Toinen elämä

by Pauliina Vanhatalo

Millaista on elää nuoruuden ja vanhuuden välissä?

Kun ihminen on nuori, hän luo valinnoillaan tarinaa itsestään. Kuka olen? Mitä tahdon? Mihin kuulun? Suurista ratkaisuista rakentuvat Elämän suuren kertomuksen koukuttavat käänteet, kunnes valinnat on tehty ja ote tarinasta kirpoaa. Sen pituinen se.

Mitä tapahtuu, kun kertomus päättyy?

Silloin alkaa toinen elämä. Nuoruuden päättäväisyydelle, impulsiivisuudelle ja haaveille ei tunnu enää olevan tilaa tai käyttöä mutta mitä niillä sitten tekisi? Mistä aikuinen voi vielä unelmoida? Kuinka löytää olemassaololle suunta ja hahmo arjen rutiinien ja loputtoman toiston keskellä? Saako keski-ikäisestä ja -luokkaisesta perheenäidistä kiinnostavan päähenkilön? Onko myöhäistä oppia elämään ilman juonta?

Genres: Nonfiction, Finnish Literature, Memoir, Audiobook, Biography, Biography Memoir

206 pages, Paperback

First published January 1, 2018

About the author

Pauliina Vanhatalo (s. 1979) on valmistunut Jyväskylän yliopistosta filosofian maisteriksi kirjallisuuden laitoksen luovan kirjoittamisen koulutusohjelmasta, sivuaineina yleinen kirjallisuus, filosofia ja kulttuuriantropologia. Vuoden 2002 alusta heinäkuun 2005 loppuun hän on opettanut luovaa kirjoittamista Jyväskylän avoimessa yliopistossa.

Vanhatalon esikoisromaani Viittä vailla ilmestyi vuonna 2005, Lääkärileikki 2007 ja mediaa ja yksityisyyttä käsittelevä romaani Gallup 2009. Uusin romaani Korvaamaton käsittelee uusperheen ongelmia ja naisen yritystä selviytyä lapsen menetyksestä.

Vanhatalo julkaisee myös viihdekirjoja nimellä Veera Vaahtera.

Reviews

[Heidi · Rating 4 out of 5]

Avoimia, viiltäviä, analyyttisiä, intertekstuaalisia, omakohtaisia, liikuttavia kirjoja nelikymppistymisestä ei liene liikaa.

Kuuntelin äänikirjana ja tykkäsin valtavasti. Pitää vielä hommata kansissakin, sillä tässä oli niin monta lausetta, jotka olisin halunnut alleviivata, mutustella, voimaantua, nauraa tärviölle.

Tämä on pieni teos ja mitassaan mainio.

[Mai Laakso · Rating 4 out of 5]

Pauliina Vanhatalo on kirjailija, jonka teokset luen aina mielelläni ja Toinen elämä jatkaa hänen mielenkiintoisten kirjojen kavalkadia. Toinen elämä on jatkoa Keskivaikealle vuodelle. Ei suoraan, mutta kirja on myös kirjailijan omasta elämästä kerrottua ajatusten virtaa. Jo Keskivaikeasta vuodesta tutuksi tuli talonrakennusprojekti, mikä rassaa koko perheen hermoja. Talo voisi jo valmistua, olen hengessä mukana, sillä kirjailija tarvitsee myös omaa rauhaa, ja sitä ei ole pihapiiriin rakennetussa piharakennuksessa. Parisuhdekaan ei kovin kukoista ahtaudessa ja jatkuvat riidat rasittavat elämää. Irtiotot ovat tarpeellisia, mutta sekään ei kuulosta kovin hyvältä ratkaisulta.
Teksti on mukavasti soljuvaa ja arkipäivän tapahtumat valottuvat lukijalle lyhyissä kappaleissa kuin päiväkirjamaisina tapahtumakuvauksina tai kuin katselisi lyhyitä videopätkiä kirjailijan elämästä.
Kirjailija kutsuu huumorilla itseään Mama Jekylliksi ja Mama Hydeksi. Vanhemmuus on yksi kirjan teemoista, parisuhde toinen. Siihen sekaan pitäisi mahtua monta eri roolia naisena, mutta keski-ikäistyvä nainen kuulostaa kirjailijan omasta mielestä sellaiselta, joka ei kiinnosta ketään.

[Waltteri · Rating 1 out of 5]

Jo valmiiksi vähän kyseenalainen toteutus, kun on päätetty omistaa kokonainen kirja kirjailijan omasta etuoikeutetusta elämästä kertomiseen, vain itseä ja omaa osaa pohtien. Mutta en voinut olla ihmettelemättä ajattelun kypsymättömyyttä. Vanhatalolla on joku hirveä tarve määritellä koko ajan kaikkea, ihan kuin häneltä olisi mennyt ohi koko 1900-luku Sartreineen, De Beauvoireineen ja eksistentialismeineen. Ihminen on yhtä vapaa kuin päättää olevansa.

