamme taloa hirsirungolle olemme löytäneet lastulevyn ja lasivillan alta viestejä: nimiä, nimikirjaimia, päivämääriä ja vuosilukuja. Viestit seinien sisällä saavat minut tuntemaan, että olemme vallanneet paikan kuolleilta. Naarmut, naulanjäljet ja kulumat muistuttavat väliaikaisuudesta, siitä että näissä huoneissa hengittivät, ajattelivat, tunsivat ja nukkuivat joskus toiset ihmiset, ja meidän jälkeemme samoista ikkunoista kadulle katsovat vieraat silmät. Tunne seuraa minua usein vaikka lähden kotoa. Kävelen koiran kanssa pientareita ja kanavanrantaa ja ajattelen, että jokainen näkemäni ihminen katoaa, jok'ikinen paikka kuuluu pian muille.
Loppuelämän perspektiivi tekee jatkuvasta valitsemisesta ensin tukalaa - - mutta vähän myöhemmin en jaksa enää välittää. Katto kuin katto, lattia kuin lattia, lista kuin lista, tapetti kuin tapetti. Elämä kuin elämä? Ei kai se niin tarkkaa voi olla?
Vuoden aikana nuoremman minun ja nykyisen itseni välinen etäisyys on kasvanut. Myös hän katsoo minua arvioiden ja välimatkan päästä, kummastelee ja kyseenalaistaa, ei vaikuta tyytyväiseltä vaikka kuinka ponnistelen saadakseni hänet ymmärtämään uutta kokemustani. Lopulta ei kuitenkaan ole niin väliä sillä, pystyykö hän samastumaan minuun. Hän valitsi minulle tämän elämän, mutta minun sitä täytyy elää.