[Susa · Rating 3 out of 5]

3,5 tähteä. Rakastin tätä alkua, johon koin itsekin samastuvani: kokemukseen yhdenlaisen oman elämän loppumisesta, kun sitä seuraava ei ole niin vapaa, auki ja kiinnostava, mutta sen kanssa pitäisi oppia elämään. Toki koska minulla ei ole asuntolainaa, lapsia tai remontoitavaa taloa, samastuin vähän toisella tapaa. Kirjailijan mielestä tämä elämäni, jonka itse koen siksi vähän oudommaksi toiseksi, olisi varmaan ihanan vapaata ja tarinallista elää.

En tiedä, onko vika omassa vanhenemisen ja kuoleman pelossani, mutta tällä tavoin keski-iästä kertovat kirjat ovat mielestäni tosi ahdistavia. Suhtautuminen totta kai on myös itsestä kiinni, mutta ahdistun silti suunnattomasti siitä, että jaahas, pian sitä nukutaan kumppanin kanssa eri vuoteissa ja kaikki on kaipaamista johonkin entiseen yrittäessä samaan aikaan hyväksyä sitä, että nykyinen on ihan ok. Ihan hyvä. Ihan siedettävä.

Ehkä tästä ahdistuksesta ei nyt voi syyttää kokonaan tätä kirjaa vaan vikaa on varmasti tavassa, jolla itsekin tarkastelen mennyttä elettyä elämää, mutta tällaisessa omassa kolmekymppisen kriisissä ei varmaan pitäisi lukea teoksia, jotka vaan syventää sitä entisestään.

No, joka tapauksessa! Vaikka meni ajoittain vähän junnaavan itsesäälin (huono sana, koska en kokenut Vanhatalon säälivän itseään, mutta en keksi juuri tähän hätään parempaakaan synonyymia - ehkä itsetutkiskelu? säälivän itsetutkiskelun?) puolelle, niin tässä kirjassa oli enemmän ansioita kuin huonoja puolia. Vanhatalo on todella hyvä sanottamaan asioita ja tekemään mielenkiintoiseksi pysähtyneitäkin hetkiä, joissa ei tapahdu sen kummemmin mitään.

Yksi sana, joka mieleeni tuli, oli rehellinen. Kirjan rehellisyydessä ei kuitenkaan ollut näyttämisen tai esittelyn tuntua, eikä se aiheuttanut myötähäpeää samalla tavalla kuin Hanna Brotheruksen kirja, jonka äskettäin luin. Rehellisyydellä enemmänkin yritettiin rakentaa siltaa lukijaan: katso, minäkin koen tällaista. Me kaikki koemme tällaisia. Ehkä sen pitäisi lohduttaa. Ehkä kymmenen vuoden päästä se voi lohduttaa minuakin, kun pääsen tästä kolmenkympinkriisistä keski-iän kriisiin.

[Tomi · Rating 4 out of 5]

Tätä kirjaa voisi kuvata joko tosi tylysti tai tosi ihailevasti melkein samoilla sanoilla: keski-ikää lähenevän kirjailijan päiväkirjanomaisia haivantoja aika tavallisesta elämästään lasten, miehen, kodin, työn ja oman vanhenemisen parissa. Periaatteessa kirjassa ei ole mitään ihmeellistä, mutta jotenkin Vanhatalo onnistuu taikomaan elämäänsä liittyvistä pohdinnoista, tunteista ja epäröinneistä sekä samastuttavaa sanottavaa että kiinnostavaa luettavaa.

Vanhatalo on minua muutaman vuoden vanhempi, mutta elämäntilanteestaan johtuen tuntuu paljon vanhemmalta. Ei kai kolmekasi ole vielä keski-ikäinen? Lue: En kai minä ole jo parin vuoden päästä, siis ihan kohta, keski-ikäinen? Toisaalta jos on tasainen avioliitto, lapset, koti, ammatti, ura, niin mitä muutakaan se on. (Tässä on muuten ajatus, jota olen vähän pyöritellyt: onko "keski-ikäinen" itse asiassa usein sama asia kuin "keskiluokkainen"?)

Vanhatalo tarkastelee tavallista elämäänsä taitavastai, niin että siitä löytää tarttumapintaa, jos on ollut yhtään samanlaisissa elämäntilanteissa. Tai siis Vanhatalo tarkastelee toista elämäänsä, sitä elämää joka alkaa kun valinnat on lyyty lukkoon ja elämänkulku näyttää (osin valheellisesti) päätetyltä. Koko kirja on kipuilua sen suhteen, että nuoruus on ohi, "vapaus" on ohi ja jäljellä on vain verrattain tasaista ja turvallista elämää. Tarinallisuus - siis dramatiikka - on kuljettu loppuun.

Tavallisuuden tarkastelua ja arvostamista ei kulttuurissamme tunnu olevan ihan hirveästi. Vanhatalo päätyy lopulta siihen, että pitäisi ehkä olla enemmän.

[Henna · Rating 3 out of 5]

Olen samanikäinen kuin Vanhatalo ja odotin kirjan esittelyn perusteella löytäväni hänen ajatuksistaan runsaasti tarttumapintaa. Lapsettomana sinkkuna melkoinen osa pohdinnoista jäi kuitenkin etäisiksi. Kyseessä olikin elämänvaihe- eikä ikäkausikirja. Mitä nyt, kun mittari raksuttaa kohti neljääkymppiä JA mies on valittu, lapset tehty, talo ja koira hankittu, ura urjennut ja elämä vakiintunut uomiinsa. Soljuvaa tekstiä joka tapauksessa. 3,5 tähteä.

[Elisa · Rating 3 out of 5]

Onkohan nyt tämä melko hiljainen ja tapahtumaköyhä korona-aika vaikuttanut siihen, että on tullut luettua (ikätovereiden) omakohtaisia/autofiktiivisiä tekstejä? Niiden lukeminenhan tuntuu ajoittain vähän samalta kuin keskustelisi fiksujen ja kivojen ystävien kanssa.

Toinen elämä oli nopealukuinen, keski-ikäistymistä ja parisuhdetta pohdiskeleva vähän esseemäinen teos, jossa kirjailija käyttää pohdinnan tukena ajoittain kirjallisuuslähteitä.

[Hanna Vesimäki · Rating 5 out of 5]

Vanhatalo antaa todella avoimen ja rehellisen vaikutelman. Avoimuutta se edellyttää kyllä myös hänen mieheltään. Paljon puhutaan nykyään siitä, onko vanhemmalla oikeus julkaista lapsestaan ja perhe-elämästään kuvia somessa, mutta kyllä tällainen kirjallinen kerronta paljastaa enemmän ja myös vaikuttaa lapsiin.

Kirjassa on valtavasti oivalluksia ja ajatuksia, jotka haluaisin alleviivata ja muistaa ulkoa. Pidin Vanhatalon kielestä, jossa on juuri sopivasti kuvaannollisuutta. Tämä oli varmaan ensimmäinen kirja ikinä, joka minun tekisi mieli lukea välittömästi uudestaan. Lisäksi kiinnostaa lukea muita kirjoja, joista Vanhatalo tässä lainaa pätkiä ja pohtii niitä omasta näkökulmastaan. En ole vielä keski-ikäinen, mutta ehkä näitä keski-iän kriisiä käsitteleviä kirjoja olisikin hyvä lukea etukäteen. Tuleeko kaikille keski-iän kriisi?

[E.E. Leivo · Rating 1 out of 5]

Hyvinkirjoitettu mutta tylsä valitusvirsi elämästä, jossa en lukijana näe yhtäkään ongelmaa, vaan aivan tavallista, onnellista arkea mutta jossa kaikki on kirjoittajan mielestä siitä huolimatta pielessä. Otteeni kirposi viimeisen kolmenkymmenen, tyhjyyttä kumisevan sivun aikana. Teos on osa sitä vastenmielistä ilmiötä, jossa hyväosaiset valittavat jostakin sellaisesta, mikä vähempiosaiselle jää vain unelmaksi. Tässä varsin teennäisessä ja pikkusievässä pläjäyksessä on se vaara, etten muista lukeneeni sitä enää puolen vuoden kuluttua, ja hyvä niin.

[Milja · Rating 3 out of 5]

Kauniita / mielenkiintoisia lauseita:

"Äiti, onhan siihen tosi monta päivää, kun sinä kuolet?"
"Kyllä. Sinä et ole enää pikkulapsi silloin vaan aikuinen ja vanha. Sinulla on varmaan omia lapsia ja sinun lapsillasi lapsia."
"Onhan siihen pitkä aika?"
"On. Saat olla lapsi niin kauan kuin haluat."
"Mutta enhän minä voi siihen vaikuttaa!"

Elämäni tuntuu valmiilta. Ei ole enää mitään mistä minun pitäisi päättää. Suuret valinnat loppuvat kaiketi niin kuin siirrot shakkipelissä. Ensin mahdollisia liikkeitä on lukematon määrä, sitten yhä vähemmän, kunnes pari ponnetonta nappulaa vaeltaa ruudusta toiseen saamatta aikaan jännittävää tilannetta.

Jos tulisin raskaaksi, elämälläni olisi kiintopiste ja rakenne, jokin minussa ajattelee sitkeästi. -- Mutta en kai minä voi synnyttää maailmaan uutta ihmistä vain siksi etten kestä ajan hahmottomuutta?

Se ettei elämä tarjoudu tarinaksi, ei tietysti välttämättä tarkoita, että siinä olisi elämänä mitään vikaa. Monet kertomusten dramaattisesti tyydyttävät kohtaukset olisivat todellisen elämän tilanteina ahdistavia. -- En silti ole varma kumman mieluummin haluaisin. Hyvän tarinan? Hyvän elämän? Molemmat! Haluan tietysti molemmat.

Jos minulta kysytään, on enimmäkseen hyvä asia, että tunne-elämäni on vaihtelevaa, mielenkiintoista ja satunnaisesti dramaattista. Oman elämänsä päähenkilö ei voi tyyytä latteisiin kokemuksiin. Lasteni näkökulmasta ei ole kuitenkaan toivottua eikä tarpeen, että jatkan elämääni päähenkilönä. He eivät janoa muutosta tai vaihtelua vaan pysyvyyttä ja tasaisuutta. He tarvitsevat taustahenkilön.

Miten lapsia me olemme kaiken tämän aikuisuuden esittämisen alla.

Nytkin kirjoittaessani pohdin jatkuvasti, missä raja kulkee. Missä sijaitsee se piste, jossa minuun ei voi enää eläytyä, mistä seuraa ettei minua voi ymmärtää, mistä seuraa ettei minusta voi kirjoittaa? Lopulta voi olla niin että totta ja omaa on ainoastaan se mikä ei ole jaettavissa, tuo editoimaton ja valonarka möykky vailla hahmoa syvällä lähes ulottumattomissa, se johon on yhtä mahdotonta eläytyä kuin kiveen tai vesipisaraan. Ehkä muu on pelkkää yritystä olla ihminen, elää ihmiseksi tunnistettavana muita varten, muiden katseen alla.

"Tiedät kuinka hitaasti minä lämpenen", sanon lopulta. "En ehdi ikinä päästä lähellesi, kun emme nuku yhdessä." Mies on hetken hiljaa. "Minkä verran tässä on kyse marraskuusta?" hän kysyy. "Marraskuussa kaikessa on kyse marraskuusta."

Ei ole sattumaa, että minun on helpointa kirjoittaa itsestäni silloin kun elän päiväni yksin. - - Arjessa vaistoan ja reagoin. Sulaudun ja antaudun. En tunne rajojani enkä hahmota piirteitäni. Elän pinnan alla, uppoutuneena läsnäolevaan. Kai se on hyvä asia? Eikö se ole juuri sitä hetkessä elämistä, johon kaikki niin kovasti pyrkivät? On tai ei - kun myöhemmin ritän kirjoittaa muistiinpanojani tarkkaan ja vääristelemättä, en enää tavoita miten kaikki meni, mitä sanoin ja mitä minulle sanottiin, missä järjestyksessä asiat tapahtuivat. Siitä mikä muodostaa suurimman osan todellisuudestani saan aikaan vain summittaisia ja hajanaisia merkintöjä, kun taas päivät jotka vietän yksin näyttävät olevan täynnä täsmällisesti erottuvia tilanteita ja tunteita. Kun olen sisäpuolella, en näe minkä sisällä olen. Vain kun olen ulkopuolella, näen minkä ulkopuolella olen. Siksikö se menee niin, että aina kun solahdan sisäpuolelle, janoan etäisyyttä, jotta voisin nähdä paremmin? Ja kun olen ulkona, kaipaan kipeästi takaisin sisään, sisäpuolisuuden lämpöön ja syleilyyn?

"Nyt näin keski-ikäisenä", minulla on nykyään tapana aloittaa lauseita. Jos puhekumppani on minua nuorempi, hän hyväksyy määritelmän. Jos hän on minua vanhempi, hän saattaa panna vastaan: "Ethän sinä vielä ole keski-iässä!" Ymmärtäähän sen. Määrittelemällä itseni keski-ikäiseksi tönäisen minua vanhempia ihmisiä selkään ja kehotan heitä marssimaan eteenpäin.

Sovitan keski-ikäisyyttä ylleni ennen kuin on pakko, turvallisesti hyvissä ajoin ja omilla ehdoillani. - - Kiirehdin edelle jottei aika pääse yllättämään minua. tahdon oppia tuntemaan roolin ennen kuin minut kutsutaan näyttämölle. Sen vain haluaisin tietää, että eikö tämä itsensä esittäminen tosiaan koskaan lopu?

En voi menettää sitä mitä minulla ei ole ollut. Ja silti tuntuu että menetän. Luovun kahdesta nuoruudesta. Siitä jonka elin. Siitä jota en elänyt.

Tilanne oli tasaantumassa, olin löytämässä maata jalkojeni alle siinä vaiheessa kun tapasin mieheni. Tai ehkä se on vain jotakin mitä mielelläni kerron itselleni. Haluan nähdä itseni ihmisenä, joka tekee valinnan silloinkin kun vain pelastautuu.

Vaille jääminen ja ulkopuolisuus ovat usein vain tulkintoja jotka teen jälkikäteen. Maailma on ääriään myöten täysi. Jokaisen hetken olen kokenut osana sitä.

Olen nuori. Tämä ei ole nuorekkuutta, ei nuoruuden vesittynyttä johdannaista, vaan itse alkuainetta, puhdasta ja sekoittumatonta. Olen nuori! Ehkä nuoruus on sittenkin pelkkä tunne? Ehkei niin haittaa vaikka vanhenen, jos saan harmaana ja ryppyisenäkin tämän hurmaavan kevätolon, sen joka minussa lainehtii ja säkenöi?

Aiemmin tein taustatyötä vain minua vanhempia henkilöhahmoja varten, mutta nyt en enää kykene rakentamaan nuorempiakaan pelkän vaiston varassa. Edellisen ja nykyisen romaanikäsikirjoituksen välissä kuluneina muutamina vuosina jokin on muututnut, enkä enää tunnista itsessäni nuoren ihmisen kokemusta. Minun täytyy haalia aineistoja, lukea ja tutkia, mennä sinne missä nuoret ovat.

Omassa elämässäni tuollaisesta vapaudesta on tosiaan aikaa, jos sitä on koskaan ollutkaan. Vuosien takaiset valinnat määräävät lähes kaiken mitä teen. Jos päivistäni riisuu sen, mikä ei ole seurausta eräästä maaliskuisesta illasta kaksitoista vuotta sitten, hetkestä jona kohtasin mieheni, jää vain ajatteleminen, kuvitteleminen, tutkiminen ja kirjoittaminen, ja sekin on selvää, että ilman tuota iltaa kirjoittaisin toisella tavalla, eri asioista.

Nuorena ihminen voi elää unelmissaan ja tavoitteissaan.
Aikuinen tarvitsee jo jotakin mitä voi pitää käsissään.
Keski-ikäiselle mikään ei ole tarpeeksi.

Usein kuulee väitettävän, että aikuisena eläminen on helpompaa, koska ihminen ei enää piittaa muiden mielipiteistä vaan uskaltaa olla sellainen kuin on. Hän on kypsempi, hänellä on enemmän itseluottamusta, hän on varmempi itsestään ja pinnallisuuksien yläpuolella. Epäilen, ettei kyse ole ainoastaan henkisestä kasvusta vaan yksinkertaisesti siitä, ettei aikuinen ihminen valmiissa elämässään tarvitse muulta maailmalta mitään. Vakiintuneella aikuisella on pysyvä parisuhde, perhe ja paikka työelämässä, eikä silloin ole niin suurta väliä sillä, kuinka haluttavana ja kiinnostavana ulkopuoliset saattavat hänet nähdä. - - Vaan annapa olla jos parisuhde päättyy tai työttömyys uhkaa, ulkomaailma mielipiteineen voi alkaa kummasti kiinnostaa.

En toivo takaisin haaveiden painoa mutta kaipaan kyllä unelmoimisen tapaa ja taitoa. Joskus saatoin käyttää loputtomasti aikaa sen ajattelemiseen mitä minulle voisi tapahtua, kenet voisin kohdata, mitä saavuttaa. Oli suloista uppoutua oman tarinani käänteiden ennakoimiseen, niiden suunnitteluun ja niihin eläytymiseen. Nyt kun yritän lipua päiväuniin, materiaali loppuu ennen kuin olen päässyt kunnolla vauhtiin. - - Mitä hyvää ja onnellista minulle voisi vielä tapahtua? On kai sentään jotakin mitä minulla ei vielä ole? On kai joku muu joka vielä voisin olla?

Minä palaan yhä uudelleen ajatukseen siitä, että elämään on hyvä suhtautua kuin kohtuullisen pitkään junamatkaan. Ei kannata yritätä ikuistaa sen jokaista hetkeä, ei myöskään pelätä että juna suistuu raiteilta. Otollisinta on asettua nauttimaan levosta keskellä liikettä, vaikutelmien virrasta ja niiden ohimenevyydestä, siitä että vajoaa olevaan, on osa ympäristöä ja aikaa sen sijaan että tarkkailisi niitä ulkopuolelta tai yrittäisi pitää kiinni.

Näin kirjoittaa Sarah Manguso: "Opin ymmärtämään että unohdetut hetket ovat hinta jonka maksamme siitä että jatkamme osallistumista elämään, sen ajasta piittaamattomaan voimaan."

Ärsyyntymisestä puheen ollen: He jotka kehuvat miestäni minulle eivät tiedä mitään siitä, millaista on arki kroonisen myöhästelijän kanssa. - - Ensimmäinen puoli tuntia ihmisen on mahdollista olla salliva ja ymmärtäväinen. Ensimmäiset kymmenen vuotta ihmisen on mahdollista olla salliva ja ymmärtäväinen. Sitten jo kihisee.

Ehkei sitten ole niin epätavallista, että elämästään päättää vähän miten sattuu, käsikopelolla ja summamutikassa, ymmärtämättä täysin taustalla vaikuttavia voimia. Ehkä olisin joutunut arvioimaan kriittisesti tekemiäni ratkaisuja, vaikka olisin kuinka laatinut etukäteen listoja puolesta ja vastaan. Ja on myös niin, että vähintään yhtä usein kuin päivittelen huikentelevaisia äkkiratkaisujani, minua huimaa ja kauhistuttaa ajatus siitä, että jokin järkevämpi ja hallitumpi minuus olisi voinut pelkän laskutoimituksen ja soveltuuvusarvion perusteella kieltää minulta tämän elämän.

Purkaessamme taloa hirsirungolle olemme löytäneet lastulevyn ja lasivillan alta viestejä: nimiä, nimikirjaimia, päivämääriä ja vuosilukuja. Viestit seinien sisällä saavat minut tuntemaan, että olemme vallanneet paikan kuolleilta. Naarmut, naulanjäljet ja kulumat muistuttavat väliaikaisuudesta, siitä että näissä huoneissa hengittivät, ajattelivat, tunsivat ja nukkuivat joskus toiset ihmiset, ja meidän jälkeemme samoista ikkunoista kadulle katsovat vieraat silmät. Tunne seuraa minua usein vaikka lähden kotoa. Kävelen koiran kanssa pientareita ja kanavanrantaa ja ajattelen, että jokainen näkemäni ihminen katoaa, jok'ikinen paikka kuuluu pian muille.

Loppuelämän perspektiivi tekee jatkuvasta valitsemisesta ensin tukalaa - - mutta vähän myöhemmin en jaksa enää välittää. Katto kuin katto, lattia kuin lattia, lista kuin lista, tapetti kuin tapetti. Elämä kuin elämä? Ei kai se niin tarkkaa voi olla?

Vuoden aikana nuoremman minun ja nykyisen itseni välinen etäisyys on kasvanut. Myös hän katsoo minua arvioiden ja välimatkan päästä, kummastelee ja kyseenalaistaa, ei vaikuta tyytyväiseltä vaikka kuinka ponnistelen saadakseni hänet ymmärtämään uutta kokemustani. Lopulta ei kuitenkaan ole niin väliä sillä, pystyykö hän samastumaan minuun. Hän valitsi minulle tämän elämän, mutta minun sitä täytyy elää.

[Päivi Metsäniemi · Rating 4 out of 5]

Aluksi tuntui tahmealta, miksi ihmeessä luen tätä kirjaa, en kestä mitään valitusta lapsiperhearjesta ja ruuhkavuosista. Mutta sitten alkoi kuoriutua kirjailijan ajattelun todellinen ydin, jossa kestävästä parisuhteesta tuodaan esiin uusia, rohkeita ja oivaltavia näkökulmia ja päästään syvälle siihen, minkälainen kirjailija on ihmisenä, taiteilijana, äitinä, puolisona. Vierastin alkuun sitä, että kirjasta puuttuui narratiivi, yritys tarinallistaa elämää - mutta sille löytyikin vahvat perustelut ja sai minut entistäkin vakuuttuneemmaksi siitä että tarvitsemme kirjoihin juonia yhtä paljon kuin irtokarkkeja osaksi ruokavaliota. Voi tuntua hauskalta hetken aikaa, mutta ei siitä hengenpitimiksi ole.

Lähdeluettelo oli erinomainen lisä ja sieltä lähti luettavaksi vaikka mitä.

[Riitta · Rating 4 out of 5]

Pidän valtavasti hänen tavastaan kirjoittaa, se on elävää, pohtivaa ja hengittävää, helppoa lukea.

[Leeni · Rating 3 out of 5]

Toinen elämä ei keskity enää masennukseen, kuten Vanhatalon aiempi kirja Keskivaikea vuosi. Sen sijaan keskiössä on jokin keski-iän kriisin tapainen. Kirjoitustyyli on kaunis. Vanhatalo puhuu jatkuvasti siitä, miten irrallaan muista ihmisistä hän oli etenkin nuorempana, se puhutteli. Kirja johtaa lukijan ajattelemaan, että elämä ja tarina vievät yhtä lopputulosta kohti, mutta aivan lopussa Vanhatalo vahvistaakin, ettei asia mene niin. Ehkä jäin vähäsen miettimään kirjan “tarpeellisuutta” paremman sanan puutteessa. Toisaalta keski-ikäiset ja vanhemmat naiset jäävät käytännössä näkymättömiksi monissa asioissa, joten näen kirjassa jonkinlaista arvoa, vaikka se vähän tuntuukin yksitoikkoiselta valitukselta. Suosittelen kaikenikäisille naisille.

[Jenni · Rating 4 out of 5]

I listened to Pauliina Vanhatalo's amazing novel Vastuulliset recently, and then dived straight in to her memoirs. This is the second installment, Toinen elämä ("The other/second life") and I feel like describing the memoirs in my limited way wouldn't highlight how enjoyably relatable (?) they are to read, even when I don't particularly think my life experiences in detail have been all that similar with the author. She says, after just surviving a 3-year-long home renovation project...

In a nutshell, the memoirs are about the struggle of how do you become a human adult after being a compulsive outsider and a straight A girl, to a point that you were interviewed by national newspapers and TV programs when you scored the highest grade possibly in high school final exams, and even more pressures were laid on you? How do you reconcile your drive to write and express yourself the way you need to while making sure you're giving your children and your husband attention, too, and not just turning into the "mother's a bit tired now, I'll read with you later" mother 24/7. It's about depression, and finding joy, and re-evaluating what the meaning of freedom is. (A creative colleague tells her they could never marry or buy a house because it would be "tying them down" and preventing them from pursuing other interests in life; Vanhatalo wonders if there isn't some merit to a kind of freedom where you don't have to be constantly pursuing something, and you're just... there. Free to just be.)

They're also about being that odd one out in your extended family, and in adulthood, loving your passions, but despising them, too, because they've created a chasm between you and the rest of your family who do not share your passions, or even understand them. You've become your own person, but at what cost? And maybe that's OK, even if it hurts?

[Amu · Rating 4 out of 5]

Valitsin tämän kirjan, koska arvostamani toimittaja Juhani Karila oli arvioinut sen Hesarissa hyväksi. Ensimmäisten sivujen aikana kyllä kauhistuin: ei taas romaania, jonka minäkertoja on kirjailija! Mutta tämä olikin erinomainen, ajatuksia herättävä tutkielma keski-iästä, vanhemmuudesta - ja kirjoittamisesta. Kaiken kukkuraksi kieli on ihmeellisen huolellista ja sujuvaa.

Edelleen minua vaivasi se, että kirja kertoo kirjailijasta, vaikka tavallaan ymmärrän että tässä kirjassa minäkertojan pohdinta siitä, ettei hän löydä samastuttavia romaaneja oli huolta oman elämän merkityksellisyydestä. Kirjailijan ammatin olisi voinut korvata jollain muulla ammatilla ja ihmisistä olisi voinut puhua nimillä. Minä pidän nimistä, koen ne tärkeiksi, muuten ihmiset jäävät kaukaisiksi ja persoonattomiksi.

Joka tapauksessa: aion lukea Vanhatalon koko tuotannon, niin hyvä kokemus tämä kirja oli.

[Minna Pietiläinen · Rating 4 out of 5]

Tarkkanäköisiä analyyseja ja mietteitä keski-ikäisen naisen havahtumisesta oman elämän äärellä. Olenko elänyt niinkuin olen halunnut vai olenko vain suorittanut elämääni jonkun toisen tarpeista lähtöisin? Mitä vielä haluan ja ehdinkö? Ote kirjasta: "Uskottavasti keski-ikäisen tunne-elämässä väsymys tulee aina ensin. Keski-ikäinen on myös väsynyt olemaan väsynyt. Väsyttääkö teitäkin koko ajan? hän kysyy somekavereilta. Tai jos olette olleet väsyneitä vaikka kymmenen vuotta putkeen, onko se mennyt ohi? Väsyttää, kaverit vastaavat. Se voi mennä ohi tai olla menemättä. Tarkistuta kilpirauhas- ja rauta-arvot. Syö terveellisesti ja liiku, muista nukkua, erityisesti päiväunia. Älä stressaa. Keski-ikäisen valtaa hetkeksi toiveikkuus. Ehkä hän ei olekaan väsynyt vaan sairas? Ehkä tähän on lääkkeet?"

[Tiina Mahlamäki · Rating 4 out of 5]

Pauliina Vanhatalon autofiktiivinen teos kuvaa fragmentaarisin, päiväkirjamaisin merkinnöin keski-ikäisen naisen elämää, sekä kommentoi siitä kirjoitettua. Hänellä on puoliso, kaksi lasta, koira ja loputtomiin jatkuva, parisuhdettakin rassaava talon remontointiprojekti. Elämän tärkeät valinnat on tehty, pitäisikö nyt sitten vain elää onnellisena elämän loppuun asti? Parisuhde ja vanhemmuus sekä ikääntyminen ovat teoksen keskeisiä teemoja, mutta yhtä tärkeäksi nousee kirjoittaminen: miten tavallisesta elämästä voi kirjoittaa kiinnostavasti? Keitä keski-ikäisen naisen elämä edes kiinnostaisi? Pitäisikö elää toisenlaista elämää, josta riittäisi kirjoitettavaa? Vai pitääkö nähdä tämä elämä toisin?

[Helena · Rating 3 out of 5]

Pidin Keskivaikeasta vuodesta kovasti, mutta ainakin äänikirjamuotoisena tämä Vanhatalon uudempi kirja vaikutti paljon hajanaisemmalta, jopa häiritsevässä määrin. Kirjassa oli hienoja pätkiä, mutta ne hukkuivat ärsyttävänkin itsekeskeiseen oman elämän pyörittelyyn ja keski-ikäisyyden kriiseilyyn. Edellisessä kirjassa minua puhutteli kirjoittajan rehellisyys, mutta nyt sama rehellisyys tuntui jotenkin liialliselle, koin itseni tirkistelijäksi parisuhteen riitatilanteissa ja makuukamarissa.
En jaksa kuunnella tätä uudelleen, mutta haluaisin selailla uudelleen paperimuotoisena, joitain ajatushelmiä haluaisin makustella hitaammin.

[Aapo · Rating 4 out of 5]

Erinomaisen tarkkoja ja huiman rehellisiä havaintoja keski-ikäisyydestä, parisuhteesta ja elämän tarinallisuudesta. Päiväkirjamaiset merkinnät ovat usein aforistisen tiiviitä, mutta samalla teksti on esseististä pohdintaa, välillä melko korkean teoreettisella tasolla. Jotkut kappaleet olivat minulle ehkä hivenen liiankin tiiviitä ja korkealentoisia. Vanhatalon harjoittama itsetarkastelu voisi olla ärsyttävää itsekeskeilyä, mutta lopputulos onkin mainiota kirjallisuutta ja voi hyvinkin olla avuksi monille muillekin kuin vain kirjoittajalle itselleen.

[Iira · Rating 3 out of 5]

Tämä oli ehkä jatkoa edelliselle (jota en ole lukenut) mutta hyvin tätä luki ilman sitäkin. Lyhyttä ja nopeaa, mietiskelevää, aforistista. Paikoin hyvin oivaltavaa, mutta vähän ehdin jo kyllästyä. En ollut ehkä oikeassa mielentilassa tähän (enkä ole ehkä koskaan). Tunnistin kuitenkin ajatuskulkuja, samaistuinkin välillä. En muista miksi lainasin tämän, mutta kyllä tämän parissa yhden sunnuntai-iltapäivän vietti!

[Mintti · Rating 3 out of 5]

Pauliina Vanhatalo jatkaa Keskivaikea vuosi-kirjaa löyhästi tässä Toinen elämä kirjassaan. Muoto on ihan erilainen, tässä on enempi pieniä katkelmia elämästä ja hajanaisia ajatuksia ja pohdintoja keski-ikäisyydestä ja kiinnostavuudesta, ihmissuhteista ja omasta itsestä. Oli nopealukuinen ja mielenkiintoinen. Tykkäsin kyllä Keskivaikean vuoden kerronnasta enemmän, se oli kirjamaisempi. Tämä oli ehkä enempi hajatelmakokoelma. Mutta hyvin kirjoitettu ja ajatuksia herättävä tämäkin.

[Anni · Rating 3 out of 5]

3.5 tähteä. Vanhatalo kirjoittaa kauniisti, kirkkaasti. Tällaisten elämänkriisikirjojen kohdalla kuitenkin uskon että lukukokemuksen täyteen mittaan puhkeamiseen tarvitaan lukijan samastumisen kokemus - ”Ah, miten joku voikaan kiteyttää noin osuvasti, tarkasti, paremmin sen mitä tunnen”. Koska toisen elämän tematiikka ja kipuilu ei ole itselleni tuttua eikä ajankohtaista, jäin joissain kohdin ikään kuin tekstistä loitommalle.

[Hanna Apajalahti · Rating 2 out of 5]

Etuoikeutetun kirjailijan löysää lätinää elämän vaikeudesta. Voivottelun seassa muutama hyvä suupala, kuten huomio kirjoittamisesta haluna jättää jälki maailmaan.
Väittää olevansa keski-ikäinen: on 38-vuotias. Siis ärsyttävä pikkuvanha nuorisolainen.
En ole lukenut Vanhatalon kirjoja aiemmin, ehkä niistä -kuulemma omaelämerrallisista- saisi tähän lässytykseen perspektiiviä.

[Riikka Koo · Rating 3 out of 5]

Heti Kankimäen perään (tai oikeammin limittäin) toinen noin nelikymppisen naisen elämää ruotiva kirja – joskin varsin erilainen tarina. Vaikka ikäeroni Vanhataloon ei ole montaa vuotta, elämäntilanne-ero on aika suuri. En löytänyt tästä hirveästi tuttua, mutta kuulasta, rehellistä ja jotenkin kuitenkin lempeää tekstiä oli ilo ja helppo lukea.

[Ville Verkkapuro · Rating 4 out of 5]

I love the way Pauliina Vanhatalo writes. Such mundane subjects, such a fresh and wise take. Very bright-eyed and broad way to look at the every day life that makes the most of our days. Very, very good and spoke directly to me heart in all its simplicity.

[Veera · Rating 4 out of 5]

Voi kuinka pidinkään tästä.
En ole lukenut Vanhatalolta aiemmin mitään, enkä Veera Vaahteralta ja aloitinkin lukemisen vähän väärässä järjestyksessä mutta eipä se haitannut. Aion lukea lisää häneltä, ainakin näitä omakohtaisia juttuja.

[Anna-Maija Lyyra · Rating 2 out of 5]

Hiottua kieltä, mutta jotenkin ehkä liiankin. En oikein löytänyt kosketuspintaa tekstiin.

[Pauliina · Rating 2 out of 5]

Oma näkökulmani on kovin erilainen, joten en ihastunut, koska en löytänyt paljoa yhdistäviä tekijöitä. Kieli oli kaunista ja rehellistä.

[Virva Lehto · Rating 4 out of 5]

Elämä. Omakohtainen elämä. Vaikea sellaista on arvostella tai analysoida. Osui ja upposi. Voin samaistua moneen asiaan. Tykkäsin myös tyylistä kirjoittaa.

[Laura · Rating 4 out of 5]

Tai pikemminkin 3,5/-4. Kirja vailla juonta, joka kertoo elämän juonnettomuudesta. Toimii.